Part 1

BERGÖN PYYNTIMIEHET

Kertoeli

Onni Wetterhoff

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, Werner Söderström, 1889.

JOHDATUS.

Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut, kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden Suomen seutujen väestöstä.

Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin, tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim. kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja vakavuutta.

Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin heillä.

Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.

Käynti Vaasassa.

Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi- ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan myöhään iltasella.

Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on, eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä, mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana, jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.

Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja julkisuudessa hyvin tunnetun K--rin. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen pyytäjille.

Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä." Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."

MATKA MAALAHDELLE.

Kello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia asteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia, hauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot työnnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä naista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin. Naisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset leningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta sekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset sarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä mustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti olo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain ihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani tarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä tunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin. Ville, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli venekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti vasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis, nuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä oli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi hänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti Karolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja jäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin kaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta. Häntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat kuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni, oliko hän leski, vastasi hän: "Kyllä minun mieheni elää, Jumalan kiitos, ja on terveenä." Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana asuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen "Brit-Stinan ja talon"; nyt he olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä "vanhan isännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa". Vähän äreästi vastasi Brit-Stin: "Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy siihen kuin pojatkin."

Nuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä. Laulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia, alkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein katkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus oli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei ollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni Bergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas altto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis tyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla puhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat jok'ainoassa henkilössä niin selvät.

Minä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka, viisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman kellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus kaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja leveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa pudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren; alempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon päällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä, ja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä ankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä suurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi soinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin täysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat hammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen ihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen ja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä kalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri virtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan suurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle oli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa yhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa, veljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla, Maalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi Åminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä samalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.

Vähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin veneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää vauhtia. "Hyvästi tekee työtä syystuuli", sanoi Ville ja lähetti Mikin kokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla. Minä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin soveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia lasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka on sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi pysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti esiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat pisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli vuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen: "Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa säässä." Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen hyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja silakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä suklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli "kelvottoman hyvää". Sitte alkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki, iloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että Åminneborgin isäntä Isak Eriksson "oli varakas mies, mutta ei hän ole osannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin yhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin".

Heidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea ymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita, mutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän puhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin tottuneet "kirkkoruotsiin".

Bergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä paraimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi monenkin varakkaan miehen "sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia varten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen; ei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla". Hann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: "Onko Fia sitte nähnyt minun surevan?" Ville istuessaan veneen perässä katseli kauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen keulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää vaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: "Laulakaapas, tytöt, niin sujuu paremmin." Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan sukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.

Fia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi ja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki, mitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina putosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän ei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän kylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli laidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin syliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen pois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: "Olkaa laulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun te laulatte."

Tuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka. Vakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden pintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun hopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten airojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden loiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa. Minä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin ihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista rakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla rannalla edessämme. "Tuossa on Åminneborg," sanoi hän, "ja siellä eroovat meidän tiemme", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen, että hauska matka niin pian loppui.

Me olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla rannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä kaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo vedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin ymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän suuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti tavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset. Minä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan Åminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla tarvitsisi erota. "Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä kaikin tavoin", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja minua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he kaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen kunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään kysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että niin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin hänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla, joita minä en huoli kertoa.

Åminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri päärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli loisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti meille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin mieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan päällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi talonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin varsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät kohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät ainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin samankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta. Minulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta, mutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän kanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan ja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun tiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin Bergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti, millaiset ovat "seppelepidot" (kuuliaiset), "häät", "talkoot", joissa kiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan juhlaa, "öitsit" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen y.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.

Vilhelm Enström.

Kun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan lähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni lähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström, ja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja Bergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat ja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden seutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän kesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta kertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat paleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä Åminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän suinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen ruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan ukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi, että Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin puettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä nytkin kunnianarvoisen näköinen mies.

Minä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon vartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen vaivoista.

"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän", vastasi hän. Me kävimme istumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen, naiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.

Me joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta, jolloin hänelle "tapahtui vahinko pyyntiretkellä". Kaikki tiesivät tapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen kertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.

"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli meitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me läksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin sen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.

"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873 tehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin kovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului ainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja naisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle, jossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen ja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi viikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.

"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi pienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita, ampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.

"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua Bergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä en koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin, ja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen aikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin vaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti. Sinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin venekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri kauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo erotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin Ann-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin peittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.

"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä pääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen matkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut kannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte alkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies jää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle etsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat valppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu usein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne reijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.