Part 6

Suurenmoiset tapaukset, niin kuin kansakuntain häviäminen ja maailmanvallan siirtyminen toisilta toisille, olivat heistä vähäpätöisiä asioita, jos he niitä joskus kuulivat. Sattumalta he ehkä saivat kuulla, mitä Herodes puuhasi siinä tai tässä kaupungissa, miten hän rakenteli palatseja ja kouluja eikä ollut huomaavinaan kiellettyjen uskontojen harjoitusta. Rooma noudatti täälläkin omaa tapaansa: kun jotkut kansat viivyttelivät alamaisuuskäyntiään sen luona, niin se ei kauan odottanut, vaan tuli itse niiden luokse. Kukkuloilla, joiden ylitse paimen kuletti hidasta laumaansa, tai aitauksissa, joissa hän sitä suojeli, sattui varsin usein, että häntä pelästytti torvien pärinä, ja ulos katsoessaan hän huomasi pienen sotaväen-osaston, välistä koko legionankin marssimassa tietä myöten. Kun välkkyvät kypärät katosivat näkyvistä ja anastajain vaikuttama mielenkiihko tyyntyi, alkoi hän mietiskellä, mitähän nuo kotkat ja joukon edellä kannetut kullatut maapallot tarkoittivat ja mitä viehätysvoimaa saattoi olla tuossa sotilaselämässä, joka näytti niin perin toisenlaiselta kuin hänen omansa.

Mutta näillä miehillä, vaikka he olivatkin raakoja ja yksinkertaisia, oli kuitenkin yksi kokemus ja yksi viisaus. Sabattina heillä oli tapana peseytyä ja mennä ylös synagogaan, jossa he istahtivat taimmaisiin penkkeihin. Kun "kassa" kantoi ympäri torahia eli lakia, ei kukaan sitä hartaammin suudellut kuin he; kun "sheliak" luki tekstin, ei kukaan täydellisemmin uskoen kuunnellut sen selitystä eikä kukaan säilyttänyt enempää vanhinten saarnasta eikä sitä jälestä päin tarkemmin mietiskellyt kuin he. Yhdessä "Sheman" värssyssä oli heidän mielestään kaikki oppi ja laki, mitä he yksinkertaisessa elämässään tarvitsivat: että herra Jumala oli yksi ja että heidän tuli rakastaa häntä kaikesta sydämmestään. Ja he rakastivat häntä, tietämättä, että he siten olivat kuninkaita viisaampia.

Keskustelun aikana, ennen kuin ensimmäinen vartio oli kulunut, paneutui paimen toisensa perästä levolle, kukin istumapaikalleen.

Yö, kuten useimmat talviyöt, oli kirkas ja viileä ja tähdet kiiluivat taivaalla. Oli aivan tyyni. Ilma näytti puhtaammalta kuin koskaan, ja rauha, joka vallitsi, oli enempi kuin pelkkä äänettömyys; se oli pyhä hiljaisuus, julistus, että taivas laskeutui tomuun kuiskaamaan jotakin hyvää sanomaa kuulustelevalle maalle. Aitauksen portilla käveli vartia edes takaisin, mantteli lujasti käärittynä. Hän pysähtyi välistä, milloin kuului vähäkään liikettä makaavien laumain keskestä tai shakaalin ulvontaa vuoren harjalta. Puoliyön hetki lähestyi vitkaan, mutta tuli se toki viimein. Hänen työnsä oli tehty, hän saattoi nyt ruveta nauttimaan sikeää unta, jolla työ siunaa lapsiansa. Hän läksi astumaan nuotion luo, mutta pysähtyi, sillä hänen ympärilleen levisi valo, niin lempeä ja puhdas kuin kuun valo. Hän odotti hengittämättä. Valo vahvistui; esineet, jotka äsken olivat olleet näkymättöminä, näkyivät nyt selvään; hän näki koko kedon ja kaikki, mitä laaksossa oli. Väristys, kovempi kuin yöilman tuottama vilu, pelon väristys vapisutti häntä. Hän katsoi ylös päin; tähdet olivat hävinneet; valo virtaili alas ylhäältä niin kuin ikkunasta; hänen ylös päin katsellessaan se muuttui häikäisevän kirkkaaksi. Kauhistuen huusi hän:

"Herätkää, herätkää, ystävät!"

Koirat hypähtivät ylös ja juoksivat vinkuen tiehensä. Elukat peloissaan sulloutuivat niin liki toisiansa kuin suinkin pääsivät.

Miehet hypähtivät ylös ja tarttuivat aseihinsa.

"Mikä hätänä?" he kysyivät yhteen ääneen.

"Katsokaa!" huusi vartia, "taivas on tulessa!"

Äkisti valo muuttui niin häikäseväksi, ett'ei sitä kärsinyt katsoa. He peittivät silmänsä ja lankesivat polvilleen. Kun heidän sielunsa vapisi pelosta, lankesivat he kasvoilleen, kärsimättä katsoa mihinkään, tunnottomina, ja he olisivat kuolleet kauhusta, ell'ei ääni olisi puhutellut heitä: "Älkää pelätkö!"

He kuuntelivat.

"Älkää pelätkö; katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikille kansoille."

Ääni kaikui ylimaailmallisen suloiselta ja rauhoittavalta, tunkeutui läpi heidän olemuksensa ja täytti heidän mielensä luottamuksella. He nousivat polvilleen ja kunnioittavasti katsoessaan ylös näkivät mahtavan valoloiston keskellä miesolennon hohtavan valkoisessa puvussa. Hänen olkapäittensä ylitse näkyi kiiltäväin siipien kulmat; hänen otsassaan hehkui kiinteästi loistava tähti, kirkas kuin iltatähti; kädet olivat siunaavasti ojennetut heitä kohti; hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet ja jumalallisen kauniit.

He olivat usein kuulleet puhuttavan ja yksinkertaisella tavallaan itsekin keskustelleet enkeleistä. Nyt he eivät epäilleet, vaan sanoivat sydämmessään: "Jumalan kunnia on meidän ympärillämme, ja tämä on se, joka muinoin tuli profeetan tykö Ulain joen rannalla."

Enkeli jatkoi:

"Sillä teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa."

Taaskin oli hetkisen äänettömyys, joll'aikaa sanat ikään kuin naulautuivat heidän mieleensä.

"Ja tämä on teille merkkinä", kuului edelleen taivaallinen sanoma: "Te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä."

Julistaja vaikeni; iloinen sanoma oli loppuun lausuttu, mutta hän seisoi yhä vielä paikoillaan. Äkisti valo, jossa hän näytti olevan keskuksena, muuttui ruusunpunaiseksi ja alkoi värähdellä. Ylhäällä korkeudessa, paimenten silmän kantaman päässä, liiteli valkosiipisiä loistavia olennoita, ilmestyen ja kadoten, ja monilukuiset äänet kuuluivat sulosointuisesti veisaavan:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Sitä ylistystä enkelijoukko veisasi moneen kertaan.

Taivaallinen sanansaattaja nosti sitte silmänsä, ikään kuin odottaen hyväksymismerkkiä joltakin sieltä ylhäältä, äärettömästä avaruudesta. Hänen siipensä alkoivat liikkua, levisivät hitaasti ja majesteetillisesti, ulkopuolelta lumivalkoisina, sisäpuolelta välähdellen kuin puhtain valkoinen helmi; sitte ne ojentuivat monta kertaa pitemmiksi kuin olento itse; hän nousi hiljaa ja ponnistuksetta liiteli pois näkyvistä, vieden valon mukanansa. Vielä kauan hänen kadottuaankin kuului ylhäältä yhä hiljemmin ylistysveisuu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Paimenet, toinnuttuansa entiselleen, katsoivat hämillään toinen toistansa, kunnes eräs heistä sanoi:

"Se oli Gabriel, Jumalan sanansaattaja maan lapsille."

Ei kukaan vastannut.

"Kristus, Herra on syntynyt, eikö hän sanonut niin?"

Nyt tarttui toinenkin puheesen sanoen: "Juuri niin hän sanoi."

"Eikö hän sitä paitsi sanonut, että se tapahtui Davidin kaupungissa, joka on tuo meidän Betlehemimme tuossa, ja että me löydämme hänet kapalolapsena?"

"Ja seimessä makaavana."

Ensimmäinen puhuja katseli miettiväisesti tuleen, mutta sanoi viimein ikään kuin äkillisen päätöksen johdosta: "Betlehemissä on seimiä ainoastaan yhdessä paikassa, luolassa vanhan majatalon lähellä. Veljet, lähtekäämme katsomaan, mitä on tapahtunut. Papit ja kirjanoppineet ovat kauan odottaneet Kristusta. Nyt hän on syntynyt, ja Herra on antanut meille merkin, josta hänet voimme tuntea. Lähtekäämme osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

"Mutta kuka vartioipi laumojamme?"

"Niistä Herra pitää huolen. Rientäkäämme."

Sitte he kaikki nousivat ja jättivät aitauksen vartioimatta.

* * * * *

He riensivät vuoren ympäri, kaupungin halki ja saapuivat majatalon portille, jossa mies seisoi vartioimassa.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

"Olemme tänä yönä nähneet ja kuulleet ihmeellisiä asioita", vastasivat he.

"Olemme mekin nähneet merkillisiä asioita, mutta emme ole kuulleet mitään. Mitä te olette kuulleet?"

"Menkäämme alas aitaukseen ja luolaan, että saamme varman tiedon; sitte me kerromme kaikki. Saatattehan tulla itsekin katsomaan."

"Olipa se narrimainen asia."

"Ei, Kristus on totisesti syntynyt."

"Kristusko! Mistä te sen tiedätte?"

"Menkäämme ensin katsomaan."

Mies nauroi ylenkatseellisesti.

"Vai Kristus! Mistä te tunnette hänet?"

"Hän syntyi tänä yönä ja makaa nyt seimessä, niin on meille ilmoitettu; eikä täällä Betlehemissä ole seimiä muualla kuin yhdessä paikassa."

"Luolassako?"

"Niin. Tulkaa te myös!"

He menivät pihan yli, herättämättä huomiota, vaikka muutamia vielä olikin valveella puhelemassa ihmeellisestä valosta. Luolan ovi oli auki. Lyhty paloi siellä ja he astuivat estelemättä sisään.

"Rauha olkoon teille!" sanoi vartia Josefille ja Bet-Dagonin miehelle. "Nämä miehet ovat tulleet katsomaan lasta, joka on syntynyt tänä yönä ja jonka he tuntevat siitä, että se kapaloituna makaa seimessä."

Natsarealaisen levollisista kasvoista näkyi hetkisen aikaa sisällistä liikutusta; sitte hän kääntyi pois ja sanoi:

"Lapsi on tässä."

Miehet vietiin erään seimen luo, jossa lapsi makasi. Lyhdyllä valaistiin sitä paikkaa, ja paimenet seisoivat ääneti vuoteen vieressä.

Lapsi ei millään ilmaissut jumaluuttansa; se oli aivan sellainen kuin muutkin äsken syntyneet lapset.

"Missä on äiti?" kysyi vartia.

Joku naisista otti lapsen syliinsä, meni Marian luo, joka makasi lähellä, ja laski lapsen hänen syliinsä. Kaikki läsnäolijat kokoontuivat nyt heidän ympärillensä.

"Se on Kristus!" sanoi viimein paimen.

"Kristus!" toistivat kaikki ja lankesivat kunnioittavasti polvilleen.

Eräs heistä virkkoi moneen kertaan:

"Se on Herra, jonka kunnian kirkkaus valistaa taivaan ja maan."

Ja nämä alhaiset, mutta uskossaan väkevät miehet suutelivat äidin vaatteita ja läksivät iloissaan pois. Majatalossa, jossa kaikki olivat nousseet jalkeille ja tunkeutuivat heidän ympärillensä, he kertoivat kaikki, mitä olivat kokeneet. Kaupungin halki mennessään laumojensa luo lauloivat he koko matkan enkelien ylistysveisua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Uutinen levisi laajalle, ja sitä vahvisti se valo, jonka kaikki olivat huomanneet taivaalla. Monta päivää päästänsä kävi luolassa uteliaita ihmisiä, joista muutamat uskoivat, mutta enimmät nauroivat ja tekivät pilaa kaikesta mitä kuulivat.

XII LUKU.

Tietäjäin saapuminen.

Ne kolme viisasta tietäjää, joista edellä olemme puhuneet, lähestyivät Jerusalemia sitä tietä, joka tulee Sikemistä päin; oli iltapuoli yhdentenätoista päivänä lapsen syntymisen jälkeen luolassa. Päästyään Kidronin ojan ylitse he kohtasivat koko joukon ihmisiä, jotka kaikki pysähtyivät uteliaasti katselemaan heitä.

Judea oli pakosta tullut kansainväliseksi kulkupaikaksi. Se oli vain kapea vuorimaa, jota idästä päin ahdisti hieta-aavikko ja lännestä meri. Kuitenkin luonto pakotti itä- ja etelämaiden kauppatien kulkemaan tämän vuoriston kautta; siitä sen varallisuus. Toisin sanoen, Jerusalemin rikkaus kasvoi tulleista, joita otettiin ohi kulkevasta kaupasta. Niinpä ei ollutkaan missään muualla, paitsi Roomassa, sellaista eri kansakuntain ja kansallisuuksien kirjavaa kokoelmaa. Ei missään muukalainen ollut vähemmin vieras kaupungin asujamiin verraten kuin sen muurien sisällä ja sen ympäristössä. Ja kuitenkin nämä tietäjät kummastuttivat kaikkia, jotka heitä kohtasivat tiellä heidän lähestyessään kaupungin portteja.

Eräs lapsi, joka äitinsä kanssa istui tien varrella kuningasten hautain vastapäätä, huomasi matkustavaiset. Se alkoi heti taputtaa pikku käsiänsä ja huutaa: "Kas, kas, miten kauniit kulkuset; miten komeat kamelit."

Kulkuset olivat hopeasta; kamelit, kuten tiedämme, olivat tavattoman suuret ja karvaltaan puhtaan valkoiset ja astuivat majesteetillisesti. Silat kertoivat pitkästä aavikkomatkasta ja noiden vanhusten rikkaudesta, jotka istuivat pienten varjotelttain alla, aivan samalla tavalla kuin heidän näimme yhtyvän Jebelin toisella puolen. Mutta paitsi kulkuset, kamelit, niiden varustus ja ratsastajain muhkea muoto, kummastutti kaikkia varsinkin kysymys, jonka ensimmäinen ratsastaja aina lausui vastaantulijoille.

Pohjoisesta päin Jerusalemiin tuleva tie käy yli tasangon, joka viettää etelää kohti ja jättää Damaskon portin laaksoon eli jonkinlaiseen tienrotkoon. Tie on kapea, mutta syvälle kulunut pitkällisestä käytöstä ja paikoittain vaikeakulkuinen kivien tähden, joita sadevirrat ovat uurtaneet irti. Molemmilla puolin oli kuitenkin ennen muinoin rikkaita vainioita ja kauniita öljypuistoja, jotka rehevyydessään lienevät olleet miellyttävä näkö varsinkin niille matkustajille, jotka olivat äsken tulleet aavikon hietakentiltä. Tietäjät pysähtyivät tälle tielle sen pienen seurueen kohdalle, joka istui kuningashautojen vastapäätä.

"Hyvät ihmiset", kysyi Baltasar, sivellen palmikoitua partaansa ja kumartuen ulos riipputuolista, "eikö Jerusalem ole tässä ihan lähellä?"

"On", vastasi vaimo, jonka syliin lapsi oli paennut, "jos puut tuolla mäellä olisivat vähän matalammat, niin voisitte jo nähdä toripaikan tornit."

Baltasar katsahti kreikkalaiseen ja hindulaiseen ja kysyi sitte:

"Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"

Naiset katsoivat toinen toiseensa vastaamatta.

"Ettekö ole kuulleet puhuttavan hänestä?"

"Emme."

"No, kertokaa sitte kaikille, että me näimme hänen tähtensä itämailla ja tulimme nyt osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

Ystävykset ratsastivat tiehensä. Samaa he kysyivät muiltakin kaikilta, mutta yhtä turhaan. Suuri parvi, joka oli menossa Jeremiaan luolaan, kummastui niin kovin siitä kysymyksestä ja vierasten oudosta muodosta, että se heti kääntyi ja seurasi heitä kaupunkiin.

Tietäjät olivat niin kiintyneet oman kutsumuksensa ajattelemiseen, ett'eivät ollenkaan joutaneet katselemaan, mikä erinomainen komeus heillä juuri nyt oli edessänsä: ensin Bezetan rannalla oleva kylä, sitte Mizpah ja Öljymäki heidän vasemmalla puolellaan, sitte kylän takana kohoava muuri ja siinä neljäkymmentä korkeaa ja lujaa tornia, joiden tarkoitus oli osaksi olla muurin vahvistuksena, osaksi myöskin kuningas-rakennusmestarin kaunoaistin tyydyttäminen. Eivät he myöskään huomanneet saman tornimuurin kääntymistä oikealle, eivät sen monia mutkia eikä katetuita portteja, joita oli siellä täällä, ei kolmea suurenmoista valkoista komeaa rakennusta, Fasaelusta, Mariamnea ja Hippikusta; ei Sionia, korkeinta kukkulaa, joka oli kruunattu marmoripalatseilla ja oli kauneinta mitä nähdä saattoi; ei Moriavuoren temppelin välkkyviä pengermiä, vaikka tätä temppeliä on pidetty yhtenä maailman ihmeenä; ei majesteetillisia vuoria, jotka kuin kehys ympäröivät pyhää kaupunkia, niin että se näytti olevan ikään kuin suunnattoman suuren kattilan pohjassa.

Viimein he tulivat korkean ja vahvan tornin luo, joka yleni sen portin päältä, jonka paikalla nykyään on Damaskon portti ja jonka edessä silloin yhtyi kolme tietä, ne, jotka tulivat Sikemistä, Jerikosta ja Gibeonista. Roomalainen vartia oli tien varrella. Kamelit ja niitä seuraavat ihmiset olivat yhteensä kyllin suuri matkue vetämään mukaansa laiskurit, jotka vetelehtivät portin seuduilla. Kun Baltasar pysähtyi puhuttelemaan vartiata, jäivät siis nämä kolme ratsastajaa heti suuren ihmispiirin keskelle, joka oli utelias kuulemaan, mitä uutta oli tapahtunut.

"Rauha olkoon teille!" sanoi egyptiläinen sointuvalla äänellä. Vartia ei vastannut.

"Me olemme tulleet kaukaa etsimään äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta. Tiedättekö neuvoa meille, mistä hänet tapaamme?"

Sotamies nosti kypäränsä silmiverhoa ja huusi kovasti. Huoneesta porttiholvin oikeasta seinästä tuli ulos upseeri.

"Väistykää!" huusi hän ihmisjoukolle, joka nyt tunkeutui yhä likemmäksi. Kun se ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan, alkoi hän heilutella keihästään oikealle ja vasemmalle ja teki siten itselleen tietä.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi Baltasarilta kaupunkilaisten tavallisella murteella.

Baltasar vastasi samalla kielellä.

"Missä on hän, joka on syntynyt, juutalaisten kuningas?"

"Herodesko?" kysyi upseeri hämillään.

"Herodeen kuninkaanarvo tulee Caesarilta; ei, emme etsi Herodesta."

"Ei ole ketään muuta juutalaisten kuningasta."

"Mutta me olemme nähneet äsken syntyneen kuninkaan tähden ja tulleet osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

Roomalainen joutui neuvottomaksi.

"Jatkakaa matkaanne", sanoi hän viimein. "Minä en ole juutalainen. Kysykää temppelistä kirjanoppineilta, tai pappi Hannaalta, tai paraiten Herodeelta itseltään. Jos on ketään muuta juutalaisten kuningasta, niin hän kyllä ottaa hänestä selon."

Samalla hän teki tietä muukalaisille, jotka kulkivat sisälle portista. Ennen ratsastamistaan ahtaalle kadulle Baltasar pysähtyi sanomaan ystävilleen: "Meidän tulomme on jo kylliksi ilmoitettu. Ennen puoliyötä on asiamme koko kaupungin tiedossa. Etsikäämme nyt majatalo levähtääksemme."

XIII LUKU.

Herodes ja tietäjät.

Samana iltana ennen auringonlaskua oli muutamia vaimoja pesemässä vaatteita niiden portaiden yläastuimella, jotka veivät alas Siloan lammikkoon. He olivat kukin polvillaan suuren saviastian edessä. Portaiden alapäässä seisova tyttö anteli heille vettä ja lauleli täyttäessään ruukkuansa. Laulu kaikui iloiselta ja epäilemättä helpotti pesijäin työtä. Välistä he kyykistyivät kantapäidensä varaan ja katselivat Ofel-kukkulaa taikka päinvastaisella taholla olevaa "Kompastuksen kalliota", jonka huippu heikosti loisti sammuvan auringon säteistä. Heidän siinä ahkerasti hieroskellessaan ja puserrellessaan vaatteita tuli kaksi naista heidän luoksensa, molemmilla vesiastiat selässä.

"Rauha olkoon teille!" sanoi toinen tulijoista.

Pesijät lakkasivat työstään, nousivat, puristivat veden pois käsistään ja vastasivat tervehdykseen.

"Kohta on jo ilta ja aika lopettaa."

"Työaika ei koskaan lopu", kuului vastaus.

"Mutta alkaa jo levon aika ja..."

"Ja aika kuulustella, mitä uutta on tapahtunut", sanoi toinen väliin.

"Onko teillä mitään kerrottavaa?"

"Ettekö sitte ole kuulleet?"

"Emme."

"Sanotaan että Kristus on syntynyt", sanoi uutisten levittelijä, päästen siten alkuun.

Oli merkillistä nähdä, miten vaatteiden pesijäin kasvot kirkastuivat uteliaisuudesta; astiat tanssivat ylemmältä paikaltaan alassuin toiselle puolelle istuimiksi omistajilleen.

"Kristusko!" he huudahtivat.

"Niin sanotaan."

"Kutka sitä sanovat?"

"Kaikki; sehän on ihan yleinen puheaine."

"Uskooko sitä kukaan?"

"Iltapäivällä tuli kolme miestä Kidronin ojan ylitse Sikemin tietä myöten", vastasi kertoja laveasti, poistaakseen kaikki epäilykset. "Jokaisella heistä oli valkoinen, pilkuttoman puhdas kameli, suurempi kuin koskaan ennen on nähty Jerusalemissa."

Kuulijat katselivat, suut silmät auki pelkästä ihmettelystä.

"Niin ylhäisiä ja rikkaita ne miehet olivat", jatkoi vaimo, "että he istuivat silkkitelttojen suojassa; satulan nuput olivat kullasta, kuten suitsien rimpsutkin, ja kulkuset hopeasta ja ne soittivat oikeaa musiikkia. Ei kukaan heitä tuntenut; he näyttivät siltä kuin olisivat maailman ääristä asti. Yksi heistä vain puhui ja kysyi jokaiselta, kenen tiellä tapasi, myöskin vaimoilta ja lapsilta: 'Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?' Ei kukaan vastannut eikä kukaan ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. He ajoivat edelleen, sanottuaan vielä: 'Me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.' Samaten kysyivät he myöskin portilla roomalaiselta päälliköltä, mutta hän ei ollut viisaampi kuin yksinkertainen kansakaan, vaan neuvoi heitä menemään Herodeen tykö."

"Missä he nyt ovat?"

"Majatalossa. Satoja on jo käynyt heitä katsomassa, ja vielä useampia on sinne yhä menossa."

"Ketä he ovat?"

"Sitä ei kukaan tiedä. Sanotaan heidän olevan persialaisia, viisaita miehiä, jotka puhelevat tähtien kanssa; ehkäpä ovat profeettoja kuten Elias ja Jeremias."

"Mitä he tarkoittavat juutalaisten kuninkaalla?"

"Kristusta ja että hän on juuri nyt syntynyt."

Eräs vaimoista nauroi ja ryhtyi jälleen työhönsä, sanoen: "Hyvä, kun saan nähdä hänet, niin sitte minä uskon."

Toinen oli samaa mieltä: "Ja minä, niin, kun minä näen hänen herättävän kuolleita, silloin minäkin uskon."

Kolmas sanoi hiljaa: "Hän on ollut kauan luvattuna. Minulle riittää, kun näen vain hänen parantavan spitalisen."

Naiset istuivat jutellen yhdessä, kunnes ilta tuli ja sen tuoma viileys pakotti heidät menemään kotiinsa.

* * * * *

Myöhemmin iltasella, ensimmäisen yövartion paikoilla, oli palatsiin Sionille saapunut noin viisikymmentä miestä, jotka kokoontuivat ainoastaan Herodeen nimenomaisesta käskystä, milloin hän tahtoi saada selityksiä joistakin juutalaisen lain tai historian syvemmistä salaisuuksista. Se oli lyhyesti sanoen kokous, jossa oli läsnä synagogain opettajia, etevimpiä pappeja ja kuuluisimpia kirjanoppineita kaupungista, yleisen mielipiteen johtajia, eri uskonsuuntien selittäjiä, sadduseusten sankareita, farisealaisia sananhalkasijoita ja essealaisten lahkoon kuuluvia, tyynimielisiä, suvaitsevaisia stoalais-filosofeja.

Huone, jossa kokous pidettiin, oli palatsin sisimmäisiä, avara ja roomalaiseen tapaan rakennettu. Lattia oli marmorilevyistä, ikkunattomat muurit alhaalta vuoratut ja ylt'yleensä kuvikkaiksi maalatut sahraminkeltaisella värillä. Keskellä huonetta seisoi suuri sohva, peitetty tyynyillä, jotka olivat päällystetyt vaaleankeltaisella kankaalla. Tämän U:n muotoon tehdyn sohvan aukko oli ovea kohti, ja polvekkeessa eli keskikohdalla sisäpuolella seisoi suunnattoman suuri pronssinen kolmijalka, kalliisti koristettu kullalla ja hopealla, ja sen kohdalla riippui katosta seitsenhaarainen kruunu, jonka joka haarassa oli palava lamppu. Sohva ja lamppu olivat ihan juutalaismalliin tehdyt.

Miehet istuivat sohvalla itämaiseen tapaan, muuten aivan samankaltaisissa, vaan erivärisissä puvuissa. He olivat enimmäkseen jo vanhanpuolisia miehiä; jokaisen kasvot olivat suuren parran peitossa; nenät olivat isot ja suuria mustia silmiä syvensivät tuuheat kulmakarvat. Heidän ryhtinsä oli vakava, arvokas ja patriarkalinen. Lyhyesti sanoen: Sanhedrim eli suuri neuvoskunta oli siinä koossa.

Hän, joka istui kolmijalan edessä sohvan keskellä, muut jäsenet oikealla ja vasemmalla puolella, kaikki yhtaikaa silmäin edessä, oli nähtävästi kokouksen puheenjohtaja, ja hän olisi ehdottomasti heti paikalla vetänyt puoleensa kenen hyvänsä huomion, joka olisi astunut saliin. Hänellä oli oikeastaan pitkä vartalo, mutta nyt jo hyvin kokoon kutistunut. Hänen valkoinen nuttunsa oli olkapäiltä alas laskoksissa, niin ett'ei voinut huomata mitään jäntereitä, vaan ainoastaan kulmikkaan ruumiin. Kädet olivat puoleksi piilossa valkoisen ja punaisen juovikasten silkkihihojen alla ja ristissä polvilla. Puhuessaan hän välistä vavisten ojensi oikean käden etusormea; muuta liikettä hän ei näyttänyt kykenevänkään tekemään. Mutta hänen päänsä oli jalomuotoinen. Muutamat hiuskarvat, valkoisemmat kuin hienoksi vedetty hopea, seppelöitsivät hänen niskaansa; leveällä, aivan pyöreällä päälaella oli nahka lujasti kiinni ja paistoi tulen valossa oikein loistavasti; ohimot olivat kolollaan syvässä ja otsa kohosi niiden väliltä kuin epätasainen kallio; silmät olivat syvällä ja himmeät, nenä terävä ja kasvojen alapuolta peitti parta, aaltoileva ja kunnianarvoinen kuten Aaronin. Se oli Hillel, babylonialainen. Profeettain sijaan, jotka jo ammoin sitte olivat sukupuuttoon kuolleet Israelista, oli tullut oppineita, joista hän oli etevin; profeetta muuten kaikin puolin, vaan ilman jumalallisen hengen vaikutusta! Vielä sadan ja kuuden vuoden iässä oli hän yhä suuren neuvoskunnan puheenjohtajana.

Pöydällä hänen edessään oli pergamenttikäärö auki levitettynä, täynnä hebrealaista kirjoitusta. Hänen takanaan seisoi odottelemassa hyvin komeasti puettu palvelija.

Keskustelua oli juuri ollut, mutta silloin, kun saatamme lukijan tähän kokoushuoneesen, oli jo päästy päätökseen. Kaikki makasivat lepäävässä asennossa, ja kunnianarvoinen Hillel, liikahtamatta paikastaan, huusi palvelijaa: "St!"

Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.

"Mene sanomaan kuninkaalle, että me olemme valmiit antamaan hänelle vastauksemme."

Poika riensi pois.