Part 3

Nuoremmista oli eräs 30-vuotinen, lyhyen vanttera mies erittäin vakavan näköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana ampujana ja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta ja tarkastettiin Rias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että heidän kotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät kilpailemaan nykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti pitemmiltä matkoilta; mutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan. "Sen pitää olla kohti osuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä 150:nkin askeleen päästä", sanoi Norrskatin Isakki. Hänen mielestään siihen tarvittiin hyvin iso reikä ja sikäli paksut seinätkin. Minä huomasin vastustamisen turhaksi vaivaksi; mutta olin pahoillani, ett'en ollut ottanut mukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-stussaria. Norrskatin Isakki kävi noutamassa läheisestä kodistaan äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka oli oikea hirviö. Tavalliset, joita pidetään pyyntimatkoilla, ovat jo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20 naulaa, mutta tämä painoi 39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni 1 naula lyijyä ja 1 naula ruutia 24 panokseen. "Se on tarkka, jos vain pysyy vakavana, ett'ei värähdä ampuessa", sanoi mestari luottavasti. Päätettiin seuraavana päivänä ampua pilkkaan muutamilla paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti oli ahkerasti ottanut osaa keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin hän viimeksi ampui hylkeen. "Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin viimeksi olin pyyntiretkellä, mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä silloin tällöin vieläkin, ja viimeisen ammuin viime juhannuspäivän iltana." Hän kummasteli, että minä olin lähtenyt ulos meren saareen näin myöhäiseen vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan ollut suurta toivoa saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta kyllä ehkä jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt tulla myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat jään reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin lahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai pienille uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin, mikä oli tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla oli kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta metsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä halu vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille saloille taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle, on hyvin hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä temmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin kuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan monista karhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki ylistelivät kolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan kuvaa. Viimein joutui kirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi lukea hitaasti, kovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut vaikenivat ja kuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.

Siinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä sukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti jokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli. Ruumiin rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa yhtäläisyys ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta tukka, monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella siniset tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti kunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan pysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi hänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä näkyi, miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan uudet kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen kertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja tarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. "Elämä hylkeenpyynnissä, vaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä, vetää voimakkaasti puoleensa", sanoi Jonk-Err, "ehkäpä sen tähden, että se usein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että sitä, joka on kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen taisteluun väkevää karhua vastaan." -- "Sanotaan kyllä", vastasin minä, "karhulla olevan yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima, mutta en minä huoli verrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa hylkeenpyytäjäin taisteluun henkensä edestä vyöryvien jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja kuohuvan meren huumaavassa pauhussa." Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt uljasten miesten mielikiihkon merelle. "Niin, siinä taistelussa me olemme olleet mukana", sanoi Ullus Gabbel. "Ken ei ole kuullut sitä musiikkia pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä, että se on juhlallisempi kuin urut kirkossa", sanoi Norrskatin Isakki innoissaan. "Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin, kuin on eletty sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa tyynelle merelle", arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin muisteli pahinta hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä, mutta kaikki olivat hetkisen vaiti.

Lukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja pysähtynyt uunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja Norrskatin Isakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen ja kodin hiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä ijäkkään Matin hopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: "Vanhus on väsyksissä, hänen pitää käydä levolle."

Ruvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme kokoutua seuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan ampumaan ja kysyin Rias-Matilta, salliko hän minun kutsua huomisillaksi kaikki tyyni totilasille hänen tupaansa. "Silloin me otamme esille pyyntimuistomme", vastasi hän. "Ja Norrskatin Isakki lukee loppuun kertomuksen siitä metsämiehestä", vastasi Jonk-Err.

Minä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin kanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.

Tuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti, säännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli mainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle, jossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta vasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista luonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä mustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa taivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana, ilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui sen raskaalta henkitykseltä.

Minun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten reunalla paljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna. "Seisotteko te, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?" kysyin minä. "Sen työn minä teen joka ilta", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti hän sängyn laidalle. "Nyt me käymme nukkumaan", sanoi hän, "mutta ensin minä pistän uutta purutupakkaa poskeeni, -- te ette ehkä sitä käytä? Hyvää yötä nyt!" Ukko ryömi lammasnahka-alustaisen peitteensä alle ja veti uutimet eteen. Muutaman minuutin kuluttua minä jo kuulin hengityksestä hänen makaavan. Jopa emäntäkin makasi sisäkammarissa.

Hetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä karttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin tuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-käsitykselleni hyvin tärkeätä.

Aamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.

Minä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti suuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli koko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä, ja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani aamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja kysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä eitin turmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti mielellään hoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: "Vanhus panee joka aamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä tarvitse mitään väkevää." -- "Te kyllä teette mielellänne itsekin samalla tavalla, jos vain kertoisitte asian suoraan", virkkoi Rias-Matti, ystävällisesti katsahtaen vaimoonsa. "Ette kai kadehtine sitä minulta", vastasi emäntä hiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.

Vaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on väärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; "humalaan juomista" pidetään hyvin alentavaisena.

Päivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua kutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä ruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä hylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä. Emäntä huomautti: "Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta se pian vanhenee ja härskeytyy."

Rias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän tervehdykseensä vastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli tapana ottaa kaikki yksinomaan itsellensä.

"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta", virkkoi Ville. "Minä tulen saattamaan rantaan asti", sanoin minä. He sanoivat jäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään Maalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille. Rantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. "Ei teidän pidä mitään maksaa", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen, sanoi Mikki nauraen: "Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi myöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa." "Tuuli on lännessä, kuten eilenkin", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko maksupuhetta.

Rannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen vesille, tuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita ihan veden rajassa. "Hyvästi!" kuuluivat kaikki kolme huutavan. "Terveisiä Maalahdelle", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä "terveisiä Bergs-Hannille", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet sitä, kun meri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.

Paluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui pyyntiretkellä kuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera. Minun astuessani tupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja. Ainoastaan äiti pysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota kahvia. Nuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka tullessani neuvoi minua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin kehoituksesta levitteli poikain kesken huhua, että minä muka olin "Ruotsin kuningas". Hän oli vasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli verkkokäpyä jo varsin näppärästi.

Minä kysyin hänen nimeänsä. "Kalle", vastasi hän; "isänsä kaima", lisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa miesten puhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa kuuden vuoden päästä hänet pyyntimieheksi.

Äiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: "Hänestä tulee meidän isäntä, jos saa elää."

Minä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa, ja hän kertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden venekunnan Munisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään, antaen hänelle puolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina vielä rahaakin ostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai äidiltään luvan lähteä minun kanssani.

Minun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä; tervehdykseeni vastasi hän: "Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin kuin kaikki muut." Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen lapsen moitteesta, mutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden, joka sitte yhä kasvoi koko ajan, kuin viivyin saarella.

Kävely Rias-Matin kanssa.

Rias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan ammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja Matti huomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi noutamassa miestänsä. "Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo", jatkoi hän; "yksi poika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö. Hän on kunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli isännäksi aivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli naimattomana, piti talon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta palkkaväellä. Uljas mies hän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko saarella."

Me istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin taloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että bergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: "Niinpä on, että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he saavat etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että hylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin lujaa tekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa kutomassa verkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja näkevät melkein suurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet maissa ollessaan rakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät kalastusneuvoja ja maatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja laitureja kunnossa ja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita, joita ei saareltamme saada, että myömään vuoden saaliit hylkeenrasvaa ja kaloja, ja etsivät paraita hintoja milloin Ruotsista, milloin omasta maasta." Kahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt laivurina Tukholmassa myömässä rasvaa. "Me tarvitsemme paljon rahaa tässä saaressa", jatkoi hän, "viljaan, kalanpyydyslankaan ja kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen taloon ostetaan yksin polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi villoja pukimiksi meille kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella, oli täällä 180 asujanta, ja viime vuonna oli väkiluku 670, mutta tänä vuonna on 50 lasta kuollut kurkkumätään." Avioliitot ovat hyvin hedelmälliset Bergössä, kertoi hän. Useimmat lapset syntyvät vähän ennen miesten lähtöä pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua heidän palaamisestaan kotiin. "Bergöläiset tulevat nyt paremmin toimeen kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään", sanoi Rias-Matti.

Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.

Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella", sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja välistä ollaan ilman."

Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta. Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.

Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme. Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman. Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten eläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat likeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että hänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä, oli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa. Ukosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on muutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä ehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja tyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät omin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua vanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan ollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni, joka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri hän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo, ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain vihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa konsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja ennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo ja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän."

Pilkkaan ammunta.

Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin poikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa. Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä oli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä, että kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin tervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme niiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka pienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia hänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän, ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli, puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku Isakki tulee niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin "sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat olleet "ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki "puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus pyssyssä.

Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka "hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.

Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana; puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti, keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa; milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa kohtiosujaa" ja pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta, jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin, että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei pidä haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman asian kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja. Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten takaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat, että takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja helpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka on hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun vakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat, ovat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin herättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä tilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet saisivat käydä koettamassa.

[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa, joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän, pelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]

Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi: "Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika selitti hänelle, että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. "Site minä en koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.

Varustautuminen pyyntiretkelle.