Part 28

Sheikki odotteli, kunnes Ben-Hur lopetti aamupäiväharjoituksen. Hän oli hyvillään, sillä hän oli huomannut, että hevoset lopulla kiihdytettyinä täyteen vauhtiin juoksivat niin täsmällisesti, ett'ei yksikään ollut nopeampi eikä hitaampi toistansa. Nelivaljakko siis oli täydellisessä sopusoinnussa.

"Iltapäivällä saat takaisin Siriuksesi, sheikki", sanoi Ben-Hur, sivellen juoksijan kaulaa, "minä rupean käyttämään vaunuja."

"Joko nyt?" kysyi Ilderim.

"Jo, hevoset ovat järkeviä kuin ihmiset ja pitävät ponnistuksista. Tämä", hän sanoi, pudistaen nuorimman ohjaksia, "Aldebaran muistaakseni, on nopein. Minä kuvittelen, että hän juostessaan kilparataa ympäri pääsisi kolme pituuttansa muista edelle."

Ilderim kampaeli partaansa ja sanoi, silmät säteilevinä: "Aldebaran on nopein; kuka on hitain?"

"Tämä", osoitti Ben-Hur pudistamalla Antareen ohjia, "mutta kyllä hän voittaa, sillä, näetkös sheikki, hän voi juosta koko päivän ja auringon laskiessa hänen nopeutensa vasta on suurimmillaan."

"Oikeassa olet nytkin", sanoi Ilderim.

"Minä vain pelkään yhtä asiaa, sheikki."

Sheikin kasvoista heti myöskin kuvasti pelkoa.

"Voiton himoissaan roomalainen ei voi pitää kunniaansa tahrattomana. Heidän kujeensa kaikenlaisissa kilpailuissa ovat lukemattomat. Kilpa-ajoissa on heidän viekkautensa korkeimmillaan sekä hevosia että ajajaa kohtaan. Älä tästä päivästä lähtein anna kenenkään vieraan edes nähdäkään hevosia. Jos tahdot olla oikein varma, niin tee vieläkin enempi: anna vartioida heitä ase kädessä ja silmät auki. Silloin minä en ollenkaan pelkää, vaan olen varma voitosta."

Teltan ovella he laskeutuivat maahan.

"Mitä tahdot, kyllä täytetään. Jumalan kunnian kautta, ei kenenkään muun pidä päästä niihin koskemaan kuin niiden, joihin minä luotan! Jo ensi yöksi minä panen vartiat. Mutta kas tässä, Arrius!" Ilderim veti vyöstänsä kirjekäärön ja astuessaan sohvan luo avasi sen hitaasti. "Kas tässä, auta nyt minua latinallasi!" Hän antoi kirjeen hänelle. "Lue se kovaan ja tulkitse minulle isäisi kielelle. Latina on minun kauhuni."

Ben-Hur oli hyvällä mielellä ja alkoi lukea huolettomasti: "Messala Gratukselle!" Mutta siihen hän pysähtyi. Aavistus ajoi veren kasvoista pois sydämmeen. Ilderim huomasi hänen hämmästyksensä.

"No, minä odotan!"

Ben-Hur pyysi anteeksi ja alkoi uudestaan. Kirje oli toinen niistä, jotka Messala oli mässäyksen jälkeisenä aamuna lähettänyt Gratukselle. Kun lukija pääsi siihen kohtaan, jossa Messala auttoi Gratuksen muistoa, niin hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi kahdestikin, saadakseen aikaa rauhoittua. Suurella ponnistuksella hän jatkoi lukua edelleen: "Minä muistutan vielä, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan" -- Ben-Hur pysähtyi vielä kerran ja hengitti raskaasti -- "ryhdyit sellaisiin toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi."

Lukija ei päässyt pitemmälle. Paperi putosi häneltä käsistä ja hän kätki kasvonsa. "He ovat kuolleet!" hän nyyhkytti, "minä olen yksin maailmassa."

Sheikki kyllä huomasi nuorukaisen tuskan ja tunsi syvää sääliä, mutta pysyi kuitenkin näöltään levollisena. Hän nousi nyt ja sanoi: "Arriuksen poika! Minun asiani on pyytää sinulta anteeksi. Lue kirje itseksesi. Kun tunnet olevasi kyllin rauhoittunut, että voit ilmoittaa minulle kirjeen muun sisällyksen, niin lähetä sana, ja minä tulen takaisin."

Hän poistui, eikä hänen osanottonsa muiden suruun ollut koskaan ilmautunut jalommalla tavalla.

Ben-Hur heittäytyi sohvalle ja päästi tunteensa valloilleen. Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti, ett'ei kirje ollutkaan vielä loppuun luettu. Hän otti sen maasta ja jatkoi lukua: "Muistathan, mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa vaiko jo kuolleet..." Ben-Hur oudostui ja luki vielä kerran saman kohdan ja huudahti viimein ihmetellen: "Hän ei tiedä, ovatko he kuolleet! Ylistetty olkoon Herran nimi! vielä ei ole kaikki toivo loppunut!" Hän silmäili lauseen loppuun asti ja tunsi siitä niin vahvistuneensa, että voi lukea koko kirjeenkin loppuun.

"He eivät ole kuolleet", hän sanoi, "muuten hän kyllä sen tietäisi." Uusi ja tarkka kirjeen lukeminen vahvisti sitä hänen ajatustaan. Hän lähetti kutsumaan sheikkiä.

"Kun saavuin sinun vierasvaraiseen telttaasi, hyvä sheikki", hän sanoi levollisesti, vanhuksen käytyä istumaan ja heidän jäätyänsä kahden kesken, "en aikonut ilmaista sinulle enempää itsestäni kuin että minulla oli kylliksi taitoa ohjaamaan sinun hevosiasi. Minä en suostunut kertomaan sinulle historiaani. Mutta ne asianhaarat, jotka saattoivat tämän kirjeen minun käsiini, ovat niin merkilliset, että minä katson olevan parasta ilmoittaa sinulle kaikki. Sitä vahvistaa sekin, että meitä molempia uhkaa vihollinen, jota vastaan meidän täytyy yhdessä ponnistella. Minä luen kirjeen sinulle ja annan tarpeelliset selitykset. Sitte et suinkaan enää ihmettele minun liikutustani, vaan annat anteeksi, jos näytinkin heikolta tai lapselliselta."

Sheikki kuunteli häntä ääneti, kunnes hän luki tämän kohdan: "Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joka tekee helpoksi minun pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa..."

"Ah!" huudahti Ilderim äänellä, joka pikemmin ilmasi kummastusta kuin suuttumusta.

"Sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän mahtavalta kädeltämme", luki Ben-Hur edelleen.

"Minäkö kavaltaja?" huusi ukko niin vihastuneena, että parta vapisi, huulet vetäytyivät kokoon ja kaula- ja otsasuonet paisuivat, jotta melkein näyttivät halkeavan.

"Maltahan toki, sheikki", sanoi Ben-Hur anovasti viitaten, "sellainen on Messalan mielipide sinusta. Kuule nyt hänen uhkauksensa." Hän luki edelleen:

"Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan."

"Roomaanko! Minäkö Roomaan, minä Ilderim, sheikki, jolla on 10,000 aseellista ratsumiestä!"

Hän hypähti ylös, kädet ojennettuina, sormet koukussa kuin pedon kynnet ja silmät loistavina kuin käärmeen.

"Hyvä Jumala! Ei, kaikkein jumalain nimessä, paitsi Rooman! Milloin tuo hävyttömyys loppuukaan? Minä olen vapaa mies ja minun kansani on vapaa! Pitääkö meidän kuolla orjina tai vielä pahemmin elää koirina, jotka matelevat herrainsa jalkain juureen? Täytyykö minun suudella kättä, joka lyö minua korvalle? Eikö se, joka on minun omani, enää olekaan minun? Pitääkö minun olla jokaiselle roomalaiselle kiitollinen siitä ilmasta, jota hengitän! Oo, jospa olisin uudestaan nuori, jospa voisin pudistaa päältäni kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisikään vuotta!"

Hän kiristeli hampaitaan ja löi kätensä yhteen päänsä päälle. Sitte toisen tunteen vaikutuksesta hän meni loitommaksi Ben-Hurista, vaan palasi pian jälleen ja otti häntä kovasti kiinni olkapäistä.

"Jos minä olisin sinun sijassasi, Arriuksen poika, niin nuori, voimakas ja asekuntoinen, jos minulla olisi koston syytä yhtä paljo kuin sinulla, silloin ... pois kaikki teeskenteleminen meidän väliltämme, minun ja sinun, Hurin poika, Hurin poika, minä sanon."

Veri oli vähällä pysähtyä Ben-Hurin suonissa. Hän katsahti kummastellen ja hämillään arabialaista silmiin, jotka säkenöiden loistivat häntä vastaan.

"Hurin poika, minä sanon, jos minä olisin sinun sijassasi ja jos minä kantaisin mielessäni muistoja ja vääryyksiä puoleksikaan niin suuria kuin sinä, niin minä en pysyisi, minä en voisi pysyä levollisena!" Sanat tuiskusivat lakkaamatta kuin vesisuihku ukon suusta. "Omiin kärsimyksiini minä lisäisin koko maailman kärsimät vääryydet ja antautuisin kokonaan kostotyöhön. Minä kulkisin maasta maahan ja kiihottaisin koko ihmiskunnan taisteluun. Joka vapaussotaan minä rientäisin. Joll'ei olisi parempaa tehtävää, minä lähtisin partilaistenkin luo. Joll'en ihmisistä saisi liittolaisia, niin minä, ha ha haa! niin minä kääntyisin susien puoleen, rakentaisin ystävyyttä leijonain ja tiikerien kanssa, toivoen voivani kiihottaa heitä tuota yhteistä vihollista vastaan. Minä käyttäisin mitä aseita hyvänsä. Että uhrini olisivat roomalaisia, se kylliksi riittäisi puolustamaan iloani heidän kuolemantuskistansa. Armoa minä en pyytäisi enkä antaisikaan. Tuleen ja miekan suuhun kaikki, mikä on roomalaista! Yöt minä rukoilisin jumalia, sekä hyviä että pahoja, lainaamaan minulle kauhujansa: myrskyä, kuumuutta, kuivuutta, kylmää ja kaikkia nimettömiä myrkkyjä, joita on ilmassa, kaikkia niitä tuhansia aiheita, joista ihmiset kuolevat maalla ja merellä! Minä en voisi nukkua, minä, minä..."

Hän jäi vaiti hengityksen puutteesta, läähättäen ja käsiään väännellen. Totta puhuaksemme, Ben-Hur oli vain huomannut tultasäihkyvät silmät, kimakan äänen ja raivoa, joka ei kyennyt säännölliseen puheesen.

Ensi kerran moneen vuoteen oli yksinäinen nuorukainen kuullut itseään puhuteltavan oikealla nimellään. Yksi ihminen ainakin tunsi siis hänet, yksi ainakin lausui sen julki, vaatimatta todistusta, että hänellä tosiaankin oli oikeus siihen nimeen, ja se yksi oli arabialainen, äsken tullut aavikoilta!

Miten hän oli saanut selon nimestä? Kirjeestäkö? Ei. Siinähän kerrottiin vain julmuuksia, joita hän ja hänen omaisensa olivat kärsineet, sekä historia hänen onnettomuudestaan, mutta siinä ei sanottu, että hän tosiaankin oli se uhri, jonka pelastus orjuudesta oli tuon sydämmettömän kertomuksen pääsisällys. Sen kohdan hän oli aikonut selittää sheikille, luettuansa kirjeen loppuun. Uudesta toivosta elpyneenä hän koetti pysyä levollisen näköisenä ja sanoi:

"Hyvä sheikki, miten tämä kirje joutui sinun käsiisi?"

"Minun väkeni, joka vartioitsee kaupunkien välisiä teitä, otti sen eräältä sanansaattajalta", vastasi Ilderim suoraan.

"Tiedetäänkö myöskin, että ne ovat sinun väkeäsi?"

"Ei, maailman silmissä he ovat rosvoja, joita minun velvollisuuteni olisi ottaa kiinni ja surmata."

"Sheikki, vielä kerran: sinä sanoit minua Hurin pojaksi. Se oli isäni nimi. Minä en luullut kenenkään koko maailmassa tuntevan itseäni. Mistä sinä sait sen tiedon?"

Ilderim vitkasteli, mutta viimein vastasi:

"Minä tunnen sinut, mutta en saa puhua muuta."

"Pakottaako kukaan sinua olemaan vaiti?"

Sheikki yritti poistumaan, mitään vastaamatta, mutta nähtyään Ben-Hurin suruisuuden pysähtyi vielä sanomaan:

"Älkäämme nyt enää tällä kertaa puhuko siitä asiasta. Minä aion mennä kaupunkiin. Palattuani ehkä voin puhua peittelemättä kanssasi. Anna nyt kirje minulle!"

Ilderim kääri papyruksen huolellisesti kokoon, pani sen päällykseensä ja oli taas kaikin puolin toimelias sheikki.

Hevostansa odotellessaan hän sanoi: "Tahtoisin kuulla sinun vastauksesi. Minä sanoin sinulle, mitä minä sinun sijassasi tekisin, mutta en ole vielä saanut vastausta."

"Minä kyllä aioin vastata ja nyt vastaankin, sheikki", sanoi Ben-Hur, ja sisällistä liikutusta voi huomata hänen kasvoistaan ja äänestään. "Minä teen kaikki, mitä sinä sanoit, ainakin niin paljon, kuin ihmisen on mahdollinen tehdä. Jo ammoin sitte pyhitin elämäni kostolle. Ei yhdelläkään minuutilla elämäni viitenä viime vuonna ole ollut muuta tarkoitusta. Minulla ei ollut mitään rauhaa; minä en huolinut nuorison tavallisista huvituksista. Rooman viettelykset eivät olleet luodut minua varten. Tuota maailmankaupunkia minä tarvitsin vain saadakseni koston ajatuksiini soveltuvan kasvatuksen. Minä käytin hyväkseni sen kuuluisimpia opettajia, en kaunopuheen enkä filosofian, sillä niihin minulla ei ollut aikaa, vaan niitä, jotka opettivat ruumiin harjoituksia ja kilpataisteluja. Minä yhdyin sirkuksen miekkailijain ja voittajain seuraan, ja ne tulivat minun opettajikseni. Harjoitusmestarit suuressa sotaleirissä ottivat minut oppilaakseen ja ylpeilivät minun hyvästä edistyksestäni. Minä olen sotamies, sheikki, mutta unelmieni pyrintö on ollut päästä sotapäälliköksi. Sitä varten minä tarjouduin lähtemään sotaretkelle partilaisia vastaan. Kun se retki päättyy, ja jos Herra suo minulle eloa ja voimaa, silloin" -- hän nosti nyrkkinsä taivasta kohden -- "silloin minä olen vihollinen, jolla on tiedossaan kaikki roomalainen taito ihan pienimpiinkin asioihin saakka, ja Rooma saa silloin roomalaisten miesten hengellä korvata hävyttömyytensä ja raa'at vääryytensä. Se minun vastaukseni on, sheikki Ilderim."

Ilderim laski käsivartensa hänen olkapäilleen, suuteli häntä ja sanoi kiihkoisella äänellä: "Joll'ei sinun Jumalasi sinua auta, niin hän totisesti ei enää ole elossa. Ota minulta vastaan tämä lupaus, jonka vielä juhlallisesti valalla vahvistan, milloin vain tahdot: sinä saat minulta apua niin paljon, kuin minulla on antaa miehiä, hevosia ja kameleja, sekä aavikoilta tilaa varustautuaksesi. Minä vannon sen. Mutta nyt jo puhelumme riittää täksi kerraksi. Ennen yön tuloa saat minulta sanan suullisesti tai toisen kautta."

Hän ratsasti nopeasti kaupunkiin päin.

VI LUKU.

Vaatimus.

Tuosta anastetusta kirjeestä Ben-Hur sai paljon tärkeitä selityksiä. Siinähän oli suora tunnustus, että Hur-suku oli toimitettu pois tieltä täydellisessä murhan aikeessa, ja siitä myöskin selvästi näkyi, että kirjeen kirjoittaja hyväksyi sitä varten tehdyn suunnitelman, että hän oli saanut osan Hurin takavarikkoon otetusta omaisuudesta ja vielä nautti sitä, että hän pelkäsi varsinaisen pahantekijän, kuten hän häntä nimitti, äkkiarvaamatonta ilmestymistä ja käsitti sitä uhkaukseksi; että kirjoittaja mietiskeli sellaisia keinoja, jotka vast'edes turvaisivat häntä, ja oli sitä varten valmis tekemään, mitä hyvänsä hänen rikoskumppaninsa Caesareasta käsin neuvoi hänelle.

Ja nyt se kirje oli joutunut juuri sen käsiin, josta siinä puhuttiin, uhkaavien vaarojen ilmoitukseksi ja tehtyjen vääryyksien tunnustukseksi. Niinpä Ben-Hurilla oli, Ilderimin lähdettyä teltasta, paljo mietittävää ja sen mukaan paljo kiireellistä tehtävääkin. Hänen vihollisensa olivat mahtavia ja yhtä viekkaita kuin kuka hyvänsä itämailla. Jos heillä olikin syytä pelätä häntä, niin hänellä oli vielä suurempi syy pelätä heitä. Vaikka hän koetti saada selvää käsitystä asemastansa, ei se onnistunut. Tunteet pääsivät ehtimiseen aina uudestaan valloilleen. Se varmuus, että äiti ja sisar vielä elivät, antoi jonkin verran ilon aihetta, ja hän ei huolinut ottaa lukuun, että sen varmuuden perustuksena olikin vain omatekoinen johtopäätös. Hänellä oli aavistus, että Jumala oli ryhtymäisillään toimiin hänen hyväksensä, ja silloin hänen uskontonsa käski häntä pysymään levollisena odottamassa.

Ajatellessaan Ilderimin sanoja hän hyvin ihmetteli, mistä arabialainen oli saanut tietää hänen nimensä. Luultavasti ei Mallukilta eikä Simonideelta, jonka ihan päinvastaiset pyrinnöt kyllä riittivät pitämään häntä ääneti. Saattoikohan Messala olla ilmiantaja? Ei, ei; se ilmoitus olisi tuottanut vaaraa hänelle itsellensä. Arvailemiset olivat turhia, ja Ben-Hur lohdutti itseään sillä ajatuksella, että olipa kuka hyvänsä se, joka hänet tunsi, niin hän ainakin oli ystävä, joka oli sopivaan aikaan ilmoittautuva. Vielä vähän kärsivällisyyttä ja hetkinen odotusta! Ehkäpä sheikin meno kaupunkiin tarkoitti juuri sen asian selville saamista. Ehkä tuo kirje oli jouduttava totuuden ilmi tuloa.

Tätä kärsivällisyyttä hän olisi osoittanutkin, jos hän vain olisi voinut luulla, että Tirza ja äiti odottelisivat häntä sellaisessa tilassa, jossa heillä voisi olla yhtä paljon toivon mahdollisuutta, kuin hänellä oli; joll'ei, toisin sanoen, hänen omatuntonsa olisi syyttänyt häntä huolimattomuudesta heitä kohtaan.

Haihduttaakseen niitä syytöksiä mielestänsä hän vaelteli palmustossa, pysähtyen milloin taatelin kokoojain luo, jotka ystävällisesti tarjoilivat hänelle hedelmiä, milloin katselemaan puihin pesiviä lintuja tai kuuntelemaan mettiäisiä, jotka lentelivät makeiden maljain tienoilla täyttäen kaikki vihreät ja auringonpaisteiset paikat soinnukkaalla surinallansa.

Järven rannalla hän kuitenkin viipyi pisimmän ajan. Vettä ja sen loistavaa aaltoilemista katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta egyptiläistyttöä ja hänen omituista kauneuttansa sekä soutelua hänen kanssansa tuona yönä, joka oli saanut valonsa hänen lauluistaan ja tarinoistaan. Hän ei voinut unhottaa hänen käytöksensä lumoavaisuutta, hänen heleää nauruansa, hänen imartelevaa huomiotansa hänen sanoilleen eikä hänen pienen kätensä lämpöä. Tytöstä hänen ajatuksensa siirtyi Baltasariin ja niihin ihmeellisiin tapauksiin, joita tämä oli todistanut, ja hänestä edelleen juutalaisten kuninkaasen, jota tämä kunnianarvoinen vanhus odotti niin vakaalla luottamuksella. Siinä hänen ajatuksensa saivat levähtää, sillä se salaperäinen henkilö oli kyllin riittävä selitys kaikkeen, mitä hän etsi. Hän hylkäsi kokonaan Baltasarin selityksen tuosta tulevan hallitsijan valtakunnasta. Semmoinen valtakunta, jossa olisi ainoastaan sieluja, näytti hänen saddusealaiselta käsityskannaltaan katsoen hyvin luonnottomalta ja haaveksimisiin perustuvalta, ell'ei ihan uskottomalta. Judean kuningaskunta sitä vastoin oli hänestä helppo käsittää; se oli jo ennen ollut olemassa ja siitä syystä saattoi kyllä uudistua. Hänen ylpeyteensä soveltui ajatella tätä uutta valtakuntaa suuremmaksi alaltaan, mahtavammaksi ja paljon kunniakkaammaksi, kuin vanha oli ollut, sekä sen kuningasta viisaammaksi ja mahtavammaksi kuin entinen Salomo, sellaiseksi kuninkaaksi, jonka alammaisena hänellä olisi sekä loistava tulevaisuus että tilaisuus kostaa vihollisilleen. Sillä mielellä hän palasi dowariin.

Syötyään päivällistä hän tuotti esiin vaunut tarkastellakseen niitä. Sanoin ei käy kuvata sen tarkastuksen tarkkuutta; ei pieninkään kohta jäänyt häneltä huomaamatta. Ilokseen ja tyytyväisyydekseen hän huomasi niiden olevan kreikkalaismalliset, joka hänestä oli monin puolin parempi roomalaista komeutta. Ne olivat leveämmät pyöräin väliltä, matalammat ja vahvemmat. Sen raskaamman painon korvasi kylliksi arabialaishevosten suurempi kestävyys. Roomalaiset vaunusepät tekivät ajokalujansa melkein yksinomaan kilpa-ajoja varten ja uhrasivat kauneuden tähden turvallisuuden sekä miellyttävän muodon tähden vahvuuden, jota vastoin näitä tosi taisteluun aiottuja Akilleun vaunuja yhä suosivat ne, jotka kilpailivat palkinnoista Istmon ja Olympian leikeissä.

Tutkittuaan vaunut hän valjasti hevoset eteen ja ajoi harjoituskedolle, jossa sitte kulutti tuntikausia hevosten opastukseen. Vasta illan suussa hän palasi, ihan tyytyväisenä ja entistään rohkeampana. Hän oli nyt lujasti päättänyt jättää kaikki puuhat Messalan aikeita vastaan tapahtumaan vasta kilpa-ajojen jälkeen. Hän ei tahtonut luopua siitä huvista, että saisi vihollisensa voitetuksi julkisesti itämaiden nähden. Hänelle ei näyttänyt ollenkaan johtuvan mieleen, että muitakin kilpailijoita oli tuleva. Hänen luottamuksensa oli horjumaton, ja se perustui omaan taitoon ja verrattomiin hevosiin.

"Eikö totta, Antares, Aldebaranin pitää olla varoillaan? Eikö niin, kunnon Rigel, ja sinä Atair, kaikkein juoksijain kuningas, parasta on olla varoillaan."

Sillä tavalla hän lepohetkinä puhutteli ja silitteli hevosia kutakin erittäin, ei kuin herra, vaan kuin vanhempi veli nuorempia.

Yön tultua Ben-Hur istui teltan ovella odotellen Ilderimiä, joka ei vielä ollut palannut kaupungista. Hän ei tuntenut kärsimättömyyttä, ei levottomuutta eikä epäilystä. Sheikki oli kaikissa tapauksissa lähettävä hänelle sanan. Tuliko se hänen tyytyväisyydestään harjoituksiin, vai oliko uiminen niiden jälkeen ja sitte hyvällä halulla syöty illallinen niin virkistänyt häntä, vai oliko se ainoastaan luonnollista, jokaisen alakuloisuuden jälkeen tulevaa vastavaikutusta, samapa se, hän nyt vain oli melkein vallattomalla mielellä. Hän tunsi olevansa luojan kädessä, ja vihollinen mieli oli ikään kuin kokonaan pois puhallettu.

Viimeinkin kuului hevoskavioiden töminää ja Malluk ratsasti ihan hänen eteensä.

"Arriuksen poika", hän sanoi iloisesti, "sheikki Ilderimin nimessä pyydän sinua nousemaan hevosen selkään ja ratsastamaan kaupunkiin. Hän odottaa sinua."

Ben-Hur, mitään kysymättä, meni hevosten luo. Aldebaran tuli vastaan ikään kuin tarjoamaan palvelustansa. Hän hyväili juoksijaa, mutta meni edelleen ja valitsi toisen hevosen, joka ei kuulunut nelivaljakkoon; sillä niitä täytyi säästää kilpa-ajoon. Kohta he kummatkin olivat nopeasti ja ääneti ratsastamassa kaupunkiin.

Vähän matkaa Seleukidien sillan alapuolella he lautalla menivät joen poikki ja tulivat siten kaupungin länsipäähän. Kierros oli pitkä, mutta Ben-Hur arvasi sillä varovaisuuskeinolla olevan hyvät syynsä.

He ratsastivat Simonideen laivasilloille, ja Malluk pysäytti ratsunsa edellä kerrotun suuren varastohuoneen eteen.

"Me olemme perillä", hän sanoi, "laskeudu maahan!"

Ben-Hur tunsi paikan.

"Missä sheikki on?" hän kysyi.

"Tule mukaan, minä vien sinut hänen luoksensa."

Palvelija otti vastaan hevoset, ja ennen kuin Ben-Hur ehti juuri mitään ajatella, seisoi hän nyt toista kertaa tuon vanhan huoneen oven edessä ja kuuli sisältä kehoituksen: "Astu sisään Herran nimessä!"

VII LUKU.

Tunnustettuna.

Malluk jäi ulos, mutta Ben-Hur astui samaan huoneesen, jossa hän oli viime kerrallakin tavannut Simonideen. Se ei näyttänyt tällä välin vähääkään muuttuneen; nojatuolin vieressä vain nyt seisoi kiillotettu messinkitanko leveässä puujalassa kantamassa monta hopealamppua, joista levisi loistava valo, niin että seinän laudoitukset, katon reunus kullattuine pallorivineen ja katon sinipunerva holvi selvästi näkyivät.

Ben-Hur pysähtyi, astuttuaan muutaman askeleen. Kolme henkilöä oli huoneessa ja katseli häntä: Simonides, Ilderim ja Ester.

Hän katsahti nopeasti ja neuvottomasti heihin vuorotellen, ikään kuin etsien vastausta kysymykseen, joka häilyi hänen mielessään. Mitähän he minusta tahtovat? Mutta hän tointui pian, sillä sitä kysymystä seurasi toinen. Ovatko he ystäviä vaiko vihollisia?

Viimein hänen katseensa pysähtyi Esteriin.

Jos miehetkin katselivat häntä hyväntahtoisesti, niin oli Esterin katseessa jotain enempää kuin hyväntahtoisuutta, -- jotain sielullista, jota ei käy sanoin selittää, mutta joka tunkeutui hänen syvimpään sydämmeensä, tarvitsematta siellä mitään selitystä.

Sanonkohan sen, hyvä lukija? Hänen sisällisen silmänsä eteen nousi lumoavan egyptiläistytön kuva ja asettui ikään kuin verrattavaksi lempeän juutalaistytön viereen. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, jonka jälkeen se katosi, hänen saamatta aikaan selvää arvostelua, kuten sellaisessa vertailussa aina käy.

"Hurin poika..."

Vieras kääntyi puhujaan päin.

"Hurin poika", Simonides lausui uudelleen, hitaasti ja vakavasti, ikään kuin antaakseen puhutellun tuntea niiden sanain koko tärkeyden, "ota vastaan Herran, isäimme Jumalan siunaus, ota se minun huuliltani." Vähän ajan perästä hän lisäsi: "Minulta ja minun omiltani."

Hän istui tuolissaan. Jos katsottiin hänen kuninkaallista päätänsä, kalpeita kasvojaan ja mahtavaa katsettaan, niin unhottuivatpa katsojalta kokonaan hänen rammat jäsenensä ja runneltu ruumiinsa. Hänen mustat silmänsä katsoivat vakavasti mutta ei ankarasti valkokarvaisten kulmien alta. Sitte hän pani kätensä ristiin ryntäilleen.

Se asento yhdessä tervehdyksen kanssa oli ihan selvä.

"Simonides", Ben-Hur vastasi, syvästi liikutettuna, "pyhän rauhan tervehdyksen, jota tarjoat, otan vastaan ja vastaan siihen niin kuin poika isällensä. Älköön vain mitään väärinkäsitystä vallitko meidän välillämme."

Simonides päästi kätensä vaipumaan alas ja sanoi Esterille: "Tuo tuoli isännällemme".

Ester kiiruhti tuomaan pyydettyä istuinta ja seisoi posket punottavina katsellen vuoroon Ben-Huria ja Simonidesta. Molemmat he vitkastelivat antaa käskyä, mihin tuoli oli pantava, koska se olisi voinut viitata isännyyteen. Kun äänettömyys alkoi tuntua tuskalliselta, niin Ben-Hur astui Esterin luo, otti tuolin hänen käsistään ja asetti sen Simonideen jalkain juureen.

"Minä istun tässä", hän sanoi.