Part 5

Betlehemin edustalle laitettu majatalo, jonka eteen Josef vaimoineen pysähtyi, oli varsin sopiva tällaisten majapaikkain esimerkiksi, se kun ei ollut liian yksinkertainen eikä liian ylellisestikään laitettu. Rakennus oli muodoltaan aivan itämaalainen; ympäri pihan oli neliönmuotoinen huonerivi, leikkaamattomista kivistä tehty, tasakattoinen, ulkoseinät ihan ikkunattomat, itäisessä eli etusivussa yksi ainoa aukko, s.o. ovi, joka siis samalla toimitti portin virkaa. Tie kulki niin läheltä ovea, että sen tomu puoleksi peitti pihtipielen poikkipuun. Litteäkivinen muuri läksi rakennuksen koillisesta kulmasta, jatkuen monta kyynärää rinnettä myöten alaspäin ja siitä länteen päin kalkkilouhokselle asti, siten ollen turvallinen karjan aitaus, joka majapaikassa on ihan välttämätön asia.

Pienessä kaupungissa, kuten Betlehemissä, jossa oli vain yksi sheikki, voi tietysti myöskin olla ainoastaan yksi majatalo. Josef, vaikka olikin syntynyt täällä, ei saattanut odottaakaan itseänsä kohtaan vierasvaraisuutta kaupungista, koska hän oli jo kauan asunut muualla. Sitä paitsi saattoi väenlasku, jota varten hän oli tullut tänne, kestää viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin; roomalaisten maakunnanvirkamiesten hitaisuus oli tässä asiassa tullut jo sananparreksi. Tuskinpa vain olisi käynytkään rasittaa tuttavia tai sukulaisia niin tietämättömän pitkällä vierailulla. Sen tähden hänen pelkonsa, ett'ei ehkä saisi nauttia majatalon mukavuuksia, kasvoi aivan tuskalliseksi hänen kiivetessään vastamäkeen ja jyrkimmissä paikoissa kiirehtiessään aasia. Hän näet huomasi tien olevan täynnä miehiä ja poikia, jotka hälisten ja huutaen ajelivat karjaansa, hevosia ja kameleja, alas laaksoon ja jälleen ylös, toiset juottamaan, toiset korjaamaan elukoita suojaan läheisiin luoliin. Hänen päästessään lähelle majataloa se rauhattomuus yhä lisääntyi, kun hän näki suuren ihmisjoukon ovea piirittämässä; läheinen, avara aitauskin näytti jo olevan täpösen täynnä.

"Me emme pääse ovelle asti", sanoi Josef, "pysähtykäämme tähän ja tiedustelkaamme, jos voimme, mitä on tapahtunut."

Vastaamatta Maria levollisesti työnsi huntunsa syrjään. Hänen kasvoistansa ensin näkyvä väsymys muuttui mielenkiinnoksi. Hänhän oli aivan lähellä ihmisjoukkoa, joka ei voinut olla herättämättä hänen uteliaisuuttansa, vaikka ihmisjoukot olivatkin hyvin tavalliset niillä maanteillä, joita suuret karavaanit enimmiten kulkivat. Siinä oli jalkamiehiä, jotka kovalla äänellä puhuen kaikkia Syrian murteita juoksentelivat sinne tänne; hevosmiehiä, jotka huutelivat kameleilla ratsastajille; miehiä, jotka kinastelivat vastahakoisten lehmäin ja arkain lammasten kanssa; miehiä kaupitsemassa leipää ja viiniä; puhumattakaan poikajoukosta, joka oli ajelemassa koiraparvea. Jokainen ja kaikki tyyni näytti olevan yht'aikaa liikkeessä. Kaunis katselija oli luultavasti liian väsyksissä, voidakseen kauan tuntea huvia tuosta elävästä taulusta; hetkisen kuluttua hän huokasi ja ikäänkuin lyyhistyi satulaan; juuri kuin lepoa etsien tai jotakuta odotellen hän katseli kohti etelää ja Paratiisivuoren korkeita kallioita, jotka hiukan punottivat laskeutuvan auringon säteistä.

Sill'aikaa kuin Maria katseli sinne päin, tunkeutui kyynäspäittensä avulla esiin mies ja pysähtyi lähelle aasia harmistuneesti katsoen väkijoukkoon. Josef puhutteli häntä.

"Kun oletan, että te ystäväni kuten minäkin olette Juudan poikia, uskallan minä kysyä teiltä tämän ihmistungoksen syytä."

Mies kääntyi kiivaasti, mutta, nähtyään Josefin vakavan muodon, nosti kätensä puoli tervehdykseen ja vastasi yhtä pitkään ja syvällä äänellä kuin kysyjäkin:

"Rauha olkoon teille, rabbi! Olen Juudan poikia ja vastaan teille. Minun kotoni on Bet-Dagonissa, joka, kuten tiedätte, on vanhastaan ollut Danin suvun asuinpaikka."

"Modinin ja Jopen välillä", sanoi Josef.

"Ah, te olette käynyt Bet-Dagonissa", sanoi mies, kasvot vielä lempeämpinä. "Millaisia vaeltajia me Juudan suku olemmekaan! Minä olen jo monta vuotta ollut poissa vuorenselänteeltä, vanhasta Efratista, kuten isämme Jakob sitä nimitti. Kun kuulutettiin, että kaikki hebrealaiset lasketaan, kukin synnyinpaikassaan, niin ... se minun asiani on täällä, rabbi."

Josef vastasi, kasvojen muoto entisellään:

"Samalle asialle minäkin tulin ja vaimoni."

Mies katsahti pikaisesti Mariaan ja pysyi vaiti. Maria katseli Gedorin paljasta huippua. Aurinko suuteli hänen ylös päin käännettyjä kasvojaan ja täytti loistollaan hänen syvät sinipunervalta hohtavat silmänsä; hänen huulillaan, jotka olivat vähän auki, värisi hengitys, joka ei suinkaan ollut maallista huo'untaa. Sinä silmänräpäyksenä näytti koko hänen inhimillinen kukoistuksensa ikään kuin puhdistuneelta; hän oli sen näköinen kuin meidän mielestämme niiden pitää olla, jotka istuvat taivaan kaikki kirkastavan valon portilla. Bet-Dagonin mies näki omin silmin sen henkilön, jonka kuva vuosisatain kuluttua tuli neron ilmestyksenä jumalallisen Santilaisen mieleen ja teki hänen nimensä kuolemattomaksi.

"Mitä minä puhuinkaan? Ah, jopa muistan. Aioin sanoa, että, kun kuulin käskyn tulla tänne, minä aivan suutuin. Mutta sitte juohtui mieleeni vanha kukkula, kaupunki ja lakeus, joka viettää alas Kidronin laaksoihin, viinimäet, puutarhat, viljavainiot, jotka ovat kasvaneet laihoja aina Ruutin ja Boaan päivistä asti; tutut vuoret, Gedor tässä, Gibeah tuolla, Mar Elias tuolla, joita lapsuudessani pidin maailman muureina. Minä unhotin tyrannit ja tulin tänne vaimoni Rakelin ja Saronin ruusujeni Deboran ja Mikalin kanssa."

Mies vaikeni uudestaan ja katsahti Mariaan, joka nyt katseli häntä ja kuunteli hänen puhettansa. Sitte hän sanoi: "Rabbi, antakaa vaimonne tulla minun vaimoni luo. Tuolla hän on lasten kanssa tuon väärän öljypuun alla tien polvekkeessa. Minä sanon teille" -- hänen äänensä oli vakuuttava -- "majatalo on täynnä. Ei maksa vaivaa kysyäkään oven vartialta."

Josefin päättämiskyky oli hidas, samoin kuin hänen ajatuksensakin, mutta viimein hän vastasi: "Tarjouksenne on ystävällinen. Joka tapauksessa, olipa siellä tilaa taikka ei, kyllä me käymme tervehtimässä teidän perhettänne. Mutta minä lähden kuitenkin itse puhuttelemaan oven vartiata. Minä palaan tuota pikaa."

Ja hän antoi aasin ohjat miehelle ja riensi meluavaan ihmisjoukkoon.

Vartia istui paksulla sedripuun rungolla portin edessä. Hänen takanaan seisoi heittokeihäs nojallaan seinää vasten. Koira makasi puunrungolla vartian vieressä.

"Jehovan rauha olkoon teille!" sanoi Josef, päästyään viimein portin vartian luo.

"Saakaa takaisin, mitä annatte; ja kun sen löydätte, olkoon se moninkertainen teille ja omaisillenne!" vastasi vartia juhlallisesti, liikahtamatta asennostaan.

"Minä olen betlehemiläinen", sanoi Josef niin pontevasti kuin taisi. "Eikö täällä olisi tilaa..."

"Ei ole tilaa."

"Olette kai kuullut minusta puhuttavan, olen Josef Natsaretista. Täällä asui minun isäni suku. Olen Davidin sukua."

Näihin sanoihin natsarealainen luotti. Joll'eivät ne vaikuttaneet tarkoituksen mukaan, oli turha koettaakaan mitään muuta keinoa, edes rahaakaan, vaikka olisi tarjonnut monta sikliäkin. Juudan suvun poikia, sekin jo oli suuri etu; mutta Davidin sukua, se oli vielä suurempi, se oli suurin kunnia kaikesta, mistä hebrealainen saattoi kerskata. Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun nuori paimen tuli Saulin seuraajaksi ja perusti kuningassuvun. Sodat, onnettomuudet, toiset kuninkaat ja ajan hämmentävä vaikutus olivat oikeuksiin nähden alentaneet hänen jälkeläisensä muiden juutalaisten tasalle; leipä, jota he söivät, oli yhtä suurella vaivalla ansaittu; mutta heillä oli kuitenkin kunniakas historia, jossa sukuluettelo oli ensimmäisenä ja viimeisenä lukuna; he eivät voineet sekautua toisiin, sillä mihin hyvänsä Israelin seutuun he joutuivat, niin sen historian tieto tuotti suurta kunnioitusta.

Kun se oli yleistä Jerusalemissa ja muualla, niin tottahan mies, joka oli siitä pyhästä suvusta, saattoi turvautua siihen Betlehemin majatalon portilla. "Tämä on minun isäini koti", jotka sanat Josef lausui, oli yksinkertainen ja sananmukaisin totuus, sillä juuri siinä paikassa oli Ruut elänyt Boaan vaimona, oli Jesse syntynyt ja hänen kymmenen poikaansa, joista David oli nuorin; juuri siitä talosta oli Samuel tullut etsimään kuningasta ja löytänyt hänet; juuri sen paikan antoi David Barsillain pojalle, ystävälliselle gileadilaiselle; juuri siinä paikassa Jeremias rukouksillaan pelasti sukukuntansa jäännökset, jotka pakenivat babylonialaisia.

Se vetoaminen ei ollut vaikuttamatta. Portin vartia lipui alas puunrungolta ja sanoi, käsi parrassa, kunnioittavasti: "Rabbi, minä en tiedä sanoa, milloin tämä portti ensi kerran avattiin ottamaan vastaan vieraita, mutta toista tuhatta vuotta siitä on; koko sinä aikana ei ole kertaakaan tapahtunut, ett'ei rehellistä miestä olisi päästetty sisään paitsi milloin ei ole ollut hänelle tilaa. Kun näin on kohdeltu vieraita, niin tottapa vartialla on sitä suurempi ahdingon syy nyt, estellessään Davidin suvun poikaa. Sen tähden minä vielä kerran tervehdin teitä; jos tahdotte tulla minun kanssani, niin minä näytän teille, ett'ei täällä ole teille paikkaa, ei kammareissa, pihassa eikä katolla. Milloin te tulitte, saanko kysyä?"

"Juuri nyt."

Vartia hymyili.

"Muukalaisen, joka oleskelee teidän tykönänne, pitää oleman kuin olisi hän syntynyt teidän seassanne, ja sinun pitää rakastaman häntä niin kuin itseäsi. Eikö laki ole niin, rabbi?"

Josef oli vaiti.

"Jos laki kerran on sellainen, voinko minä sitte sanoa jollekulle, joka on tullut aikaa sitte: mene tiehesi; tässä on toinen, jonka pitää saaman sinun paikkasi?"

Josef oli yhä vielä vaiti.

"Ja jos minä sanoisinkin niin, no, kenenkä se paikka sitte olisi? Katso, kaikki nämä ihmiset ovat odottaneet, muutamat aina puolilta päivältä asti."

"Mitä väkeä tämä kaikki on?" kysyi Josef, katsoen joukkoon päin. "Mitä heillä on täällä tekemistä tähän aikaan?"

"Luultavasti he ovat samalla asialla kuin tekin, rabbi; keisarin käsky" -- vartia katsahti kysyvästi natsarealaiseen -- "toi tänne enimmän osan niistä, jotka jo ovat saaneet sijaa majatalosta. Ja eilen tuli Damaskosta karavaani, joka on matkalla Arabiaan ja Ala-Egyptiin. Nämä, jotka tässä näette, ovat kaikki sitä kauppamatkuetta, sekä miehet että kamelit."

"Piha on suuri", väitti Josef.

"Tosin, mutta se on täynnä tavaraa, silkkipakkoja, maustinsäkkejä ja kaikenlaista muuta."

Vähän lämpöisemmin jatkoi Josef: "Minusta itsestäni olisi sama, mutta minulla on kanssani vaimo, ja yö on kylmä, kylmempi täällä kukkuloilla kuin Natsaretissa. Hän ei tule toimeen taivasalla. Eikö kaupungissa ole tilaa?"

"Kaikki nämä ihmiset ovat käyneet siellä", sanoi vartia, viitaten ihmisjoukkoon, "he sanovat joka paikan olevan täpö täynnä."

Josef katsahti miettiväisesti maahan ja puhui enemmin vain itsekseen: "Hän on niin nuori; jos minä teen hänelle tilan mäelle, niin hän paleltuu kuoliaaksi."

Sitte hän lausui vartialle:

"Luultavasti te tunsitte hänen vanhempansa. Joakim ja Anna ennen asuivat Betlehemissä ja olivat Davidin sukua kuten minäkin!"

"Niin, kyllä minä tunsin heidät nuoruudessani. He olivat rehellisiä ihmisiä."

Nyt vartian katse vuorostaan kääntyi maata kohti. Äkisti hän nosti päänsä.

"Minä en voi toimittaa teille yösijaa, mutta en myöskään ajaa teitä pois. Rabbi, minä koetan parastani. Kuinka monta henkeä teitä on?"

Josef mietti hetkisen ja sanoi sitte: "Vaimoni ja eräs ystävä perheineen Bet-Dagonista, pienestä kaupungista Jopen tuolta puolen; yhteensä kuusi henkeä."

"Hyvä! Teidän ei tarvitse viettää yötänne vuoren harjalla. Tulkaa tänne kaikki, mutta rientäkää, sillä tiedättehän, että yö tulee pian, kun vain aurinko ehtii vuoren taakse, eikä se kestä enää kauan."

"Minä annan teille yösijattoman matkamiehen siunauksen; vieraana siunaan teitä sittemmin."

Niin sanoen palasi natsarealainen keveämmällä mielellä Marian ja Bet-Dagonin miehen tykö. Tuota pikaa mies kokosi perheensä; naiset nousivat aasien selkään. Vaimo oli jo päässyt ohi paraan ikänsä, tytöistä näkyi vallan hyvin, millainen äiti oli aikoinaan ollut. Kun he ratsastivat portille, huomasi vartia heidän olevan köyhää väkeä.

"Tässä on vaimoni, josta puhuin", sanoi Josef, "ja tässä ovat ystäväni."

Maria oli jo työntänyt syrjään huntunsa.

"Sinisilmät ja kultatukka", ihasteli vartia itsekseen, "sen näköinen lienee ennen muinoin nuori kuningas ollut, kun hän meni Saulille soittelemaan harppua."

Sitte hän otti ohjat Josefin kädestä ja sanoi Marialle: "Rauha sinulle, Davidin tytär!" Ja toisten puoleen kääntyen hän jatkoi: "Rauha teille kaikille! Seuraa minua, rabbi!"

Matkustavaiset vietiin leveästä, kivitetystä porttikäytävästä majatalon pihaan. Muukalaisesta olisi sen näön pitänyt olla merkillinen, mutta he pysähtyivät ainoastaan sen verran, että huomasivat, miten täynnä se oli. He pujottelivat jonkinlaista kujaa myöten, joka oli jätetty suurten tavarakasojen välille, ja sitte samanlaisesta portista, kuin tieltä pihaan tullessa, jälleen ulos talon viereiseen aitaukseen. Siellä he näkivät suuret joukot kameleja, hevosia ja aaseja köydessä ja makuulla, ja niiden välillä oleskelivat hoitajat, jotka olivat mikä mistäkin maasta. Hekin makasivat taikka vartioivat äänettöminä. Uudet tulokkaat kulkivat hitaasti täpö täyttä, viettävää maata. Viimein he kääntyivät polulle, joka vei korkealle, harmaalle kalkkikivi-kalliolle majatalon länsipuolella.

"Meidän pitää tyytyä luolaan", sanoi Josef lyhyesti.

Opas seisoi, kunnes Maria ehti hänen sivullensa, ja alkoi sitte selitellä:

"Se luola, johon nyt menemme, on luultavasti ollut kantaisämme Davidin pakopaikkana. Niityltä tuolta alempaa ja lähteeltä laaksosta hän ajoi aina karjalaumansa sinne, milloin tarvitsivat suojaa. Päästyään sittemmin kuninkaaksi hän palasi siihen vanhaan huoneesen saamaan lepoa ja terveyttä ja toi kanssansa suuret joukot karjaa. Seimet ovat yhä vielä paikoillaan sellaisina kuin hänen aikanaan. Parempi on vuode lattialla, jossa hän on maannut, kuin pihassa tai tien varrella. Tässäpä se jo onkin se luola!"

Tätä puhetta ei tarvitse katsoa miksikään anteeksi pyytelemiseksi tarjotun asunnon huonoudesta. Mitään sellaista ei tarvittu. Paikka oli paras mitä saatavana oli. Vieraat olivat köyhää väkeä, joiden elintapoja oli helppo tyydyttää.

Luolassa oleskeleminen sitä paitsi oli silloisista juutalaisista hyvin luonnollinen asia. Sellaista sattui heille joka päivä, ja sabattina siitä kuultiin paljon synagogissa. Kuinka monet mainittavat kohtaukset heidän historiastaan ovatkaan luolissa tapahtuneet! Ja sitä paitsi nämä henkilöt olivat Betlehemin juutalaisia, joiden yhteistä omaisuutta nämä muinaiset muistopaikat olivat; muutamat niistä olivat olleet ihmisten majapaikkoina aina Emimin ja Horin ajoista asti. Eikä sekään millään tavalla saattanut loukata majan etsijöitä, että luola, johon heidät saatettiin, tosiaan oli ollut tai oli vieläkin talli. Olivathan heidän esi-isänsä olleet paimentolaiskansaa, jonka elukat tavallisesti saivat osansa ihmisten sekä asunnoista että vaelluksista. Pitäen kiinni vanhasta tavasta, joka johtuu Abrahamin päivistä asti, suojelee paimentolainen eli beduiini teltassaan sekä hevosensa että lapsensa. Sen tähden nämä matkamiehet keveällä mielellä tottelivat opastansa ja tarkastelivat huonetta uteliaasti, kuten luonnollista. Kaikki, mikä vain kuului Davidin historiaan, viehätti heitä.

Rakennus oli matala ja ahdas ja ulottui ainoastaan vähän ulommaksi kalliota, johon se takaa päin liittyi; ikkunoita siinä ei ollut ollenkaan. Etuseinässä oli ovi, liikkuva suunnattoman suurilla koukkusaranoilla ja paksulta voideltu punertavalla savella. Sill'aikaa kuin opas veti puusalvan syrjään, autettiin naiset alas satuloistaan. Avattuaan oven vartia kehoitti: "Astukaa sisään!"

Vieraat astuivat sisään ja katselivat kummastellen. Nyt näkyi selvästi, että puurakennus oli vain petosta; se peitti luonnon tekemän luolan suuta. Itse luola oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä, yhdeksän tai kymmenen jalkaa korkea ja kaksi- tai viisitoista jalkaa leveä. Valoa levisi ovesta epätasaiselle lattialle; jyvä- ja rehukasoja, saviastioita ja talouskaluja oli keskellä lattiaa. Pitkin seinämiä oli seimiä, kyllin mataloita, että lampaatkin niistä ylettyivät syömään; ne oli tehty kivistä, sementillä muuraten. Mitään karsinoita tai väliseiniä ei ollut. Pöly ja akanat peittivät kellertävällä kerroksella lattiata, joka oli koloja ja rakoja täynnä, ja täyttivät hämähäkin verkotkin, joita likaisten rääsyjen tavalla riippui katosta. Muuten luola oli puhtaanlainen ja nähtävästi yhtä mukava kuin itse majatalon holvisopukat. Tosiaan luola olikin ollut mallina majatalon rakentajalla.

"Astukaa sisään!" kehoitti opas. "Nuo kasat lattialla ovat teidänlaisianne matkustavaisia varten. Ottakaa niin paljo kuin tarvitsette."

Sitte hän kääntyi Marian puoleen:

"Voitteko tulla toimeen täällä?"

"Tämä paikka on pyhä", vastasi hän.

"Sitte voin jättää teidät. Rauha olkoon teille kaikille!"

Vartian lähdettyä itsekukin ryhtyi laittamaan luolaa asuttavaan kuntoon.

X LUKU.

Säde taivaasta.

Määrättynä hetkenä iltasella vaikeni ihmisten hälinä ja liike sekä majatalossa että sen ulkopuolella; yht'aikaa nousi joka israelilainen, joka ei sattunut olemaan seisoaltaan, pani kätensä ristiin ryntäilleen ja rukoili, kasvot juhlallisina kääntyneinä Jerusalemia kohti. Se oli pyhä yhdeksäs hetki, jolloin uhri kannettiin esiin temppelissä Morian vuorella Jumalan itsensä läsnä ollessa. Heti kun harrasten rukoilijain kädet jälleen vaipuivat alas, alkoi liike ja hälinä uudestaan; jokainen riensi laittamaan illallistaan taikkapa jo olkivuodettansakin. Hetken kuluttua sammutettiin tulet, häly haihtui, ja kohta vallitsi uni koko majatalossa.

Puolenyön aikaan joku huusi katolla: "Katsokaas, mikä loisto taivaalla! Herätkää, veljet, ja katsokaa!"

Ihmiset nousivat unisina istualleen, mutta selvisivät ihka hereille pelkästä kummastuksesta. Hälinä levisi majatalon pihalle ja huoneisiin; kohtapa joka sielu niin talossa ja pihassa kuin sen ulkopuolellakin oli tähystelemässä taivasta.

Ja mitä he näkivät? Valoryhmän, joka alkoi äärettömän paljon ylempää lähimpiä tähtiä ja levisi säteinä maata kohti: sen yläpäässä näkyi vain pieni, mitätön valopilkku, vaan alhaalta se oli hyvin laaja. Valopylvään reunat sekautuivat vähitellen yön pimeyteen; sen keskuksessa oli ruusunvärinen, sähköinen hohto. Tämä ilmiö näkyi olevan juuri sen vuoren päällä, joka oli lähinnä kaupunkia kaakon puolella; vuorenhuipun ympärillä se välkkyi kelmeänä sädekruununa. Majatalo kirkastui siitä valosta niin, että katolla olijat näkivät selvästi toinen toisensa kasvot. Kaikki hämmästyivät valoa katsellessaan.

Valoryhmän loiste pysyi monta minuuttia heikkenemättä, ja kummastelu muuttui peloksi ja vavistukseksi; arimmat vapisivat, rohkeimmat puhelivat kuiskuttaen.

"Oletteko koskaan nähneet tällaista?" kysyi eräs.

"Tuossahan se näkyy juuri vuoren kohdalla. En osaa sanoa, mikä se on, enkä myöskään ole koskaan nähnyt mitään sellaista", kuului vastaus.

"Ehkä on tähti räjähtänyt rikki ja pudonnut", arveli toinen änkyttävällä äänellä.

"Kun tähti putoo, sammuu sen loisto."

"Minä tiedän, mikä se on", virkahti eräs tyhmänrohkeasti. "Lammaspaimenet ovat nähneet leijonan ja tehneet tulen, pitääkseen petoa etäämpänä laumoista."

Puhujan lähellä olijat hengähtivät helpommin ja sanoivat: "Niin se on. Laumoja oli siellä ylhäällä notkossa tänäpäivänä."

Toinen lähellä seisoja haihdutti turvallisen mielialan. "Ei, ei! Vaikka kaikki Juudanmaan metsät koottaisiin yhdeksi ainoaksi rovioksi ja sytytettäisiin, ei siitä kuitenkaan leviäisi niin vahvaa eikä korkeata valoa."

Sitte olivat kaikki katolla hiljaa. Yhden kerran vain katselijain äänettömyys keskeytyi.

"Veljet!" huudahti eräs juutalainen, jolla oli kunnioitusta herättävät kasvot. "Tuossa, mitä näemme, ovat isämme Jakobin tikapuut, jotka hän näki unissaan. Siunattu olkoon isäimme Jumala!"

XI LUKU.

Kristuksen syntymä.

Puolentoista tai ehkä kahden virstan päässä Betlehemistä on tasanko, jota vuoren harjanne erottaa kaupungista. Se laakso oli hyvässä suojassa pohjatuulilta, jonka vuoksi siinä kasvoi runsaasti metsäviikunapuita, vaivaistammia ja kuusia sekä vuoren notkoissa ja rotkoissa öljy- ja silkkiäispuu-metsikköjä, jotka kaikki edut olivat tähän vuoden aikaan verrattoman hyvät lampaiden, vuohien ja karjan hoitajille.

Siinä laakson laidassa, joka oli lähinnä kaupunkia, oli jyrkän kallioseinän juuressa avara _marah_ eli lammasnavetta, vuosisatoja vanha. Jollakin ammoin sitte unhottuneella ryöstöretkellä oli rakennuksen katto revitty ja melkein koko muukin rakennus hävitetty. Siihen kuuluva aitaus oli kuitenkin eheänä, ja sepä olikin paljoa tärkeämpi kuin itse navetta paimenille, jotka käyttivät laumojansa siinä laaksossa. Kivimuuri oli miehen korkuinen, mutta ei niin korkea, ett'ei pantteri tai leijona, jonka nälkä ajoi erämailta tänne, olisi joskus rohkealla hyppäyksellä päässyt sisään. Muurin sisäpuolelle oli lisäsuojaksi ainaista vaaraa vastaan istutettu pensasto; se oli niin hyödyllinen laitos, että varpunenkaan tuskin olisi voinut pujahtaa muuria ylemmäksi kasvaneiden oksain välitse, ne kun olivat täpö täynnä okaita, jäykkiä kuin terävimmät rautapiikit.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten aikana olivat jotkut paimenet, tuoretta laidunta etsien, ajaneet laumansa tälle tasangolle. Aikaisesta aamusta olivat metsiköt kajahdelleet huuteluista ja kirvesten iskuista, lammasten ja vuohien määkinästä, kellojen kilinästä, karjan ammunnasta ja koirain haukunnasta. Auringon noustessa he kaikki läksivät lammasnavetalle, ja yön tullessa oli laaksossa jo kaikki laitettu kuntoon. Paimenet tekivät tulen, söivät yksinkertaisen illallisensa ja istahtivat lepäämään, puhelemaan ja laumojansa vartioimaan.

Kuusi miestä heitä oli, lukuunottamatta sitä, joka aina vuorossaan oli vartioimassa. Muutamat istuivat, toiset makasivat vatsallaan ryhmässä nuotion ympärillä. He kun tavallisesti olivat paljain päin, riippui tukka korvallisilla paksuina, päivettyneinä vanukkeina; parta, ulottuen alas ryntäille asti, peitti kaulan. Heillä oli yllä villaisesta kilin tai karitsan nahasta tehdyt manttelit, jotka peittivät ruumiin kaulasta polviin asti, vaan jättivät käsivarret paljaiksi. Tämä paksu pukine oli leveällä vyöllä sidottu vyötäisiltä kiinni. Sandaalit olivat karkeinta lajia; oikealta olkapäältä riippui hihnoista pussilaukkuja, joissa oli ruokaa ja heidän linko-asettansa varten soveliaita kiviä. Maassa itsekunkin vieressä oli koukkusauva, hänen ammattinsa merkki ja samalla puolustusase.

Sellaisia olivat juutalaiset paimenet. Ulkonäöltään he olivat raakoja ja villejä, kuten laiha koira, joka heidän kanssansa istui nuotiolla, mutta mieleltään viattomia ja lämminsydämmisiä. Ne ominaisuudet johtuivat osaksi heidän yksinkertaisesta elintavastaan, osaksi siitä, että he alinomaa hoitelivat suloisia ja avuttomia pikku elukoita.

Paimenet lepäsivät puhellen. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan heidän laumojaan, ikävä aine muiden ihmisten mielestä, mutta sehän heistä oli koko heidän maailmansa. Kun he laveasti kertoivat pienimpiäkin sivuseikkoja, kun he eivät jutellessaan jättäneet mitään kohtaa unhotuksiin siitä, mitenkä joku karitsa oli joutunut hukkaan, niin onpa muistettava, miten paimen ja eläin ovat kiintyneet toinen toiseensa. Syntymästä asti otti paimen elukan haltuunsa, kaitsi sitä joka päivä, auttoi sitä yli jokien, kantoi alas jyrkistä rinteistä, antoi sille nimen ja opetti sitä. Se oli hänen seuranansa, hänen ajatustensa ja harrastustensa esineenä; se elähytti hänen kuleksivaa elämäänsä ja oli siinä osallisena; sen puolustukseksi täytyi hänen osata taistella leijonia tai rosvoja vastaan, jopa kuollakin.