Part 2
"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän vaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa, 8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri koterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla hypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli ryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä ja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen. Lumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman päässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä. Minä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme sellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen jääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi. Sitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin käännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan, mutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella pilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli jotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten me sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä; sen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei ollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat jäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä helposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta päin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin, mutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet toiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen tuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi myötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin ammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa kantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli yhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin tietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin, vetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä. Aavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä pauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot halkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka kuului kovemmin myrskyn pauhuakin.
"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla jääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani pyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa jäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin päässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni. Helpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin mukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa laineissa."
Kaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt jokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta näkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: "En tiedä, mitenkä jälleen löysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle jäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen päälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle antakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa ja pikku Kustia."
Pehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli, silmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin. Yksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli, osoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä keskeytti äänettömyyden: "Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän puhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte."
Enström jatkoi: "Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä vasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan hätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta pitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut ennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani välisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja silloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein sammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän ja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään. Minä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi jäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä, mutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että minusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden kohina oli lakannut.
"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin pystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli ollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä olisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä suinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman syleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle suuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut aikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti elonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista millä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä jäälautan reunassa.
"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka tuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan ajelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja kun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki, ja riensivät pelastamaan päällikköänsä.
"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa jääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan tunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä paljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin sanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja halukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin ihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa vahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani pakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti minulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani poissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia jalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten. Sitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.
"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että Ann-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä onnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette ystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa."
"Niin, niin," sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä, "moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä on paljo ystäviä." Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän käsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden mukaan.
Lähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.
Nyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm katsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti minun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi Holm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja Kalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana päivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä Bergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.
Syötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa iltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä, kävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin äsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut jonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti maa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani ja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä, astui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä hän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä kuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella murteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.
Tervehdittyäni talonväkeä läksin molempien tyttärien seurassa tervehtimään Kalastaja-Kallea ja Bergs-Hannia. Heidän kotinsa tosiaan ansaitsi ylistelemiset, jotka Mikki oli eilispäivänä matkalla siitä lausunut. He istuivat nyt kaikki ahkerasti verkkoa kutomassa. He lakkasivat työstään meidän astuessamme sisään ja toivottivat meille tervetuloa. Kallen vaimokin oli pitkäkasvuinen, kaunis nainen, ystävällinen ja avomielinen. Hän tarjosi hyvää kahvia ja oli iloissaan, kun minä kiittelin heidän hyvästi järjestettyä kotiansa. Kalastaja-Kalle ja minä puhelimme matkasta Bergöhön ja minä lausuin pelkoni, että sisävedet ehkä ehtivät jäätyä ja tehdä vaikeammaksi minun palaamiseni Vaasaan, mutta hän rauhoittaen selitti meriveden vielä olevan niin lämpöisen, että se ei voinut jäätyä, ell'en minä viipynyt useampia viikkoja Bergössä. Kalle pyysi vaimoaan laittamaan evästä kuntoon ja läksi käskemään molempia toisia, Mikkiä ja Villeä, laittamaan itseänsä ja venettä valmiiksi. Minä jäin hetkiseksi kuuntelemaan Bergs-Hannin kertomusta heidän verkkokalastuksestaan ja hän kertoikin niin, että sitä oli hauska kuulla. Hän kuvaili kalastuspaikat sileäksi huuhtoutuneilla yksinäisillä kallioilla ulkona meressä, jossa monella venekunnalla on talaansa, kala-aittansa ja makuuvajansa sekä yli koko kallion korkeita telineitä, joilla suuret, aina 18:kin kyynärää korkeat verkot kuivataan. Kauniilla ilmalla kesällä on siellä elämää ja iloa, kertoi hän, paljo työtä kalain puhdistuksessa ja suolaamisessa sekä pyydyksien hoidossa, varsinkin milloin saanti on runsas; mutta välillä myöskin laulua ja piiritanssia ja iloista leikkiä. Juhannuksen aikaan on Pohjanlahti kirkas ja kaunis koko vuorokauden, niin että ilokseen katselee ylt'ympäri. Kun minä kysyin, eivätkö he ottaisi minua neljänneksi mieheksi veneesensä, vastasi hän sointuvasti nauraen: "Te kaiketi luulette, että pyydysmatkat ovat vain pelkkää auringon paistetta", ja hän kertoi; miten he myrskyssä ja aukean meren suurissa laineissa usein hengen vaaralla korjaavat kalliita pyydyksiänsä ja monesti ne sinne jäävätkin ja he itse saavat heikolla veneellä monena pimeänä syysyönä laskea mihin myrsky viepi, kuolema ihan silmäin edessä, kunnes he myrskyn vaiettua nälissään ja uuvuksissaan voivat kääntää veneensä kaukaista kotia kohti. Kun kalalokit lähtevät pois kalastuspaikoilta ja pakenevat sisäsaaristoon, silloin on kiire korjata pyydykset, sillä myrsky ei ole enää kaukana.
Kun minä ihmettelin, ett'ei näkynyt yhtään lapsia, vastasi vaimo: "Kalle sanoo monesti: mitä me teemme sellaisella vallattomalla pikkuväellä, joita sinun vain pitää istua kiikuttelemassa? Toista olisi, jos sinä heti voisit laittaa ne sellaisiksi, että ne kelpaisivat johonkin."
Kalastaja-Kalle palasi sanomaan, että vene oli valmiina. Minä sanoin jäähyväiset. Bergs-Hann ojensi minulle suuren kätensä ja ystävällistä hyväntahtoisuutta näkyi sydämmellisistä sinisilmistä.
Aamiainen syötiin Isak Erikssonin luona, ja turhaan koetettuani saada maksaa vierailustani siinä ystävällisessä talossa erosin minä heistäkin, sanottuamme molemmin puolin sydämmelliset jäähyväset. Hyviä muistoja jäi mieleeni.
Purjehdus Bergöhön oli huvittava ja omituinen. Lumiset saaret ja karit välkkyivät auringon paisteessa ja tekivät meren synkän näköiseksi. Oli pari astetta kylmää ja kovanlainen tuuli puhalteli lounaasta. Pitkulaisten, korkealle kuohuvain aaltojen harjat murtuivat kohisten valkoisiksi koskiksi, jotka soveltuivat kylmänvihreään meriveteen kuin -- mitenkä sanoisinkaan -- kuin "kerma rabarberihyytelöön". Vene oli koko matkan kallellaan oikealle puolelle, ja joka kerran, kuin kynnimme aallon harjojen poikki, roiski vettä vasemmalta puolelta, kasvattaen jääkuorta vaatteillemme ja veneen teljoille. Mutta kylmä ei minua vaivannut, minä kun olin hyvästi varustautunut tälle marraskuun matkalle. Mikki, ollen ohuessa puvussa, värisi nähtävästi, mutta ei antanut iloisuutensa jäätyä; hän vain välistä sanoi: "Paholainen lähteköön enää matkoille." Meidän lähestyessämme Bergötä läheni jo aurinkokin sitä linjaa, jossa taivas ja meri yhtyivät hehkuvassa valossa. Mikki sanoi, osoittaen auringonlaskua ja pudistellen ruumistansa: "Eiköhän noilla tuolla ole lämpimämpi."
Luminen vuorenharjanne, joka saaresta pistihe ulos mereen, oli koristettu tuulimyllyillä, joista osa seisoi, vaan monta oli käymässäkin. Kalastaja-Kalle sanoi Mikille: "Huiskuttele käsilläsi kuin nuo kummitukset, niin haihtuu sinulta kylmä ruumiista."
Me olimme jo vähän niemen siimeksessä, kuin lahtihylje näytti mustaa päätänsä tuulen päällä lähellä meitä. Mikki kiihkeästi huusi minulle: "ampukaa, ampukaa!" mutta kun minulla oli kanssani ainoastaan haulipyssy, en minä tahtonut haavoittaa eläintä, koska en kuitenkaan olisi saanut sitä tapetuksi. Sitte Mikki pyysi Villeä kääntämään venettä vähän tuuleen päin, otti etuteljoilta harmonikkansa ja alkoi soitella polskaa. Hylje näyttäytyi yhä lähempänä venettä ja kohottihe korkealle vedestä ikään kuin kuuntelemaan. "Jos on hyljepyssy veneessä, varoo se kyllä eikä tule niin lähelle", sanoi Kalastaja-Kalle. "Hylje on aika valtava uimaan; monesti seuraa se venettä, joka purjehtii täyttä vauhtia", sanoi Mikki.
Ensimmäinen päivä Bergössä.
Sinne päin, josta me tulimme, ei näkynyt saarelta monta asuntoa. Me laskimme pieneen venevalkamaan hyvillämme, että saimme maata jalkaimme alle. Kylmä tuuli oli kuitenkin vähitellen kangistuttanut jäsenemme, ja me, niitä nuorrutellaksemme, läksimme juoksu jalassa ryntäämään tuulimyllyjä kohti. Meidän päästyämme seljänteen harjalle oli edessämme vuoritasanko ja sillä monta, enimmäkseen punaiseksi maalattua taloa. Enström oli minua myöten lähettänyt terveisiä vanhalle Rias-Matille, joka aikoinaan oli ollut saaren arvokkaimpia pyyntimiehiä. Pieni, puhelias poikanen näytti meille tietä Riaksen taloon. Hän arvaili tiellä, mitä meillä saattoi olla asiana ja mistä me olimme tulleet kylmän ilman kanssa. Mikki tulkitsi hänen saarelaismurrettansa niin hyvin, kuin osasi. Poika tahtoi kaikin mokomin tietää, mikä minä olin miehiäni, ja Mikki sanoi: "Hän on Ruotsin kuningas, senhän voi nähdä lakistakin." Nähtävästi epäilevänä ja hyvin uteliaana kysyi hän itse: "Oletteko te Ruotsin kuningas?" -- Silloinpa me jo olimmekin perillä, Rias-Matin tuvan edessä, jossa hyvästi aseteltu havukimppu kehoitti meitä pyyhkimään jalkojamme rappusten edessä ennen astumistamme sisään. Emme vielä ehtineet porstuaankaan, kuin suuri vanhanpuolinen vaimo tuli meille vastaan. Minä kysyin isäntää ja kerroin, että minulla oli hänelle terveisiä Maalahdelta Enströmiltä ja että minä toivoin saavani viipyä muutamia päiviä Rias-Matin luona. Vaimo pyysi meitä astumaan sisään ja sanoi Matin olevan ulkona merellä, vaan hänen jo kohta pitävän tulla kotiinkin, koska oli jo aamusella lähtenyt vain nostamaan verkkoja ja panemaan niitä kuivamaan. Enströmiltä olin kuullut Rias-Matin olevan jo 80 vuoden ijässä; minua kummastutti, että hän vielä kalasteli näin myöhään syksyllä ja tällaisella ilmalla. Emäntä kehui hänen reippauttansa ja sanoi häntä niin vanhaksi, että hän muisti kaikki saaren asujamet, "ennen kuin ne olivat syntyneetkään". -- "Matin nuorin veli oli minun ensimmäinen mieheni, -- mennä vuonna otin tämän; hän on koonnut rahaa ja hänellä on paitsi taloa paljo pyydyksiä. Sukulaiset yrittivät rettelöimään ja estämään meidän vihkiäisiämme, mutta ukkopa ei antanutkaan itseään komentaa -- enkä minäkään -- sitä paitsi."
Hän käski meitä istumaan ja pyysi anteeksi, että oli kaikki niin siistimättä. Katsellessani pikku tupaa huomasin anteeksi pyynnön varmaan tarkoittaneen huomauttaa minulle, miten sievänä ja siistinä hän piti kotiaan. Ikkunain ympärillä oli valkoiset verhot; huonekalut, ovet ja vuorilaudat olivat maaladut sinisiksi ja punaisiksi, kuten sängyn uutimetkin olivat paksusta, sinisen ja punaisen kirjavasta puolivillaisesta. Suuri kaappi, ovi peileihin jaettuna ja listat hyvin korkeat, peitti jäännösosan siitä seinästä, jossa sisemmän kammarin ovi oli. Keskelle kaappia oli sovitettu käkikello, heiluri ja painot näkyvinä lasiovesta. Hyljepyssyjä sekä kiikareja, kompasseja ja ilmapuntareja, jotka johtivat mieleen, että Herra välistä "oli siunannut rantoja" haaksirikkoisilla laivoilla, riippui seinillä, jotka olivat verhotut tummilla, kirjava-värisillä papereilla. Koko tupaa kävi sanoa aistikkaaksi; se vähän muistutti tavallisen Itämeren-laivan kajuttaa, suurennettuna tietysti. Lattia oli hyvästi saumatuista kuusilankuista, puhdas ja ilman mattoja. Suuri leivinuuni oli porstuan oven ja kammarin oven välisessä nurkassa, suu avoin ja lähellä lattiaa, päällä savun kokoojana taitavasti muurattu ja paksuilla raudoilla varustettu totto. Kalkki oli maalattu samalla punamulta-öljyvärillä kuin kaikki muukin punainen tuvassa. Ilma, josta lemusi heikko mintun tuoksu, ei minua oikein miellyttänyt, mutta todisti, että isäntä ei ollut tupakkamies.
Me otimme käsille eväämme, ja emäntä asetti pöydälle suuremman ja pienemmän petrolilampun. Luulenpa, että hän oli luonteeltaan vähän "kerskaileva". Syötyä ja emännän väkevää kahvia juotua läksivät Kalle ja Ville ilmoittamaan lähellä asuville "pyyntimiehille" minun tuloani ja matkani tarkoitusta. Mikki meni ulos narraamaan poikia, joita oli hyvä joukko kokoutunut näkemään Ruotsin kuningasta. Hetken kuluttua palasivat lähettiläät ja toivat mieluisan vastauksen: "Ne lupasivat tulla, nämä pyyntimiehet, joka talosta." Siitä suosiosta minun kaiketi oli kiittäminen niitä hyväntahtoisia suosittajoita, joille olin sananviennin uskonut toimeksi. Ystävyys minun ja kolmen maalahtelaisen saattajani välillä oli vanha ja vakautunut.
Ensimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan "luotsivanhimman" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän ensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin terveyttä. Kun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että sen kohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. "Minun nimeni on Johan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän murteellamme Jonk-Erriksi", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle minua. "Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän saarellamme tapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-Matilta saatte kuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti." Itse oli hän jo ollut 28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena lähteä "kippariksi" erääsen Korsnääsin veneesen. "Korsungit, kuten me heitä nimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja." -- "Jonk-Err on taitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin minun mieheni lakkasi käymästä retkillä", sanoi emäntä, jolla oli hyvin suuressa määrässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.
-- "Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla", sanoi Jonk-Err, "hän lakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta."
Vähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen asia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. "Hyvää iltaa, Norrskatin Isakki" -- "hyvää iltaa, Kalle" -- "hyvää iltaa, Finnis-Isakki" -- "hyvää iltaa, Ullus Gabbel" j.n.e. Minä olin kuvitellut mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli erityinen arvo saaren miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän kaikkein olevan "luotsivanhimpien" näköisiä. Niinpä sanottiinkin milloin kestäkin läsnä tai poissa olijasta: "Hän on paras mies pyyntimatkoilla."
Viimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan; silmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään lammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta vierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko asian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä minulle tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli. Kaikki olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta ja moni lausui ilmi kummastelunsa, että "meidän vanha Matti" vielä oli niin reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän milloin kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta j.m.s. Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän paitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan hämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän kiusallinen noin vanhoina päivinä.
Pitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia ukkoja, kuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän ruumistaan suorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen puheensa ja kasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen luonteessaan olevan jäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen ikäisillään muuten on. Mutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa, sillä kunnioitusta herättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen on tämän kertomuksen tärkein osa ja vaivalloisin tehtävä. Hänellä oli korkea, paljon ajatuksia sisältävä päälaki, lumivalkoisen tukan seppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli reipas, kasvonsa elävät ja katse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä hänen ijästään. Koko hänen olemuksestaan näkyi jaloutta, avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta elämän arvoon, että ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä säilyttää elämän myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään arvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti kääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki tuleen ja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen tyttö astui tupaan ja lausui tuttavasti: "Hyvää iltaa, ukko!" Vanhus nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi hyvät ystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa Jukki, ja hänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin kaikkia muita ja saatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: "Hyvää iltaa, Ann Ull!" -- "Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle", sanoi Jukki. -- "Äiti sanoi, teidän pitäisi tulla syömään." -- Lapset teitittelevät Bergössä aina vanhempiansa.
Emäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: "Tahdotteko pestä kätenne?" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin sinuttelevat toisiansa. "Ullus Gabbel", sama mies, kuin 10 vuotta sitte pelasti Enströmin ajojäistä, huomautti: "Rias-Matti kyllä tiesi, mitä teki, kun otti vanhoillaan vielä uuden akan." -- "Jos ei itse tiedä, muilta kysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset maksavat", vastasi Rias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että puhelu sille taholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun eväslaatikkoni ynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja maalahtelaisille. "Te, herra, näytte jo syöneen", sanoi Rias-Matti, "mutta nyt pitää minun käydä käsiksi illalliseeni." Emäntä raivasi pöydän, toi kivivadilla velliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti ison palan voita velliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin ottaen samalla osaa puheluun.