Part 29

Heidän katseensa sattuivat yhteen ja molemmat tunsivat siitä lämpöä. Ben-Hur luki Esterin katseesta kiitollisuutta, ja Ester puolestaan käsitti hänen jalomielisyytensä ja vaatimattomuutensa. Simonides osoitti kiitollisuuttansa pään kumarruksella.

"Ester, lapseni", sanoi vanhus helpotuksesta huoahtaen, "tuo tänne paperit."

Ester meni seinän luo, avasi osan laudoituksesta, otti sieltä papyruskäärön ja antoi sen isälleen.

"Sinä puhuit hyvin, Hurin poika", virkkoi vanhus oiaistessaan papyruslehtiä, "käsittäkäämme toinen toisemme täydellisesti. Minä olisin puolestani lausunut sen toivon, joll'et sinä olisi lausunut. Sitä toivetta täyttääkseni olen tehnyt summittaisen laskun, joka sisältää kaikki, mikä on välttämätöntä meidän tullaksemme selville, keskenämme. Ja tämä tili sisältää sekä omaisuuden että meidän keskinäisen suhteemme, jotka kaksi näkökohtaa minä tässä katsoin muistettavaksi. Tilissä on molemmat. Tahdotko lukea sen nyt heti?"

Ben-Hur otti lehtikaareen, mutta katsoi Ilderimiin.

"Ei", sanoi Simonides, "ei sinun tarvitse pelätä sheikkiä lukiessasi. Kertomus myöskin on, kuten saat huomata, sen luontoinen, että siihen tarvitaan todistaja. Ja kun pääset niin pitkälle, näet siinä hänen nimikirjoituksensa. Hän tietää kaikki ja on sinun ystäväsi. Niin kuin hän on ollut luotettava ystävä minulle, niin hän on oleva sinullekin."

Simonides katsahti arabialaiseen ja nyykäytti ystävällisesti päätään. Sheikki vastasi kumarrukseen samalla tavalla ja sanoi vakavasti: "Sinä sen sanoit."

Ben-Hur vastasi: "Minä jo tunnen hänen erinomaisen ystävyytensä enkä ole vielä ehtinyt todistaa ansaitsevani sitä." Heti sen jälkeen hän lisäsi: "Minä toiste luen paperit tarkkaan, vaan nyt pyydän sinua ottamaan ne haltuusi ja, joll'ei se liiaksi väsytä sinua, kertomaan minulle lyhyesti sisällyksen."

Simonides otti takaisin kääreen.

"Kas tässä, Ester, tule tähän viereeni ja ota vastaan lehdet, ett'eivät joudu epäjärjestykseen."

Ester meni hänen viereensä ja laski oikean käsivartensa keveästi hänen olkapäälleen, niin että näytti siltä, kuin he molemmat olisivat yhdessä tehneet tiliä.

"Tämä", sanoi Simonides, ottaen esille ensimmäisen lehden, "näyttää, miten paljo rahaa minulla oli isäsi varoista, ja se on juuri summa, jonka sain pelastetuksi roomalaisilta. Mitään irtainta tai kiinteää omaisuutta ei ollut mahdollinen säilyttää, ainoastaan rahoja, ja nekin nuo ryövärit kyllä olisivat anastaneet, joll'emme olisi juutalaistapamme mukaan käyttäneet vekselejä. Talteen saadut varat olivat saamisia, jotka koottiin pois Roomasta, Aleksandriasta, Damaskosta, Kartagosta, Valenciasta ja muista paikoista meidän kauppa-alueeltamme, ja koko summa oli sata kaksikymmentä talenttia juutalaista rahaa."

Hän antoi Esterille lehden ja sai toisen.

"Sillä summalla, sadalla kahdellakymmenellä talentilla, minä aloin omin neuvoin pitää liikettä. Kuule nyt, minkä voiton minä olen saanut niistä rahoista."

Hän luki eri papereista numeroita, jotka täysissä summissa olivat näin:

Laivoja ... 60 talenttia. Tavaroita varastossa ... 110 Tavaroita kuletettavana ... 75 Kameleja, hevosia y. m. ... 20 Varastohuoneita ... 10 Vekselisaamisia ... 54 Käteistä rahaa ja kauppasaamisia ... 224

Yhteensä 553 talenttia.

"Näihin ansaittuihin viiteensataan viiteenkymmeneen kolmeen talenttiin tulee lisäksi alkuperäinen summa isäsi varoista, ja sinulla on siis _kuusisataa seitsemänkymmentä kolme_ talenttia täydellisen oikeuden mukaista omaisuutta, ja sinä, Hurin poika, olet siis rikkain alammainen koko maailmassa."

Hän otti lehdet Esteriltä ja, pannen yhden erilleen, kääri ne torvelle kokoon ja antoi Ben-Hurille. Ylpeydessä, jota näkyi koko hänen olemuksestaan, ei ollut mitään loukkaavata. Se saattoi johtua uskollisesti täytetyn velvollisuuden tunnosta, saattoi myöskin johtua hänen tunteestaan Ben-Huria kohtaan.

"Ja nyt ei ole mitään", hän sanoi hiljemmalla äänellä, avomielisesti katsoen, "jota sinä et voisi saada aikaan."

Hetken juhlallisuus vaikutti kaikkiin läsnä-olijoihin valtaavasti. Simonides pani uudestaan kätensä ristiin ryntäilleen, Esterin muoto osoitti levottomuutta, Ilderimin kiivasta sisällistä liikutusta. Ben-Hur, joka nyt muuttui toimivaksi henkilöksi, nousi ja sanoi, tuskin jaksaen hillitä liikutustansa:

"Kaikki tämä tuntuu minusta, kuin olisi taivaan valo tullut karkoittamaan yötä, joka on kestänyt niin kauan ja jonka minä en luullut koskaan loppuvan, joka oli niin synkkä, että minulta haihtui kaikki toivo saada koskaan nähdä päivän sädettä. Minä kiitän ensin Herraa, joka ei ole hylännyt minua, ja häntä lähinnä sinua, Simonides. Sinun uskollisuutesi korvaa muiden sydämmettömyyden ja lahjoittaa minulle jälleen myötätuntoisuutta ihmiskuntaa kohtaan. 'Ei ole mitään, jota minä en voisi saada aikaan.' Niinhän sanoit! Pitäisikö tänä tapausrikkaana hetkenä kenenkään voittaman minua jaloudessa? Ole nyt todistajana, sheikki Ilderim! Kuule sanat, jotka minä aion lausua, kuuntele ja pane ne sydämmeesi. Ja sinä, Ester, tämän jalon miehen hyvä enkeli, kuuntele sinäkin."

Hän ojensi kätensä, jossa paperitorvi oli, Simonidesta kohti.

"Näissä papereissa luetellut esineet, laivat, talot, tavarat, kamelit, hevoset, rahat, niin pienimmät kuin suurimmatkin, minä annan sinulle takaisin, Simonides, ja julistan sinut ja sinun omaisesi niiden ijäisiksi omistajiksi."

Ester hymyili kyyneleet silmissä. Ilderim silitteli kiivaasti partaansa, ja hänen silmänsä loistivat kuin kivihiili-helmet. Ainoastaan Simonides oli levollinen.

"Minä julistan ne sinun omaisuudeksesi ja annan ne ainiaaksi sinun haltuusi", jatkoi Ben-Hur, saatuaan vähän hillityksi liikutustansa. "Kuitenkin teen yhden poikkeuksen ja yhden ehdon."

Kaikki toiset kuuntelivat henkeänsä pidättäen hänen sanojaan.

"Ne sata kaksikymmentä talenttia, jotka olivat minun isäni omat, pitää sinun antaa minulle takaisin."

Ilderimin kasvot kirkastuivat.

"Ja sinun pitää koettaa minun kanssani etsiä minun äitiäni ja sisartani ja, jos tarvitaan, käyttää siihen koko omaisuutesi, niin kuin minä käytän omani."

Simonides oli hyvin liikutettu. Ojentaen kätensä hän sanoi:

"Minä näen sinun mielenlaatusi, Hurin poika, ja olen Herralle kiitollinen, että hän lähetti sinut minun luokseni sellaisena, kuin olet. Älä pelkää, että minä luopuisin sinusta. Niin kuin minä isäsi eläessä palvelin häntä ja sitte pysyin hänen muistollensa uskollisena, niin minä palvelen sinuakin, mutta en kuitenkaan voi hyväksyä ehtoasi."

Näyttäen paperia, joka hänellä vielä oli kädessään, hän jatkoi:

"Sinä et vielä ole kuullut koko tiliä. Ota tämä paperi ja lue ääneen mitä siinä on."

Ben-Hur otti paperin ja luki:

"Hurin elinkautisten orjain luettelo, tehnyt Simonides, taloudenhoitaja:

1. Amrah, egyptiläinen vaimo, palatsissa Jerusalemissa.

2. Simonides, taloudenhoitaja Antiokiassa.

3. Ester, Simonideen tytär."

Ben-Hurin mieleen ei ollut koskaan johtunut, kun hän ajatteli Simonidesta orjaksensa, että lain mukaan tytär oli samassa asemassa kuin isänsä. Milloin Ester oli ilmestynyt hänen unelmiinsa, oli tämä kaunis tyttö aina esiytynyt egyptiläistytön kilpasiskona ja sellaisena, johon oli mahdollista vast'edes rakastua. Nyt Ben-Huriin vastenmielisesti koski tämä äkillinen keksintö ja hän katsoi punastuen Esteriin. Tyttökin tuli ihan purpuranpunaiseksi ja käänsi katseensa maahan. Papyruslevy kiertyi ihan kuin itsestään kokoon Ben-Hurin käsissä hänen lausuessaan:

"Mies, jolla on kuusi sataa talenttia, on tosiaan rikas ja voi tehdä, mitä tahtoo. Mutta arvokkaampi kultaa ja harvinaisempi rikkautta on nero, joka kokoo omaisuutta, ja sydän, joka ei turmellu rikkauden karttuessa. Simonides ja sinä kaunis Ester, älkää pelätkö! Sheikki Ilderim on todistajani, että samana hetkenä, kun sain tietää teidän olevan minun palvelijani, julistin teidät jälleen vapaiksi. Mitä nyt tässä suullisesti lausun, vahvistan myöskin kirjallisesti. Onko siinä kylliksi? Voinko tehdä vielä enemmän?"

"Hurin poika", sanoi Simonides, "sinä tosiaan teet elinkautisenkin orjuuden helpoksi kärsiä. Mutta minä olin väärässä. Sinä et voi tehdä kaikkea. Lain mukaan sinä et voi tehdä meitä vapaiksi. Minä olen koko elinkauteni sinun orjasi, sillä minä seurasin kerran isääsi porttioven pieleen ja korvassani on vieläkin nahkahihnan merkki."

"Tekikö minun isäni niin?"

"Älä häntä tuomitse", Simonides kiiruhti vastaamaan, "hän otti minut omasta pyynnöstäni sellaiseksi palvelijaksi. Minä en ole koskaan katunut sitä tekoani. Se oli hinta, jonka maksoin lapseni äidistä Rakelista. Hän näet ei tahtonut tulla vaimokseni, joll'en minä ruvennut siksi, joka hän itsekin oli."

"Oliko hän sitte elinkautinen orja?"

"Oli juuri."

Ben-Hur astuskeli edestakaisin pahoillaan voimattomuutensa tunnosta.

"Minä olin rikas ennestään", hän sanoi ja pysähtyi äkisti, "minä olin rikas jalon Arriuksen testamentin kautta. Nyt tulee tähän lisäksi vielä suurempi rikkaus ja se nero, joka kokosi sen. Eikö siinä ole jokin Jumalan tarkoitus? Auta minua hyvällä neuvolla, Simonides? Auta minua näkemään, mikä on oikein, ja tekemään sitä! Auta minua olemaan nimeni arvoinen, niin mikä sinä olet lain mukaan minua kohtaan, siksi sen sanan oikeassa merkityksessä minä tulen sinulle. Minä tulen sinun orjaksesi ainiaaksi."

Simonideen kasvot oikein säteilivät.

"Oi sinä, minun herra vainajani poika, minä teen enemmän, kuin ainoastaan autan sinua. Minä palvelen sinua koko sieluni ja sydämmeni voimalla. Ruumista minulla ei ole, se on runneltunut sinun palveluksessasi, mutta sielullani ja sydämmelläni minä palvelen sinua. Sen minä vannon Jumalamme alttarin ja niiden uhrilahjain kautta, joita sinne kannetaan! Tee minut vain laillisestikin siksi, kuin minä todella olen."

"Sano, sano!" pyysi Ben Hur kiihkeästi.

"Taloudenhoitajaksi, sillä silloin on omaisuutesi hoito minulla."

"Ole tästä hetkestä minun omaisuuteni hoitajana. Tahdotko ehkä kirjallista vahvistusta?"

"Sanasi riittää kyllä minulle! Sellainen oli isäsi ja minun suhde enkä minä tahdo enempää pojaltakaan. Ja nyt, jos oikein ymmärrämme toisiamme..."

Simonides vaikeni.

"Ainakin minun puoleltani", vastasi Ben-Hur.

"Ja sinä, Rakelin tytär, puhu!" sanoi Simonides, nostaen hänen kätensä pois olkapäältään.

Ester, siten yksikseen jätettynä, seisoi hetkisen hämillään. Puna milloin nousi hänen poskilleen, milloin niiltä katosi. Sitte hän meni Ben-Hurin luo ja sanoi omituisen sulokkaasti:

"Minä en ole muuta kuin äitini ennen. Koska hän on kuollut, pyydän minä sinulta, isäntäni, että saisin hoidella isääni."

Ben-Hur otti häntä kädestä ja vei hänet isänsä luo, sanoen:

"Sinä olet hyvä tytär, tapahtukoon tahtosi."

Simonides laski takaisin kaulalleen hänen kätensä, ja kaikki olivat kotvan aikaa vaiti.

VIII LUKU.

Luvattu kuningaskunta.

Viimein Simonides katsahti ylös, ja se katse osoitti hänen olevan herrana talossa yhtä hyvin kuin ennenkin.

"Ester", hän sanoi levollisesti, "ilta on pitkälle kulunut. Ett'emme liiaksi väsyisi siihen, mitä meillä vielä on jälellä, niin tuota virvokkeita."

Tytär antoi merkin soittokellolla. Palvelija heti toi leipää ja viiniä sekä tarjosi niitä kullekin erittäin.

"Minun mielestäni, hyvä isäntä, emme kuitenkaan ole vielä aivan selvillä keskenämme", jatkoi Simonides. "Tästä päivästä alkaen meidän elämämme juoksevat yhdessä kuten joet, jotka ovat yhtyneet ja yhdistäneet vetensä. Minun luullakseni niiden juoksu tulee paremmaksi, jos kaikki vähäisetkin pilvet ensin saadaan haihtumaan taivaalta niiden kohdalta. Sinä tässä äskettäin läksit tästä huoneesta, luullen, ett'en minä hyväksynyt vaatimuksia, jotka nyt juuri olen tunnustanut laveimmassa määrässä, mutta niin ei ollut. Ester voi vakuuttaa, että minä kyllä tunsin sinut, ja Malluk todistaa, ett'en minä jättänyt sinua pulaan."

"Malluk!" huudahti Ben-Hur.

"Ken on vangittuna tuoliinsa kuten minä, hänellä täytyy olla paljo ja kauas ulottuvia käsiä, jos hän tahtoo toimia maailmassa, josta hän on niin julmasti eroteltu. Minulla on paljo niitä ja Malluk on paraimpia. Ja usein", hän jatkoi, kiitollisesti katsahtaen sheikkiin, "minä lainaan myöskin muilta tahoilta luotettavia ystäviä, kuten esim. Ilderimiltä anteliaalta, hyvältä ja urholliselta. Hän voi sanoa, olenko minä koskaan ollut tunnustamatta sinua tai unhottanut sinua."

Ben-Hur katsahti arabialaiseen.

"Hän se juuri, tämä hyvä Ilderim, kertoi sinulle minun historiani", Simonides jatkoi.

Ilderimin silmät loistivat, kun hän päätään nyykäyttämällä myönsi nämä lauseet tosiksi.

"Kuinka, hyvä isäntäni", puhui Simonides, "me tutkimatta ihmistä voisimme sanoa, minkä kaltainen hän on. Minä tunsin sinut, näin sinut ihan isäsi kuvaksi, mutta en tiennyt millainen ihminen sinä olit. On ihmisiä, joille rikkaus on vain kaunispukuinen kirous. Olitko sinä niitä? Minä lähetin Mallukin puolestani tutkimaan sitä, ja siinä toimessa hän oli minulla sekä korvina että silminä. Älä häntä moiti. Mitä hänellä oli kerrottavaa sinusta, oli kaikki hyvää."

"En suinkaan", vastasi Ben-Hur sydämmellisesti, "sinun hyvyydessäsi oli viisautta."

"Sanasi ovat minulle suloiset", sanoi kauppias liikutettuna, "hyvin mieluiset. Pelkoni että ehkä olet käsittänyt minua väärin on nyt poistunut. Nyt joet juoskoot, miten hyvänsä Jumala on määrännyt niiden suunnan."

Oltuaan hetkisen vaiti Simonides jälleen jatkoi puhetta:

"Totuus kehoittaa minua tekemään selityksiä. Kankuri kutoo, ja sukkulan juostessa edes takaisin kasvaa kangas ja kaava, ja kutoja sill'aikaa mietiskelee minkä mitäkin. Niin tämäkin rikkaus kasvoi minun käsissäni ja minä ihmettelin sitä kasvamista ja tein itselleni usein kysymyksiä paljonkin. Minä en voinut olla huomaamatta, että toinen voima, suurempi kuin minun omani, seurasi yrityksiä, joihin ryhdyin. Samum-tuulet, jotka turmelivat ja tuhosivat niin paljon muita aavikoilla, kulkivat minun karavaanieni ylitse, vahingoittamatta ketään. Myrskyt, jotka täyttivät merien rannat särkyneillä laivoilla, toivat vain sitä nopeammin minun laivani satamaan. Ihmeellisin kaikesta on kuitenkin, että minä, niin riippuvainen muista, kiinni naulattu yhteen paikkaan kuin kuollut kappale, en koskaan ole kärsinyt mitään tappiota kenenkään käskyläisteni kautta. Luonnon voimat pysähtyivät minua palvelemaan, ja kaikki minun palvelijani olivat tosi uskolliset."

"Se on tosiaankin varsin merkillistä", sanoi Ben-Hur.

"Niin minä sanoin ja pysyn vielä sanoissani. Viimein, hyvä isäntäni, tulin samaan päätökseen kuin sinä: se on Jumalan työ, ja samoin kuin sinä kysyin minäkin: mikähän lienee hänen tarkoituksensa? Järjellinen olento ei tee koskaan mitään ilman tarkoitusta; järki, niin ylevä kuin jumalan, ei ole koskaan toimessa aikomatta mitään. Vuosikausia olen punninnut tätä asiaa sydämmessäni, odotellen vastausta. Minä olin vakuutettu, että jos se oli Jumalan työ, hän jonakin itselleen otollisena päivänä ja omalla tavallaan ilmoittaa minulle tarkoituksensa, ja minä luulen, että hän onkin tehnyt niin."

Ben-Hur kuunteli niin tarkkaan, ett'ei uskaltanut hengittääkään.

"Monta vuotta sitte minä istuin omaisteni kanssa -- äitisi, Ester, oli silloin seurassani Jerusalemin pohjoispuolella tien varrella lähellä kuningasten hautoja. Silloin matkusti ohitsemme kolme miestä suurilla, valkoisilla kameleilla, joiden vertaisia pyhässä kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty. Miehet olivat muukalaisia hyvin etäisistä maista. He pysähtyivät, ja yksi heistä kysyi: 'Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?' Ja ikään kuin poistaakseen minun ihmettelyäni hän lisäsi: 'sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä kunnioittamaan.' Minä en ymmärtänyt hänen puheensa tarkoitusta, vaan seurasin miehiä Damaskon portille, ja kaikilta, joita he kohtasivat, jopa portin vartialtakin he kysyivät samaa, ja kuten minäkin kaikki ihmettelivät, mitä he tarkoittivat. Aikaa myöten se tapaus minulta unohtui, vaikka paljo puhuttiinkin, että he ennustivat Messiaan tuloa. Voi, mitä lapsia me olemmekin, myöskin viisaimmat meistä! Kun Jumala vaeltaa maan päällä, ovat hänen askeleensa usein vuosisatain päässä toisistaan. Olethan nähnyt Baltasarin?"

"Olen, ja myöskin kuullut hänen kertovan historiansa", Ben-Hur vastasi.

"Ihme, totinen ihme!" Simonides huudahti. "Kun hän kertoi minulle sen, tuntui minusta, kuin olisin kuullut niin kauan odotetun vastauksen. Jumalan aikomukset selvisivät minulle. Köyhä on kuningas oleva tullessaan, köyhä ja ilman ystäviä, ilman sotajoukkoa, linnoja ja kaupunkeja. Valtakunta on perustettava, Rooma vähitellen kukistettava. Katsos, isäntä, sinä olet paraissa nuoruutesi voimissa, sinä olet oppinut aseiden käyttöön, sinä melkein vaivut rikkauksien painosta; ota vaari sopivasta tilaisuudesta, jonka Herra on lähettänyt sinulle! Eikö hänen tarkoituksensa ole toteutuva sinun kauttasi? Voiko ihminen olla suurempaan kunniaan syntynyt."

Simonides oli puhunut oikein innokkaasti. "Entä valtakunta!" virkkoi Ben-Hur kiihkeästi, "Baltasar väittää, että siinä on oleva vain sieluja."

Simonides oli myöskin oikea juutalainen ylpeydeltään; sen tähden näkyi hiukan halveksivaa hymyä hänen huulillansa, kun hän vastasi:

"Baltasar on kokenut ihmeellisiä asioita, hyvä isäntäni, ja kun hän niistä puhuu, niin minä aivan mitään epäilemättä kumarrun hänen edessään. Mutta hän on Mizraimin poika, ei edes proselyyttikään. Tuskin vaan hänellä on mitään erityistä tietoa, jonka tähden meidän pitäisi taipua hänen mukaansa tässä asiassa, joka koskee Jumalan huolenpitoa meidän Israelistamme. Profeetat saivat tietonsa suoraan korkeudesta, niin kuin hänkin. Heitä oli monta, hän on yksin, ja Jehova pysyy samana, kuin hän on ijankaikkisuudesta asti ollut. Minun täytyy uskoa profeettoja. Ester, tuoppa tänne lakikirja."

Ja odottamatta hänen palaamistansa hän jatkoi:

"Onkohan koko kansan todistus hylättävä. Matkusta Tyrosta, joka on meren rannalla pohjoisessa, hamaan edomilaisten pääkaupunkiin etelän puolisille aavikoille asti, ja kysy keneltä tahansa, joka juutalaisten tavalla rukoilee tai almuja temppelissä jakaa tai on pääsiäislammasta syönyt, -- eipä ainoakaan heistä myöntäisi että valtakunta, jonka tuleva kuningas on perustava meille liiton lapsille, olisi muuten kuin tästä maailmasta, samanlaatuinen, kuin isämme Davidin valtakunta ennen oli. Mistä he johtavat sen uskon? Kohta saamme nähdä."

Ester palasi nyt, tuoden muutamia paperitorvia, jotka olivat huolellisesti käärityt tummaväriseen liinavaatteesen ja kirjoitetut vanhanaikaisilla kultakirjaimilla.

"Pidä niitä, tyttäreni, ja anna minulle sikäli kuin pyydän", sanoi isä hellästi, kuten hän aina tytärtänsä puhutteli, ja jatkoi sitte todistustansa:

"Tulisi liian pitkäksi luetella sinulle, isäntäni, niiden pyhäin miesten nimiä, jotka esiintyivät profeettain jälkeen, ainoastaan hiukan vähempilahjaisina kuin he -- ennustajia, jotka ovat kirjoitelleet, ja saarnaajia, jotka ovat opettaneet Babylonin vankeuden jälkeen; samoin niitä viisaita, jotka lainasivat valonsa Malakian, profeetoista viimeisen, lampusta, joiden kaikkein nimiä Hillel ja Shammai eivät koskaan väsyneet luettelemasta oppisaleissa. Tahdotko kuulla heidän mieltänsä tämän valtakunnan laadusta? Kuka on esimerkiksi herra Henokin kirjassa? Kukapa muu kuin se kuningas, josta puhumme? Valtaistuin on pystytetty hänelle. Hän polkee maata, ja muut kuninkaat kukistuvat istuimiltansa ja Israelin vitsa syöstään luolaan, joka leimuaa tulipatsaista. Niin sanoo myöskin psalmien laulaja: 'Katso kansani puoleen, o Herra, anna Israelille kuninkaan, Davidin pojan, nousta sinä aikana, kuin sinä tiedät, o Jumala, hallitsemaan Israelia, sinun lapsiasi... Ja hän saattaa pakanat ikeensä alle palvelemaan häntä... Ja hän on oleva vanhurskas kuningas, Jumalan opettama, ... sillä hän on hallitseva maata suunsa sanalla ijankaikkisesti.' Ja viimeksi, vaikk'ei vähimmän arvoisena Esra, toinen Mooses -- kuuntele häntä hänen yöllisissä näyissään ja kysy, kuka se ihmisääninen leijona on, joka sanoo kotkalle, -- se on Roomalle --: 'sinä olet rakastanut valehtelijoita ja anastanut ahkerain kaupungit ja hajoittanut niiden muurit, vaikka he eivät sinulle mitään pahaa tehneet. Sen tähden, lähde pois täältä, että maa virkistyisi ja terveeksi tulisi, ja toivo siltä laupeutta ja oikeutta, joka sen tehnyt on.' Eikä kotkaa enää näkynyt. Totisesti nämä todistukset jo riittänevät. Mutta tie itse lähteelle on meille aina avoinna. Kääntykäämme kerran sinne päin! -- Ester, anna meille viiniä ja sitte palaamme lakikirjaan."

"Uskotko profeetoita, herra?" hän kysyi juotuansa. "Tiedänhän minä sen, sillä niinhän koko sukusi on tehnyt. Anna minulle se kirja, Ester, jossa on Esaian ilmestykset."

Tytär avasi käärön, ja Simonides alkoi lukea: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, ja jotka kuoleman varjon maassa asuvat, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa... Sillä lapsi syntyy meille, poika meille annetaan, jonka hartioilla herraus on... Hänen herraudellansa ja rauhalla ei pidä loppua oleman, Davidin valtaistuimelle ja hänen valtakunnallensa, että hän on valmistava sitä ja vahvistava tuomiolla ja vanhurskaudella hamasta nyt niin ijankaikkiseen." "Uskotko profeetoita, isäntäni? -- Nyt, Ester, anna se Herran sana, joka tuli Mikalle."

Tytär antoi pyydetyn käärön.

"Ja sinä", alkoi Simonides lukea, "Betlehem Efrata, joka vähäinen olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa on hallitsija oleva." "Se oli juuri se lapsi, jota Baltasar sai nähdä ja kunnioittaa luolassa. Uskotko profeetoita? -- Ester, kuulkaamme, mitä Jeremias sanoo."

Hän jatkoi siitä:

"Katso, se aika tulee, sanoo Herra, että minä herätän Davidille vanhurskaan vesan, joka on kuninkaaksi tuleva ja on hyvin hallitseva ja toimittava oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Hänen aikanansa pitää Juudaata autettaman ja Israel on hyvässä turvassa asuva." "Kuninkaana hän on hallitseva; isäntäni, uskotko profeetoita? Ja nyt, Ester, anna tänne se käärö, jossa on sen Juudan pojan ennustukset, jossa ei mitään moitetta ole."

Ester antoi hänelle Danielin kirjan.

"Kuule!" hän sanoi, lukemaan ryhtyen: "Minä näin tässä näyssä yöllä, ja katso, yksi tuli taivaan pilvissä niin kuin ihmisen poika, ja hän tuli hamaan vanhaikäisen tykö ja hänet vietiin hänen eteensä. Ja hän antoi hänelle voiman, kunnian ja valtakunnan, ja kaikki kansat, sukukunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtakuntansa on ijankaikkinen valta, joka ei huku, eikä hänen valtakunnallansa ole loppua." "Uskotko profeetoita, isäntä?"

"Jo riittää, kyllä uskon", huudahti Ben-Hur.

"Entä sitte?" kysyi Simonides. "Jos kuningas tulee köyhänä, autatko sinä häntä rikkauksillasi?"

"Enkö auttaisi? Viimeiseen sikliini ja viimeiseen hengenvetooni asti! Mutta miksi puhumme, että hän on tuleva köyhänä?"

"Ester, anna minulle Herran sana Sakarialle", sanoi Simonides.

Ester antoi hänelle uuden käärön.

"Kuule, millä tavalla uusi kuningas on tuleva Jerusalemiin." Sitte hän luki: "Iloitse sinä, Sionin tytär suuresti, ja riemuitse sinä Jerusalemin tytär! Katso, sinun kuninkaas tulee sinulle vanhurskas ja auttaja, köyhä, ja ajaa aasilla ja aasintamman varsalla."

Ben-Hur katsoi pois päin.

"Mitä sinä katsot, isäntäni?"

"Minä katson Roomaa legionineen", hän vastasi kolkosti. "Minä olen elänyt niiden kanssa sotaleirissä ja tunnen ne."

"Sinä tulet kuninkaan legionain päälliköksi", vastasi Simonides, "ja saat valita väkesi miljoonista."

"Miljoonistako!" Ben-Hur ihmetteli.

Simonides istui hetkisen ajatuksissaan.

"Voimasta sinun ei tarvitse tulla levottomaksi", hän sitte sanoi.

Ben-Hur katsoi kysyvästi häneen.

"Sinä näit hengessä uuden kuninkaan tulon valtakuntaansa", vastasi Simonides. "Sinä näit hänen tulevan oikealta puolen ja keisarin loistavain legionain vasemmalta, ja sinä kysyit: mitä hän voi tehdä?"

"Juuri sellaiset olivat minun ajatukseni."