Part 46

Äsken mainittuna vuonna hän eräänä iltana istui nojatuolissaan talonsa katolla. Ben-Hur, Ester ja lapset olivat hänen seuranansa. Hänen viimeinen laivansa oli ankkurissa joen rannassa; kaikki muut hän oli myönyt. Ristiinnaulitsemispäivästä asti oli näitä ystäviä kohdannut ainoastaan yksi suru, Ben-Hurin äidin kuolema, ja sitäkin lievitti silloin kuten nytkin heidän kristitty uskonsa.

Tuo viimeinen laiva oli edellisenä päivänä saapunut ja tuonut sanoman vainosta, jonka Nero oli Roomassa alkanut kristittyjä vastaan. Ystävät juuri puhelivat siitä, kun Malluk, joka yhä vielä oli herransa uskollisin palvelija, astui sisään ja antoi Ben-Hurille kirjekäärön.

"Kuka sen toi?" Ben-Hur kysyi, kirjeen luettuaan.

"Eräs arabialainen."

"Missä hän on?"

"Hän ratsasti heti pois."

"Kuulkaahan?" Ja Ben-Hur luki:

Minä Ilderim, Ilderim-heimon sheikin, jalomielisen Ilderimin poika, Judahille, Hurin pojalle.

Isäni ystävä, kuule nyt, miten suuresti isäni rakasti sinua. Lue myötä seuraava kirjoitus, niin käsität sen. Hänen tahtonsa on minunkin. Siksipä se, jonka hän lahjoitti sinulle, nyt on sinun omasi. Kaikki, mitä partilaiset ryöstivät häneltä taistelussa, jossa hän kaatui, olen minä valloittanut takaisin, muun muassa tämän paperin ja Miraan kaikki perilliset, hänen, joka aikanaan oli niin monen tähden äiti. Rauha olkoon sinulle ja omillesi! Tämä ääni aavikolla on ystäväsi, sheikki

Ilderimin.

Ben-Hur kierteli nyt auki papyruskäärön, vanhuudesta keltaisen kuin silkkiäislehti, jonka tähden sitä täytyi varovasti liikutella. Hän luki:

Ilderim, nimeltä jalomielinen, Ilderim-heimon sheikki, pojallensa ja seuraajallensa.

Poikani! Kaikki, mitä minulla on, pitää sinä päivänä, jona sinä tulet minun sijaani, oleman sinun omasi, paitsi _Palmumetsikkö_ Antiokian luona. Se jääköön Hurin pojalle, joka hankki meille sellaisen kunnian sirkuksessa, ja hänen kuoltuaan hänen rintaperillisillensä. Älä häpäse isääsi!

_Ilderim_, jalomielinen, sheikki."

"Mitäs tästä sanot?" Ben-Hur virkkoi Simonideelle.

Vanhus oli vaiti. Hän mietiskellen katsoi laivaansa. Viimein hän sanoi:

"Hurin poika! Herra on viime vuosina ihmeellisesti siunannut sinua, ja sinulla on syytä olla kiitollinen. Eikö jo ole aika tehdä jotain määräystä suuresta ja joka hetki kasvavasta omaisuudestasi!"

"Siitä minä olen jo ammoin ollut selvillä. Omaisuus on määrätty antajan palvelukseen, Simonides, eikä ainoastaan osaksi, vaan kokonaan. Nyt olisi vain punnittava, miten minä parhaiten ja hyödyllisimmin sen käyttäisin siihen. Hyvä ystävä, minä tahtoisin kuulla sinun ajatustasi."

"Minä tiedän", Simonides vastasi, "mitä sinä Antiokiassa olet uhrannut kristillisen uskon hyväksi. Nyt tulee juuri sinä hetkenä, jona sinä saat tiedon Ilderimin ruhtinaallisesta lahjasta, myöskin sanoma, miten veljiämme vainotaan Roomassa. Siellä aukenee uusi ala sinun toimellesi. Evankeliumin valo ei saa sammua pääkaupungista."

"Miten minä jaksan pitää sitä vireillä?"

"Kuulehan! Roomalaiset, yksin tämä Nerokin, pitävät kahta asiaa pyhänä -- mikä heistä muuten on pyhää, en tiedä -- ja ne kaksi ovat: kuolleiden tuhka ja hautapaikat. Joll'et voi rakentaa Herralle temppeliä maan päälle, niin rakenna maan alle. Ja suojellaksesi niitä kaikelta saastuttamiselta, vie sinne kaikkein ruumiit, jotka nukkuvat Kristuksen uskossa."

Ben-Hur nousi ihmeissään neuvon suurenmoisuudesta.

"Se on suuri työ!" hän lausui, "enkä minä jätä sitä alkamatta. Laiva, joka toi vainon sanoman, vie minut Roomaan. Minä lähden huomenna."

Hän kääntyi Mallukin puoleen.

"Katso, että laiva on valmiina. Sinä seuraat minua, Malluk."

"lhan niin!" myönsi Simonides.

"Ja mitä Esterini sanoo?" Ben-Hur kysyi.

Ester meni hänen eteensä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Sillä tavalla sinä paraiten palvelet Herraa. Puolisoni, älä katso minua miksikään esteeksi, vaan anna minun lähteä kanssasi avuksesi."

* * * * *

Ne lukijani, jotka käyvät Roomassa ja pyhän Kalikstuksen katakombeissa, jotka ovat vanhemmat kuin pyhän Sebastianin, voivat itse nähdä mitä on tullut Ben-Hurin suuresta omaisuudesta, ja he varmaankin kiittävät häntä siitä.

Siitä suurenmoisesta maanalaisesta haudasta kristinusko pian nousi päivän valoon ja kukisti valkeudellansa pakanallisen pimeyden.