Part 30

"Oi isäntäni, sinä et tiedä, miten vahva meidän Israelimme on. Sinä ajattelet sitä surevaksi ukoksi, joka itkien istuu Babylonin virtain vierellä. Mutta mene alas Jerusalemiin ensi pääsiäiselle ja asetu temppelin edustalle tai torille katsomaan, mitenkä tosiaan on. Herran lupaus isällemme Jakobille, kun hän läksi Padan-Aramista, oli laki, jonka alaisena meidän kansamme ei ole lakannut lisäytymästä, ei edes vankeuden aikanakaan. Se kasvoi silloinkin, kun egyptiläiset sitä rasittivat. Roomalainen sorto oli sille vain terveellisenä kasvatuksena. Nyt se tosiaan on yksi kansa. Eikä tämä yksistään, isäntäni! Arvataksesi Israelin eli toisin sanoen kuninkaan voimaa, ei sinun pidä pysähtymän yksistään luonnollisen lisäytymisen lakiin, vaan liitä siihen vielä toinen, -- tarkoitan uskomme leviämistä aina tunnetun maailman rajoihin asti. Minä tiedän myöskin, että on tavatonta ajatella ja puhua Jerusalemista kuin koko Israelista, sillä se pyhä kaupunki on vain kuin yksi kivi temppelissä tai sydän ruumiissa. Käänny pois legionista, olkootpa ne kuinka monilukuiset hyvänsä, ja lue uskovaisjoukot, jotka kuuntelevat huutoa: majoihisi, Israel! Lue ne joukot, jotka ovat Persiassa, niiden jälkeläiset, jotka mieluisemmin jäivät sinne, kuin palasivat isäinsä maahan: lue ne veljet, jotka ovat Egyptin ja etäisen Afrikan kauppakaupungeissa; lue ne hebrealaiset, jotka siirtolaisina asuvat lännessä, Lodinumissa ja Espanjan merisatamissa; lue ne täys'veriset hebrealaiset ja proselyytit, joita on Kreikanmaalla, Arkipelagin saarilla, ylhäällä Pontossa ja täällä Antiokiassa, sekä ne tämän kaupungin asujamet, jotka kirottuina makaavat Rooman tahraisten muurien varjossa. Lue Herran palvelijat aavikkoteltoista tästä läheltämme ja ne, jotka asuvat aavikoilla Niilin tuolla puolen, Kaspianmeren seuduilla ja tuolla ylhäällä Gogin ja Magogin maissa. Valitse kaikki ne, jotka vuosittain lähettävät pyhään temppeliin lahjoja jumalanpalveluksensa todistukseksi, ja lue ne kaikki! Ja kun saat lukeneeksi kaikki, katso, isäntäni, katso sotakuntoisten miesten lukua, jotka sinua odottavat! Katso, siinä on valmis valtakunta sille, joka kerran on tuomitseva koko maata tuomiolla ja vanhurskaudella, Roomassa yhtä hyvin kuin Sionillakin. Siinä on vastaus kysymykseen: mitä Israel voi tehdä, sitä kuningas voi."

Kuvaus oli tehty innokkaasti. Ilderimiin se vaikutti kuin torven törähdys. "Oi, jospa minä saisin nuoruuteni takaisin!" hän huudahti ylös hypähtäen.

Ben-Hur istui tyynenä. Hän huomasi puheen olleen aiotun houkutukseksi hänelle, että uhraisi henkensä ja omaisuutensa sen salaperäisen olennon hyväksi, joka nähtävästi oli sekä Simonideella että egyptiläisellä suurten toiveiden keskuksena. Tämä ajatus, kuten tiedämme, ei ollutkaan hänelle uusi, vaan päin vastoin oli se jo monestikin ollut hänen mielessään: kerran silloin, kun hän kuunteli Mallukin puhetta Dafnen metsikössä; vielä selvemmin silloin, kun Baltasar koetti selittää hänelle, mitä se valtakunta tarkoitti; ja kolmannen kerran hänen astuskellessaan vanhassa palmumetsässä, jolloin se melkein kehittyi päätökseksi, vaikkapa ei ihan täydelliseksikään. Näissä tilaisuuksissa oli se tullut ja haihtunut vain ajatuksena, jota vahvemmat tai heikommat tunteet olivat tukeneet. Nyt ei niin. Mestarikäsi oli ryhtynyt asiaan ja tehnyt komean kartanon tuolle mitättömälle pohjalle, tehnyt siitä jo loistavan ja välkkyvän tuulentuvan, joka oli täynnä kaikenlaisia mahdollisuuksia ja pyhyyttä. Hänestä tuntui, kuin olisi tähän asti salassa ollut ovi äkisti auennut ja sieltä levinnyt hänen ympärilleen kirkasta valoa, antaen hänelle tilaisuuden panna toimeen tehtävän, joka oli tähän asti ollut vain unelmana, ja se tehtävä näkyi ulottuvan kauas tulevaisuuteen sekä olevan täynnä suosion osoituksia ja voiton palkinnoita, niin suloisia ja hänen kunnianhimoansa houkuttelevia. Hän nyt tarvitsi vain jotakin ulkoapäin tulevaa nyhjäystä vielä lisäksi.

"Myöntäkäämme todeksi kaikki, mitä sinä sanot, Simonides", sanoi Ben-Hur, "että kuningas tulee, että hänen valtakuntansa tulee ihanaksi kuin Salomon; myöntäkäämme, että minä olen valmis uhraamaan itseni ja kaikki, mitä minulla on, hänen ja hänen asiansa eteen; tunnustakaamme vaikka sekin, että minun elämäni tapaukset ja sinun hämmästyttävä rakkautesi ovat jossakin yhteydessä sen asian kanssa, -- niin mitä sitte? Pitääkö meidän rakentaa sokeain tavalla? Pitääkö meidän odottaa, kunnes kuningas astuu esiin, kunnes hänet lähetetään meille? Sinulla on ikää ja kokemusta, siispä vastaa!"

Ja Simonides vastasi arvelematta:

"Ei meillä ole mitään valitsemisen varaa, ei mitään! Tämä kirje" -- hän näytti Messalan kirjettä -- "on merkkinä, että meidän täytyy toimia. Me emme ole kyllin voimakkaat kestämään Messalan ja Gratuksen yhteisiä vehkeitä; meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa Roomassa eikä täällä niin suurta valtaa, kuin sitä varten tarvitsisimme. Jos vitkastelemme, niin he surmaavat meidät. Heidän säälinsä voit nähdä, jos vain katsahdat minun ruumiiseni."

Häntä vapisutti nuo kauheat muistot.

"Hyvä isäntäni", hän jatkoi jälleen toinnuttuaan, "minkä verran sinulla on voimaa, minä tarkoitan: tahdon voimaa?"

Ben-Hur ei käsittänyt hänen tarkoitustansa.

"Minä muistan varsin hyvin, miten kauniilta minusta maailma näytti silloin, kun olin nuori", alkoi Simonides selittää.

"Ja kuitenkin voit tehdä suuren uhrauksen."

"Niin, rakkaudesta."

"Eikö elämässä ole muita yhtä suuria vaikuttimia?"

Simonides pudisti päätänsä.

"Eikö kunnianhimokaan?"

"Kiihkoa vain, joka on kielletty Israelin pojilta."

"Entä kosto?"

Se kipuna sytytti. Simonideen silmät säkenöivät, kädet vapisivat, ja hän vastasi kiireesti:

"Juutalaisella on oikeus kostaa. Se on lain käsky."

"Kameli ja koirakin muistavat heille tehtyjä vääryyksiä", todisti Ilderim.

Simonides taas jatkoi tämän huomautuksen jälkeen kehoittavaa selitystään.

"On yksi tehtävä, yksi tehtävä kuningasta varten, joka on suoritettava ennen hänen tuloansa. Meidän ei tarvitse epäillä, että Israel on määrätty tulemaan hänen oikeaksi kädeksensä, mutta paha kyllä se käsi on rauhallinen, ihan sota-asioita taitamaton. Näiden miljoonain joukossa ei ole harjoitettua sotajoukkoa, ei yhtään päällikköä. Heroodeen palkkasotureja en ota lukuun, sillä ne ovat täällä meitä sortamassa. Tämä taitamattomuuden tila on aivan roomalaisten mielen mukaan. Heidän hirmuvaltansa on kantanut hyviä hedelmiä hänen valtiotaitonsa kautta. Mutta nyt on tullut kumouksen aika, jolloin lammaspaimen pukee yllensä sotavarukset, tarttuu keihääsen ja miekkaan, se aika, jolloin rauhalliset laumat muuttuvat taisteleviksi leijoniksi. Mutta, poikani, jonkunhan täytyy päästä kuninkaan oikealle sivulle. Ja kukapa muu siihen pääsee, ell'ei se, joka hyvin tekee hänen tehtäviänsä?"

Ben-Hurin kasvot hehkuivat näistä tulevaisuustoiveista, mutta kuitenkin hän vielä väitti:

"Minä kyllä käsitän, että työtä on tehtävä, mutta puhu suoraan! Tekeminen ja tekemistapa ovat eri asiat."

Simonides maisteli viiniä, jota Ester hänelle tarjosi, ja vastasi sitte:

"Sheikki ja sinä tulette päälliköiksi, kumpikin eri tehtäviä varten. Minä jään tänne hoitamaan liikettä, kuten tähänkin asti, jott'ei päälähde kuiva. Sinä menet Jerusalemiin ja sieltä aavikoille ja luet Israelin sotakuntoiset miehet, jaat ne 10 ja 100 miehen joukkoihin, asetat päälliköitä, harjoitat heitä ja kokoot aseita salaisiin paikkoihin. Kaikkea sitä varten minä toimitan sinulle rahaa. Pereasta sinä sitte menet Galileaan, jostahan on vain yksi askel Jerusalemiin. Pereassa sinulla on takana suojanasi aavikko ja Ilderim likitienoilla. Hän vallitsee teitä, niin ett'ei mitään voi tapahtua sinun tietämättäsi. On hänestä sinulle hyötyä monella muullakin tavalla. Ennen kuin oikea aika on käsissä, ei kukaan saa vihiäkään tästä meidän sopimuksestamme. Minä olen jo ennen puhellut Ilderimin kanssa. Mitäs sinä sanot tästä?"

Ben-Hur katsahti sheikkiin.

"Niin on, kuin hän sanoo", vastasi arabialainen. "Minä olen antanut hänelle sanani, ja hän tyytyy siihen. Sinä saat minulta valan, joka sitoo minut, koko heimon ja kaiken omaisuuteni, mikä suinkin tarkoitukseen kelpaa."

Kaikki kolme, Simonides, Ilderim ja Ester, kiihkeästi odottivat Ben-Hurin vastausta.

"Jokaisella", tämä vastasi, alussa suruisesti, "on täysi ilopikari, jonka hän ennemmin tai myöhemmin saa käteensä, maistaa ja juo sitä, kaikilla muilla, paitsi minulla. Minä käsitän, Simonides ja jalo sheikki, minä ymmärrän, mitä ehdotus tarkoittaa. Jos minä siihen yhdyn, jos astun sille elämän uralle jota osoitatte, silloin: hyvästi kaikki rauha ja kaikki toiveet, jotka olen siitä johtanut! Jos astun sisälle eteeni avatuista porteista, niin ne sulkeutuvat ainiaaksi eivätkä päästä enää takaisin niiden taa jäävään, rauhasta suloiseen elämään, sillä Rooma vartioitsee niitä. Minä kadotan lain suojeluksen, ja vaanijat rupeevat tähystelemään jälkiäni. Haudoissa kaupunkien tykönä ja etäisimpäin vuorten hirveissä rotkoissa minun täytyy syödä leipääni ja laskea pääni levolle."

Hänen puhettaan keskeytti huokaus. Kaikki katsahtivat Esteriin, joka kätki kasvojaan isänsä olkapäätä vasten.

"Minä en tullut ajatelleeksi sinua, Ester", sanoi Simonides hellästi, sillä hyvin liikutettu hän oli itsekin.

"Se on kyllä hyvä, Simonides", sanoi Ben-Hur. "Mies kantaa kovaa kohtaloaan paremmin, kun tietää, että häntä säälitään. Antakaahan minun puhua loppuun asti."

"Minä aioin sanoa", hän jatkoi, kun heidän huomionsa jälleen kääntyi häneen, "ett'ei minulla ole valitsemisen varaa, minun pitää ryhtyä siihen tehtävään, joka nyt on osoitettu minulle. Koska täällä odottaa häpeällinen kuolema, on paras heti ryhtyä koko työhön."

"Teemmekö kirjallisesti sopimuksemme?" kysyi Simonides kauppamiehen tapaansa.

"Minä luotan sanaasikin", vastasi Ben-Hur.

"Minä myös", vakuutti Ilderim.

Niin yksinkertaisesti tehtiin se liitto, joka kokonaan muutti Ben-Hurin elämän uran. Hän lausuikin heti:

"Niinpä se on sovittu!"

"Auttakoon meitä Abrahamin Jumala!" toivotti ja rukoili Simonides.

"Vielä yksi sana, hyvät ystävät", sanoi Ben-Hur sydän keveämpänä; "teidän luvallanne, minä tahtoisin toimia omin päin siihen asti, kun kilpailut päättyvät. Tuskin on luultavaa, että Messala voi tulla minulle vaaralliseksi, ennen kuin prokuraattori ehtii vastata. Siihen kuluu ainakin viikkokausi aikaa, kirjeen täältä lähettämisestä lukien. Hänen kohtaamisensa sirkuksessa on huvi, jonka tahdon mistä hinnasta hyvänsä saada."

Ilderim siihen mielellään suostui, ja Simonides, joka katseli asiaa liikemiehen silmillä sanoi: "Hyvä, sill'aikaapa minä ehdin tehdä sinulle hyvän palveluksen. Minä kuulin sinun mainitsevan, että Arriukselta on jäänyt sinulle perintöä. Maatilako se on?"

"Huvila Misenumin luona ja kartano Roomassa."

"Siinä tapauksessa minä neuvon sinua myömään ne ja panemaan rahat hyvään talteen. Anna minulle tarkemmat tiedot, niin minä teen valtakirjan ja heti lähetän sinne asiamiehen. Ainakin tällä kertaa me ehdimme ennen keisarillisia ryövärejä."

"Huomenna minä annan sinulle kaikki tarpeelliset tiedot."

"No niin, sittepä meillä ei ole tänä iltana enää mitään tekemistä", sanoi Simonides.

Ilderim kaiveli hyvillään partaansa ja sanoi: "Jopa se riittääkin yhden illan työksi."

"Toimita vielä kerran leipää ja viiniä, Ester! Sheikki Ilderim jää meidän iloksemme tänne huomiseen asti, jos hänelle soveltuu, ja sinä, isäntäni..."

"Tuotakoon hevoset!" sanoi Ben-Hur. "Minä palaan palmumetsään. Jos nyt lähden pois, niin viholliseni ei huomaa minua, ja" -- hän katsahti Ilderimiin -- "nelivaljakko iloitsee minun läsnäolostani."

Aamun koittaessa Ben-Hur ja Malluk laskeutuivat hevosten selästä maahan Ilderimin teltan edessä.

IX LUKU.

Ben-Hurin päätös.

Seuraavana yönä noin neljännellä hetkellä Ben-Hur seisoi Esterin kanssa suuren varastohuoneen pengermällä. Laiturilla pengermän edessä vallitsi vilkas liike, siinä kun työnnettiin edes takaisin tavarapakkoja ja -laatikoita ja seassa hyöri ja pyöri hälisevä miesjoukko, joka räiskyvien soihtujen valossa näytti työtä tekeviltä hengiltä, kuten niitä kuvataan itämaisissa saduissa. Kaleria lastattiin heti lähtemään, ja siitä se tuli kaikki tuo melu. Simonides oli vielä työhuoneessaan antamassa laivan päämiehille viimeisiä käskyjänsä: purjehtia viipymättä Rooman satamaan Ostiaan, laskea siellä maalle yksi matkustaja ja sitte hiljakseen purjehtia edelleen Valenciaan Espanjan rannalle.

Matkustaja oli se valtuutettu asiamies, jonka tuli myydä Ben-Hurin Arriukselta perinnöksi saama omaisuus. Niin pian kuin nuorat päästettäisiin irti ja kaleri laskisi merelle, olisi Ben-Hur ehdottomasti kahlehdittu edellisenä yönä sovittuun työhön. Jos hän katui välipuhetta, oli hänellä nyt toki vielä lyhyt hetki ajatusaikaa, niin että voi vielä ilmoittaa mielipiteensä ja peräytyä. Hänhän oli isäntä, jonka tarvitsi vain lausua tahtonsa.

Hän seisoi kädet ristissä ja katseli tuota ahkeran työn näytelmää kuin mies, joka itseksensä taistelee. Hän kun oli nuori, rikas, kaunis ja vielä ihan tähän hetkeen asti Rooman seuraelämässä ylimystön jäsen, hän varmaankaan ei voinut olla tuntematta houkuttelua hylkäämään nuo vaivalloiset velvollisuudet ja kunnianhimon kuiskailut, joiden seuraukset saattoivat hänet henkipaton asemaan. Saatammepa myöskin käsittää syyt, jotka häntä pidättivät niin kauan kuin suinkin mahdollista: keisaria vastaan alettavan taistelun toivottomuus; kaiken sen epävarmuus, joka koski kuningasta ja hänen tuloansa; rauhallinen elämä, kunnia ja kunniavirat, joita oli helppo ostaa; ja vahvinna kaikista tunne, että oli äsken saanut kodin, jossa oli hyviä ystäviä sulostuttajina. Ainoastaan sellainen, joka on kauan ollut yksikseen hylättynä vaeltajana elämän tiellä, voi käsittää, miten mahtavasti tämä viimeinen vaikutin puhui hänen mielellensä.

Lisätkäämme tähän vielä, että maailma, jo itsessäänkin kavala, lakkaamatta kiusaten kuiski: "seis, pysy levossa!" -- maailma, joka aina näyttää valoisaa puoltansa, käytti tänä hetkenä hyväkseen hänen kumppaninsakin vaikutusta.

"Oletko koskaan ollut Roomassa?" kysyi Ben-Hur.

"En", vastasi Ester.

"Etkö tahtoisi joskus käydä siellä?"

"Enpä luule."

"Miksi et?"

"Rooma minua pelottaa", vastasi Ester huomattavasti vapisevalla äänellä.

Ben-Hur katsoi häneen tai pikemmin alas häneen, sillä hänen sivullaan Ester tuskin näytti suuremmalta kuin lapsi. Ben-Hur ei hämärässä nähnyt hänen kasvojansa selvästi; yksinpä hänen vartalonsakin näytti varjomaiselta. Mutta hänelle johtui mieleen sisarensa Tirza ja äkillinen hellyys valtasi hänet. Juuri samalla tavalla oli hänen kadonnut sisarensa seisonut hänen vieressään katolla tuona hirmuisena aamuna, jolloin vahingossa pudonnut tiili iski prokuraattoria päähän. Tirza parka, missähän hän nyt oli? Esterille oli se tunne eduksi. Vaikk'ei hän ollutkaan hänen sisarensa, Ben-Hur ei kuitenkaan voinut tottua katsomaan häntä palvelijakseen. Että Ester todella oli palvelija, se oli vain ainiaan tekevä Ben-Hurin sitä ystävällisemmäksi ja kunnioittavammaksi häntä kohtaan.

"Minä en voi ajatella Roomaa", jatkoi Ester tavallisella levollisella äänellään "kaupungiksi, jossa olisi palatseja, temppelejä ja suuri joukko ihmisiä. Minusta se on hirviö, joka on ottanut haltuunsa ihanat maat ja makaa siellä vaanien niiden asujamia kuolemaan ja tuhoon, hirviö, jota vastaan on mahdoton taistella, peto, joka elää verellä. Minkä tähden..." Hän vaikeni ja käänsi katseensa maahan.

"Puhu vain edelleen!" kehoitti Ben-Hur.

Ester astui askelta lähemmäksi, katsoi ylös ja jatkoi: "Minkä tähden pitää sinun tehdä Rooma itsellesi viholliseksi? Minkä tähden et ennemmin tee rauhaa ja pysy levossa? Sinä olet kärsinyt paljon vääryyttä, mutta kuitenkin välttänyt paulat, joita vihollisesi ovat viritelleet. Jos tuska onkin hävittänyt nuoruutesi ajan, onko siltä syytä uhrata sille jälellä oleva ikäsi?"

Lapselliset kasvot tuossa hänen silmäinsä alla näyttivät tulevan vielä kalpeammiksi hänen puhuessaan. Ben-Hur kumartui hänen puoleensa ja kysyi hellästi: "Mitä sinä neuvot minun tekemään, Ester?"

Ester vitkasteli hetkisen ja kysyi sitte puolestaan: "Onko sinun talosi lähellä Roomaa?"

"On."

"Onko se kaunis?"

"Hyvin kaunis, se on palatsi puu- ja kasvitarhojen keskellä, jossa on suihkukaivoja, kuvapatsaita ja varjokkaita lehtikujia; kunnahilta, jotka ovat täynnä viiniköynnöksiä, näkyy Neapolikin ja Vesuvius. Meri on edessä kuin sinipeili, täynnä valkoisia purjeita. Keisarilla on huvila siinä lähellä, mutta Roomassa sanotaan Arriuksen huvilaa kauniimmaksi."

"Ja elämä siellä, onko se rauhallinen?"

"Ei koskaan ollut kesäpäivä, ei koskaan kuutamoyö rauhallisempi. Se keskeytyi ainoastaan silloin, kun vieraita tulee. Nyt, kun entinen isäntä on kuollut ja minä olen täällä, ei siellä mikään muu häiritse hiljaisuutta kuin palvelijain kuiskaukset, onnellisten lintujen laulu ja suihkukaivojen porina. Ainoa vaihtelu päivästä toiseen on vanhojen kukkain lakastuminen ja kuolema ja nuorten nuppujen puhkeeminen, varjojen vaihtelu pilvenhattarain mukaan. Mutta Ester, elämä siellä oli minusta liian rauhallinen. Tunne, että minä elelin joutilaana, vaikka minulla oli niin paljo tekemättä, ei antanut minulle vähääkään rauhaa; minä olin kuin kahlittu silkkinauhoilla. Minä huomasin, että olisin pian, hyvinkin pian tullut perin laiskuriksi."

Esterin katse liiteli pitkin jokea.

"Minkä tähden kysyit sitä?" virkkoi Ben-Hur.

"Hyvä isäntäni..."

"Ei, ei, Ester, ei niin. Sano minua ystäväksi, veljeksi, jos tahdot. Sinun isäntäsi minä en ole enkä tahdo siksi tulla. Sano veljeksi."

Hän ei voinut nähdä tyytyväisyyden punaa, joka purppuroitti Esterin posket, eikä loistoa hänen silmissään, jotka katselivat joen päällitse tyhjään avaruuteen.

"Minä en voi", tyttö sanoi, "käsittää luonnetta, joka ennemmin valitsee sen elämän, johon sinä antaudut, elämän, jossa..."

"On väkivaltaa, ehkäpä veren vuodatustakin", sanoi Ben-Hur, lopettaen siten lauseen, joka jäi Esteriltä kesken.

"Niin, sellaista luonnetta, joka valitsee ennemmin sellaisen elämän kuin rauhallisen olon viehättävässä huvilassa."

"Ester, sinä olet erehdyksissä. Minulla ei ole mitään varaa valita; niin armollinen ei roomalainen ole, paha kyllä. Pakko minun käskee ryhtymään tähän keinoon. Jäädä tänne on sama kuin kuolema, ja jos menen Roomaan, odottaa minua sama kohtalo: myrkytetty pikari, salamurhaajan puukko tai vääriin todistuksiin perustuva tuomio. Messala ja prokuraattori Gratus ovat rikastuneet anastamalla minun isäni perinnön, ja heistä nyt on tärkeämpää pysyä sen isäntinä, kuin ensin oli saada se käsiinsä. Rauhallisesta sopimuksesta ei voi tulla puhettakaan, koska sitä varten heidän täytyisi tunnustaa kaikki. Ja sitä paitsi, Ester, jospa minä voisinkin ostaa sovinnon, niin tuskinpa sitä tahtoisin. Minä en saa mitään rauhaa, en edes sen vanhan huvilan vilpoisissa marmorihuoneissa, en; vaikka kuka hyvänsä olisi siellä minulle keventämässä päivän taakkaa, niin se ei onnistuisi edes rakkauden kärsivällisyydellä. Minä en saa rauhaa niin kauan, kuin äitini ja sisareni ovat poissa, niin kauan, kuin minun täytyy valvoa heitä etsiskellen. Jos minä löydän heidät ja he ovat saaneet kärsiä sopimatonta kohtelua, pitäisikö syyllisten päästä rankasematta? Jos he ovat kuolleet väkivaltaisesti, pitääkö murhamiesten päästä kostamatta? Voi, en silloin saisi nukutuksi kauheilta unilta. Ei edes puhtainkaan rakkaus kaikella kekseliäisyydellään voisi tuudittaa minua lepoon, sillä omatunto sitä yhä häiritsisi."

"Onko asiat niin huonosti?" Ester kysyi liikutuksesta vapisevalla äänellä. "Eikö mitään, mitään voitaisi tehdä?"

Ben-Hur tarttui häntä käteen.

"Niinkö suurta osanottoa minun elämäni sinussa herättää?"

"Niin", Ester vastasi suoraan.

Hänen kätensä oli lämmin ja katosi Ben-Hurin käteen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ben-Hurin ajatus lennähti egyptiläistyttöön; hän oli niin toisenlainen kuin Ester, niin kookas, rohkea, niin tottunut imartelemiseen ja niin lumoavan kaunis. Ben-Hur nosti Esterin käden huulilleen ja päästi sen irti.

"Sinusta tulee minulle uusi Tirza, Ester."

"Kuka Tirza on?"

"Minun pikku sisareni, jonka roomalaiset ryöstivät pois ja joka minun täytyy löytää, ennen kuin voin ajatella rauhaa tai onnea."

Juuri silloin välähti heille valoa, ja ympäri katsoessaan he huomasivat palvelijan työntävän Simonidesta tuolissaan ulos ovesta. He yhtyivät hänen seuraansa, ja keskustelussa hän sitte johti puhetta.

Kohta sen jälkeen kaleri päästi irti nuoransa, kääntyi ja laski soihtujen valossa ja laivaväen iloisesti laulaessa ulos merelle, jättäen Ben-Hurin velvoitetuksi ryhtymään _tulevan kuninkaan_ asioihin.

X LUKU.

Ohjelma.

Iltapäivällä kilpa-ajojen edellisenä päivänä vietiin Ilderimin hevoset ja vaunut kaupunkiin lähelle sirkusta. Sitä paitsi oli kunnon vanhuksen muassa koko joukko muuta saattoa, palvelijoita, ratsastavia aseellisia heimonmiehiä, talutettavia hevosia ja kokonainen karjalauma, niin että hänen lähtönsä palmumetsästä oli jotenkin samankaltainen kuin heimokunnan muutto asuinpaikasta toiseen. Ihmiset tosin nauroivat tuota kirjavaa jonoa, mutta Ilderim, vaikka olikin ärtyinen muissa tilaisuuksissa, antoi pahastumatta heidän iloita kylliksensä. Jos Messalan lähetit häntä vakoilivat, kuten hän oletti, niin hänen esiytymisensä heille tosin antoi aihetta pilkallisiin huomautuksiin, jotka Antiokiassa tekivät hänet naurunalaiseksi, mutta mitäpä siitä. Toisena aamuna oli koko joukko oleva jo hyvän matkan päässä menemässä aavikoille, mukanaan kaikki arvokkain omaisuutensa. Hän oli tosiaankin kotimatkalla, teltat kokoon pantuina; dowaria ei enää ollut palmumetsässä. Kahdessatoista tunnissa piti kaikkein oleman turvassa kiinni joutumisen vaaralta, koettipa kuka hyvänsä ajaa heitä takaa. Ei koskaan olla paremmassa turvassa kuin pilkan esineenä ollessa, ajatteli vanha, viisas arabialainen.

Ei Ben-Hur eikä Ilderim liioitellut arvioidessaan Messalan vaikutusta, mutta he olivat kuitenkin varmat, ett'ei hän ollut ryhtyvä mihinkään toimiin heitä vastaan ennen kuin kilpailujen jälkeen, jos hän joutui tappiolle ja varsinkin jos Ben-Hur hänet voitti, niin heidän oli odotettava pahinta, sillä silloin hän ehk'ei edes odottanut Gratuksen neuvojakaan. Sen mukaan he tekivät puolustussuunnitelmansa ja olivat valmiit kaikkeen. He ratsastivat rohkeasti rinnakkain, varmoina huomispäiväisestä voitosta.

Tiellä he tapasivat Mallukin, joka odotteli heitä. Vanha uskottu palvelija ei millään tavoin osoittanut tietävänsä mitään Ben-Hurin suhteesta Simonideesen eikä heidän ja Ilderimin keskinäisestä sopimuksesta. Hän tervehti kuten tavallisesti ennenkin, kääntyi sitte sheikin puoleen ja antoi hänelle jonkin paperin sanoen:

"Tässä on äsken levitetty kuulutus kilpailujen johtajalta, ja siinä näet omat hevosesi merkittyinä kilpailemaan. Järjestyskin, jota on noudatettava, on siinä merkittynä. Minä toivotan sinulle jo edeltä päin onnea voitosta, hyvä sheikki."

Annettuaan hänelle paperin hän kääntyi Ben-Hurin puoleen.

"Sinullekin, Arriuksen poika, minä toivotan onnea. Nyt ei mikään enää estä sinua kohtaamasta Messalaa. Kaikki osanoton ehdot ovat täytetyt. Minä olen sen kuullut kilpailujen johtajalta."

"Kiitos, Malluk", vastasi Ben-Hur.

Malluk jatkoi:

"Sinun värisi on valkoinen, Messalan purppura ja kulta. Värit ovat jo tunnetut. Pojat juoksentelevat jo kadulla valkonauhoilla koristettuina, ja huomenna joka juutalainen ja arabialainen koko kaupungissa käyttää niitä. Sirkuksessa saat nähdä, että valkoinen väri oikein kauniisti kilpailee punaisen kanssa."

"Ehkä yläparvekkeilla, mutta ei kunniaportin seuduilla."