Part 45

"Miten hirmuisen hiljaista!" kuiskasi Ester, laskien käsivartensa isänsä kaulaan. Muistaen tuskia, joita itse oli saanut kärsiä, vanhus veti tytön kasvot syliinsä. Vaikka ukko oli lujatahtoinen, vapisi hänenkin ruumiinsa kokonaan.

"Älä katso sinne, Ester, peitä silmäsi! Minusta tuntuu, kuin kaikkien, jotka tätä näkevät, sekä syyllisten että syyttömäin, pitäisi olla tästä hetkestä alkaen kirotut."

Baltasar vaipui polvilleen.

"Hurin poika", sanoi Simonides yhä syvemmin liikutettuna, "joll'ei Jehova ojenna kättänsä, niin me ja koko Israel olemme hukassa!"

Ben-Hur vastasi tyynesti: "Minä näin unta, Simonides, ja kuulin, että sen täytyy tapahtua, ja myöskin, minkä tähden. Se on natsarealaisen ja Jumalan tahto. Tehkäämme kuten egyptiläinen vanhus, pysykäämme levollisina ja rukoilkaamme."

Katsahtaessaan jälleen ylös kunnaalle päin hän oli taas kuulevinaan sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Hän kumartui, täynnä pyhää kunnioitusta, niin kuin joku tosiaankin olisi puhutellut häntä.

Kunnaan päällä tehtiin loppuun asti julma teko. Sotamiehet riistivät vaatteet natsarealaisen yltä, niin että hän seisoi ihan alastomana ihmispaljouden silmäin edessä. Armotta kaadettiin hänet pitkälleen ristin päälle. Kädet ojennettiin pitkin poikkipuuta ja sitte muutamilla kovilla iskuilla lyötiin terävät naulat läpi pehmeiden kämmenien. Polvet nostettiin sen verran pystyyn, että jalkopohjat asettuivat pitkin ristin runkoa, jalat soviteltiin päällekkäin ja lävistettiin molemmat yhdellä naulalla. Vasara paukahteli kumeasti; nekin, jotka eivät kuulleet tuota ääntä, mutta näkivät pyövelimiesten liikkeet, ymmärsivät niiden merkityksen ja vapisivat kauhusta. Mutta julmuuden uhri ei valittanut vähääkään, ei rukoillut eikä päästänyt millaistakaan ääntä.

"Mihin päin asetamme hänet katsomaan?" kysyi eräs sotamies raa'asti.

"Temppeliä kohti", vastasi ylimmäinen pappi. "Saakoon hän kuollessaan katsella pyhää rakennusta, jota on eläessään häväissyt."

Sotamiehet tarttuivat ristiin, kantoivat sen kaikkinensa määrättyyn paikkaan ja laskivat pystyyn maahan. Natsarealaisen ruumis riippui verisistä käsistä maan ja taivaan välillä. Multa hän ei nytkään päästänyt kuuluviin mitään tuskan ääntä, hän vain rukoili, ja se rukous oli jumalallisin kaikista:

_"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!"_

Ristiä, joka nyt oli kaikkien näkyvissä, tervehdittiin hurjilla riemuhuudoilla, ja lukutaitoiset kiiruhtivat selittämään kirjoitusta. Kun se oli luettu, ilmoitettiin heti sisällys lähinnä seisojille, ja kohta kajahti suunnattoman suuresta katsojajoukosta pilkkahuuto:

_"Terve, juutalaisten kuningas, terve!"_

Ylimmäinen pappi, joka paremmin osasi arvostella kirjoitusta, oli tehnyt vastaväitteitä, mutta turhaan. Kuoleva kuningas, kirjoitus päänsä päällä, katseli kiittämätöntä kaupunkia, joka oli niin häpeällisesti hylännyt hänet.

Aurinko oli ehtinyt ylös korkeimmilleen. Sen loisto valasi vuoria, kaupunkia, temppeliä ja palatseja torneineen. Silloin äkisti hämärä rupesi pimittämään taivasta ja maata. Ensin se tuli tuskin huomattavasti kuten iltahämärä, sitte kasvamistaan kasvoi, kunnes lopulta lankesi maahan pimeytenä, joka kauhistutti kaikkia. Pilkalliset huudot ja melu lakkasivat; ihmiset katselivat tuskaisesti toinen toistansa, sitte taivasta ja hämärään häviäviä vuoria sekä kunnasta, jolla surullinen näytelmä tapahtui, ja viimein kalpeina ja vavisten taas toinen toistansa.

"Se on vain sumua taikka ohi kulkeva pilvi", sanoi Simonides pelkäävälle Esterille. "Kyllä siitä pian tulee jälleen kirkas ilma."

Ben-Hur käsitti asian toisin.

"Ei se ole sumua eikä pilviä", hän sanoi. "Ilman henget, profeetat ja pyhät pimittävät aurinkoa, ett'eivät he ja luonto näkisi tätä surullista näytelmää. Minä sanon sinulle, Simonides, että, niin totta kuin minä elän, se, joka riippuu tuolla ristissä, on Jumalan poika."

Hän jätti Simonideen hämmästyksiinsä siitä puheesta ja meni Baltasarin luo, joka oli polvillaan lähellä, ja koski häntä olkapäähän.

"Kuule, viisas egyptiläinen", hän sanoi. "Ainoastaan sinä puhuit totta, natsarealainen on totisesti Jumalan poika."

Baltasar veti hänet alas viereensä ja sanoi heikolla äänellä:

"Minä näin hänet lapsena seimessä, eikä siis ole lainkaan kummallista, että minä tunsin hänet ennemmin kuin sinä. Voi minua, että minun täytyy nähdä tämä päivä! Jospa olisin kuollut kuten ystäväni Melchior ja Gaspar!"

"Älä hätäile!" koetti Ben-Hur lohduttaa häntä. "He epäilemättä ovat meidän lähellämme henkisessä muodossa."

Hämärä oli yhä kasvanut ja muuttunut pilkko pimeäksi yöksi. Pyövelimiehet kunnaan harjalla eivät kuitenkaan lakanneet verisestä työstään, vaan naulitsivat risteihin molemmat pahantekijät ja pystyttivät ristit. Vartiat sitte komennettiin pois, ja ihmisjoukko pääsi vapaasti katselemaan. Kuten virta, joka murtaa sulkunsa, syöksyivät kaikki sysien ja tapellen ristien juurelle. Natsarealaista pilkkailtiin ja häväistiin.

Muuan soturi huusi: "Ha ha, jos olet juutalaisten kuningas, niin laskeudu alas rististä!"

Muuan pappi virkkoi: "Niin, jos hän nyt laskeutuu alas, niin me uskomme häntä."

Toiset pudistelivat viisastelevasti päätänsä ja sanoivat: "Sinä, joka tahdoit hävittää temppelin ja kolmena päivänä rakentaa sen jälleen, auta nyt itseäsi ja astu alas rististä."

Ja toiset pilkkasivat: "Hän on luottanut Jumalaan, niinpä Jumala nyt vapahtakoon hänet, jos häntä rakastaa; sillä hän on sanonut: minä olen Jumalan poika."

Käsittämätön häijyys! Natsarealainen ei ollut koskaan tehnyt kansalle muuta kuin hyvää. Muukalaiset, jotka nyt näkivät häntä ensi kerran, pilkkasivat kuitenkin häntä ja surkuttelivat noita pahantekijöitä.

Luonnoton pimeys pelotti Esteriä, kuten monta muutakin. Pari kolme kertaa hän kääntyi isänsä puoleen, pyytäen:

"Lähtekäämme kotiin! Jumalan muoto on vihastunut. Kukapa tietää, mitä kaikkea kamalata vielä voi tapahtua. Minua pelottaa."

Simonides ei kuullut. Hän oli perin harvasanainen ja nähtävästi hyvin liikutettu. Kun ensimmäisen hetken lopulla ihmisjoukko alkoi vähetä ristin juurelta, menivät he vanhuksen kehotuksesta vähän lähemmäksi. Siitä uudesta paikastaan he ainoastaan epäselvästi näkivät natsarealaista, mutta sen sijaan voivat kuulla tarkasti hänen joka sanansa.

Toinen hetki kului kuten ensimmäinenkin. Ne olivat häväistyksen, pilkan ja hitaan kuoleman hetket. Koko tänä aikana natsarealainen ainoastaan kerran avasi suutansa puheesen. Muutamia vaimoja oli polvillaan ristin juurella. Niiden joukossa hän huomasi äitinsä ja rakkaimman opetuslapsensa.

_"Vaimo"_, hän sanoi kovalla äänellä, _"katso poikaasi!"_ Ja opetuslapselle hän lausui: _"Katso äitiäsi!"_

Kolmas hetki tuli, ja kansaa yhä tunkeili kunnaan ympärille ikään kuin näkymättömän voiman tuomitsemana kiertelemään sitä. Siihen epäilemättä vaikutti myöskin selittämätön pimeys. Ihmisjoukko pysyi levollisempana kuin ennen, mutta silloin tällöin voitiin kuitenkin kuulla huudahduksia. Vaan kaikki, jotka saapuivat natsarealaisen ristin juureen, vaikenivat kerrassaan, katsoivat siihen ylös ja läksivät sieltä ääneti. Tämä muutos tapahtui yksin sotamiehissäkin, jotka olivat vähän ennen heittäneet arpaa ristiinnaulitun vaatteista. Hekin seisoivat nyt päällikkönsä johdolla lähellä ristiä. Kun hän huokasi tai liikautti tuskaisesti päätänsä, niin he kuuntelivat hyvin tarkkaan. Huomattavin oli kuitenkin ylimmäisen papin ja hänen virkaveljiensä käytös. Kuta enemmän pimeys kasvoi, sitä enemmän heidän ylpeä luottamuksensa katosi. Heidän joukossaan oli taitavia tähtien selittäjiä. Kun aurinko alkoi himmetä, nämä viisaat kokoutuivat ylimmäisen papin ympärille, keskustellen siitä tapauksesta.

"Auringon pimennys se ei voi mitenkään olla", he arvelivat, "sillä meillähän on nyt täysi kuu."

Kun ei kukaan voinut vastata heidän kysymyksiinsä eikä selittää tavatonta pimeyttä, niin he sisimmissä ajatuksissaan alkoivat asettaa sitä yhteyteen natsarealaisen kanssa. Mitä kauemmin outoa yötä kesti, sitä horjuvaisemmiksi he tulivat. Sotamiesten takaa he tarkastelivat jokaista natsarealaisen liikettä, kuuntelivat joka sanaa ja puhelivat ainoastaan kuiskutellen keskenään. Ehkäpä hän kuitenkin oli Messias, ja silloin...? Mutta paras oli kaiketi pysyä siellä odottamassa, mitä muuta vielä oli tapahtuva.

Ben-Hurin epäilykset haihtuivat yhä enemmän. Hänen ainoa rukouksensa oli, että asian päätös pian tapahtuisi. Simonideen ryhdistä hän saattoi nähdä hänenkin olevan uskomaisillaan. Ben-Hur näki, miten syvä mietiskely kajasti ukon elävistä kasvoista, miten hän katseli aurinkoon päin, ikään kuin tutkistellen pimennyksen syytä. Ester työntäytyi yhä lähemmäksi isäänsä, ikään kuin hänen mielikseen kätkeäkseen pelkoansa.

"Älä pelkää!" lausui vanhus, "pysy vain täällä ja tee minun kanssani havaintojasi. Vaikka tulisit kahta kertaa vanhemmaksi kuin minä, niin et sentään koskaan toiste saa nähdä mitään tämän kaltaista. Ehkäpä ilmestykset eivät vielä ole loppuneet. Pysykäämme täällä loppuun asti."

Kolmas hetki ristiin naulitsemisesta lukien oli noin puoliväliin kulunut, kun muutamia miehiä Jerusalemin pahimmasta roskaväestä pysähtyi keskimmäisen ristin juurelle.

"Tässä hän on, se uusi juutalaisten kuningas", sanoi eräs.

Toiset huusivat nauraen:

"Terve, terve, juutalaisten kuningas!"

Kun ei mitään vastausta kuulunut, he menivät lähemmäksi, pilkaten:

"Jos sinä tosiaankin olet Jumalan poika, niin astu alas!"

Tämän kuullessaan toinen pahantekijä lakkasi vaikeroimasta ja sanoi natsarealaiselle:

"Jos sinä olet Kristus, niin auta itseäsi ja meitä!"

Lähellä seisojat nauroivat hyväksyvästi. Kaikkein odotellessa natsarealaisen vastausta alkoi toinen pahantekijä, moittivasti katsoen kumppaniinsa, puhua:

"Etkö sinäkään pelkää Jumalaa, vaikka olet samassa kadotuksessa? Me totisesti kärsimme töittemme mukaan, mutta tämä ei ole tehnyt mitään pahaa."

Ihmiset kummastuivat ja ihan hiljaa kuuntelivat sitte pahantekijän sanoja natsarealaiselle:

"Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi!"

Simonides vavahti. "Kun tulet valtakuntaasi." Sitähän kohtaa hän juuri oli epäillyt ja siitä usein väitellyt Baltasarin kanssa.

"Kuulitko?" Ben-Hur sanoi hänelle, "se valtakunta ei voi olla tästä maailmasta. Tuo todistaja sanoo, että kuningas nyt vasta menee valtakuntaansa, ja juuri samaa minä kuulin unissani."

"Hiljaa!" käski Simonides, "hiljaa! Ehkäpä natsarealainen vastaa."

Ja vastaus tuli tosiaankin. Hän lausui selvällä, kauas kuuluvalla äänellä:

_"Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa!"_

Simonides kuunteli, eikö hän vielä lisäisi mitään. Sitte hän pani kätensä ristiin ja sanoi: "Jo riittää, Herra! Pimeys on haihtunut, minä näen nyt toisella tavalla, uskon silmillä, kuten Baltasar."

Uskollinen palvelija oli viimeinkin saanut palkkansa. Jospa hänen rujo ruumiinsa ei paranisikaan, jospa kärsittyjen tuskien muisto ei koskaan unhottuisikaan häneltä, niin olihan hän nyt kuitenkin oppinut tuntemaan uuden elämän, joka alkaa tämän ajallisen elämän jälkeen: paratiisin katoamattoman elämän. Sieltä hän oli löytävä valtakunnan, jota hän ei ollut koskaan uneksinut, sekä valtakunnan että kuninkaan. Suloinen rauha virtaili hänen sydämmeensä.

Ylhäällä ristin juurella sitä vastoin vallitsi kummastus ja hämmästys. Kavalat papit olivat pahassa pulassa. He olivat tuominneet natsarealaisen kuolemaan, koska hän oli sanonut itseään Messiaaksi, ja katso, vielä ristilläkin hän selvemmästi kuin koskaan ennen julisti itsensä siksi, jopa lupasi paratiisinkin pahantekijälle. Ylimmäinen pappikin vapisi, vaikka olikin ylpeä ja rohkea. Mistä tämä kuoleva mies sai luottamuksensa, ell'ei totuudesta? Ja totuus, mitäpä se oli muuta kuin itse Jumala. Sinä silmänräpäyksenä ei olisi tarvittu paljoakaan karkoittamaan heitä pakoon.

Natsarealaisen rinta kävi yhä raskaammaksi; viimeiset hengenvedot alkoivat. Vasta kolme hetkeä ristissä, ja jo kuolemaisillaan! Se sanoma levisi kuin kulovalkea suusta suuhun. Syvä hiljaisuus alkoi. Tukeuttava kuumuus täytti ilmaa tuon entisen pimeyden lisäksi. Ihmisjoukko pysyi niin hiljaa, että olisi ollut mahdoton aavistaa sitä olevankaan läsnä. Silloin kuuluu yht'äkkiä ristillä suruinen valitus:

"_Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit_?"

Se huuto vavistutti kaikkia ja sattui ainakin yhteen sydämmeen. Sotamiehet olivat tuoneet kanssansa astiassa viiniä ja vettä sekä pesusienen, jotka kaikki olivat lähellä Ben-Huria. Jos sieni kastettiin tuohon jo etikaksi muuttuneesen juomaan ja pistettiin ruo'on päähän, niin saatettiin siten ojentaa kärsiväiselle virvoitusta. Ben-Hurin mieleen muistui virvoitusjuoma, jonka hän oli saanut kaivolla Natsaretin luona. Hän otti sienen, kastoi sen astiaan ja riensi ristin luo.

"Anna hänen olla!" kiljui ihmisjoukko. "Älä viitsi!"

Siitä huolimatta hän riensi luo ja piti sientä natsarealaisen huulilla.

Mutta, voi, se oli jo liian myöhään.

Ristiinnaulitun kasvot verisinäkin loistivat ylimaailmallisesti. Hän avasi silmänsä ja käänsi ne taivasta kohti, ikään kuin nähden jotakin ihanaa siellä ylhäällä, korkealla pilvien takana. Täytetyn velvollisuuden tunnetta, helpotusta, jopa riemuakin oli huudossa, jonka uhri nyt lähetti kaikumaan:

_"Se on täytetty."_

Samalla tavalla sankari, kuollessaan suurenmoisen urhotyön jälkeen, tervehtii sen päättymistä vielä viimeisellä riemuhuudolla.

Ristiinnaulitun silmäin loisto sammui. Orjantappuroilla seppelöity pää painui hitaasti alas. Ben-Hur luuli, että elämän ja kuoleman taistelu jo oli loppunut, mutta eroava henki ponnisti vielä viimeisen kerran, ja ympärillä seisojat kuulivat sanat:

_"Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!"_

Kidutettu ruumis värähti. Natsarealaisen lähetystyö ja maallinen elämä oli päättynyt.

Ben-Hur palasi ystäviensä luo ja sanoi yksinkertaisesti:

"Kaikki on lopussa: hän on kuollut."

Tämä sanoma levisi uskomattoman lyhyessä ajassa ihmisjoukkoon. Ei kukaan lausunut hirveätä uutista kovalla äänellä; kuiskauksena se vain kulki joka taholle. "Hän on kuollut, hän on kuollut!" Muuta ei kerrottu. Kansan tahto oli toteutunut. Mutta minkä tähden he niin kalpeina ja kauhuissaan katselivat toinen toistansa? Hänen verensä oli tullut heidän päällensä!

Ja heidän tuijotellessaan maa alkoi järistä. Pimeyden sijaan leimahti kirkkain valkeus. Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Maa lainehti ja järisi. Jokainen koetti etsiä tukea pysyäkseen pystyssä. Kaikki tähystelivät kunnasta kohti, jolla ristit huojuivat. Kaikki kolme näkyivät, mutta ainoastaan keskimmäinen risti veti puoleensa heidän huomiotansa. Se näytti ulottuvan taivaasen asti. Jokainen, joka oli pilkannut natsarealaista tai lyönyt häntä taikka yhtynyt huutoon: "ristiin naulitse hänet!" jokainen, joka oli saattanut häntä ulos kaupungista taikka sydämmessään toivonut hänen kuolemaansa -- ja sellaisia oli aina kymmenen yhtä kohti -- jokainen heistä tunsi olevansa vikapää koko joukon rikokseen. Pakokauhu valtasi kaikki. He alkoivat juosta kaikin voimin; he kiiruhtivat pois jalkaisin, hevosilla, kameleilla tai vaunuissa. Mutta maanjäristys ahdisti heitä, ikään kuin itse maakin olisi vihoissaan tahtonut kostaa viattoman kuolemaa. Se heitti heitä maahan ja kauhistutti maanalaisella jyrinällään, kallioiden putoamisella ja hautain aukenemisella. Ja he löivät rintoihinsa ja huusivat pelosta. Hänen verensä oli tullut heidän päällensä! Kotoisia ja vieraita pappeja ja maallikoita, kerjäläisiä, saddusealaisia ja farisealaisia juoksi hurjimmassa sekamelskassa. Kun he huusivat Herran puoleen, niin maa vihoissaan antoi heille vastauksen. Se ei pitänyt mitään lukua säädystä eikä arvosta; ylimmäinen pappi ei ollut sen edessä yhtään arvokkaampi kuin hänen rikokselliset virkaveljensäkään. Se kaatoi hänetkin ja peitti hänen virkapukunsa lialla, täytti hiekalla kultatiu'ut ja tomulla hänen suunsa. Yhdessä kohdassa hän ainakin oli kansalaistensa kaltainen: hän oli niin kuin hekin vetänyt päällensä natsarealaisen veren.

Kun aurinko jälleen valasi ristiinnaulittujen ryhmää, olivat natsarealaisen äiti, opetuslapsi, hurskaat vaimot, sadanpäämies sotamiehineen sekä Ben-Hur seurueineen ainoat, jotka olivat jääneet kunnaalle. Viimemainituilla ei ollut aikaa huomata ihmisten hurjaa pakoa, heillä oli kylliksi tekemistä itsessänsä.

"Käy tähän istumaan", sanoi Ben-Hur Esterille, sovitellen häntä isänsä jalkain juureen, "kätke kasvosi, äläkä katso ylös. Luota Jumalaan ja tähän vanhurskaasen, jonka he ovat niin häpeällisesti surmanneet."

"Sanokaamme häntä tästä lähtein Lunastajaksi", sanoi Simonides kunnioittavasti.

"Sillä se hän on", vahvisti Ben-Hur.

Maanjäristys vavahutti taas kunnasta. Ristiinnaulittujen pahantekijäin parunta oli liikuttava. Maan horjumisesta huumautuneenakin Ben-Hur sentään muisti katsahtaa Baltasariin. Hän makasi liikkumatonna maassa. Ben-Hur riensi hänen luoksensa ja huusi hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta. Jalo vanhus oli kuollut. Nyt Ben-Hur muisti kuulleensa parahduksen vastaukseksi natsarealaisen viimeisiin sanoihin, mutta ei ollut silloin ottanut sitä tarkempaan huomioonsa. Nyt hän tiesi egyptiläisen sielun seuranneen Herraansa paratiisiin, saaden uskostaan ja rakkaudestaan runsaan palkan.

Baltasarin palvelijat olivat yhtyneet yleiseen pakoon. Kun kaikki vaara oli ohitse, kantoivat molemmat galilealaiset ukon takaisin kaupunkiin kantotuolissa. Surusaatto se oli, joka auringon lasketessa kulki eteläportista Ben-Hurin palatsiin, samaan aikaan kuin Kristuksen ruumis otettiin alas rististä.

Baltasarin ruumis laskettiin lavalle saliin. Palvelijat teeskentelemättömästi itkivät hänen kuolemaansa, sillä hän oli saavuttanut kaikkein rakkauden, joiden kanssa hänellä oli ollut vähintäkään yhteyttä; mutta kun he nyt näkivät lempeän hymyn kirkastavan hänen kasvojaan, niin he kuivasivat kyyneleensä ja sanoivat:

"Hänen asiansa ovat hyvästi. Hän on tänä iltana onnellisempi kuin lähtiessään tänä aamuna ulos."

Ben-Hur tahtoi itse viedä Iras-neidelle sanomaa hänen isänsä kuolemasta. Hän läksi etsimään häntä ja tuomaan häntä vainajan luo. Hän kuvitteli mielessään tyttären surua, sillä olihan hän nyt yksin maailmassa, ja Ben-Hur tunsi taipumusta antamaan anteeksi ja säälimään häntä. Hän ei ollut tänä aamuna kysynyt, minkä tähden Iras ei ollut muiden kanssa ulos lähtemässä, eikä, missä hän olikaan; sillä hän ei ollut ajatellut koko tyttöä. Se nyt häntä hävetti, ja hän oli valmis pyytämään häneltä anteeksi, varsinkin kun hänellä nyt oli sellainen surusanoma tuotavana.

Ben-Hur pudisti Iraan oven esirippua; hopeatiukujen kilinää kyllä kuului, mutta ei mitään vastausta tullut. Hän huusi häntä nimeltä. Turhaan! Hän meni sisälle. Huone oli tyhjä. Hän kiiruhti ylös katolle, luullen hänen olevan siellä, mutta Irasta ei näkynyt. Hän kysyi palvelijoilta. Ei kukaan ollut koko päivänä nähnyt häntä. Turhaan etsittyään läpi koko talon Ben-Hur palasi saliin ja asettui Iraan paikalle vainajan pääpuoleen. Hän ajatteli, miten armollinen Kristus oli ollut vanhaa palvelijaansa kohtaan. Paratiisin porteilla jäävät, onneksi tosin, kaikki kärsimykset, nekin, joita omaisten tylyys on tuottanut, ulkopuolelle.

Baltasarin hautaamisen jälkeen, joka tapahtui yhdeksäntenä päivänä spitalisten ihmeellisestä terveeksi tulemisesta lukien, Ben-Hur toi kotiin äitinsä ja Tirzan. Joka päivä kumarruttiin täst'edes tässä kodissa pyhällä kunnioituksella kiitolliseen rukoukseen Isän ja hänen poikansa Kristuksen eteen.

XI LUKU.

Katakombit.

Noin viiden vuoden kuluttua ristiinnaulitsemisesta Ester istui Ben-Hurin vaimona huoneessaan viehättävässä huvilassa Misenumin lähellä. Oli puolenpäivän aika, ja Italian hehkuva aurinko paahtoi puutarhan ruusuja ja viiniköynnöksiä. Huoneen sisustus oli kokonaan roomalainen, mutta Ester itse käytti juutalaisemäntäin tavallista pukua. Lattialla leikitteli leijonan taljalla kaksi lasta Tirzan silmäin alla. Eipä tarvinnut muuta kuin huomata, miten hellästi Ester katseli pienokaisia, niin heti voi arvata, että ne olivat hänen lapsensa.

Aika oli kohdellut häntä jalomielisesti. Hän oli kauniimpi kuin koskaan, ja toteutunut oli hänen unelmansa, että saisi emäntänä vallita Misenumin läheisessä huvilassa.

Keskellä tätä rauhallista ja kotoista kuvaa ilmestyi ovelle palvelija ja ilmoitti:

"Tuolla atriumissa on vaimo, joka tahtoo päästä puheille."

"Tulkoon hän tänne. Minä tahdon ottaa hänet vastaan täällä."

Vieras astui sisään. Ester nousi puhuttelemaan häntä, mutta katsahdettuaan tulijan kasvoihin pysähtyi ja peräytyi askelen, ja veri vaihteli hänen kasvoissaan. Sitte hän sanoi:

"Minä tunsin sinut kerran, hyvä vaimo. Sinä olet..."

"Minä olin Iras, Baltasarin tytär."

Ester hillitsi ihmetyksensä ja käski palvelijaa tuomaan istuinta.

"Ei", vastasi Iras kylmäkiskoisesti, "minä aion heti jälleen poistua."

He katsoivat toinen toiseensa. Me jo tiedämme, että Ester oli kaunis vaimo, onnellinen äiti ja osaansa ylen tyytyväinen puoliso. Onni sitä vastoin ei ollut niin suosiollisesti kohdellut hänen muinaista kilpasiskoansa. Tosin Iraan pitkä vartalo ei ollut kadottanut kaikkea viehätystänsä, mutta koko hänen muodostaan kajasti paheissa vietetty elämä. Kasvot olivat vastenmieliset, suuret silmät himmeät ja epäselvät, posket värittömät, huulet yhteen puserretut ja irstaat; kaikki osoitti, että vallattomuus vei häntä liian aikaiseen hautaan. Pukukin oli huonosti valittu ja likainen. Maantien tomu peitti hänen sandaalejansa.

"Ovatko nuo sinun lapsesi?" kysyi Iras, keskeyttääkseen kiusallista äänettömyyttä.

Ester katsahti äidin ylevyydellä niihin ja vastasi hymyillen:

"Ovat. Tahdotko puhella niiden kanssa?"

"Minä vain pelottaisin niitä", Iras vastasi. Sitte hän lähestyi Esteriä, ja kun Ester vasten tahtoansakin peräytyi, niin hän sanoi: "Älä pelkää. Minä tuon sanoman sinun puolisollesi. Sano hänelle, että hänen vihollisensa on kuollut, että minä itse olen surmannut hänet kostoksi kurjuudesta, jota hän on tuottanut minulle."

"Vihollisensako?"

"Niin, Messala! Sano miehellesi vielä, että minäkin olen saanut kovaa rangaistusta kärsiä siitä pahasta, jota tahdoin tehdä hänelle, niin kovaa, että hänen täytyy sääliä minua."

Kyyneliä tunkeutui Esterin silmiin. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Iras ehti ennen häntä.

"Ei", hän sanoi, "minä en tahdo nähdä mitään kyyneliä enkä huoli säälistä. Sano hänelle vielä, että minä olen tullut tajuamaan, että roomalainen on sama kuin peto. Jää hyvästi!"

Iras kääntyi menemään, mutta Ester kiiruhti pidättämään häntä.

"Odotahan toki miestäni. Ei hänellä ole mitään vastenmielisyyttä sinua kohtaan, hän on päin vastoin etsinyt sinua kaikkialta ja tahtoo tulla ystäväksesi. Minäkin koetan oppia rakastamaan sinua. Me olemme _kristityt_."

Iras ei taipunut.

"Ei", hän vastasi, "minä olen, mikä olen, vapaasta tahdosta. Kohta on kaikki lopussa."

"Mutta" -- Ester vitkasteli -- "eikö sinulla ole mitään toivetta? Enkö minä voi mitään tehdä hyväksesi?"

Kylmyys egyptiläistytön kasvoista suli. Niillä ikään kuin hymy hiukan värähti. Hän katsahti lapsiin lattialla.

"Kyllä olisi yksi", hän sanoi.

Ester oli seurannut hänen katsettansa ja naisellisella aistilla pian käsittäen vastasi:

"Kyllä saat."

Iras meni lasten luo, laskeutui polvilleen ja suuteli niitä, nousi sitte hitaasti, katsoi niitä ja meni pois, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Ja hän katosi näkyvistä, ennen kuin Ester ehti tointua hämmästyksestään.

Ben-Hur sai nyt varmaksi entisen aavistuksensa, että Iras oli juuri ristiinnaulitsemispäivänä luopunut isästään ja mennyt Messalan luo. Kun tuo yhteys nyt oli hajonnut, Ben-Hur etsi häntä kaikkialta, mutta ei löytänyt. Meren siniaallot, vaikka niiden pinnalla päiväpaiste leikitteleekin, kätkevät allansa syviä salaisuuksia. Jos ne osaisivat puhua, niin ehkäpä ne kertoisivat egyptiläistytön kohtalon loppuun asti.

Simonides eli hyvin vanhaksi. Keisari Neron kymmenentenä hallitusvuonna hän erosi Antiokian liikkeestä, jota hän oli niin kauan ja niin hyvällä menestyksellä hoitanut. Hänen terävä järkensä, hyvä sydämmensä ja onnensa pysyivät hänelle uskollisina hänen viime päiviinsä asti.