Part 44

"Pistä miekkasi tuppeen! Kalkki, jonka isäni antoi minulle, eikö se ole minun juotava?" Kiivaasta opetuslapsestaan hän kääntyi oikeudenpalvelijain puoleen: "Niin kuin ryövärin tykö te läksitte miekkain ja seipäiden kanssa. Kun minä olin joka päivä teidän kanssanne temppelissä, ette ojentaneet kättänne minua vastaan; mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta."

Miesjoukko jälleen rohkasihe ja piiritti hänet. Kun Ben-Hur katseli, missä opetuslapset olivat, niin heitä ei näkynyt ainoatakaan, kaikki olivat kadonneet. Natsarealainen vangittiin, hän, joka yhdellä henkäyksellään olisi voinut tuhota vihollisensa niin, ett'ei heistä olisi näkynyt merkkiäkään.

"Minkä kalkin", Ben-Hur ajatteli, "on isänsä hänelle valmistanut? Kuka se isä on? Salaisuus toisensa perästä, monta kerrassaan."

Ihmisjoukko, sotamiehet etupäässä, Iäksi takaisin kaupunkiin. Ben-Hur oli murheellinen ja tyytymätön itseensä. Hän päätti kysyä asiaa vangilta itseltään. Hän tiesi vangin olevan väkijoukon keskellä siinä paikassa, josta soihdut loistivat. Riisuttuaan pitkän manttelinsa ja pääliinansa ja heitettyään ne puiston matalalle kiviaidalle hän riensi ihmisjoukon jälestä ja yhtyi rohkeasti siihen. Hänen onnistui päästä sen miehen sivulle, joka talutti vankia nuorasta. Natsarealainen astui hitaasti, pää kumarruksissa, kädet selän taa sidottuina ja tukka kasvoilla riippumassa. Hän astui kumarammassa kuin tavallisesti ja näytti unhottaneen kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Papit ja vanhimmat astuivat hänen edellänsä, puhellen keskenään sekä tuon tuostakin tutkivasti katsahtaen vankiin. Joukko oli lähellä siltaa, kun Ben-Hur rohkeasti tempasi nuoran palvelijan kädestä ja siirtyi ihan natsarealaisen viereen.

"Mestari, mestari", hän sanoi hätäisesti, "etkö kuule? Yksi sana vain! Sano minulle..."

Häntä keskeytti äkäinen kysymys: "kuka sinä olet?" ja mies, jolta hän oli temmannut nuoran, ojensi jo kätensä jälleen tarttuakseen siihen. Mutta Ben-Hur ei tuosta hämmästynyt. "Seuraatko sinä heitä vapaasta tahdosta?" hän kysyi.

Useampia muita tunkeutui nyt lähelle, ja moneen kertaan kuului kiukkuinen kysymys: "kuka sinä olet?"

"Mestari", jatkoi Ben-Hur kiireesti puhettansa tuskaisella äänellä, "minä olen sinun ystäväsi ja ihailijasi. Sano minulle, otatko minulta vastaan apua, jos minä tuon sitä?"

Natsarealainen ei edes katsahtanutkaan ylös eikä antanut mitään tuntemisen merkkiä. Kuitenkin oli tuossa kumartuneessa olennossa jotakin, joka kuiskasi Ben-Hurille: "Anna hänen olla. Hänen ystävänsä ovat luopuneet hänestä, maailma ei tunne häntä. Sielunsa tuskassa hän on ottanut jäähyväset ihmiskunnalta. Hän ei tiedä, mihin häntä viedään, eikä pidä siitä lukuakaan. Jätä hänet rauhaan."

Sellaiseen toivottomuuden tilaan Ben-Hur nyt näki pakosta joutuneensa. Kymmenkunta kättä tarttui häneen, ja joka taholta kuului huuto: "Hän on yksi heistä. Viekää pois hänet! Lyökää hänet maahan! Surmatkaa hänet!"

Silloin Ben-Hur väkivoimaisella riuhtasulla karisti ahdistajat pois kimpustaan ja syöksyi tiheän ihmisjoukon lävitse ulos vapauteen. Hänen vaatteensa jäivät niiden käsiin, jotka koettivat pidättää häntä, mutta hän alasti katosi rotkotien pimeyteen.

Noudettuaan manttelinsa ja pääliinansa puiston aidalta hän meni majataloon, nousi hevosensa selkään ja ratsasti omaistensa luo, aikoen huomispäivän kuluessa mennä tapaamaan natsarealaista. Hän näet ei tiennyt, että mestari jo samana yönä vietiin Hannaan taloon tutkittavaksi.

Raskaalla mielellä Ben-Hur tänä yönä laskeutui vuoteellensa, mutta unta ei tullut. Nyt hänelle selvisi, että toivottu juutalainen kuningaskunta oli vain unikuva ja sinä pysyikin. Mutta Ben-Hur oli luonne, joka pettymyksissäkään ei voinut kokonaan kukistua. Niinpä nytkin näiden hälvenevien tuulentupain seasta alkoi hänen mieleensä kuvautua levollinen ja päivänpaisteinen elämä miellyttävässä kodissa Esterin keralla. Yön hitaat hetket näyttivät hänelle moneenkin kertaan Misenumin läheisen huvilan sisustan, jossa hänen pikku maalaisvaimonsa käveli ruusujen ja liljain keskellä taikka istui atriumissa kehräämässä. Ja sen kuvan ympärillä leijaili Napolin päivänpaisteinen ilma, ja viereltä kajasti sinertävä merenlahti kirjavanaan valkoisia ja purppuraisia purjeita. Hänen elämänsä käännehetki oli tullut.

IX LUKU.

Loppu lähenee.

Seuraavana aamuna toisen hetken aikaan ratsasti kaksi miestä täyttä laukkaa Ben-Hurin telttaa kohti Kidronin purolle. Päästyään perille he hyppäsivät maahan ja pyysivät päästä hänen puheillensa. Hän ei ollut vielä noussut ylös, mutta käski kuitenkin miesten tulla sisälle.

"Rauha olkoon teille, veljet!" hän sanoi tulijoille, jotka olivat galilealaisten legionain päällikköjä. "Käykää istumaan."

"Ei", sanoi vanhempi lyhyesti, "istua ja levähtää on sama kuin antaa natsarealaisen kuolla. Nouse ylös, Judan poika, ja seuraa meitä. Tuomio on lausuttu ja risti jo pystytetty."

Ben-Hur ihmeissään katsoa tuijotti puhujaan. "Ristikö?" oli kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

"He ottivat hänet kiinni viime yönä ja istuivat tuomitsemaan. Tänä aamuna aikaisin he veivät hänet Pilatuksen eteen. Hän kahdesti lähetti heidät pois ja julisti hänet viattomaksi, vaan viimein hän pesi kätensä ja sanoi: 'Minä olen viaton tämän vanhurskaan miehen vereen.' Mutta he vastasivat..."

"Kutka vastasivat?"

"Papit ja kansa: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!'"

"Pyhä isä Abraham!" lausui Ben-Hur hyvin liikutettuna. "Johan roomalainenkin on armeliaampi israelilaista kohtaan kuin hänen omat maanmiehensä! Jos hän tosiaankin on Jumalan poika, mikä voisi sitte pestä pois sen verenvian, jonka he täten ovat vetäneet lastensa päälle? Se ei saa tapahtua, nyt on aika taistella!"

Hänen kasvonsa kajastivat päättäväisyyttä, kun hän kätten paukutuksella kutsui palvelijaa.

"Hevoset, ja pian!" hän sanoi arabialaiselle palvelijalle, joka heti juoksi sisään. "Amrah antakoon minulle toisen puvun. Anna minulle miekkani. Nyt on aika kuolla Israelin puolesta, ystävät! Odottakaa ulkona, minä tulen heti."

Hän söi leipäpalan, joi vähän viiniä ja oli tuota pikaa jo matkalla.

"Mihinkä ensiksi lähdemme?" kysyi toinen päällikkö.

"Kokoomaan legioneja."

"Voi, voi!" mies vaikeroi, kädet taivasta kohti.

"Mitä valittelet?"

"Herra", vastasi mies häpeissään, "me ainoat olemme pysyneet sinulle uskollisina. Kaikki muut ovat menneet pappien puolelle."

"Mitä varten?" kysyi Ben-Hur hilliten ratsuansa.

"Surmaamaan häntä."

"Natsarealaistako?"

"Sinä sen sanoit."

Ben-Hur katsoi miettivästi kumppaneihinsa. Hän uudestaan kuuli sisällänsä äänen lausuvan: "Eikö minun pitäisi juoda kalkkia, jonka isäni on minulle valmistanut?" Hän oli lausuvinaan natsarealaisen korvaan oman kysymyksensä: "Jos minä riennän sinun avuksesi, otatko sinä sen vastaan?" Ja vastaus kuului: "Hänen kuolemaansa ei käy estää, hän on aivan ilmestyksensä alusta asti käynyt sitä kohti. Korkeampi tahto kuin hänen omansa on sen määrännyt. Se on Jumalan tahto. Jos hän nyt vapaatahtoisesti antautuu siihen kuolemaan, mitäpä toinen voi siinä tehdä?" Hän käsitti turhaksi aikeensa, jonka toimeenpanossa hän oli luottanut galilealaisiin. Heidän luopumisensa teki kaikki mahdottomaksi, mutta eikö ollut ihmeellistä, että he juuri tänä päivänä jättivät hänet pulaan? Olivatkohan kaikki hänen aikeensa, puuhansa ja uhrauksensa olleet vain itsepäistä taistelua Jumalan tahtoa vastaan? Väristen tarttui hän ohjiin ja sanoi ainoastaan: "Tulkaa veljet! Golgatalle!"

He tapasivat kiireesti ratsastaessaan kiihkoisia ihmisjoukkoja, jotka riensivät etelään päin. Kaupungin lähistö oli täpö täynnä ihmisiä. Saatuaan kuulla, että Herodeen tornin lähellä oli mahdollista tavata kuolemaan tuomittu, he kiiruhtivat sinne päin. Hiskiaan lammikon alapuolisessa laaksossa tungos tuli niin suureksi, että heidän täytyi laskeutua maahan. He asettuivat erään talon kulmaan odottamaan.

Puoli tuntia, jopa koko tuntikin kului, ja ihmisiä yhä kulki tiheissä joukoissa Ben-Hurin ja hänen kumppaniensa ohitse. Juutalaisia Libyasta, Egyptistä, Roomasta ja kaikista itä- ja länsimaista, Arkipelagin saarista, kaikkien juutalaisten lahkojen ja kaikkien Israelin heimojen jäseniä sekä muukalaisia kaikista tunnetun maan kansoista oli siinä sekaisin. Heitä kulki jalan ja ratsain hevosilla ja kameleilla ja kantotuoleissa erilaisissa puvuissa, vaan kuitenkin juutalaisille erikoisista kasvonpiirteistään tunnettavina. Nämä kaikki eri kieliryhmissään kiirehtivät näkemään köyhän natsarealaisen kuolemaa kahden pahantekijän keskellä.

Mutta olipa ihmispaljoudessa myöskin tuhansittain muitakin kuin juutalaisia, tuhansittain niitä, joita juutalaiset vihasivat ja halveksivat, roomalaisia, kreikkalaisia, arabialaisia, syrialaisia, egyptiläisiä, indialaisia, niin että ihan näytti, kuin olisi koko maailma lähettänyt edustajia tähän ristiinnaulitsemis-tilaisuuteen.

Kaikissa kasvoissa näkyi kiirettä ja ahdistusta, jotka tunteet silloin valtaavat ihmismielen, kun aavistetaan jotakin hirveää näköä, äkkiarvaamatonta haaksirikkoa, suurta sortumista tai verilöylyä. Niistä merkeistä Ben-Hur päätteli, että nämä olivat rauhallisia pääsiäisvieraita, jotka eivät suinkaan olleet natsarealaista tuominneet, vaan ehkäpä olivat hänen ystäviäänkin.

Viimein Ben-Hur saattoi Herodeen tornin puolelta erottaa ihmisjoukon huuteluja.

"Kuule, ne tulevat!" sanoi eräs.

Ohi kiiruhtajat pysähtyivät kuuntelemaan, mutta huomattuaan metelin lähestyvän katsoivat silmäkkäin ja läksivät peloissaan rientämään yhä edelleen. Melu yhä lähestyi. Huudot aivan repivät ilmaa. Yht'äkkiä Ben-Hur huomasi Simonideen, jota palvelijansa kantoivat nojatuolissa ohitse, Ester astui hänen sivullansa, ja jälestä tuli umpinainen kantotuoli.

"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinullekin Ester!" tervehti Ben-Hur mennen vastaan, "jos olette matkalla Golgatalle, niin antakaa saattojoukon ensin mennä ohitse. Minä sitte saatan teitä."

Simonides katsahti ikään kuin syvistä ajatuksista heräten ja sanoi:

"Puhu Baltasarille, minä teen samoin kuin hän. Hän on tuolla kantotuolissa."

Baltasar veti esiriput syrjään. Hän makasi siellä kuihtunein kasvoin ja nekin niin oudon muotoisina, että näyttivät pikemmin kuolleilta kuin eläviltä.

"Saammeko nähdä häntä?" hän kysyi heikolla äänellä.

"Natsarealaistako? Hänen täytyy kulkea tästä meidän ohitsemme ainoastaan muutaman askeleen päästä."

"Oi Herra!" lausui ukko, pyhää intoa äänessä. "Saan siis nähdä häntä vielä kerran! Voi, tämä päivä on hirmuinen maailmalle!"

Kaikki jäivät huoneen suojaan odottamaan. Ei kukaan heistä ilmaissut tunteitansa sanoilla, he varmaankin aristelivat toinen toistansa. Baltasar nousi kantotuolissaan istumaan; palvelija tuki häntä.

Yhä vain kulki ihmisiä, jos mahdollista vielä runsaammin kuin ennen, yhtämittaisena vuolaana virtana. Melu lähestyi, tuli huumaavaksi ja korvia särkeväksi. Viimein tuli kuolemaan tuomitun saattojoukko.

"Katsokaa, tuossa nyt Jerusalem tulee!" sanoi Ben-Hur katkerasti.

Joukko rähiseviä poikia kulki edeltä, huutaen: "Judean kuningas! Tietä juutalaisten kuninkaalle!"

Simonides katsoi heidän pauhuansa.

"Jos nuo pääsevät perimään, voi silloin Jerusalemia!"

Joukko sotamiehiä täysissä varuksissa marssi sitte välinpitämättömästi, vaan tarkassa tahdissa.

Heidän jälessään tuli natsarealainen!

Hän näytti olevan lähellä kuolemaa ja joka askelella vaipumaisillansa maahan. Kaulassa hänellä oli nuora, ja siitä riippui lauta, jossa oli kirjoitus. Hänen paljaista jaloistaan jäi verimerkkejä teräville katukiville, rikki repeillyt vaate riippui irrallaan kudotun hameen päällä, ja orjantappurakruunu oli armottomasti painettu hänen päähänsä. Siten syntyneistä haavoista juoksi vertä kasvoille, ja tukka oli kokonaan verestä märkänä. Kasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Matkalla kaupungin läpi hän oli jossakin paikassa vaipunut maahan ristin painosta, sillä kuolemaan tuomittuna hänen täytyi itsensä kantaa se teloituspaikalle. Nyt oli eräs maanmies apuna sitä kantamassa. Neljä sotamiestä suojeli häntä kansan raivolta, mutta kuitenkin aina jotkut löivät häntä kepillä taikka syleskelivät häneen. Hän ei päästänyt kuuluviin mitään ääntä, ei valitusta eikä rukousta, eikä hän katsonut ylöskään, ennen kuin tuli talon kohdalle, jonka edessä Ben-Hur ja hänen ystävänsä seisoivat, sydän täynnä syvintä sääliä. Ester työntyi kiinni isäänsä, joka, vaikka olikin lujatahtoinen, vapisi kovasti. Baltasar oli vaipunut kantotuolinsa pohjaan, kykenemättä mitään puhumaan. Ben-Hur ei voinut tukeuttaa huutoa: "Hyvä Jumala, hyvä jumala!" Silloin juuri natsarealainen katsahti heihin päin, ikään kuin tahtoen lukea heidän sydämmensä ajatukset, taikka kuin olisi hän kuullut nuo sanat, ja sitä katsetta heidän oli mahdoton koko ikänänsä unhottaa. He tunsivat itsessään, että hän ajatteli heitä eikä itseänsä ja että hänen sammuva silmänsä lupasi heille siunausta, jota hän ei suulla uskaltanut julki lausua.

"Missä sinun legionasi ovat, Hurin poika?" kysyi Simonides, heräten mielensä huumauksesta.

"Hannas sen tietää paremmin kuin minä."

"Mitä, ovatko ne pettäneet sinut!"

"Kaikki muut galilealaiseni paitsi kaksi."

"Sitte on kaikki hukassa! Tämän jalon miehen täytyy kuolla."

Syvää tuskaa näkyi Simonideen kasvoista. Hänen päänsä painui alas; hän oli rehellisesti edistänyt Ben-Hurin pyrintöjä ja näki nyt toiveensa ainiaaksi pettyneen.

Kaksi miestä, hekin kantaen kumpikin ristiänsä, seurasi natsarealaista hänen viimeisellä vaelluksellaan.

"Ketä nuo miehet ovat?" Ben-Hur kysyi eräältä galilealaiselta.

"Ryövärejä, joiden pitää kuolla yht'aikaa natsarealaisen kanssa", kuului vastaus.

Seuraava henkilö jonossa oli arvonsa kaikilla merkeillä koristettu ylimmäinen pappi, temppelinvartiaston ympäröimänä. Häntä seurasi korkea raati ja koko joukko pappeja pitkissä, valkoisissa puvuissa, vyöllä laskoksiset, kirjavat vyöt.

"Hannaan vävy", Ben-Hur huomautti, osoittaen ylimmäistä pappia.

"Kaifas, niin, minä tunnen hänet", vastasi Simonides. Hetkisen jälkeen hän jatkoi: "Nyt minä olen vakuutettu, ja nyt minä tiedän ihan varmaan, että hän tuolla, jolla on kirjoitus kaulassa, totisesti on se, joksi kirjoitus häntä sanoo: juutalaisten kuningas. Tavallisella ihmisellä, petturilla ja pahantekijällä, ei olisi koskaan sellaista saattojoukkoa. Katso, seuraavathan häntä kaikki kansat, Jerusalem ja Israel! Tuossa on yksin efodikin, ylimmäisen papin hame purppuraisine granaattiomenineen ja kultatiukuineen, joita ei ole koskaan nähty kaduilla aina makedonialaisen valloittajan ajasta asti, jolloin koko Judea marssi häntä vastaan. Kaikki se todistaa, että natsarealainen on kuningas. Jospa minä voisin nousta seuraamaan häntä!"

Ben-Hur kummastellen kuunteli hänen sanojansa. Simonides, ikään kuin nyt vasta huomaten, että oli päästänyt tunteitansa ilmi, lausui sitte kiireesti:

"Sano Baltasarille, että kiiruhtaisimme. Jerusalemin roskaväki lähestyy."

Ester keskeytti:

"Katsokaa, tuolla tulee naisia, jotka itkevät. Ketähän he lienevät?"

Esterin osoittamalla taholla huomattiin neljä itkevää naista. Yhtä heistä talutti mies, joka oli hiukan saman näköinen kuin natsarealainen. Ben-Hur vastasi:

"Mies on natsarealaisen rakkain opetuslapsi. Nainen, joka nojaa häneen, on mestarin äiti Maria. Molemmat toiset ovat galilealaisia vaimoja, jotka palvelivat häntä."

Ester seurasi kosteilla silmillään tätä säälittävää ryhmää, kunnes se katosi hänen näkyvistään.

"Tulkaa", sanoi Simonides, kun Baltasar oli valmiina, "rientäkäämme jälestä."

Ben Hur ei kuullut kehotusta. Ohi virtaava hurja ihmisjoukko ja sen ilmeinen murhanhimo juohdutti hänen mieleensä natsarealaisen lempeyden ja ne moninaiset hyvät työt, joita hän oli tehnyt kärsivälle ihmiskunnalle. Äkisti hän muisti itsekin olevansa hänelle kiitollisuuden velassa. Eikö natsarealainen ollut lohduttanut häntä silloin, kun häntä vietiin melkein varmaan kuolemaan kalereille; ja eikö hän ollut nyt äskettäin ihmeellisellä tavalla parantanut hänen äitiänsä ja sisartansa! Eikö voitu tehdä mitään, eikö niin mitään hänen pelastukseksensa? Hän oli tyytymätön itseensä; olisihan hän voinut tehdä enemmän. Hän olisi paremmin voinut valvoa galilealaisiansa, niin he olisivat pysyneet uskollisina ja luotettavina. Nyt oli tehokasten toimien hetki tullut. Hyvästi suunnittu hyökkäys olisi hajoittanut kansanpaljouden, vieläpä pasuunan tavalla koonnut Israelin taisteluun ja jouduttanut kansalle ikävöityä vapahdusta. Sovelias tilaisuus pääsi käsistä; joka minuutti teki pelastuksen yhä mahdottomammaksi. Voi Abrahamin Jumala, eikö sitte ollut mahdollista mitään tehdä?

Tähystellessään hän huomasi joukon galilealaisia ja riensi heidän luoksensa. "Seuratkaa minua!" hän sanoi. "Minun pitää saada puhua teille."

Miehet tottelivat. Jälleen päästyään kartanon suojaan hän sanoi heille: "Te olette niitä miehiä, jotka otitte vastaan minun pestaukseni ja sanoitte olevanne valmiit taistelemaan vapauden ja tulevan kuninkaan puolesta. Teillä on miekat sivullanne, ja nyt on aika käyttää niitä. Menkää, etsikää kaikkialta kumppanejanne ja sanokaa heille, että minä odotan teitä Pääkallonpaikalla, Golgatalla. Rientäkää! Natsarealainen on se kuningas, ja hänen kanssansa vapautemme kuolee."

Miehet katsoivat häntä kunnioittavasti, mutta eivät liikahtaneet tuumaakaan paikastansa.

"Ettekö sitte kuule?" hän kysyi.

Joku joukosta vastasi:

"Judan poika", -- he tunsivat häntä ainoastaan sillä nimellä -- "sinua on petetty. Natsarealainen ei ole luvattu kuningas. Hänellä ei ole kuninkaan mieltä. Me seurasimme häntä Jerusalemiin, me näimme hänet temppelissä, hän petti itsensä ja meidät ja koko Israelin, hän Iäksi pois temppelistä eikä huolinut Davidin valtaistuimesta. Hän ei ole mikään kuningas, eikä Galilea pidä hänen puoltansa. Hänen pitää kuolla. Mutta kuule, Judan poika, meillä on nyt aseita, josta kiitos sinulle, ja me olemme valmiit sivaltamaan miekkamme ja taistelemaan vapauden edestä. Samoin on koko Galilea. Mutta ainoastaan vapauden edestä, Judan poika! Jos siihen yhdyt, niin me kokoudumme sinun luoksesi ristin juurelle."

Päätöksen hetki oli tullut Ben-Hurille. Jos hän olisi ottanut vastaan tarjouksen ja lausunut sytyttävän sanan, niin historia ehkä olisi saanut toisen sisällyksen. Mutta silloin hänen ajatuksensa omituisesti hämmentyivät; kummallinen tunne, että hän siten kävisi johtamaan maailman menoa vasten Jumalan järjestystä, masensi hänen tahdon voimansa. Sinä hetkenä hän ei osannut sitä mitenkään selittää, mutta aikojen kuluttua hän tunnusti sen tulleen natsarealaisen vaikutuksesta. Hänen noustuaan kuolleista hän käsitti hänen kuolemansa olleen välttämättömän vahvistamaan ylösnousemisen uskoa, jota ilman kristinusko olisi vain tyhjä kuori. Tämä hetkellinen hämmennys hänelle siis ei jättänyt kykyä tehdä ratkaisevaa päätöstä. Hän seisoi neuvottomana, osaamatta vastata mitään. Kätkien kasvonsa käsiinsä hän vapisi sisällisestä taistelusta, jossa hänen oma tahtonsa ponnisteli korkeampaa voimaa vastaan.

"Tule, tule, me odotamme!" huusi Simonides jo neljättä kertaa.

Hän seurasi heitä tahtomattansa, Ester astui hänen sivullaan.

Kuten muinoin Baltasar ja hänen viisaat kumppaninsa aavikolla, Ben-Hur nyt antoi itsensä korkeamman voiman ohjattavaksi.

X LUKU.

Loppu.

Kun Baltasar, Simonides, Ben-Hur, Ester ja molemmat galilealaiset saapuivat Golgatalle, ryhtyi Ben-Hur toimittamaan heille tilaa. Mitenkä hän oli kyennyt raivaamaan tietä ihmistungoksen läpi, sitä hän ei lainkaan tiennyt, ei myöskään mitä suuntaa he olivat kulkeneet, eikä miten pitkä aika heiltä oli kulunut. Siinä tilassaan hän yhtä vähän kuin lapsi voi millään tavalla estää hirmuista rikosta, jonka hän oli näkevä. Jumalan aikomukset ovat meille aina selittämättömät, mutta yhtä selittämättömät ovat keinotkin, joilla hän osaa päästä tarkoitustensa perille ja tehdä ne selviksi meidän uskollemme.

Ben-Hur ja muut, jotka olivat hänen seurassaan, pysähtyivät. Huumaus, jota vastaan hän tähän asti oli taistellut, haihtui nyt kerrassaan, niin että hän saattoi ihan selvästi käsittää kaikki. Golgatan kunnas oli muodoltaan kuin pääkallo, kuiva, pölyinen ja ilman mitään vihreätä, paitsi joitakuita kituvia isopinkorsia. Kunnaan korkeimmalle kohdalle valittua ristiinnaulitsemis-paikkaa ympäröitsi elävä ihmismuuri, jota satakunta roomalaista sotamiestä pidätti tunkeutumasta liian lähelle. Ben-Hur oli päässyt katsojain ensimmäiseen riviin ja katseli siitä luodetta kohti. Katsoipa hän mihin hyvänsä, niin ei missään näkynyt tyhjää paikkaa, ei yhtään kiveä eikä vihreätä pilkkua, vaan ainoastaan ihmiskasvoja tuhansittain. Tuhannen tuhansia sydämmiä sykki välinpitämättöminä noiden pahantekijäin kohtalosta, mutta kiihkeästi odotellen, mitä oli tapahtuva natsarealaiselle; ne sykkivät joko vihasta, pelosta tai uteliaisuudesta, vaan hän rakasti heitä kaikkia ja meni kuolemaan heidän edestänsä.

Kunnaalla, niin korkealla, että näkyi kauas ylt'ympäri, seisoi ylimmäinen pappi ylpeänä komeassa puvussaan. Vielä korkeammalla, ihan ylimmällä huipulla, seisoi kaikkein nähtävänä natsarealainen kumarruksissa, kärsivänä ja ääneti. Eräs sotamies oli pilkallaan pannut ruo'on hänen käteensä valtikaksi. Melua, naurua ja kirouksia kajahteli hänen ympärillään milloin muutamasta suusta, milloin sadoista yht'aikaa. Ihminen, _paljas ihminen_ tuon intohimojen myrskyn keskellä olisi unhottanut viimeisenkin jäännöksen rakkaudestaan ihmissukuansa kohtaan.

Kaikkein silmät tähystelivät natsarealaista. Ben-Hurissa tapahtui sisällinen muutos joko säälistä tai muista syistä. Hänet valtasi omituinen tunne, joka antoi hänelle voimaa kärsiä sekä hengellisiä että ruumiillisia tuskia, joka saattoi hänet katsomaan kuolemaa toivottavaksi, se kun oli vain siirtyminen parempaan elämään, ehkäpä sielunelämään, jota Baltasar oli niin kaunopuheisesti kuvannut. Hän alkoi käsittää ja ymmärtää, että natsarealaisen tulon tarkoitus oli saattaa niitä, jotka häntä rakastavat, maallisen elämän rajain ylitse siihen valtakuntaan, joka on valmistettu hänelle ja hänen kansallensa. Ja hän oli sisällänsä kuulevinaan kaiun eräästä natsarealaisen lauseesta, jonka hän oli kerran kuullut, mutta ymmärtämättä:

_"Minä olen ylösnousemus ja elämä!"_

Ne sanat kaikuivat moneen kertaan hänen sydämmessään, saivat selvän muodon, kuten esineet aamun valetessa, ja niihin tuli syvällinen merkitys. Ja kuten on tapana lausua kysymys moneen kertaan, jotta sen tarkoitus käsitettäisiin ja se saataisiin painumaan syvälle mieleen, niin hänkin kysyi, silmät yhä kiintyneinä olentoon, joka kunnaalla oli uupumaisillaan orjantappura-kruunun alla: "Kuka on ylösnousemus ja elämä?"

_"Minä"_, näytti olento vastaavan juuri hänelle erittäin. Ja hänen sydämmensä täyttyi rauhallisesta tunteesta, jollaista hänellä ei ollut koskaan ennen ollut, rauhan tunteesta, joka lopetti kaikki epäilykset ja horjumiset ja tuli uskon, rakkauden ja selvän ymmärryksen aluksi.

Silloin kumeat vasaran iskut herättivät hänet tajuunsa. Hän katsahti ylös ja huomasi muutamain sotamiesten ja käsityöläisten valmistelevan ristiä. Kuopat, joihin ne aiottiin pystyttää, olivat jo kaivetut maahan.

"Kiirehdi niitä!" sanoi ylimmäinen pappi sadanpäämiehelle. "Tuomittujen pitää olla kuolleina ja haudattuina ennen auringon laskua, ett'ei maa tulisi saastutetuksi. Laki käskee niin."

Muuan jalomielinen sotamies meni natsarealaisen luo ja tarjosi hänelle juotavaa, mutta hän ei huolinut. Toinen tuli sitte, otti kirjoituslaudan hänen kaulastaan ja kiinnitti sen ristin yläpäähän. Valmistukset olivat lopussa.

"Ristit ovat valmiit", sanoi sadanpäämies ylimmäiselle papille, joka viittasi kädellään ja vastasi:

"Jumalan pilkkaaja otetaan ensiksi. Pitäisihän jumalan pojalla olla voimaa pelastaa itsensä. Saadaan nähdä, mitä siitä tulee."

Kolkko hiljaisuus sitte vallitsi. Hirvein kohta tästä kauhistavasta toimituksesta oli jälellä: kiinni naulitseminen ristiin. Sinä silmänräpäyksenä, kun sotamiehet sitä varten kävivät käsiksi natsarealaiseen, värisytti kaikkia katsojia syvimpiin ytimiin asti. Julmimmatkin heistä tunsivat vavistusta. Moni sittemmin väitti ilman silloin äkisti muuttuneen jääkylmäksi ja vaikuttaneen tuon tunteen.