Part 19

Nämä viimeiset juoksijat suhahtivat ohitse hänen puhuessaan. Yht'äkkiä nelivaljakko joutui epäjärjestykseen. Katsojain joukosta kuului kimakka huuto. Ben-Hur kääntyi sinne päin ja huomasi ukon, joka oli puoleksi noussut paikaltaan, nyrkit ilmassa, silmät hurjasti säkenöivinä ja pitkä parta kiihkosta vapisevana. Muutamat lähinnä istujat alkoivat nauraa.

"Pitäisipä noiden ainakin kunnioittaa hänen hopeapartaansa. Kuka hän on?" Ben-Hur kysyi.

"Mahtava mies aavikoilta, jostakin Moabin toiselta puolen. Hänellä on koko laumat kameleja ja hevosia, joiden sanotaan suorassa linjassa polveutuvan ensimmäisen Faraon juoksijasta. Sheikki Ilderim on hänen nimensä ja arvonsa", vastasi Malluk.

Ajaja koetti tällä välin rauhoittaa nelivaljakkoa, mutta turhaan. Jokainen turha koetus suututti sheikkiä yhä enemmän.

"Abbadon hänet vieköön!" huusi patriarkka kimakasti. "Juoskaa, lentäkää! kuuletteko, lapseni?" Tämä kysymys oli nähtävästi lausuttu hänen seuralaisilleen ja heimolaisilleen. "Kuuletteko? Ne ovat aavikon lapsia, kuten te itsekin. Pysäyttäkää, rientäkää!"

Hevoset yhä enemmän rajustuivat.

"Kirottu roomalainen!" Sheikki pudisti ajajalle nyrkkiään. "Eikö hän vannoen vakuuttanut osaavansa ajaa niitä, eikö hän sitä vannonut koko latinalaisten jumalainsa äpäräjoukon kautta? Ei, antakaa minun olla, minä sanon! Hän vannoi, että ne juoksevat kuin kotka ja tottelevat ohjia kuin lammas. Kirottu hän olkoon! ja kirottu se valehtelijan äiti, joka sanoo häntä pojakseen. Katsokaas niitä verrattomia elukoita! Koettakoonpas vain käyttää piiskaa, niin..." Loppu sotkeutui kuulumattomiin, ja puheen sijasta kuului vain hirveätä hammasten kiristelemistä. "Menkääpäs, muutamat teistä, pidättäkää niitä ja puhelkaa niille! Yksikin sana riittää taikka vain yksi niitä lauluja, joita äitinne lauleli teille teltan alla. Voi, mikä hullu minä olinkin, kun luotin roomalaiseen!"

Muutamia vanhuksen varovaisimpia ystäviä asettui hänen ja hevosten väliin. Sopivaan aikaan ukolle sattuva hengästys helpotti melkoisesti ystäväin sotajuonta.

Ben-Hur käsitti varsin hyvin sheikin tunteet eikä voinut olla tuntematta osanottoa häntä kohtaan. Hän tiesi, että tuo kuohaus ei niin paljon johtunut loukatusta omaisuusylpeydestä eikä kilpailun päätöksen pelosta kuin ukon rakkaudesta eläimiä kohtaan, sillä patriarkan ajatus- ja käsityskannan mukaan saattoi sellaisia eläimiä rakastaa melkeinpä tunteellisimman kiihkon tapaisella hellyydellä.

Hevoset olivat kastanjaruskeat, ihan pilkuttomat ja yhdennäköiset sekä niin rakennetut, että näyttivät pienemmiltä, kuin oikeastaan olivat. Hienot korvat koristivat pikku päitä, jotka olivat leveät silmäin kohdalta; leveiden sieramien sisäiho loisti punaiselta kuin tuli; kauniin kaarevia kauloja sievisti tuuheat harjat, jotka peittivät myös koko rinnan, ja otsajouhet olivat, kuten koko muukin karva pehmoiset kuin silkki. Polvien ja nilkkakarvojen väliltä olivat sääret litteät kuin ihmisen kämmen, mutta polvien yläpuolelta pyöreät ja jäntereiset, niin että ne jalat kyllä soveltuivat kantamaan kaunista vartaloa. Kaviot kiilsivät kuin hiottu agaatti-kivi. Kun hevoset nousivat pystyyn tai muuten teiskuivat, silloin niiden mustankiiltävät, tuuheat hännät laahasivat maata. Sheikki sanoi elukoitansa verrattomiksi, ja todella hän olikin oikeassa.

Täten uudestaan tarkastellessansa hevosia Ben-Hur käsitti täydellisesti, mikä molemminpuolinen rakkaus yhdisti niitä ja omistajaa toisiinsa. Ne olivat kasvaneet hänen silmäinsä edessä, olleet päivällä hänen erityisen huolensa ja yöllä hänen unelmiensa esineinä. Ne olivat olleet perheen jäseniä kotona mustan teltan alla paahteisella aavikolla ja saaneet yhtä suuren osan hänen rakkaudestaan kuin lapsetkin. Saadakseen voiton vihatuista ja mahtavista roomalaisista oli vanhus tuonut lemmikkinsä kaupunkiin, vahvasti luottaen niiden kyllä voittavankin, jos hän vain löytäisi taitavan ja kyllin älykkään ajajan, joka niitä ohjaisi. Ollen toisenlainen luonteeltaan kuin länsimaiden maltillisemmat kansat hän ei malttanut tyytyä taitamattoman ajajan erottamiseen ja ajamiseen tipo tiehensä; arabialaisen sheikin piti sitä paitsi päästää suuttumuksensa ilmi pauhaamalla suun täydeltä haukkumasanoja.

Ennen kuin sheikki ehti tyyntyä kiivastumisestaan, oli jo kymmenkunta kättä tarttunut hevosien suitsiin ja rauhoittanut ne. Melkein samaan aikaan ilmestyivät uudet vaunut radalle. Ajaja, vaunut ja hevoset olivat varustetut aivan kuin viimeiseksi kilpailupäiväksi sirkukseen. Tarpeen on, kuten tuonnempana huomaamme, tehdä tässä tarkka kuva tämän uuden ajajan esiytymisestä.

Ei ole vaikea saada selväksi niiden ajokalujen muotoa, joilla me kaikki tiedämme olevan klassillisen maineen. Ajatelkaamme vain matalat, kaksipyöräiset vaunut, joiden pitkällä akselilla lepäsi yksikomeroinen, takaa avoin kori. Sellainen oli alkuperäinen malli. Taiteellinen aisti aikaa myöten varttuessaan ryhtyi koristelemaan noita kömpelötekoisia ajokaluja, joten niistä tuli loistoteoksia sellaisia kuin esimerkiksi ne kuvittelemamme vaunut, joissa Aurora ajoi aamun koitteessa.

Ajajat tähän vanhaan aikaan olivat yhtä taitavat ja kunnianhimoiset kuin nykyisetkin ajomestarit. He sanoivat vaatimattominta kilpailua kaksivaljakon ja vaikeinta nelivaljakon ajoksi. Viime mainitussa kilpailtiin niiden sääntöjen mukaan, joita noudatettiin Olympiassa ja muissa sellaisissa juhlatiloissa.

Nämä ajokentän rohkeat kilpailijat mieluisimmin valjastivat kaikki hevoset rinnan vaunujen eteen. Selvyyttä varten sanottiin keskimmäisiä eli aisan kummallakin puolella olevia _ieshevosiksi_ ja laitimmaisia _ohjashevosiksi_. Heidän käsityksensä mukaan, oli täydellisen vapaa liikunta nopeuden ensi ehto. Valjaat olivat sen tähden hyvin yksinkertaiset; ainoastaan kaulavyö ja siihen kiinnitetty hihna sekä ohjakset ja yksi vetohihna. Lähellä aisan nenää oli näet lyhyt poikkipuu eli ies, joka hihnalla yhdistettiin hevosen kaulavyöhön. Ieshevosten vetohihnat olivat kiinnitetyt pyöräin akseleihin ja ohjashevosten hihnat korin etulaitaan. Ohjas juoksi aisan nenään asetetussa renkaassa ja jakautui siitä eri hevosiin, pujouttautuen päitsien sisäpuolella olevista renkaista kunkin suuhun.

Tämän selityksen jälkeen lukija kylliksi käsittää asiaa, voidakseen ymmärtää tapauksia, joita nyt ryhdymme kertomaan.

Muut kilpailijat oli otettu vastaan ääneti, mutta viimeksi tulleella oli parempi onni. Hänen ajaessaan sen paikan kohdalle, josta ajattelemme katsovamme kenttää, tervehdittiin häntä kovilla huudoilla, käsien paukutuksella ja muilla suosion osoituksilla, jotka vaikuttivat, että yleisön huomio kääntyi yksinomaan häneen. Hänen ieshevosensa olivat mustat, vaan ohjashevoset lumivalkoiset. Kaikki neljä olivat vallitsevan roomalaistavan mukaan typistetyt, se on, hännät olivat leikatut lyhyiksi ja samoin lyhennetyt harjat olivat solmeillut loistavan punaisilla ja keltaisilla nauhoilla pieniksi palmikoiksi.

Esiin syöksyvä valjakko ehti niin paljon kentälle, että vaunut kokonaan jo näkyivät katsojille, ja niiden ulkomuoto kyllä osoitti kohtuullisiksi ne suostumushuudot, joilla häntä tervehdittiin. Pyörät olivat oikeat vaunusepän mestariteokset. Paksut pronssivanteet vahvistivat muuten hentoja rumpuja. Puolapuut olivat vuollut elefantinhampaista ja asetetut luonnollisen kaarevuutensa mukaan ulospäin, niin että pyörän ontevuus tuli täydelliseksi, jota silloin kuten nytkin pidettiin hyvin tärkeänä asiana. Kiiltävästä mustastapuusta veistetyt pyöränkehät oli ympäröity pronssisilla kiskoilla. Akselin päitä koristivat irvistelevät vaskiset tiikerinpäät, ja kori oli palmikoitu kullatuista pajunvesoista. Kauniit hevoset ja loistavat vaunut saivat Ben-Hurin yhä uteliaammin katselemaan ajajaa.

Kuka hän oli?

Ben-Hur, ensi kerran kysyessään tuota itseltänsä, ei vielä voinut nähdä miehen kasvoja eikä koko hänen olentoansa, mutta ryhti ja muu käytös olivat hänelle tutut ja herättivät muistoja entisistä ajoista.

Kukahan hän olikaan?

Vaunut yhä lähestyivät täyttä vauhtia. Suostumushuudot ja komeat varukset osoittivat ajajan olevan joko ylhäinen suosikki tai kuuluisa ruhtinas. Sellaista julkista esiytymistä ei ollenkaan katsottu sopimattomaksi ylhäiselle asemalle. Kuninkaatkin usein kilpailivat voittopalkinnosta. Tiedämmehän, että Nero ja Kommodus harjoittivat kilpa-ajoa. Ben-Hur nousi ja tunkeutui aitanuoran luo alimman katsojarivin eteen. Hänen kasvonsa olivat vakavat, ja koko hänen käytöksestään näkyi kiivasta liikutusta.

Nyt hän sai ajajan kokonaan näkyviinsä. Tämän vieressä ratsasti joku kumppani, jota klassillisissa kertomuksissa sanotaan Myrtilukseksi; se arvonimi myönnettiin ylhäisille henkilöille, jotka kiihkoisesti harjoittivat ajokilpailua. Ben-Hur ei voinut katsoa mitään muuta kuin ajajaa, joka seisoi vaunuissa, ohjat moneen kertaan kierrettynä ympäri ruumiin: kaunis vartalo, jota vaaleanpunainen tunika hiukan verhosi. Oikeassa kädessä hänellä oli piiska, vähän korotetussa ja eteen päin ojennetussa vasemmassa kädessä ohjakset. Asento oli erinomaisen miellyttävä ja elävä. Onnitteluhuudot ja käsien taputukset hän otti vastaan kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Ben-Hur seisoi kuin kiinninaulattuna; hänen aistinsa ja muistonsa olivat uskollisesti auttaneet häntä: _ajaja oli Messala_.

Valituista hevosista, vaunujen komeudesta, henkilön ryhdistä ja käytöksestä sekä varsinkin kylmäkiskoisesta, terävästä, kotkamaisesta muodosta, joka oli omituinen roomalaiselle heidän niin monta vuosisataa kestäneen herruutensa tähden, Ben-Hur tunsi muinaisen Messalan, kun hän siinä seisoi vaunuissa yhtä ylpeänä, yhtä itserakkaana ja rohkeana kuin ennenkin, samaa kunnianhimoa, kyynillisyyttä ja pilkkaa katseessaan.

VIII LUKU.

Lähteellä.

Ben-Hurin astuessa alas katsojain paikalta, nousi etäiseltä penkiltä arabialainen kuuluttamaan.

"Kuulkaa, te itä- ja länsimaiden miehet! Jalo sheikki Ilderim tervehtii teitä. Hän kilpailee suurimmasta palkinnosta neljällä hevosella, jotka ovat viisaan Salomon lempihevosten jälkeisiä. Mutta hän tarvitsee voimakasta kättä niitä ohjaamaan. Joka sen tekee niin, että hän voi olla täysin tyytyväinen, sen hän lupaa tehdä rikkaaksi koko ijäkseen. Ilmoittakaa hänen tarjouksensa täällä, tuolla kaupungissa ja kilpapaikoissa kaikkialla, mihin urhoja kokoutuu runsaimmasti. Niin sanoo minun herrani, sheikki Ilderim, antelias."

Tämä julistus sai aikaan vilkkaan liikkeen ihmisjoukossa telttakaton alla. Iltaan asti sitä arvattavasti toisteltiin ja siitä keskusteltiin Antiokian kaikissa urheilua rakastavissa seuroissa. Ben-Hur, kuultuaan sen, pysähtyi ja antoi katseensa vitkastellen liidellä julistajasta sheikkiin. Malluk luuli hänen olevan ottamaisillaan vastaan tarjouksen, mutta tunsi sydämmensä rauhoittuvan, kun hän heti sitte kääntyi hänen puoleensa, kysyen: "Mihinkä nyt, hyvä Malluk?"

Malluk vastasi nauraen: "Jos olet samallainen kuin muut, jotka ensimmäistä kertaa käyvät Dafnessa, niin riennä ennustuttamaan kohtaloasi."

"Kohtaloaniko, sanoitko niin? Vaikka tuo ajatus on vähä pakanallinen, niin lähtekäämme kuitenkin kuulemaan jumalattaren ajatusta."

"Ei, sinä Arriuksen poika! Näillä Apollon papittarilla on parempia temppuja. Puhuttelematta Pytiaa tai Sibyllaa he myövät sinulle papyruslehden, joka äsken juuri on katkastu varrestaan, ja käskevät pistämään sitä lähteen veteen; silloin voit siitä lukea värsyn, joka ilmoittaa sinulle tulevan kohtalosi."

Asiaan mieltymys katosi Ben-Hurin kasvoista ja hän sanoi välinpitämättömästi:

"On ihmisiä, joiden ei tarvitse kiusata itseään tulevaisuutensa mietiskelemisellä."

"Ehkä mieluisemmin käyt katsomassa temppelejä?"

"Eivätkö ne ole kreikkalaisia?"

"Siksihän sitä rakennustapaa sanotaan."

"Helleniläiset olivat taiteissa kauneuden mestareja, mutta he ovat rakennustaiteessa jäykän kauneuden tähden uhranneet vaihtelevaisuuden. Heidän temppelinsä ovat ikään kuin yhteen kaavaan valetut. Miksikä sanoit lähdettä?"

"Kastalia se on."

"Ah, se on kuuluisa yli koko maailman. Käykäämme sitä katsomassa."

Malluk tarkasteli seuraajaansa ja huomasi, että tämän iloisuus oli ainakin siksi kertaa haihtunut. Hänhän ei ollenkaan pitänyt lukua ohi virtailevasta ihmisjoukosta eikä kertaakaan ääneen ihmetellyt taidelaitoksia, joiden ohi kulkivat, vaan astui ääneti, melkeinpä äreänä hitain askelin eteen päin.

Oikeastaan oli asia niin, että Messalan näkeminen oli tehnyt Ben-Hurin miettiväiseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi tuskin tuntia vielä kulunut siitä, kun raa'at kädet kiskoivat hänet pois äitinsä luota ja roomalainen lukitutti isänkodin portit. Hän ajatteli, mitenkä hänellä toivottomassa elämässään kalereilla -- jos sitä voi elämäksi sanoakaan -- ei työnsä ohella ollut mitään muuta tekemistä kuin hautoa kostounelmia, joissa Messala oli päähenkilönä. "Gratukselle", sanoi hän aina itsekseen, "voi antaa anteeksi, mutta Messalalle ei koskaan!" Ja vahvistaakseen ja karaistakseen päätöstänsä hän oli moneen kertaan toistellut mielessään: "Kuka osoitti meidät vainoojillemme? Ja kun anoin apua, vaikk'en anonutkaan itselleni, kuka silloin meni pilkallisesti nauraen tiehensä?" Ja ainiaan oli hänen unelmissaan ollut sama päätös: "Sinä päivänä, kun me jälleen tapaamme toisemme, auta minua, sinä isäimme Jumala, auta kostamaan oikein erinomaisella tavalla!"

Nyt tämä yhtyminen oli tapahtunut. Ehkäpä jos Ben-Hur olisi tavannut Messalan köyhänä ja kärsiväisenä, hänen tunteensa olisivat olleet toisenlaiset, mutta nyt ei ollut niin. Messala oli ylen onnellinen, ja siinä onnessa näkyi välkettä, päivänpaistetta ja kultausta.

Se mitä Malluk luuli vain hajamielisyydeksi, se siis tosiaan oli mietiskelemistä, mitenkä hän voisi tavata Messalan ja miten tehdä sen yhtymisen niin muistettavaksi kuin mahdollista.

Hetkisen kuluttua he kääntyivät tammikujalle, jossa ihmisiä virtaili edes takaisin sekä jalkaisin että ajaen. Orjat kantoivat naisia kantotuoleissa ja vaunuja rämisten vieri ohitse. Käytävän päästä vei vähän viettävä alamäki vihreälle kentälle, jota toiselta puolen rajoitti harmaa vuorenseinä. Sielläpä jo kuuluisa Kastalian lähde näkyikin.

Tunkeutuen sinne kokoutuneen ihmisjoukon lävitse Ben-Hur näki vesisuihkun tulvivan kalliolohkareen huipusta mustaan marmorisäiliöön, johon se kuohuen ja poristen katosi, mennen arvattavasti edelleen jostakin näkymättömästä viemäristä. Säiliön vieressä näkyi pienen, kallioon hakatun katoksen alla parrakas ja ryppyinen vanha pappi, yllä kaapu. Ihmisten asennosta oli vaikea päättää, ainiaan suihkuava lähteensuoniko veti puoleensa suurimman huomion, vaiko pappi, joka myöskin ainiaan oli paikallansa. Tämä vanhus kuuli, näki ja oli nähtävänä, mutta ei puhunut koskaan. Välistä joku ojensi häntä kohti kätensä, tarjoten rahaa. Viekkaasti tirkistäen pappi otti rahan ja antoi sijaan papyruslehden.

Ostaja kiiruhti heti kastamaan lehtensä lähteesen ja katsomaan sitä, veden pois juostua, aurinkoa vasten, jolloin hän vaivansa palkaksi sai lehden pinnalta lukea runomuotoon sepitetyn kirjoituksen. Lähteen mainetta kannattikin hyvästi se runollinen kekseliäisyys, joka ilmeni vastauksissa. Ennen kuin Ben-Hur ehti kysyä kohtaloansa, näkyi muutamia muita tulevan niityn poikki, ja heidän sekä ryhtinsä että koko ulkoasunsa kiihottivat niin hyvin hänen kuin muidenkin uteliaisuutta.

Hän näki ensin hyvin kookkaan lumivalkoisen kamelin, jota ratsumies talutti. Päiväteltta kamelin selässä oli tavattoman tilava ja koristettu punaisella ja kullalla. Jälestä seurasi vielä kaksi ratsumiestä, pitkät keihäät käsissä.

"Ihmeen kaunis kameli!" sanoi joku joukosta.

"Luultavasti ulkomainen ruhtinas", arvasi toinen.

"Taikka pikemmin kuningas."

"Jos se olisi elefantti, luulisin minäkin samaa."

"Kameli ja lisäksi valkoinen", sanoi eräs mahtavasti. "Totta Apollon kautta, ystävät, nuo, jotka tulevat tuolla -- näettehän, että heitä on kaksi -- eivät ole ruhtinaita eikä kuninkaita, vaan naisia."

Tämän puhelun aikana tulijat jo saapuivat lähteen luo.

Kameli ei läheltä katsoen näyttänyt yhtään rumemmalta kuin etäältä. Muhkeampaa eläintä ei kukaan lähteellä olijoista ollut koskaan nähnyt, vaikka siellä kyllä oli vieraita etäisimmistäkin seuduista. Kuinka mustat silmät! Kuinka erinomaisen hieno, lumivalkoinen karva! Kuinka pontevasti sen jalat nousivat, ja kuinka äänettömästi ja vakavasti ne koskivat maahan! Ja miten hyvin sille soveltui silkkisuitsensa kaikkine kultarimpsuineen ja tupsuineen. Hopeakellojen helinä ilmoitti sen tuloa ja se astui ikään kuin ihan tietämättä selässään olevankaan taakkaa.

Mutta ketä olivat mies ja nainen päiväteltan alla?

Joka silmä tervehti heitä kysyvällä katseella.

Jos mies oli ruhtinas tai kuningas, niin ihmisjoukossa olevat viisastelijat eivät ainakaan voineet syyttää aikaa häneen nähden puolueelliseksi. Katsellessa tuota laihaa, syvälle painunutta ja suureen turbaaniin käärittyä muotoa ja sen kuivettunutta ihoa, joka teki mahdottomaksi arvata miehen kansallisuutta, tuntui iloiselta, että olipa elämän raja yhtä hyvin mahtavalla kuin alhaisellakin. Enimmän olisi voinut kadehtia ukkoa saalin tähden, johon hän oli verhottuna.

Nainen istui itämaiseen tapaan verhottuna hunnuilla ja pitseillä, jotka olivat erinomaisen hienotekoiset. Kyynäspäiden yläpuolella ja kalvosimissa oli hänellä kiemurakäärmeiden muotoiset kultakoristukset, yhdistetyt kultanauhoilla. Käsivarret olivat muuten paljaat ja luonnostaan sangen kaunismuotoiset, kädet hennot kuin lapsella. Toisesta kädestä, joka lepäsi ratsastuolin laidalla, näkyi sormuksilla melkein kokonaan peitetyt hienot sormet, päistä kuultavat kuin perlemo. Päässä hänellä oli nauhoilla ja kultarahoilla koristettu verkko. Osa rahoista oli otsakoristeena, toiset riippuivat selässä puoleksi paksun, sinimustan tukan peitossa, joka sinänsä oli verrattomin koristus ja teki hunnun sillä puolen tarpeettomaksi, ell'ei sitä tahdottu käyttää tomun ja auringon paahteen suojaksi. Hän katseli korkealta istuinpaikaltaan levollisesti ihmisjoukkoa, ollen nähtävästi niin kiintynyt siihen tarkasteluunsa, ett'ei ollenkaan näyttänyt tietävän, miten suurta huomiota itse herätti. Mutta tavatonta, jopa ihan vastoin ylhäisten naisten tapaa oli, että hän katsellessaan muita piti kasvonsa paljaina.

Hänen muotonsa oli kaunis, nuorekas ja pyöreä. Iho ei ollut vaalea, kuten kreikkalainen, ei tumma, kuten roomalainen, eikä kellahtava, kuten gallialainen, vaan pikemmin näytti Ylä-Niilin aurinko siihen lumonneen sellaista kuultavuutta, että veri loisti lävitse, poskista ja otsasta, kuten lampun himmennetty valo. Luonnostaan suuret silmät olivat maalatut pitkin luomia mustalla värillä, kuten itämaissa on ollut tapana ikivanhoista ajoista asti. Huulet, ollen vähän raollaan, näyttivät purpurakehyksensä sisältä loistavan valkoisia hampaita. Jos näihin kauneuskohtiin vielä lisäämme hänen pikku päänsä miellyttävän ryhdin ja klassillisen muodon sekä kohtuullisen pitkän kaulan sopivan kaarevuuden, niin jopa syystä kyllä saatamme sanoa häntä näöltään kuningattareksi.

Ikään kuin kylliksi tarkasteltuaan väkijoukkoa ja paikkaa, kaunis nainen kääntyi antiokialaisen taluttajan puoleen, joka nyt ohjasi kamelin lähemmäksi lähdettä ja käski laskeutumaan polvilleen, otti sitte naisen kädestä pikarin ja meni sitä täyttämään. Samassa pyöräin ja hevoskavioiden jyminä häiritsi vierasten tulosta ja naisen ihmettelemisestä syntynyttä äänettömyyttä, ja ihmiset huutaen hajaantuvat kaikkiin suuntiin.

"Luulenpa, että tuo roomalainen aikoo ajaa päälle; pidä varasi!" huusi Malluk Ben-Hurille, samassa jo kiireimmiten itse paeten.

Ben-Hur katsahti sinne päin, josta ääni tuli, ja huomasi Messalan nelivaljakollaan laskevan suoraan ihmisjoukkoa kohti. Nyt hän näki hänet läheltä ja selvään.

Hajaantunut joukko jätti suojattomaksi kamelin, jonka pelastaakseen olisi pitänyt olla sukkelampi liikkeiltään, kuin kameli yleensä on; mutta hevoskaviot jo melkein koskivat siihen ja se kuitenkin makasi polvillaan, silmät ummessa, lakkaamatta märehtien, niin tyynenä, että kyllä voi huomata sitä jo kauan hyvänä pidetyn. Aitiopialainen väänteli kauhusta käsiään. Vanhus valmistautui pakenemaan päiväteltasta, mutta ikä oli hänet jo liiaksi rammannut eikä hän myöskään voinut pahimmassa vaarassakaan unhottaa arvokkaisuutta, joka jo näytti hänellä olevan juurtuneena tapana. Naisen oli liian myöhä pelastua, Ben-Hur seisoi lähimpänä ja huusi Messalalle:

"Seis! Katso, mihin ajat! Pidätä, seis!"

Tuo ylimys nauroi itsetyytyväisesti, ja kun Ben-Hur ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, syöksyi hän esiin ja tarttui vasemman ieshevosen ja sen lähimmän kumppanin suitsiin. "Sinä roomalainen koira! Onko ihmishenki sinusta niin arvoton?" niin huutaen hän työnsi koko voimallaan hevosia takaperin. Ne nousivat pystyyn ja pakottivat toisetkin hevoset kääntymään syrjään. Aisa työntäytyi korin alle ja oli vähällä kaataa sen kumoon. Messala töin tuskin pysyi vaunuissa, mutta hänen suosikkinsa Myrtilus vierähti kuin puunpölkäre maahan. Ihmiset, nähtyään vaaran jo olevan ohitse, remahtivat ivanauruun.

Nytpä näkyi roomalainen ylpeys koko loistossaan. Messala päästi ohjakset vyöltänsä, viskasi ne syrjään, hypähti maahan, astui kamelin ympäri, katsahti Ben-Huriin ja sanoi puolittain vanhukselle, puolittain naiselle:

"Pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Nimeni on Messala, ja maan äidin kautta vannon, ett'en nähnyt teitä enkä kamelianne. Mitä näihin hyviin ihmisiin koskee, niin luotin ehkä liiaksi ajotaitooni. Minä aioin nauraa heille, nyt he nauravat minulle, ja olkoon se heille terveydeksi."

Hyväntahtoinen, huoleton katse, jonka hän ikään kuin heitti ympärillä seisojiin, soveltui oivallisesti hänen sanoihinsa. Ihmiset pysyivät hiljaa, kuullakseen, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Varmaan tietäen saaneensa voiton niistä, joita oli loukannut, hän viittaamalla käski kumppaniaan viemään vaunuja turvallisempaan paikkaan ja kääntyi sitte rohkeasti naisen puoleen.

"Sinä olet kiintynyt tähän kunnon mieheen, jonka anteeksi antoa, joll'ei sitä nyt suoda, minä sitte koetan sitä uutterammin saavuttaa. Minä tarkoitan, oletko hänen tyttärensä?"

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Pallas avita, sinä olet kaunotar! Varo vain, ett'ei Apollo erehdy ja luule sinua kadonneeksi Dafneksensa! Mikähän maa voi kehua olevansa sinun äitisi? Älä käänny pois. Ah, maltahan! Indian aurinko säteilee sinun silmistäsi; Egypti on painanut rakkausleimansa sinun kaunisten huuliesi nurkkiin. Älä käänny, suloinen hallitsija, toisen orjan puoleen, ennen kuin osoitat olevasi armollinen tälle. Sano edes, annatko minulle anteeksi."

Nainen keskeytti roomalaisen puhetulvaa siten, että kääntyi hymyillen Ben-Hurin puoleen ja päätänsä viehättävästi nyykäyttäen kysyi:

"Tahdotko tulla tänne? Ota tämä pikari ja täytä se. Isääni janottaa."

"Olen alammaisin palvelijasi."

Ben-Hur kääntyi tekemään pyydettyä palvelusta ja tuli siten seisomaan kasvot vasten kasvoja Messalan kanssa. Heidän katseensa yhtyivät, juutalaisen nuhtelevasti, roomalaisen loistaen kompamielistä häijyyttä.

"O vieras, yhtä julma kuin kaunis!" sanoi Messala, viitaten kädellään jäähyväsiksi. "Joll'ei Apollo ryöstä sinua, niin toivon näkeväni vielä toistekin. Kun en tiedä, mistä maasta sinä olet, en voi jättää sinua minkään sen jumalan haltuun. Senpä tähden, kaikkein jumalain nimessä, minä jätän sinut -- omaan suojelukseeni."

Messala oli nähnyt Myrtiluksen jo saaneen nelivaljakon rauhoitetuksi ja valmiiksi lähtöön ja palasi vaunujensa luo. Nainen katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui, ja hänen kasvoistaan näkyi pikemmin mieltymystä kuin tyytymättömyyttä. Hän otti nyt vastaan virvoittavan vesipikarin. Isän ensin juotua hänkin kosketti sitä huulillansa, kumartui alas ja antoi tyhjän pikarin Ben-Hurille erittäin viehättävällä tavalla.

"Pidä se, minä pyydän! Se on täynnä siunauksia, kaikki aiotut sinulle!"

Kameli sitte heti ajettiin ylös levostaan. Se oli juuri lähtemässä liikkeelle, kun vanhus huusi: "Seis!"

Ben-Hur lähestyi vanhusta kunnioittavasti.