Part 26

Sinun viisautesi paremmaksi todistukseksi minä vielä muistutan, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan ryhdyit sellaisiin toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi. Muistathan, mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa vaiko jo kuolleet, niin samalla tunnen siksi hyvin rakastettavuutesi, hyvä Gratus, ettei minun ollenkaan tarvitse epäillä sinun avuliaisuuttasi tässä kohdassa.

Lähimmin asiaan koskevana kohtana minä kuitenkin rohkenen muistuttaa, että itse rikoksen tekijä tuomittiin elinajakseen kalereille. Tämä tosiasia soveltuu myöskin tekemään sen, jota nyt juuri aion kertoa, sitä ihmeellisemmäksi, kun minä täten tunnustan omin silmin nähneeni kirjallisen todistuksen, että hänet oli jätetty erääsen kaleriin sitä komentavan tribunin haltuun.

Eikö uteliaisuutesi nyt ala kiihtyä, kelpo frygialainen?

Jos otetaan lukuun airoon tuomitun elämän raja, pitäisi sen niin oikein tuomitun pojan jo olla kuollut taikka, puhuakseni selvemmin, olisi meren kolmesta tuhannesta nymfistä jonkun pitänyt jo ainakin viisi vuotta sitte valita hänet puolisokseen. Jos suot anteeksi hetkellisen herkkätuntoisuuden, niin luulenpa, sinä kunnollisin ja hellin miehistä, että hänen syystä kyllä pitäisi levätä kauneimman vedenneitosen sylissä, koska minä rakastin häntä lapsena hänen kauniin muotonsa tähden, niin että minä, kun ihmettelyni oli korkeimmillaan, sanoin häntä Ganymedeeksi. Luullen häntä todella jo kuolleeksi olen minä elänyt viisi vuotta levossa ja viattomasti nauttien omaisuutta, josta minun on tavallansa kiittäminen häntä. Minä tunnustan tämän kiitollisuusvelkani, tahtomatta siltä vähentää kiitollisuuttani sinua kohtaan.

Mutta nyt tulen esitykseni viehättävimpään kohtaan.

Viime yönä ollessani juomakuninkaana juhlassa, joka toimitettiin muutamain Roomasta äsken saapuneiden ystäväin kunniaksi, joiden nuoruus ja kokemattomuus herätti minussa sääliä, sain kuulla omituisen historian. Kuten tiedät, tulee tänne tänään konsuli Maxentius johtamaan täältä sotaretkeä partilaisia vastaan. Kunnianhimoisten nuorten miesten joukossa, jotka seuraavat häntä, on duumviri Kvintus Arrius vainajan poika. Minä sain aihetta hankkia hänestä perinpohjaisempia tietoja. Kun Arrius läksi ahdistamaan merirosvoja, joiden tappio korotti hänet kunniaan ja maineesen, ei hänellä ollut mitään perhettä. Palatessaan siltä meriretkellä hän toi kanssansa perillisen. Säilytä nyt levollisuutesi, kuten sopii niin monen talentin omistajalle. Poika ja perillinen, josta puhun, on sama Ben-Hur, jonka jo olisi pitänyt viisi vuotta sitte kuolla airopenkillä, mutta joka nyt palaa varakkaana ja arvokkaana, ja joka Rooman kansalaisena ehkä... No niin, sinullahan on liian vakava asema kauhistuaksesi. Mutta minä, oi Midas, minä olen vaarassa, ja missä, ei minun tarvitse selittää sinulle. Kukapa syyn tietäisi, ell'et sinä.

Tähän sinä kaiketi sanot vain: joutavaa lorua!

Kun Arrius, tämän kauniiden Okeanidien sylistä päässeen ilmiön kasvatusisä, oli taistelemassa merirosvoja vastaan, upposi hänen laivansa ja kaikki, jotka siinä olivat, paitsi kaksi: Arrius itse ja tämä hänen perillisensä.

Upseerit, jotka pelastivat heidät laudalta, jolla he uiskentelivat, sanovat tribunin kumppanin olleen nuoren miehen, jolla laivan kannelle nostettaessa oli yllä kaleriorjan puku.

Tämän pitäisi toki vaikuttaa, mutta sinä kaiketi sanot uudestaan: joutavaa lorua! Minä sanon sinulle, hyvä Midas, että minä eilen onnellisesta sattumasta -- siitä minä olen onnen jumalattarelle velkaa lupauksen -- kohtasin Arriuksen salaperäisen pojan, niin että näin hänet ihan läheltä, ja minä täten varmimmasti vakuutan, vaikk'en minä häntä silloin tuntenut, että hän on se Ben-Hur, joka vuosikausia oli minun leikkikumppanini, sama Ben-Hur, joka, jos hän on mies, tietysti juuri tänäkin hetkenä, minun kirjoittaessani tätä, mietiskelee kostoa -- niin ainakin minä tekisin hänen sijassaan -- kostoa, joka ei tyydy vähempään kuin henkeen, kostoa isänmaan, äidin, sisaren ja omasta puolestaan ja -- minä sanon sen vasta ihan viimeksi, vaikka sinun käsityksesi mukaan minun olisi pitänyt sanoa se ensinnä kaikista -- kostoa hävitetyn omaisuutensa tähden.

Ja nyt, paras hyväntekijäni ja ystäväni, Gratus, katsoen sinun vaarassa oleviin sesterioihisi, joiden kadottaminen olisi suurin onnettomuus, mikä voi kohdata ketään, joka on niin ylhäisessä asemassa kuin sinä -- nyt, sanon minä, luulen jo sinun lakkaavasi turvautumasta tuohon "joutavaan loruun", ja olevasi taipuvainen miettimään, mitä on tehtävä näin kiireisessä pulassa.

Katson sopimattomaksi kysyä sinulta mitä on tehtävä. Anna minun ennemmin sanoa, että minä antaudun sinun suojelukseesi taikka vielä paremmin: sinä olet minun Ulysseeni, jonka asia on antaa minulle järkeviä neuvoja.

Minusta on huvittavaa mielessäni kuvitella, mitenkä sinä, kun tämä kirje saapuu sinulle, ensi kerralla vakavana luet sen läpi ja sitte hymyillen. Mutta tottahan epäilyksesi viimein loppuu, ja kun sinä teet päätöksen, millaisen hyvänsä, niin tottahan se osoittaa Merkuriuksen viisautta ja Caesarin nopeutta toimeen ryhtyessä.

Aurinko on nyt noussut kaikessa loistossaan. Kahden tunnin kuluttua lähtee kaksi pikakulkijaa minun kammaristani, kummallakin kopia tästä mukanaan. Toinen matkustaa maitse, toinen meritse, sillä niin tärkeä on minusta sinun saada nopea ja tarkka tieto vihollisemme ilmestymisestä tähän roomalaisen maailmamme osaan.

Minä odotan täällä sinun vastaustasi.

Ben-Hurin olopaikka tietysti riippuu hänen esimiehestään konsulista. Vaikka konsuli varustautuisi yöt päivät, ei hän pääse täältä lähtemään kuukauden päiviin. Tiedäthän sinä, mitä merkitsee armeijan kokoaminen ja varustaminen, sellaisen armeijan, jonka tulee toimia autiossa, kaupungittomassa maassa.

Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joten minulle käy helpoksi pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän mahtavalta kädeltämme. Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan.

Minusta on erittäin tärkeätä että sinä saat tietää juutalaisen olinpaikan, koska se voi olla suurimmaksi hyödyksi, kun rupeat mietiskelemään, mitä on tehtävä, sillä minä, joka olen jo oppinut niin paljon ja mielessäni kuvittelen vaurastuneeni sen opin avulla viisaudessa, tiedän, että joka suunnitelmassa, joka koskee ihmistoimia, kolme asiaa on aina otettava lukuun: aika, paikka ja keinot.

Jos katsot Antiokian sopivaksi paikaksi, niin älä yhtään epäile uskoa asiaa paraimmalle ystävällesi, joka myöskin toivoisi olevansa sinun taitavin oppilaasi.

_Messala_.

II LUKU.

Valmistukset.

Jotenkin samaan aikaan, kuin pikasanoman viejät läksivät kirjeiden kanssa Messalan luota, (joka tapahtui aikaisin aamusella), Ben-Hur astui Ilderimin telttaan. Hän oli käynyt virvoituksekseen uimassa ja sitte syönyt aamiaista. Nyt esiintyessään hän oli puettu hihattomaan alustunikkaan, jonka helma tuskin ulottui polviin asti. Sheikki tervehti häntä sohvalta.

"Rauha olkoon sinulle, Arrius!" hän sanoi, ihmettelyä sekä äänessä että katseessa, sillä hän ei ollut vielä koskaan katsellut täydellisempää kukoistavan, voimakkaan, turvallisen miehuuden kuvaa. "Terve tuloa! Hevoset ovat valmiit, kuten minä itsekin. Entä sinä?"

"Rauhaa, jota minulle toivotat, minä toivotan sinulle takaisin, hyvä sheikki. Kiitän sinua hyväntahtoisuudestasi. Minä olen valmis."

Ilderim paukutti käsiään.

"Minä tuotan hevoset esiin. Käy istumaan."

"Ovatko ne jo valjaissa?"

"Eivät."

"Niinpä pyydän saada itse tehdä sen. Minun on tarpeen tutustua sinun arabialaisiisi. Minun pitää osata puhutella joka hevosta nimeltä, pitää tutkia niiden luonteet, sillä ne ovat kuin ihmisetkin; jos ne ovat tuliset, täytyy niitä torua; jos ovat pelkurit, pitää kiitellä ja hyvitellä. Kantakoot palvelijat vain esiin valjashihnat."

"Entä vaunut?" sheikki kysyi.

"En minä niistä huoli vielä tänä päivänä. Anna minulle sen sijaan viides hevonen, jos sinulla on joutavaa; mutta ilman satulaa sen pitäisi olla ja yhtä nopea kuin toiset."

Ilderim kummasteli yhä enemmän ja antoi heti käskyt palvelijoille.

"Antakaa", hän sanoi, "valjaat neljälle ja suitset Siriukselle."

Ilderim nousi sohvalta.

"Sirius on lemmikkini ja minä hänen. Me olemme olleet 20 vuotta kumppaneina teltassa, taistelussa ja aavikon kaikissa oloissa. Minä näytän hänet sinulle."

Hän veti syrjään esiripun teltan keskeltä, ja Ben-Hur astui sen alitse. Hevoset tulivat yhdessä ryhmässä häntä vastaan. Yksi, jolla oli pieni pää, loistavat silmät ja kaareva kaula, leveä rinta ja tuuhea harja, hirnahti iloisesti, kun näki sheikin.

"Kelpo heponi", sanoi vanhus, silitellen sen tumman ruskeaa päätä, "hyvää huomenta." Sitte kääntyen Ben-Huriin päin hän jatkoi hyvillään: "Tämä on Sirius, noiden neljän muun isä. Mira, äiti, odottelee meidän paluutamme, sillä hän on liian kallisarvoinen tällaisen seudun vaaroihin, jossa on mahtavampia käsiä kuin minun. Hyvin myöskin epäilen, että heimokuntani sietäisi sen poissa oloa. Mira on sen kunnia; koko heimo jumaloitsee sitä; he vain nauraisivat, vaikka hän nelistäisi heidän päällitsensä. Kymmenen tuhatta ratsumiestä, aavikon poikaa, kysyy tänäkin päivänä: oletko kuullut, miten Mira jaksaa? ja kun siihen vastataan: hyvin, kajahtaa heidän huutonsa: Jumala on hyvä! Siunattu olkoon hän!"

"Mira ja Sirius ovat tähtien nimiä, eikö niin?" kysyi Ben-Hur, tarjoten kämmentänsä kullekin hevoselle erittäin.

"Niin, miksikä ei?" Ilderim vastasi. "Oletko koskaan öiseen aikaan oleskellut aavikolla?"

"En."

"Sittepä et tiedä, miten paljon me arabialaiset luotamme tähtiin. Kiitollisuudesta me lainaamme niiden nimiä lemmikeillemme. Kaikilla minun esi-isilläni oli oma Miransa kuten minullakin, ja nämä heidän lapsensa ovat myöskin tähtiä. Tuossa on Rigel ja tuossa Antares; se on Atair ja se, joka nyt juuri tulee luoksesi, on Aldebaran; nuorin, mutta ei siltä huonoin. Hän vie sinua vastatuuleen niin, että suhisee korvissasi kuin Akaba; hän, Salomon kunnian kautta, menee, mihin sinä vain tahdot, sinä Arriuksen poika! Hän vie sinut vaikka leijonan kitaan, jos vain itse uskallat."

Valjaat tuotiin. Ben-Hur sovitteli ne omin käsin hevosille, talutti itse ne ulos teltasta ja kiinnitti ohjat.

"Tuokaa Sirius tänne!" hän sanoi.

Eipä arabialainenkaan olisi notkeammin hypähtänyt juoksijan selkään.

"Ja antakaa nyt minulle ohjat!"

Hän sai ne ja selvitteli huolellisesti.

"Minä olen valmis, hyvä sheikki", hän sanoi. "Opastakoon joku meitä kedolle ja lähetä muutamia miehiä tuomaan vettä."

Alku näytti käyvän hyvin. Hevoset eivät pelänneet yhtään. Näytti jo äänetön ystävyysliitto vallitsevan heidän ja uuden ajajan välillä, joka teki tehtävänsä niin levollisesti ja varmasti, että se herätti luottamusta. Ben-Hur piti hevoset tarkasti siinä järjestyksessä, kuin niiden tuli olla vaunujenkin edessä, hän itse vain nyt istui Siriuksen selässä eikä seisonut vaunuissa. Ilderim sai rohkeutta; hän kampaeli partaansa ja hymyili tyytyväisesti, mumisten: "Hän ei ole mikään roomalainen, Salomon kunnian kautta, ei." Hän seurasi jalkaisin, ja hänen jälestään tulvi koko dowarin väki, miehet, naiset ja lapset, kaikki yhtä levottomina kuin hän itsekin, mutta ei yhtä luottavaisina Ben-Huriin.

Se kedon paikka, jolle hän saapui, oli kyllin tilava ja täydellisen sopiva ajoharjoituksiin, johon Ben-Hur heti ryhtyi, antaen nelivaljakon ensin hiljaa juosta suoraan, mutta sitte kiertää suurissa piireissä. Vähän kiiruhdettuaan hän sitte antoi niiden juosta täyttä vauhtia ja viimein nelistää. Kohta hän jo pienensi juoksupiiriä, ohjasi hevosia säännöttömästi sinne tänne, oikealle ja vasemmalle ja eteen päin, lakkaamatta. Tunnin kuluttua hän hiljensi vauhdin ja ajoi hiljaa Ilderimin eteen.

"Työ on tehty", hän sanoi. "Nyt tarvitaan vain harjoitusta. Minä onnittelen sinua tällaisista palvelijoista. Katsos", hän jatkoi, laskeutuen maahan ja mennen hevosten luo, "karvan loisto on vielä ihan pilkuton, ja ne hengittävät yhtä levollisesti kuin ajon alussa. Minä onnittelen sinua, ja huonostipa kävisi, jollemme" -- hän katsoi loistavin silmin vanhusta kasvoihin -- "joll'emme saisi iloita voitostamme ja..."

Hän vaikeni äkisti ja kumarsi, posket punottavina. Nyt hän vasta huomasi sheikin sivulla vanhan egyptiläisen sauvansa nojassa ja kaksi hyvin hunnutettua naista. Toiseen heistä hän katsahti vielä uudestaan ja sanoi sykkivin sydämmin itsekseen: "hän se on, egyptiläinen tyttö!" Ilderim täydensi hänen lauseensa: "voitostamme ja kostostamme!"

Sitte hän jatkoi kovemmin: "Minä en ole peloissani; päin vastoin jo iloitsen edeltä päin. Arrius, sinä juuri olet sellainen mies, kuin minä olen toivonut. Olkoon vain loppu alun kaltainen, niin saatpa nähdä, mitä arabialaisen kädessä piilee, kun hänellä on kykyä palkita."

"Kiitos, hyvä sheikki", vastasi Ben-Hur kainosti, "tuota nyt palvelijoillasi vettä hevosille."

Hän juotti hevoset omin käsin, nousi jälleen Siriuksen selkään ja ryhtyi harjoittelemaan uudestaan, enentäen vauhtia hiljaisesta juoksusta pikajuoksuun ja nelistykseen. Viimein hän kiihdytti kunnon juoksijat vielä kiireempään ja lopuksi perin huimaavaan vauhtiin. Näytelmä tuli nyt tosiaankin viehättäväksi, ja käsien paukutus palkitsi taitavaa ohjien käyttöä. Nelivaljakon ihmettely yhä eneni, joko se sitte lensi suoraan tai säännöttömästi mutkistellen. Yhtäläisyyttä, voimaa, suloutta ja eloa oli kaikissa sen liikkeissä, vaan ei vähintäkään liian ponnistuksen eikä väsymyksen merkkiä. Tämä ihmettely oli niin vapaa kaikesta säälistä tai moitteesta, kuin olisivat katsojat katselleet pääskysiä iltalennossaan.

Keskellä harjoituksia ja katsojain ihmettelyä saapui Malluk sinne etsimään sheikkiä.

"Minulla on sanoma sinulle, sheikki", hän sanoi eräänä silmänräpäyksenä, jota luuli sopivaksi puhutteluun, "sanoma kauppias Simonideelta."

"Simonideelta!" huudahti arabialainen. "Hyvä! Vieköön Abaddon kaikki hänen vihollisensa!"

"Hän käski minun ensin toivottamaan sinulle pyhän Jumalan rauhaa", Malluk jatkoi, "ja sitte antamaan sinulle tämän kirjan sekä pyytämään, että sinä lukisit sen heti paikalla."

Ilderim mursi heti siinä paikassa sinetin kääröstä, jonka Malluk antoi hänelle, ja otti hienosta liinakotelosta kaksi kirjettä sekä alkoi niitä silmäillä.

N:o 1.

Simonides sheikki Ilderimille.

Hyvä ystävä! Ole vakuutettu, että sinulla minun sydämmessäni on ensimmäinen sija. Sinun teltassasi oleskelee kaunismuotoinen nuorukainen, joka sanoo itseään Arriuksen pojaksi ja onkin hänen ottopoikansa. Hän on minulle hyvin rakas. Hänen elämänsä historia on merkillinen. Tule minun luokseni tänään tai huomenna, niin minä kerron sinulle sen ja saan sinulta neuvoja. Anna hänen saada, mitä hyvänsä hän haluaa, ellei se ole vastoin kunniata. Jos tarvitaan jotakin korvausta, niin minä suoritan kaikki. Mutta pidä salassa, että minä suosin nuorukaista.

Muista vielä minun tervehdykseni toiselle vieraallesi. Hän, hänen tyttärensä, sinä itse ja kaikki, jotka valitset seuraasi, olette näytäntöpäivänä minun vieraani. Minä olen jo vuorannut paikat!

Rauha olkoon sinulle ja omaisillesi!

Miksipä muuksi, ystäväni, sanoisinkaan itseäni kuin sinun ystäväksesi.

_Simonides_.

N:o 2.

Simonides sheikki Ilderimille.

Hyvä ystävä! Minä lähetän sinulle jonkun sanan suuren kokemukseni varastosta.

On varoitusmerkki kaikille, jotka eivät ole roomalaisia, jos heillä on tavaraa tai rikkautta, joka saattaisi tulla ryöstetyksi: ylhäisen ja suurivaltaisen, roomalaisen tulo suureen kaupunkiin.

Konsuli Maxentius saapuu tänne tänään.

Ota varoitukseni vastaan.

Vielä toinen neuvo.

Salaliitossa pitää olla herodianit osamiehinä, ennen kuin se tulee vaaralliseksi sinulle, hyvä ystävä. Sinulla on suuria maita heidän alueensa sisällä.

Lähetä jo tänä aamuna sana uskotuillesi, jotka vartioivat maantietä Antiokiasta etelään päin, ja käske heidän tutkia kaikkia meneviä tai tulevia sanansaattajia. Jos tavataan yksityiskirjeitä, joissa puhutaan sinusta tai sinun oloistasi, täytyy sinun ehdottomasti lukea ne.

Sinun olisi jo eilen pitänyt saada tämä sanoma minulta, mutta ei se vielä nytkään ole liian myöhäinen, jos sinä vain toimit nopeasti.

Jos sanansaattajia on tänä aamuna lähtenyt Antiokiasta, voivat sinun sanansaattajasi toisia teitä ehtiä heistä edelle sinun käskyillesi.

Polta tämä minun kirjeeni viivyttelemättä heti, kun sen olet lukenut.

_Ystäväsi Simonides_.

Ilderim luki kirjeet kahteen kertaan, pani ne takaisin liinapäällykseen ja kätki kaikki vyöhönsä.

Harjoitusta oli kentällä kestänyt kaksi tuntia, mutta se loppui nyt. Ben-Hur ajoi taas käyttöä Ilderimin eteen.

"Jos sallit, sheikki, niin vien hevoset takaisin telttaan ja vielä tänä iltana kerran koettelen niitä."

Ilderim astui hänen vieressään, kun hän ratsasti Siriuksella. "Ne ovat sinun hallussasi siihen asti, kun kilpailut ovat ohitse", hän sanoi. "Sinä olet kahdessa tunnissa saanut niillä aikaan, mitä roomalainen -- shakaalit syökööt hänen luunsa lihattomaksi! -- ei saanut yhtä monessa viikossa. Me voitamme totta totisesti."

Päästyään teltan luo Ben-Hur viipyi hevosten luona, kunnes niitä oli kylliksi hoideltu. Uituaan järvessä ja juotuaan pikarin arrakkia sheikin kanssa, joka oli varsin hyvillään, hän jälleen pukeutui juutalaispukuunsa ja astuskeli Mallukin kanssa palmumetsään.

Siellä he kauan keskustelivat, taikka oikeastaan vain Ben-Hur enimmäkseen puhui.

"Minä annan sinulle", hän sanoi, "kirjallisen käskyn, jolla saat periä matkatavarani sillan läheisestä majatalosta joen tältä puolen. Toimita ne minulle tänään, jos on mahdollista. Ja sitte, hyvä Malluk, jos vain en tuota sinulle liikaa vaivaa..."

Malluk vakuutti olevansa halukas palvelemaan.

"Kiitos, Malluk, kiitos! minä pidän kiinni sanastasi, muistaen, että olemme saman kansan lapsia ja että vihollinen on roomalainen. Siispä aluksi, koska sinä olet liikemies, jota, kuten pelkään, sheikki Ilderim ei ole..."

"Harvoinpa kukaan arabialainen", sanoi Malluk vakavasti.

"En minä epäile heidän viekkauttansa, Malluk. Kuitenkaan ei varovaisuus ole vahingoksi. Ett'ei jäisi mitään kilpa-ajon estettä, eikä viekkautta olisi tiellä, olisin erittäin paljon rauhallisempi, jos sinä kävisit kilparadan konttorissa katsomassa, että sheikki on tehnyt kaikki määrätyt temput. Jos myöskin saisit kopion säännöistä, olisi minulle siitä suuri hyöty. Sitä paitsi minun täytyy saada tietää, mitä väriä minun tulee käyttää, ja ennen kaikkea sen kohdan numero, josta minun on lähdettävä ajamaan. Jos se on Messalan paikan vieressä, niin on kaikki hyvin; joll'ei ole, niin koeta vaihtaa, että pääsen roomalaisen viereen. Onko sinulla hyvä muisti, Malluk?"

"On se välistä pettänyt, Arriuksen poika, mutta ei koskaan, milloin sitä on sydän ollut auttamassa, kuten nyt."

"Sittepä uskallan antaa sinulle vielä yhden asian toimitettavaksi. Minä näin eilen, että Messala oli ylpeä vaunuistaan, ja syystä kyllä, sillä paraatkaan keisarin vaunut tuskin ovat niitä paremmat. Etkö voi olla katselevinasi niiden koristuksia, saadaksesi tietää, ovatko ne keveät vai raskaat. Minä tahtoisin tietää niiden oikean painon ja suuruuden, ja, Malluk, jos et saisikaan selkoa mistään muusta, niin hanki ainakin tarkka tieto, miten korkealla pyöräin akseli on maasta. Ymmärräthän, Malluk? Minä en tahdo, että hänellä olisi mitään varsinaista etua minua vastaan. En pidä mitään lukua vaunujen komeudesta; jos minä voitan hänet niissä vaunuissaan, tulee nöyryytyksensä vielä katkerammaksi ja minun voittoni täydellisemmäksi. Jos sitä vastoin hänen puolellaan on todellisia etuja, täytyy minun tietää ne."

"Kyllä ymmärrän", Malluk vastasi, "sinä tahdot, että minä mittaan matkan akselista maahan."

"Oikein, Malluk, ja minä iloitsen, että se onkin viimeinen asiani. Palatkaamme nyt dowariin."

Teltan ovella he tapasivat palvelijan kaatamassa äsken käynyttä palmuviiniä savusta mustuneihin astioihin ja pysähtyivät virkistämään itseänsä sillä juomalla. Kohta sen jälkeen Malluk palasi kaupunkiin.

Heidän poissa ollessaan oli sheikki lähettänyt matkalle taitavan ratsumiehen viemään Simonideen ehdottamia käskyjä. Se oli arabialainen, eikä hänellä ollut mukanaan mitään kirjallista sanomaa.

III LUKU.

Järvellä.

"Iras, Baltasarin tytär, lähettää sinulle tervehdyksen ja sanoman", lausui eräs palvelija Ben-Hurille, joka lepäsi teltassa.

"Annas minun kuulla hänen sanomansa."

"Hän kysyy: tahdotko lähteä hänen kanssansa järvelle?"

"Minä itse tuon vastauksen, sano niin hänelle."

Ben-Hur sai kenkänsä, ja parin minuutin kuluttua hän jo oli menemässä kauniin egyptiläistytön luo. Vuorten varjot laskeutuivat hitaasti palmumetsikköä kohti, sikäli kuin ilta kului. Etäältä puiden väliltä kuului lammaskellojen kilinää, karjan ammuntaa ja paimenten huutoja, kun he toivat kotiin suojattejansa. Elämä tässä palmumetsässä oli kaikin puolin paimentolaiselämää, saman kaltaista kuin aavikon huonommillakin laitumilla.

Sheikki Ilderim oli ollut katsomassa iltapäivän harjoitusta, joka oli ollut samanlaista kuin aamullakin, ja sitten lähtenyt kaupunkiin Simonideen luo. Hän aikoi palata yön tullessa, mutta koska hänellä oli paljo keskusteltavaa ystävänsä kanssa, oli palaaminen melkein mahdoton. Ben-Hur, siten yksikseen jääneenä, oli pitänyt huolta hevosten hoitelusta, virvoittautunut uimisella, vaihtanut puvun, joka hänellä oli ollut harjoituksessa, tavalliseen, kokonaan valkoiseen, jollainen soveltui oikealle sadduseukselle. Hän söi aikaisin illallista ja tunsi, nuoruudesta voimakas kun olikin, täydellisesti virkistyneensä kovasta ponnistuksesta, jonka oli kestänyt.

Ei ole viisasta eikä rehellistä olla tunnustamatta kauneuden valtaa. Ei kukaan hienotuntoinen sielu voi olla tuntematta sen vaikutusta. Historia Pygmalionista ja hänen kuvapatsaastaan on yhtä luonnollinen kuin runollinenkin. Kauneus on itsessään suuri voima, ja Ben-Hur tunsi nyt olevansa sen lumouksen alaisena.

Egyptiläinen Iras oli hänestä erinomaisen kaunis sekä kasvoilta että vartalolta. Ajatuksissaan hän yhä vielä kuvaili häntä sellaiseksi, kuin hän oli lähteellä ollut. Hänen äänensä lumous tuntui sitä suloisemmalta, kun kiitollisuuden kyyneleet olivat sitä verhonneet; hänen silmänsä, nuo suuret, mustat, mantelin muotoiset gasellin-silmät, joista näkyi hänen kotoperänsä, kuvastivat mielialaa paljoa kaunopuheisemmin, kuin sanat koskaan voivat tehdä. Ajatella häntä oli sama kuin maalata eteensä hoikka, pitkä olento, miellyttävä, hienotapainen, runsaasti pitseillä koristeltu; olento, joka tarvitsi vain vastaavaisen sielun, tullakseen Sulamitin tavalla ja samassa merkityksessä yhtä pelättäväksi kuin hyökkäävä armeija. Toisin sanoen, milloin Iras johtui Ben-Hurin mieleen, silloin tämä, samalla hänen läheisyytensä vaikutuksesta, muisti Salomon korkeaa veisua. Se tunne sydämmessä hän nyt meni tapaamaan häntä. Se mieliala ei ollut rakkautta, vaan ihmettelyä ja uteliaisuutta, jotka ovat rakkauden edelläkävijät.

Venelaituri oli tehty ilman taiteen sääntöjä: lyhyet portaat ja silta ynnä muutamia lyhtypaaluja. Ben-Hur pysähtyi ylimmälle portaalle ihmettelemään näköä, joka levisi hänen silmäinsä eteen.