Part 43

"Kuinka minä näen sinut tuossa puvussa? Miksi et ole Intian maaherra taikka sen tai tämän maanosan varakuningas? Minä kerran sain nähdä persialaisen ylimyksen, päässä silkkiturbaani ja yllä kullasta hohtava mantteli. Hänen sapelinsa tuppi ja varsi välkkyivät timanteista. Minä pahoin pelkään, ett'et sinä vielä ole astunut hallitsemaan valtakuntaasi, sitä nimittäin, johon minä tulisin sinun kanssasi."

"Viisaan vieras-ystäväni tytär, oletpa sinä armollisempi, kuin itse tiedätkään. Sinä nyt näytät, että kauniissa ruumiissa voi olla sydän, joka on täynnä katkeruutta."

Ben-Hurin ääni osoitti kylmää kohteliaisuutta. Iras, leikitellen joutsenkaulassaan riippuvilla kultavitjoilla, vastasi:

"Juutalaiseksi sinä, Hurin poika, et ole niinkään tyhmä. -- Minä olin katsomassa sinun unisankarisi marssia Jerusalemiin. Sinä sanoit hänen temppelin rappusilta julistavan itsensä juutalaisten kuninkaaksi. Minä näin hänen seurueensa tulevan alas vuorelta, kuulin laulun, näin palmuilla huiskimisen. Hosianna-huudot saivat minut odottamaan jotakin suurenmoista. Minä tähystelin jotain kuninkaallista, edes yhtä purppurapukuista sankaria, valtiomiehille sopivia vaunuja, edes yhtä loistava-aseista sotilasta tai aseellista suojelusväkeä, ja mitä minä näin? En niin mitään! Ja kuitenkin minä olin kuvitellut Jerusalemin ruhtinasta sen suojelusväen päälliköksi."

Hän purskahti ivalliseen nauruun, ja katse välähteli halveksivasti. "Riemukulkua pitävän Sesostriin sijasta", hän jatkoi yhä kiukkuisemmin, "tai asekoristeisen Caesarin sijasta mitä sainkaan nähdä! -- ha ha, miehen, jolla oli naisen kasvot ja pitkä tukka ja joka ratsasti aasintamman varsalla. Muhkea kuningas, vaipuneen maailman kelpo vapahtaja. Jumalan poika! Ha ha ha!"

Vaikka Ben-Hur hyvästi jaksoi hillitä mieltänsä, hän ei kuitenkaan voinut salata neuvottomuuttaan, jossa oli vähä häpeätäkin seassa.

"Vaan minä, oi Hurin perillinen, en kuitenkaan paennut paikastani enkä nauranut, vaan sanoin itsekseni: maltahan, temppelissä hän näyttää sen loiston, mikä soveltuu sankarille, joka on valloittamaisillaan maailman. Esikartanot, raput, käytävät, joka tuuman ala, jossa vain voitiin pysytellä, oli täynnä ihmisiä; tuhannen tuhannet odottivat hengähtämättä hänen purkautumistansa ulos kotelosta kuin perhonen. Minä olin jo kuulevinani roomalaisen valtaistuimen kukistumisjyräkän, silloin -- ha ha ha! hän kääräsi manttelin ympärilleen ja hiipi pois, sanaakaan sanomatta, kuin näyttelijä, jolle vihelletään. Ajattelehan, roomalainen maailman valta yhä on pystyssä!"

Kaikki Baltasarin järjelliset perusteet, kaikki natsarealaisen ihmeet, jotka Ben-Hur oli itse nähnyt, olivat liian keveät tuota pilkallista kuvausta vastaan. Häneltä ikään kuin putosi suomukset silmistä. Natsarealaisen tulolla ei ollut mitään valtiollista tarkoitusta. Paljas ihminen ei olisi voinut vastustaa sellaisen kunnioituksen viehätystä.

"Baltasarin tytär", Ben-Hur sanoi, arvokkaisuutta sekä äänessä että ryhdissä, "jos on puhe pelistä, jota mainitsit, no hyvä, seppele on sinun! Mutta sopikaamme nyt. Että sinulla on ollut varma tarkoitus mielessä, siitä olen täysin vakuutettu ja sanonkin sen kiertelemättä. Minä vastaan kysymyksiisi, mutta muista varoa sanojasi."

Iras katsoi häneen hetkisen, ikään kuin mietiskellen, mitä olisi tehtävä, ehkäpä myöskin koettaakseen hänen tahdonvoimaansa, ja sanoi kylmäkiskoisesti:

"Sinä saat mennä tiehesi, jää hyvästi!"

"Rauha olkoon sinulle", Ben-Hur vastasi.

Hänen ehdittyään ovelle asti Iras kutsui häntä takaisin.

"Kuulehan, vielä yksi sana!"

Ben-Hur pysähtyi ja katsoi kysyvästi.

"Muista, että minä olen nähnyt aikeesi."

"Mitä sinä sitte tiedät, kaunis egyptiläinen?"

Iras katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:

"Sinä olet enemmän roomalainen kuin sinun kansalaisesi yleensä, Hurin jälkeläinen."

"Olenko minä sitte niin toisenlainen kuin muut kansalaiseni?"

"Kaikki sankarit ovat roomalaisia!"

"Siinäkö kaikki, mitä sinä tiedät minusta?"

"No niin, se huomautus riittänee varoittamaan sinua."

Hän lausui tämän tyynellä ja hiljaisella äänellä, ja ainoastaan sievän pikku jalan polenta lattiamattoon neuvoi Ben-Huria olemaan varovainen.

"Minä tunnen erään juutalaisen", sanoi Iras hitaasti ja omituisella äänenpainolla, "ja hän on karannut kaleriorja. Hänen viimeinen urhotyönsä oli surmata eräs roomalainen aivan prokuraattorin asunnon kynnyksellä."

Ben-Hur vavahti ehdottomasti.

"Sama juutalainen on asekuntoon laittanut kolme legionaa, ottaakseen tänä yönä kiinni roomalaisen maaherran, ja kaikin tavoin valmistautunut taisteluun Roomaa vastaan. Sheikki Ilderim on hänen liittolaisensa."

Hän astui pari askelta eteen päin ja jatkoi hillityllä äänellä:

"Sinä tunnet Rooman. Oletahan, että minä sen kuullen puhuisin uudestaan, mitä tässä olen sanonut. Ahah, luulenpa, että jo kalpenet!"

Ben-Hur peräytyi ikään kuin käärmeen pistoa. Iras jatkoi:

"Sinä kyllä tunnet mahtavan Sejanuksen. Oletapa hänen saavan tietää, että eräs juutalainen on rikkain mies itämailla, jopa koko Rooman valtakunnassa. Tiberin kalat kohta saisivat herkkuisan atrian, vai mitä? Ja miten ihania kilpataisteluja sitte pantaisiin toimeen sirkuksessa! Kansan huvittaminen on sukkela taito, ja rahan hankkiminen siihen vielä sukkelampi, ja siinä taidossa Sejanuksella ei ole vertaista."

Ben-Hur koetti säilyttää malttiansa ja vastasi:

"Olkoon sinulla mielihyvänä tietää, että minä tunnustan sinun viekkautesi ja myönnän olevani sinun käsissäsi. Minä tiedän, ett'ei minulla ole sinun puoleltasi mitään sääliä odotettavana. Minä saattaisin surmata sinut, mutta sinähän olet nainen. Aavikko avaa minulle sylinsä, ja vaikka roomalaiset ovatkin hyviä ihmisajajia, niin saanevatpa he etsiä kauan, ennen kuin löytävät minut, sillä siellä hietamerellä asuu uskollista ja urhollista väkeä. Vaikka myönnän, että sinä olet saanut minut petetyksi, niin oletpa kuitenkin velvollinen vastaamaan, mistä olet saanut tietää tämän kaiken. Vankeudessa tai pakolaisena, jopa itse kuolemassakin on minulle lohdutuksena, että voin kavaltajalle jättää kiroukseni. Tiedänhän syntyneeni kurjuuteen. Kuka on sinulle kaikki nuo asiat sanonut?"

Oliko se teeskentelemistä vaiko totta, että egyptiläistytön muoto muuttui vähän surumieliseksi?

"Hurin poika", hän vastasi, "minun kotimaassani on taiteilijoita, jotka meren rannoilta kokoovat monivärisiä raakunkuoria, rikkovat ne pikkupaloiksi ja liittelevät yhteen kauneimmiksi kuviksi. Etkö ymmärrä tarkoitustani? Minä olen sieltä täältä siepannut viittauksia, jotka olen sovitellut yhteen ja niistä saanut jommoisenkin kauniin kuvan. Muutamia katkelmia olen saanut omasta suustasi, sillä aavikoilla ovat teltan seinät ohuet. Jos sain kuulla jotakin, joka vähänkään koski juutalaisten kuninkaasen, niin tietysti en sulkenut korviani."

Ben-Hur tahtoi poistua, mutta Iras pidätti häntä. "Maltahan vielä!" hän sanoi. Ben-Hur totteli, tietäen, että hän nyt oli ilmoittava pääasiansa.

"Minä surkuttelen sinua", Iras alkoi. "Sinä olet nuori, rikas ja urhollinen. Sinä olet kokenut elämän katkeruutta. Tee, mitä minä nyt neuvon, niin olet pelastettu, minä vannon sen."

Into, jolla hän puhui, oli vilkastuttanut hänen kasvonsa. Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lumoavana.

"Sinulla oli kerran ystävä", Iras jatkoi, "muinoin lapsuudessasi. Te jouduitte riitaan, ja hän tuli sinun viholliseksesi. Hän teki sinulle väärin, ja monen vuoden kuluttua sinä tapasit hänet Antiokian sirkuksessa."

"Messala."

"Niin, juuri Messala. Sinä olet hänen velkamiehensä, unhota entiset asiat, tule jälleen hänen ystäväkseen, anna hänelle takaisin omaisuutensa, jonka hän menetti suuriin vetoihin, pelasta hänet! Kuusi talenttia ei merkitse sinulle mitään, ei senkään vertaa kuin yksi lehtevästä puusta putoova lehti, mutta hänelle, kun hän makaa ruumis riutuneena, ne merkitsevät paljon. Oi Ben-Hur, jalo ruhtinas, hänen säätyisellensä roomalaiselle on köyhyys julmempi kuin kuolema. Pelasta hänet!"

Hän puhui sukkelaan ja teki niin tahallansa ja kavalasti, ett'ei Ben-Hur ehtisi mitään ajatella, mutta hän pettyi. Ben-Hurista tuntui, kuin Messala katselisi hänen olkapäänsä ylitse vanhaan tapaansa pilkallisesti ja ylpeästi.

"Messala ei saa mitään!" hän sanoi lujasti. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä teen tässä kuin roomalainen roomalaista kohtaan. Salli minun kuitenkin kysyä, onko hän lähettänyt sinut tänne."

"Hän on luonteeltaan jalo ja luottaa sinun jalomielisyyteesi."

"Koska sinä tunnet hänet niin hyvin, kaunis viekoittelija, niin vastaapa, tekisiköhän hän itse päinvastaisessa tapauksessa mitä nyt toivoo minulta." Ja hänen silmänsä leimahtivat uhkaavasti.

"Oo!" yritti Iras, "hän on..."

"Hän on roomalainen; tahdotko sanoa, että minun, koska olen juutalainen, pitää mitata toisella mitalla? Senkö tähden, että minä olen juutalainen, minun pitäisi hänelle, roomalaiselle, jättää voittoni! Jos sinulla on mitään muuta sanottavaa minulle, niin sano, sillä, Israelin Jumalan kautta! jos vereni kiehahtaa vielä hiukan, niin saattaisin unhottaa, että sinä olet nainen ja että olet kaunis enkä huomaisi sinussa muuta kuin sen roomalaisen lähettämän vakoilijan. Vastaa pian!"

Iras peräytyi askelen. Hänen katseestaan ja äänestään näkyi koko hänen ilkeä luontonsa.

"Sinä ravan syöjä ja ravan nielijä, tahdotko verrata itseäsi Messalaan? Sellaiset kuin sinä olette syntyneet palvelemaan häntä. Hän olisi tyytynyt kuuteen talenttiin. Mutta minä sanon, että sinun pitää lisätä niihin kaksikymmentä. Kuuletko, mitä minä sanon? Sinun pitää maksaa, että minä niin kauan jaksoin olla sinun kanssasi, että kärsin sinua, jopa sinua suosinkin, vaikka siten tein hänelle palvelusta. Tämä kaupustelija, joka hoitaa sinun rikkauttasi, joll'ei hän huomiseen asti kirjoita minun hyväkseni kahtakymmentä kuutta talenttia sinun omakätistä sitoumustasi vastaan, niin saa Sejanus ryhtyä selvittelemään asioita sinun kanssasi. Ole viisas! Jää hyvästi!"

Hän aikoi poistua, mutta Ben-Hur astui hänen eteensä.

"Jos tapaat Messalan tänään tai huomenna, täällä tai Roomassa", hän sanoi, "niin kerro hänelle, että kaikki, mitä hän on anastanut minulta, hänen täytyy korvata, -- nekin kuusi talenttia. Sano hänelle, että minä jäin eloon kalereilta, jonne hän tuomitutti minut; sano hänelle, että sitä kurjaa tilaa, jossa hän nyt on, minä katson Israelin Jumalan lähettämäksi rangaistukseksi hänen rikoksistaan turvattomia kohtaan, jotka hänen tähtensä ovat kärsineet enemmän kuin kuoleman. Sano hänelle, että minun äitini ja sisareni, jotka hän elävinä hautautti Antonia-linnan komeroon kuolemaan spitalikuolemaa, ovat hyvissä voimissa ja terveinä, kiitos olkoon siitä natsarealaisen, jota sinä niin syvästi halveksit. Sano hänelle, että he ovat minulle jälleen lahjoitetut tekemään minun onneni täydelliseksi ja että, kun minä täältä lähden, minulle heidän rakkautensa täysin korvaa tuon saastaisen kiihkon, jonka sinä olet nyt siirtänyt hänelle. Sano hänelle, sinä ilmi elävä kavaluus -- ja olkoon se teille molemmille lohdutukseksi! että jos Sejanus tulee ryöstämään minua, niin hän ei mitään löydä, sillä duumvirin perinnön minä olen muuttanut rahaksi ja toimittanut piiloon hänen kynsiltänsä. Tämä talo, maatilat, tavarat, laivat, karavaanit, joilla Simonides harjoittaa liikettänsä, kooten ruhtinaallisia tuloja, kaikki on suojeltu keisarillisilla kirjeillä, sillä toisen viisaus ehti ennen hänen kavaluuttansa. Varma etu soveliaan lahjan muodossa on Sejanuksesta paljoa parempi kuin epäilyttävä anastus, jossa hänen täytyy turvautua kavallukseen ja veren vuodatukseen. Sano hänelle, että vaikka kaikki omaisuus ja kaikki rahat olisivatkin minun omassa hallussani, niin olisihan minulla vielä yksi viimeinen keino: tehdä lahjakirja keisarin hyväksi ja sillä tavalla hajoittaa hänen ahneet aikeensa. Sen verran minä toki olen oppinut Roomassa. Sano hänelle viimein, ett'en minä lähetä hänelle kiroustani sanoina, vaan että minä leppymättömän vihani soveliaammaksi ilmaukseksi lähetän hänen tykönsä erään henkilön, joka on ilmi elävä kirous. Kun hän sitte katselee sinua, niin hänen roomalainen terävyytensä kyllä heti huomaa, ketä minä tarkoitan. Poistu nyt täältä, sillä minäkin aion lähteä!"

Hän saattoi Irasta ovelle, ja nosti kylmän kohteliaasti esirippua syrjään hänen ulos mennessään.

"Rauha olkoon sinulle!" hän sanoi tytön poistuessa.

VII LUKU.

Masentuneena.

Ben-Hur ei poistunut vierashuoneesta yhtä huolettoman vilkkaasti, kuin oli siihen tullut. Askelet olivat hitaat ja pää miettivästi alas painuneena. Hän oli tehnyt uuden havainnon, että ihmisellä, jolta on selkäranka poikki, voi kuitenkin olla terve järki, ja hän ajatteli sitä.

Tuo salaperäinen Idernees-palatsin tapaus oli nyt yht'äkkiä aivan selvillä.

"Herra olkoon kiitetty", hän itsekseen sanoi, "ett'ei se kaunis petollinen sireeni saanut minua pahemmin pauloihinsa. Nyt minä käsitän, ett'en minä häntä rakastanut."

Kun hän vähän ehti tointua kiihtyneestä mielialastaan, niin askeletkin muuttuivat keveämmiksi. Päästyään siihen paikkaan, josta portaat vievät pengermältä alas pihaan ja toiset ylös katolle, hän kääntyi ylös päin ja pysähtyi ylimmälle portaalle.

"Voiko olla mahdollista", hän ajatteli, "että Baltasar olisi osallinen tuon tytön kavalluksessa? Ei, ei! Teeskenteleminen on harvoin tapana niin kunnian-arvoisella ijällä. Baltasar on kunnon mies."

Siihen johtopäätökseensä tyytyväisenä hän astui edelleen katolle. Kuu kumotti täydessä loistossaan taivaalla, mutta sen hopeahohtoa hiukan himmensi punertava kajastus, jota levisi kaduilla ja toreilla palavista nuotiotulista. Etäältä kuului Israelin lasten sointuva veisuu. Ben-Hur kuunteli. Tuntui kuin laulussa olisi ollut tällaiset sanat: "Näin, sinä Judan poika, me julistamme uskollisuuttamme Herraa Jumalaamme kohtaan ja rakkauttamme synnyinmaahan, jonka hän on meille lahjoittanut. Oi jospa Gideon, David tai joku Makkabi astuisi esiin! Me olemme valmiit."

Hänen sielunsa silmään näkyi natsarealaisen naisellinen kuva ja pysyi näkyvissä hänen astuessaan kattoa myöten suoja-aidan luo. Uudestaan kiusasi häntä kysymys: "kuka hän on?"

Hän katsahti aidan ylitse alas kadulle ja astui sitte kesähuoneesen päin. "Koettakoot he mitä hyvänsä", hän itsekseen sanoi, "minä en anna anteeksi roomalaiselle enkä koskaan jaa omaisuuttani hänen kanssansa enkä myöskään hänen tähtensä pakene synnyinkaupungistani. Ennemmin minä kutsun galilealaiset avuksi ja ryhdyn taisteluun; urhollisuudella saamme heimot puolellemme. Se, joka antoi meille miehen sellaisen kuin Mooses, hän antaa myöskin johtajan, joll'ei minulla ole menestystä siinä toimessa. Joll'ei natsarealainen ole siihen valittu, niin tottapa se sitte on joku muu niistä monista, jotka ovat valmiit kuolemaan vapauden edestä."

Kesähuone oli sisältä ainoastaan heikosti valaistu. Sinne katsahtaessaan hän näki Simonideen nojatuolin siirrettynä sellaiseen paikkaan, josta paraiten voi nähdä toripaikan ympäristöä.

"Kelpo vanhus on jo palannut", hän ajatteli. "Joll'ei hän ole nukuksissa, niin puhelen hetkisen hänen kanssansa."

Hän astui sisään ja meni hitaasti nojatuolin luo. Katsahtaen korkean selkänojan ylitse, hän näkikin Esterin istuvan siinä ja nukkuvan kääriytyneenä isänsä peitteesen, tukka osaksi kasvoilla. Hän hengitti säännöttömästi, ja Ben-Hur oli kerran kuulevinaan huokauksen. Jokin, ehkäpä huokaus taikka yksinäisyys, jossa hän oli, näytti ilmasevan Ben-Hurille, että tyttö levähti pikemmin tuskasta kuin väsymyksestä. Antaahan luonto lapsille sitä helpotusta, ja Ben-Hur oli tottunut katsomaan Esteriä melkein lapseksi. Hän seisoi hetkisen ajatuksissaan, käsivarsin nojaten tuoliin.

"Minä en huoli herättää häntä, eihän minulla ole mitään sanottavaa hänelle, ei mitään paitsi että rakastan häntä. Hän on Judan tytär ja kaunis, mutta vallan toisella tavalla kuin tuo egyptiläistyttö. Hänessä on vain turhamaisuutta, tässä pelkkää luontoa, hänessä kunnianhimoa, tässä velvollisuuden tuntoa, hänessä oman voiton pyyntöä, tässä uhraavaisuutta. Ei, tässä ei ole puhetta, rakastanko minä häntä, vaan rakastaako hän minua. Hän on alusta asti ollut minun ystäväni. Minä rakastan häntä; hän sitä vastoin ei vielä tiedä, että minä olen löytänyt sydämmeni valitun. Egyptiläistyttö sai äsken tietää minun sieluni salaisuuden ja sellaisella tavalla, ett'ei hän suinkaan näyttäydy talonväelle, niin kauan, kuin minä olen täällä; mutta tämä tyttö kyllä iloitsee minun kanssani ja toivottaa minulle tervetuloa sekä sydämmellä että suulla. Hänestä pitää tulla äidilleni toinen tytär ja Tirzalle rakastava sisar. Minun pitäisi herättää hänet ja kertoa hänelle kaikki, mutta ei, ei nyt, kaunis Ester, hyvä lapsi, oikea Judan tytär!"

Hän peräytyi pois yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.

VIII LUKU.

Kavallus.

Kadut olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka kävelivät edes takaisin tai tunkeilivat tulien ympärille, joilla lihaa ja muita ruokavaroja paistettiin, laulaen ja huvitellen kuten paraiten osattiin. Palavan sedripuun tuoksu täytti ilman. Kaikki israelilaiset tervehtivät tällaisissa juhlatilaisuuksissa toinen toistansa kuten veljiä, eikä vierasvaraisuudella ollut mitään rajoja. Ben-Huria tervehdittiin joka askeleella ystävällisesti, ja joka tulelle pyydettiin häntä maistamaan ravintoa, sillä "olemmehan israelilaisia veljiä", sanottiin kaikkialla. Hän kuitenkin kiittäen yhä riensi eteen päin, sillä hän aikoi majatalossa nousta ratsunsa selkään ja palata teltoille, jotka olivat Kidronin varrella. Päästäkseen majatalolle täytyi hänen astua sen tien poikki, joka kohta oli tuleva surullisen kuuluisaksi hirmuisimmasta näytelmästä, mitä historiakirjoissa tiedetään kertoa. Sielläkin olivat juhlallisuudet täydessä vauhdissa. Katsoessaan pitkin katua hän näki etäämpää soihtujoukon lähestyvän. Kaikkialla, mistä ne kulkivat ohitse, vaikeni laulu ja juhlariemu. Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi savun ja kipunain seasta välkkyvän roomalaisten legionasotamiesten keihäitä. Mitä oli roomalaisilla sotamiehillä tekemistä juutalaisten juhlassa? Tuo varmaankin merkitsi jotain erinomaista. Hän pysähtyi katsomaan.

Jonon lähestyessä veti varsinkin kolme henkilöä puoleensa Ben-Hurin huomiota. He astuivat ensimmäisten joukossa, ja palvelijat, jotka astuivat heidän edellänsä, näyttivät pitävän erityistä huolta heistä. Vasemman puolisen heistä hän tunsi temppelinvartiain päälliköksi, ja oikean puolinen oli pappi. Sitä henkilöä, joka astui heidän keskellänsä, hän ei nyt yht'äkkiä tuntenut, sillä mies nojasi raskaasti saattajansa käsivarteen ja piti päätänsä niin alhaalla, ett'ei kasvoja näkynyt. Hän oli melkein kuin pahantekijä, joka ei vielä ollut tointunut vangitsemishämmästyksestään, taikka kuin mies, joka on menossa hirveään rangaistukseen, kidutukseen tai kuolemaan. Sen verran ainakin näkyi, että joll'ei hän ollut tuon kulun yksinomaisena aiheena, niin hän ainakin oli siinä päähenkilöitä. Jos Ben-Hur olisi vain saanut selville, kuka se mies oli, niin hän ehkä käsittäisi koko asiankin. Sen tähden hän rohkeasti astui papin sivulle ja pysyi hänen tasallaan. Jospa tuo mies edes kerrankaan nostaisi päätänsä! Kas, nyt hän nosti. Lyhty valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja rumasti vääristyneet, ja silmät katselivat epätoivoisesti, levottomasti ja sekavasti. Oleskellessaan natsarealaisen seurassa oli Ben-Hur oppinut tuntemaan sekä opetuslapset että mestarin. Nähdessään nyt tuon suonenvedon tapaisesti vääntelehtivän muodon, hän huudahti:

"Iskarioth!"

Mies käänsi hitaasti päätänsä häneen päin ja liikutti huuliaan, ikään kuin tahtoen puhua. Mutta pappi ehti ennemmin.

"Kuka sinä olet? Mene tiehesi!" hän sanoi, sysäten Ben-Hurin syrjään.

Ben-Hur ei ollut milläänkään tuosta raa'asta kohtelusta, vaan yhtyi vähän matkan päässä jälleen seuraan. Bezetan kunnaan ja Antonia-linnan välitse he saapuivat Betesdan lammikon ohi Lammasportille. Kaikkialla olivat ihmiset liikkeellä juhlaa viettämässä. Nyt pääsiäisyönä oli portti avoinna ja ilman vartiota. Kaksi tietä läksi siitä, toinen pohjoista kohti ja toinen Betaniaan. Vaeltajat kääntyivät laaksoon, jota pitkin Kidronin oja juoksee, ja astuivat siltaa myöten sen poikki. Ihmisjoukon askelet sekä keihästen ja sauvain sysäykset kumisivat jylhästi sillan holveissa. Vielä vähä matkaa astuttiin edelleen ja käännyttiin sitte vasemmalle öljypuistoa kohti, jonka kiviaita näkyi tiellekin. Ben-Hur tiesi, ett'ei siellä ollut muuta tavattavaa kuin joitakuita vanhoja, myhkyräisiä öljypuita, ruohoa ja kallioon hakattu säiliö, johon puserrettu öljy valui. Hänen ihmetellessään, mitä niin suurella ihmisjoukolla oli sellaiseen aikaan tekemistä niin syrjäisessä paikassa, kaikki äkisti pysähtyivät. Kuului kiihtyneitä ääniä, iskuja ja rynnistystä. Ainoastaan sotamiehet pysyivät järjestyksessään.

Ben-Hur silmänräpäyksessä juoksi edelle, saapui portittomalle muurinaukolle ja pysähtyi odottamaan, mitä oli tuleva.

Puistossa porttiaukon vastapäätä seisoi valkopukuinen mies paljain päin, hoikka vartalo vähän kumarruksissa eteen päin, kädet ristissä ryntäillä, tukka pitkä ja kasvot surulliset; nöyryyden ja kärsivällisen odotuksen ilmeinen kuva.

Se oli natsarealainen!

Lähellä, ihan portin vieressä olivat hänen opetuslapsensa; he kiihtyneessä mielentilassaan olivat mestarin ylevän rauhallisuuden täydellinen vastakohta. Tämän rauhallisen olennon vastapäätä seisoi ällistelevä ja arka ihmisjoukko valmiina heti lähtemään pakoon, kun hän olisi vain hiukankaan osoittanut vihastusta. Ben-Hur katseli pikimmiten heitä, kunnes katse pysähtyi Judaasen: hän ymmärsi nyt, mitä tällä hyökkäyksellä näin öiseen aikaan tarkoitettiin. Tuossa seisoi kavaltaja, tässä kavallettu! Tuo aseväki aikoi ottaa hänet vangiksi.

Ei kukaan ihmisolento voi varmaan sanoa, mitä hän on tekevä, kun toimeen ryhtymisen hetki tulee. Tapaus, jota varten Ben-Hur oli vuosikausia valmistautunut, oli nyt tullut; mies, jonka puolustamisen hän oli asettanut elintehtäväkseen, oli kuoleman vaarassa, ja kuitenkin hän seisoi siinä toimettomana. Sellaisia vastakohtia on ihmisluonteessa! Totta puhuaksemme se ylevä levollisuus, jolla salaperäinen natsarealainen otti vastaan vihollisensa, pidätti häntäkin. Hän ajatteli: "ehkäpä hänen niin usein nähty ihmeellinen voimansa on hänellä nytkin riittävänä apuna. Hän on aina saarnannut rauhaa, rakkautta ja anteeksi antamista, ja arvattavasti nytkin toimii opetuksensa mukaan. Hän, joka on elämän ja kuoleman herra, luultavasti käyttää voimaansa puolustuksekseen, mutta millä tavalla? Riittäisihän hänelle yksi sana, yksi viittaus tai yksi ajatus."

Ben-Hur arvosteli yhä vielä natsarealaista inhimillisen mitan mukaan.

Yht'äkkiä kuului Jesus levollisella äänellä kysyvän:

"Ketä te etsitte?"

"Jesusta natsarealaista."

"Minä se olen."

Nämät sanat lausuttiin vaatimattomasti ja ilman vihaa, mutta kuitenkin ihmisjoukko peräytyi kauhuissaan ja moni kaatui maahankin. Ehkä he olisivatkin jättäneet hänet rauhaan, joll'ei Judas olisi mennyt hänen luoksensa.

"Terve, opettaja!" hän sanoi ja suuteli häntä.

"Judas", sanoi natsarealainen vähän nuhtelevalla äänellä, "suutelemisellako sinä petät ihmisenpojan? Mitä varten olet tullut tänne?"

Kun ei mitään vastausta tullut, niin hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja kysyi:

"Ketä te etsitte?"

"Jesusta natsarealaista."

"Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos minua etsitte, niin antakaa näiden mennä."

Miehiä tuli hänen tykönsä. Muutamat opetuslapset, joille kaikille hän oli pyytänyt vapautta, aavistivat heidän aikomustansa ja lähestyivät. Joku sivalsi miekkansa ja hakkasi palvelijalta pois korvan, voimatta sillä pelastaa mestariansa. Ja yhä vielä Ben-Hur seisoi mihinkään toimiin ryhtymättä.

Sill'aikaa kuin kiinniottajat varustelivat nuoraa, sitoaksensa ja viedäksensä hänet pois, teki natsarealainen jaloimman rakkaustyönsä. Se ei tosin ollut suurin ihme, mutta suurin näyte hänen rakkaudestaan vihollisiansa kohtaan. Hän koski haavoitettuun korvaan ja paransi sen.

Ystävät ja viholliset kummastuivat yhtä paljon kumpaisetkin, ystävät siitä, että hänellä tällaisessakin tapauksessa oli sydämmessään tilaa säälille ja armahtavaisuudelle, ja viholliset siitä, että hän voi tehdä sellaisen ihmeen.

"Ainakaan hän ei taipune heidän sidottavakseen", ajatteli Ben-Hur.