Part 42

Hän ei puhunut kylmästi ja punnitsevasti, vaan niin kuin Israelilainen vaimo, joka tunsi kaikki Messias-ennustukset ja oli valmis iloitsemaan vähäisestäkin merkistä, joka ilmaisi lupausten täyttymistä. "Kyllä muistan ajan", hän jatkoi, "kun Jerusalem ja koko Judea oli täynnä kertomuksia hänen syntymisestään. Nyt hänen täytyy jo olla miehen ijässä. Sen täytyy olla -- se on hän. Niin", hän sanoi Amrahille, "me seuraamme sinua. Anna meille vesiruukku tuolta luolasta sekä jotakin syödä, ja sitte me lähdemme."

Heidän kiihtynyt mielensä joudutti yksinkertaista atrioimista, ja kaikki kolme läksivät luolasta. Tirza oli luottavainen kuten äitinsäkin ja Amrah, mutta yksi asia häntä kuitenkin arvelutti. Kuten Amrah kertoi, mies tuli Betaniasta. Mutta sieltä oli kolme tietä tai polkua Jerusalemiin: Öljymäen ylitse, sen juuritse ja kolmas Pahennuksenkallion ohitse. Ne tosin eivät olleet varsin kaukana toisistaan, mutta kuitenkin niin kaukana, että natsarealainen saattoi päästä tapaamatta ohitse, jos hän kulki toista tietä, kuin he luulivat. Hiukan vain kyseltyään äiti huomasi, ett'ei Amrah tuntenut seutua Kidronia ulompana eikä myöskään tiennyt, mitä tietä se aikoi kulkea, jota he menivät tapaamaan. Hän huomasi myöskin sekä Amrahin että Tirzan luottavan häneen, toisen elinkautisesta palvelukseen tottumuksesta, toisen luonnollisesta riippuvaisuudesta. Miettimättä kauan hän sanoi heille:

"Me menemme ensin Betfageen. Jos Herra on meille armollinen, niin saamme siellä kuulla, mihin päin meidän pitää kääntyä."

He laskeutuivat alas vuorelta Tofetia ja kuninkaallisia puutarhoja kohti. Maantielle päästyään he pysähtyivät. "Minua pelottaa astua maantietä myöten", sanoi leski. "Minä ehdotan, että pysymme syrjässä. Tänään on juhlapäivä, paljo ihmisiä kulkee tiellä. Jos menemme Pahennuksenkallion ylitse, niin meidän ei tarvitse kohdata heitä."

Tirza oli tähän asti ainoastaan vaivoin pysynyt pystyssä. Nyt kun hän kuuli, minkä tien äiti valitsi, hänen rohkeutensa raukesi kokonaan. "Vuori on jyrkkä, äiti", hän sanoi, "eikä minulla ole voimia kiivetä sitä."

"Muista toki, että olemme menossa elämään ja terveyteen. Katsos, lapseni, miten ihana päivä on tullut! Tuolla tulee vaimoja menossa kaivolle. Jos jäämme tähän, niin he heittelevät meitä kivillä. Tule, ole kestäväinen!"

Sillä tavalla äiti koetti rohkaista tytärtään, vaikka itsekin kärsi julmia tuskia. Amrah auttoi häntä. Tähän asti hän ei vielä ollut koskenut spitalisiin, mutta nyt hän ei huolinut koskemisen seurauksista eikä emännän kielloista. Hän otti toisella kädellään Tirzan kiinni vyötäröstä ja sanoi kehottaen: "Nojaa minuun, minä olen vahva, vaikka vanhakin, ja tästä on vain vähä matkaa. Kas niin, kyllä se näin käy."

Vuorta, jolle he nousivat, oli erittäin vaikea kiivetä kivien, rappeutuneiden hautain ja muiden raunioiden ylitse. Kun he viimein seisoivat sen harjalla ja näkivät luoteessa päin temppelin esikartanoineen sekä Sionin suuren valkoisen tornin, tunsi äiti elämän rakkauden jälleen heräävän elämän itsensäkin tähden.

"Katso, Tirza", hän sanoi, "katso Kauniinportin kultalevyjä! Muistatko, että me ennen tavallisesti kävimme siitä portista? Eikö olisi ihanaa jälleen niin tehdä! Ja sitä paitsi meidän kotimmehan on niin lähellä! Minä melkein näen talomme tuolta noin kaikkein pyhimmän katon takaa. Ja Judah on siellä valmiina toivottamaan meille tervetuloa!"

He alkoivat nyt laskeutua alas vuoren toista sivua. Vaikka Amrah koetti kaikin voimin tukea Tirzaa, tyttö kuitenkin huokasi joka askeleella ja päästi silloin tällöin tuskan huudahduksen. Kun saavuttiin alas tielle vuoren juurelle, niin hän uupumuksesta vaipui maahan.

"Mene sinä edelleen Amrahin kanssa, rakas äiti!" hän sanoi heikolla äänellä. "Antakaa minun maata tässä."

"Ei, ei, Tirza, mitäpä olisi apua minun parantumisestani, joll'et sinä paranisi yht'aikaa. Jos Judah kysyy sinua, kuten hän ihan varmaan tekee, mitenkä minä voisin hänelle mitään vastata, jos jättäisin sinut tänne?"

"Sano hänelle, että hän oli minulle rakas."

Äiti kumartui hänen puoleensa neuvottomasti katsellen. Parantumisajatus oli hänessä eroamattomasti kiintynyt yhteen tyttären kanssa. Juuri kun hän päätti luopua koko yrityksestä ja jättää tulevaiset asiat jumalallisen huolenpidon huomaan, hän näki idästä päin miehen kiireimmiten lähestyvän tietä myöten.

"Rohkeutta, Tirza", hän sanoi, "tuolla tulee joku, joka voi antaa tietoa natsarealaisesta."

Amrah auttoi Tirzaa ylös istumaan ja tuki häntä. Mies tuli lähemmäksi.

"Äiti, sydämmesi hyvyydessä unhotat, ketä me olemme. Se tulija kiertää meitä, kiroo ja kivittää meitä."

"Saammehan nähdä!" Mutta äiti ei voinut vastata, sillä hän tiesi varsin hyvin, mitä kansa tavallisesti teki hänen kaltaisillensa.

Siinä paikassa, johon onnettomat olivat saapuneet, oli tie tuskin parempi potkua. Jos mies astui sitä myöten, täytyi hänen kulkea ihan heidän vieritsensä. Tietä myöten mies kuitenkin tuli. Hänen päästyään kyllin lähelle, että voi kuulla, huusi äiti säädetyllä tavalla: "saastainen, saastainen!" Hänen kummastuksekseen mies kuitenkin astui edelleen ihan kohti heitä.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi ja pysähtyi muutaman askelen päähän.

"Näethän, ketä me olemme. Pidä varasi!" vastasi äiti arvokkaasti.

"Vaimo, minä olen sen edelläkävijä, joka yhdellä sanallaan parantaa sellaisia kuin te olette. Minä en pelkää teitä."

"Natsarealaisenko?"

"Messiaan", mies vastasi.

"Onko totta, että hän tänään tulee kaupunkiin?"

"Hän on nyt Betfagessa."

"Mitä tietä hän kulkenee?"

"Tätä."

Äiti pani kätensä ristiin ja katsahti kiitollisesti taivaasen.

"Kenenkä sinä luulet hänen olevan?"

"Hän on Jumalan poika."

IV LUKU.

Parannettuina.

Neljännellä tunnilla alkoi liike Betanian tiellä vilkastua, ja vihdoin odottajien silmät huomasivat moneen tuhanteen nousevan väkijoukon esiintyvän Öljymäen harjalle ja laskeutuvan tietä alas. Ja, mikä siinä oli kummallista, jok'ainoalla siinä joukossa oli palmun lehvät kädessään. Heidän katsellessaan tätä kummaa nähtävää toi itätuuli heidän korviinsa äänten hälinää vastakkaiseltakin puolelta. Silloin äiti herätti Tirzan.

"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" Tirza kysyi.

"Hän on tulossa", vastasi äiti. "Väkijoukko kaupungista päin tulee häntä vastaanottamaan, idästä päin kuuluu hänen seuralaistensa äänet. Täällä meidän paikoillamme ne tavannevat toisensa."

Sillä välin idästä tuleva väki hitaasti läheni. Kun ensimmäinen ryhmä tulivat näkyviin, niin spitaliset siinä huomasivat ratsun selässä istuvan miehen, keskellä joukkoa, joka tanssien ja laulaen ilmaisi riemastustaan. Ratsumies oli paljain päin ja valkoisessa puvussa. Hän ei katsellut oikeaan eikä vasempaan. Seuralaistensa meluisasta riemusta hän ei näyttänyt juuri välittävän, eikä heidän suosionsa tuntunut voivan haihduttaa hänen syvää alakuloisuuttaan. Se vaikutus, jonka hän noihin spitalisiin teki, oli kuitenkin niin ihmeellinen, että he oitis tunsivat hänet.

"Hän se on, Tirza", äiti sanoi; "tule lapseni!"

Niin sanoessaan hän hiipi esiin keskelle tietä ja valahti polvillensa maahan. Tytär ja palvelija olivat kohta hänen sivullaan. Ja samassa ne tuhannet, jotka kaupungista päin lähenivät, pysähtyivät ja heilutellen vihreitä lehviään huusivat kuorossa --

"Siunattu olkoon Israelin kuningas, joka tulee Herran nimeen!"

Kaikkien tuhansien laulaessa tervehdystään ei spitalisraukkain ääni voinut mihinkään kuulua. He nousivat ja hoiperrellen ja kuivettuneita käsiään ojennellen lähestyttyään ratsastajan ympärillä olevaa ryhmää -- joka uhkasi kivillä torjua heidät takaisin -- pysähtyivät jumalallisen miehen eteen. Mies kohotti heitä kohti tyynet, sääliväiset ja sanomattoman kauniit silmänsä, kun äiti molempien puolesta puhui:

"Mestari, mestari! Sinä näet meidän hätämme; sinä voit meidät puhdistaa. Armahda sinä meitä -- armahda!"

"Uskotko sinä, että minä siihen kykenen?" mestari kysyi.

"Sinä olet se, josta profeetat puhuvat -- sinä olet Messias!" vaimo vastasi.

Mestarin katse alkoi säteillä, hän näytti kasvavan heidän silmissään.

"Vaimo", hän sanoi, "suuri on uskosi; käyköön sinulle niin, kuin sinä tahdot."

Hän viivähti vielä hetkisen, muistamatta ympärillään olevaa tungosta. Sitte hän ratsasti edelleen -- kohti julmaa kuolemaa, jonka hän niin hyvin ennakolta tiesi. Vaan ikään kuin ravinnoksi hänen rakkautta isoovalle ja janoavalle sielullensa kiitollinen vaimo hänen jälkeensä huudahti:

"Kunnia jumalalle korkeudessa! Siunattu, kolmasti siunattu Poika, jonka hän on antanut meille!"

Heti sen jälkeen ratsastaja häipyi heidän silmistään molempien saattojoukkojen keskeen. Vaan äiti kiersi kätensä Tirzan ympärille ja saatuaan hänet ohjatuksi erilleen joukosta huudahti: "Tyttäreni, katsohan; meillä on hänen lupauksensa; olemme pelastetut!" Ja he yhdessä polvistuivat, katsoen menevien jälkeen, kunnes he katosivat vuoren huipun taakse.

Siinä he ensiksi tunsivat, miten veri heidän sydämmessään ja suonissaan nuoreni ja täytti heidän kuivaneen ruumiinsa sanomattoman suloisella terveyden tunteella. Eikä edes muutoskaan ollut tuskallinen. He tunsivat sielunvoimansa saavan entisen tarmonsa ja mielensä täyttyvän ihastuksesta, jota on mahdoton kuvaella. Heistä tuntui, kuin maistaisivat elämän nestettä, jonka vaikutus ei tapahtunut vähitellen, vaan silmänräpäyksessä.

Tämän muutoksen sairaudesta terveyteen näki vielä toinenkin paitsi Amrah. Kuten tiedämme, Ben-Hur seurasi lakkaamatta natsarealaista hänen vaelluksillaan. Ben-Hur kuuli näiden onnettomain avun huudon, näki heidän tautinsa ja sen tekemät hävitykset, kuuli natsarealaisen vastauksen ja yhä vielä yhtä ihmetellen katseli tätä ihmettä, vaikka oli jo monesti nähnyt samanlaisia parantumistapauksia ennenkin. Hän oli eronnut muusta seurasta ja istahtanut lähelle naisia ja tervehti siitä monia ohi kulkijoista. Naiset näyttivät hänestä ihan vierailta, niin että hänen ihmettelynsä tarkoitti ainoastaan heidän parantumisensa eittämätöntä ihmettä. Lähestyessään kalliota hän ihan sattumalta näki pienen naisolennon, joka seisoi kiven vieressä, käsillään kätkien kasvojansa.

"Niin totta, kuin Herra elää", hän sanoi, "olethan sinä Amrah!" Hän riensi vanhuksen luo äidin ja sisaren ohitse, joita ei tuntenut, ja pysähtyi palvelijan eteen.

"Amrah, Amrah, mitä sinulla on täällä tekemistä!"

Amrah itkien sekä ilosta että pelosta vaipui polvilleen hänen eteensä.

"Herra, herra! Sinun ja minun Jumalani on kuitenkin armollinen Jumala!"

Selittämätön aavistus sanoi Ben-Hurille, että Amrahin siellä olo koski jollakin tavalla noita toisia naisia. Hän kääntyi heihin päin, hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa, ja hän itse tuntui olevan kuin kiinni naulattuna maahan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Nainen, jonka hän oli nähnyt puhuttelevan natsarealaista, seisoi lähellä häntä, kädet ristissä ja katse taivasta kohti. Ja harhanäköäkö se oli? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin äitinsä näköistä; juuri sellainen hän oli ollut sinä päivänä, kun roomalaiset veivät hänet pois. Ja kuka seisoi hänen vieressään, ell'ei Tirza, joka silloin onnettomuuden aamuna oli seisonut veljensä sivulla katselemassa suoja-aidan ylitse. Hän oli luullut heitä kuolleiksi, ja aika oli totuttanut hänet siihen ajatukseen. Hän ei ollut lakannut heitä suremasta, mutta he olivat joutuneet pois hänen aikeistaan ja tulevaisuus-unelmistaan. Tuskin silmiänsä uskoen hän laski kätensä Amrahin päälaelle ja kysyi vapisevalla äänellä:

"Amrah, Amrah, onko se äitini! ja Tirza! Sano, näenkö oikein."

"Huhu heille, herra, puhu heille!" Amrah vastasi.

Ben-Hur ei enempää vitkastellut, vaan juoksi ojennetuin käsin syleilemään heitä: "Äiti! äiti! Tirza! tässä minä olen!"

He kuulivat hänen huutonsa ja juoksivat vastaan. Ja heti he kolme, jotka olivat niin kauan olleet erotettuina, itkivät ilon kyyneliä toistensa sylissä.

Ensimmäisen ihastuksen vähän asetuttua sanoi äiti:

"Onnessamme, lapseni, älkäämme olko kiittämättömät, vaan alkakaamme uutta elämää kiitollisuudella sitä kohtaan, joka lahjoitti sen meille."

He laskeutuivat polvilleen, myöskin Amrah, ja ylen onnellisen lesken rukous kaikui kuin riemuvirsi. Tirza lausui sen sana sanalta jälestä ja samoin myöskin Judah, vaikka ei yhtä levollisella mielellä eikä yhtä rajattomalla uskolla, sillä ylös noustua hän sanoi:

"Natsaretissa, äiti, josta hän on kotoisin, sanotaan häntä kirvesmiehen pojaksi. Kuka hän on?"

Äiti vastasi hellästi katsoen poikaansa: "Messias!"

"Mistä hänen voimansa tulee?"

"Sen voimme päättää siitä, millä tavalla hän sitä käyttää. Onko hän koskaan tehnyt muuta kuin hyvää?"

"Ei."

"Siinä on todistusta kylliksi, että hänen voimansa on Jumalasta."

Ei ole niin helppo yht'äkkiä hylätä toiveita, joita on mielessä elänyt vuosikausia. Vaikka Ben-Hur sanoi itsekseen, ett'ei maailman turhuus tietysti ollut minkään arvoinen Messiaasta, niin kuitenkin hänen loukkautunut kunnianhimonsa oli hyvin itsepäinen eikä tahtonut ollenkaan taipua. Kuten ihmiset vielä tänäkin päivänä, hänkin arvosteli Kristusta saman mitan mukaan kuin itseänsä, mutta eikö olisi äärettömän paljon parempi tuomita itseämme Kristuksen mukaan?

Äidin ajatukset luonnollisesti kääntyivät ensinnä kaikista elämän huoliin.

"Mitä nyt teemme, poikani?" hän kysyi. "Mihin päin lähdemme?"

Ben-Hur huomasi nyt, kun hänelle tällä tavalla muistutettiin huolenpito-velvollisuuttansa omaisiaan kohtaan, miten kokonaan kaikki taudin merkit olivat heistä haihtuneet. Kuten Naamanilla noustessaan vedestä, oli heidänkin lihansa nyt jälleen yhtä terve ja raitis kuin pikku lapsella. Ben-Hur riisui manttelinsa ja kääri Tirzan siihen.

"Ota tämä", hän sanoi hymyillen. "Jos vieraan silmät ovat tähän asti aristelleet sinua, niin ei niiden ainakaan pidä nyt enää loukkaaman sinua."

Manttelin riisuttua jäi miekka näkyviin Ben-Hurin sivulla.

"Onko nyt sota?" kysyi äiti huolissaan.

"Ei."

"Miksi olet sitte aseissa?"

"Saattaa tulla tarpeen puolustaa natsarealaista."

"Onko hänellä vihollisia? Ketä sitte?"

"Paha kyllä, ei ainoastaan roomalaisia, äiti!"

"Eikö hän ole israelilainen ja rauhan mies?"

"On enemmän kuin kukaan muu, mutta rabbinien ja kirjanoppineiden mielestä hän on vikapää suureen rikokseen."

"Rikokseenko?"

"Ympärileikkaamattomat ovat hänen silmissään saman arvoiset kuin juutalaiset, jotka uskollisimmasti noudattavat lakia. Hän saarnaa uutta oppia."

Äiti oli vaiti, ja he lähestyivät varjoista puuta, joka kasvoi kallion vieressä. Ben-Hur hilliten halunsa kuulla heidän historiaansa ja viedä heidät kotiin osoitti heille, miten välttämätöntä oli seurata tällaisiin tapauksiin soveltuvaa lakia. Jälleen yhteen päässyt perhe läksi Pahennuksenkallion ylitse kaupunkia kohti, sillä Ben-Hur tahtoi viedä heidät niin lähelle kuin mahdollista, kosk'eivät he vielä uskaltaneet mennä perille asti. Naisten paluu maantieltä tapahtui ihan toisella tavalla kuin meno sinne. He astuivat nopein ja kevein askelin ja kohta saapuivat uudelle hautaluolalle, joka oli lähellä Kidronin ojaa ja Absalonin hautaa. He asettuivat siihen, koska se oli tyhjä, ja Ben-Hur kiiruusti riensi toimittamaan kaupungista, mitä he nykyisessä tilassaan tarvitsivat.

V LUKU.

Jerusalemiin.

Palattuaan kaupungista Ben-Hur pystytti ylemmäksi Kidronin varrelle, vähän matkan päähän itään päin Kuninkaan haudoista kaksi telttaa ja sisusti ne mukavimmasti sekä vei sitte sinne äitinsä ja sisarensa asumaan, kunnes papit ehtisivät tarkastaa heitä ja antaa todistuksen heidän täydellisestä paranemisestaan.

Näitä velvollisuuksia täyttäessään oli Ben-Hur lain käsityksen mukaan tullut saastaiseksi ja siis kerrassaan sulkenut itsensä kaikista juhlallisuuksista, joita nyt juuri oli tulossa. Hän ei saanut mennä edes vähimmin pyhään esikartanoonkaan. Niinpä hän yhtä paljon vapaasta tahdosta kuin pakostakin pysyi teltassa rakkaitten omaistensa luona. Hänellä oli paljo kerrottavaa heille ja heillä myöskin hänelle. Sellaisiin kertomuksiin, joissa käsitellään vuosikautisia vaikeimpia ruumiin ja sielun kärsimyksiä, kuluu tavallisesti paljo aikaa, sillä niitä tapauksia ei kerrota järjestyksessä. Äiti ja sisar juttelivat, mitä heidän oli täytynyt kärsiä. Poika kuunteli hyvin tarkkaavasti ja näöltään levollisena, mutta sisällä riehui voimakkaita tunteita. Hänen vihansa Roomaa ja roomalaisia kohtaan kasvoi tosiaan niin suureksi, että sitä on mahdoton aavistaakaan, ja hänen kostonhimonsa tuli polttavaksi janoksi, jota mietiskely vielä enemmän kiihdytti. Katkerain tunteiden kuohussa uiskenteli koko joukko aikeita. Hän ajatteli alkaa Galileassa kapinaa taikka legionineen hyökätä maanteille roomalaisten matkustajain päälle. Yksin merikin, jota hän muuten kammosi surullisten muistojen tähden, oli hänen mielikuvituksensa edessä kuin kartta, täynnä valtateitä ja tiet täynnä keisarillista saalista ja roomalaisia kauppiaita, jotka kaikki hän saattoi ryöstää. Mutta onneksi hänen parempi arvostelukykynsä oli levollisempina hetkinä kyllin valpas, eikä se sammunut kokonaan kiihkon hetkinäkään. Hän joutui aina samaan johtopäätökseen, että ainoastaan yksimielisen ja koko Israelin alkama sota saattoi menestyä, ja silloin hänen toivonsa kääntyi takaisin lähtöpaikkaansa: natsarealaiseen ja hänen kutsumukseensa.

Sellaisina hetkinä hänen kaukaisia tavoitteleva henkensä huvikseen pani natsarealaisen suuhun sellaisia sanoja kuin nämä:

"Kuule, Israel! Minä olen Herran luvattu, syntynyt olemaan juutalaisten kuningas, nouse ja saata koko maailma valtikkasi alle!"

Jos natsarealainen vain lausuisi nuo sanat, mikä hälinä siitä seuraisi? Eikö tuhannet suut heti torvien tavoin kaiuttaisi niitä lukemattomille sotajoukoille! Mutta olikohan natsarealainen sen tekevä?

Työn alkamisen innoissaan Ben-Hur unhotti natsarealaisen kaksinaisen luonnon ja siitä johtuvan mahdollisuuden, että ihmisluonto oli jumalalliselle alammainen. Siinä ihmeessä, jonka hän itse oli nähnyt ja joka oli tapahtunut hänen omalle äidilleen ja sisarelleen, hän huomasi voiman, joka kyllä riitti pystyttämään valtaistuimen Rooman keisarikunnan raunioille, muodostelemaan maailmaa ja kokoomaan ihmiskunnan yhdeksi suureksi ja onnelliseksi perheeksi. Kun se työ olisi tehty, saattaisiko kukaan enää olla tunnustamatta, että se oli Jumalan pojan arvoinen teko, saattaisiko kukaan enää väittää, ett'ei hän ollut vapahtanut maailmaa. Ja jospa ei ajateltukaan valtiollisia seurauksia, mikä sanomaton personallinen kunnia olikaan tuleva hänelle paljaana ihmisenäkin? Tavallisen kuolevaisen luonteen mukaista ei suinkaan ollut luopua sellaisesta elämän urasta.

Sill'aikaa, kuin edellä kerrotut asiat tapahtuivat, oli Kidronin puron, Bezetan sekä Damaskon portille vievän tien varsille tehty kaikenlaisia majoja ja telttoja pääsiäisjuhlalle tulvivan ihmisjoukon asunnoiksi. Ben-Hur teki tuttavuutta vierasten kanssa, puhutteli heitä ja ihmetteli väen paljoutta. Kun hän huomasi nyt olevan ihmisiä koossa kaikista tunnetun maan seuduista, Välimeren rantakaupungeista, Intiasta ja Europan pohjoisista maakunnista, kun hän ajatteli, että he, vaikka puhuivat erilaisimpia kieliä, kuitenkin olivat kaikki saapuneet ainoastaan viettämään suurta juhlaa, silloin hänelle tuli uusi ajatus mieleen. Oliko hän ehkä käsittänyt väärin natsarealaista? Ehkäpä hän kärsivällisen odotuksen tekosyyllä kätki salaisia valmistuksiansa ja juuri siten osoitti kykynsä päästä kunniarikkaan tarkoituksensa perille. Tilaisuus oli nyt paljoa sopivampi kuin silloin, kun galilealaiset tahtoivat väkisin valita häntä kuninkaaksi Genezaret-järven rannalla. Silloin oli hänen ystäviänsä ollut muutamia tuhansia; nyt miljooneja, kenties kuinka monta, odotteli hänen julistustansa.

Tällä välin tuli tuon tuostakin lyhyen-vantteroita, tummaihoisia ja mustapartaisia miehiä teltoille kysymään Ben-Huria. Hän puheli aina syrjässä heidän kanssansa. Äitinsä kysymyksiin, ketä he olivat, hän vastasi:

"Ystäviä Galileasta."

He toivat hänelle tietoja natsarealaisesta ja hänen vihollistensa, sekä roomalaisten että rabbinien, aikeista. Hän tiesi varsin hyvin, että natsarealaisen henki oli vaarassa, mutta hän ei ollut kuitenkaan luullut hänen vihamiehiänsä niin rohkeiksi, että panisivat toimeen aikeensa suurena juhlana. Natsarealaisen suuri maine ja taattu kansansuosio näyttivät kyllin varmasti suojaavan häntä. Sekä kaupunkiin että ulkopuolelle juhlaa varten kokoutuneen väen paljous myöskin tuotti turvallisuutta. Mutta puhuaksemme selvää totta, Ben-Hurin turvallisuuden tunne perustui paraastaan natsarealaisen ihmevoimaan. Johtaen ajatuksensa aivan inhimillisestä katsantokannasta hän arveli ihan itseselväksi, että, kellä oli sellainen elämän ja kuoleman valta toisten hyväksi, hän kyllä oli osaava käyttää sitä valtaansa myöskin omaksi turvallisuudekseen.

Muistettakoon, että kaikki tämä tapahtui maaliskuun 21 ja 25 päivän välillä meidän ajanlaskumme mukaan.

Viime mainitun päivän iltana Ben-Hur ei enää jaksanut vastustaa haluansa lähteä kaupunkiin, vaan ratsasti pois, luvaten pian palata. Hevonen oli levännyt ja juoksi rivakasti. Talot, joiden ohi hän ratsasti, olivat tyhjät, tulet sammutetut ja tiet autiot. Oli pääsiäisjuhlan aatto, ja kaikki olivat pääsiäislampaan teurastuspuuhassa, jonka vertä monet papit kokosivat ja veivät alttareille.

Ben-Hur ratsasti suuresta pohjoisportista Jerusalemiin, joka silloin vielä oli ihana ja komea sekä loisti Herran kunniaksi tehdyistä juhlakoristuksista.

VI LUKU.

Ilman naamiota.

Ben-Hur pysähtyi sen majatalon eteen, johon tietäjät neljättäkymmentä vuotta sitte olivat tulleet yöksi ennen lähtöänsä Betlehemiin. Siihen hän jätti hevosensa ja pian saapui jalkaisin kotinsa portille. Päästyään sisään hän ensin kysyi Mallukia ja, kun hän oli poissa, ystäviänsä Baltasaria ja Simonidesta. He olivat kantotuolissa lähteneet kaupungille katselemaan juhlaelämää. Baltasarin sanottiin olevan hyvin surumielisenä. Palvelijan vastaillessa Ben-Hurin kysymyksiin aukeni oviverho ja egyptiläisneito harsomaisessa puvussa käydä liihotteli sisään. Palvelija silloin poistui.

Ben-Hur oli viimeisinä tapausrikkaina päivinä tuskin kertaakaan ehtinyt ajatella kaunista egyptiläistyttöä. Nyt tämän lumoava vaikutus taas pääsi valtaan. Mutta, miten ihmeellisesti Iras oli muuttunut. Ennen hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja kietoakseen Ben-Huria; nyt hän ei olisi voinut vierastakaan ottaa vastaan kylmemmästi. Liikahtamatta kuin kuvapatsas seisoi tyttö hänen edessään, ylpeä pää pystyssä ja huulet kovasti yhteen puserrettuina.

Hän myöskin ensinnä katkasi äänettömyyden.

"Sinä juuri tulet sopivaan aikaan, Hurin poika", hän sanoi tahallaan kylmästi, "sillä minä tahdoin lausua sinulle kiitokseni vierasvaraisuudesta. Ylihuomisesta alkaen minä en sitä enää tarvitse."

Ben-Hur vähän kumarsi, kääntämättä silmiään pois hänestä.

"Minä olen kuullut", Iras edelleen puhui, "että kuutiopelareilla on tapana tehdä selvitys pelin lopussa ja seppelöidä se onnellinen, joka on voittanut. Me olemme myöskin pelanneet peliä, joka on kestänyt päiviä ja öitä; miksikä emme mekin nyt, kun peli on lopussa, selvittäisi, kenelle kunniaseppele on tuleva."

Ben-Hur vastasi varovasti:

"Miehen ei pidä sulkeman tietä naiselta, kun hän on päättänyt astua eteen päin."

"Sanos minulle", puhui Iras halveksivasti, "sanoppa sinä, Jerusalemin ruhtinas, kuka se on tuo natsarealainen kirvesmiehen poika, joka samalla on jumalan poika ja jolta odotellaan sellaisia urhotöitä."

Kärsimättömästi viitaten Ben-Hur vastasi:

"Minä en ole mikään hänen vartiansa."

Iras nyykäytti ylpeätä päätään ja kysyi:

"Onko hän kukistanut Rooman raunioiksi?"

Ben-Hurin kärsimättömyys kiihtyi.

"Mihin hän on pystyttänyt valtaistuimensa? Missä hänen palatsinsa on? Hän on herättänyt kuolleita, tottapa hänen sitte on helppo perustaa uusi hallitussuku. Hänenhän tarvitsee vain sanoa: minä tahdon! ja siinä se on."

Ihan eittämättä Iras tarkoitti totta. Hänen kysymyksissään ja koko hänen olennossaan oli jotakin vihamielistä. Ben-Hurilla oli epäselvä sisällinen tunne, että hänen nyt täytyi olla varoillaan, ja hän sen tähden vastasi rauhoittavasti:

"Arvosteluun tarvitaan aikaa. Odottakaamme viikkokausi, ennen kuin tuomitsemme!"

Iras jatkoi pitämättä lukua huomautuksesta: