Part 18

"Dafnen tiekö?" ovenvartia vastasi, kummastuen Ben-Hurin kysymyksestä. "Etkö ole ennen ollut täällä? No, sittepä lue tämä päivä elämäsi onnellisimmaksi. Tie on helppo löytää. Ensimmäinen katu tästä vasempaan vie etelään päin suoraa päätä Sulpius-vuorelle, jonka huipulla on alttari Jupiterin kunniaksi ja pyöröteateri. Astu sitä suuntaa kolmanteen tienhaaraan asti, jota sanotaan Herodeen pylvästöksi. Käänny sitte oikealle ja kulje Seleukoon vanhan kaupungin läpi Epilaneen vaskiportille. Siitä Dafnen tie alkaa -- ja jumalat saattakoot sinua!"

Annettuaan pari käskyä tavaroistansa Ben-Hur lähti matkalle.

Hän löysi helposti Herodeen pylvästön. Sitte hän alkoi astua vaskiporteille päin pitkin marmorista pylväskäytävää, joka oli täpö täynnä ihmisiä kaikista kauppaa harjoittavista maailman kansakunnista.

Oli neljäs päivänhetki, kun hän astui portista ja huomasi joutuneensa loppumattoman pitkään ihmisvirtaan, joka lainehti kuuluisaa metsikköä kohti. Tie oli jaettu eri ratoihin jalan astujia, ratsastajia ja vaunuilla ajajia varten, ja kukin niistä vielä erittäin tulijoita ja menijöitä varten. Eri ratoja suojelivat matalat aidat, joita siellä täällä katkasivat mahtavan suuret, osaksi kuvapatsailla koristetut kantakivet. Molemmin puolin tietä oli hyvin hoidettuja ruohokenttiä, joita siellä täällä tammi- ja metsäviikunapuuryhmät sievistivät, sekä köynnöskasvisia lehtimajoja väsyneiden varalle, joita paluumatkalla oli erittäin runsaasti. Jalkatiet olivat punaisesta kivestä ja ratsastiet lujaan pakatusta valkoisesta hiekasta, joka teki hevoskavioiden ja pyöräin äänet kuulumattomiksi. Suihkukaivoja oli ihmetyttävän paljo, kaikki muistoina kuningasten käynneistä ja nimitetyt antajain mukaan. Tämä suurenmoinen katu, kulkien lounaista kohti, oli kaupungista pyhän paikan porteille asti noin kuuden virstan pituinen.

Ollen katkeralla mielellä Ben-Hur tuskin tuli huomanneeksi kuninkaallista anteliaisuutta, joka näkyi koko tierakennuksesta. Yhtä vähän hän alussa välitti kansajoukostakaan. Puhuaksemme suoraan, hajamielisyytensä ohella hänessä oli melkoisesti ylevää itsetuntoa, kuten roomalaisessa, joka äsken tultuaan maailman keskus-kaupungin suurenmoisesta komeudesta kulki katselemassa etäisiä maakuntia. Eihän niissä voinut hänelle olla mitään uutta eikä erinomaista nähtävää. Ben-Hur pikemmin käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta tunkeutua ihmisjoukkojen läpi, jotka astuivat liian hitaasti hänen maltittomuuteensa verraten. Saavuttuaan Herakleaan, kaupungin ja pyhän paikan väliseen kauppalaan, hän alkoi tuntea vähän väsymystä ja sen tähden enemmän halua tarkastelemaan kirjavaa taulua. Kerran hänen huomionsa kiintyi pariin vuoheen, joita kaunis nainen talutti, kaikki koristettuina loistavilla nauhoilla ja kukilla. Sitte hän pysähtyi katselemaan suurta, lumivalkoista härkää; se oli seppelöity tuoreilla lehdillä ja kantoi leveässä selässään alastonta lasta korissa, nuoren Bakkuksen kuvaa, joka pusersi kypsiä rypäleitä pikariin ja tyhjensi aina sen, kutsuttuaan tavallisen juomauhrin sanat. Lähtiessään jälleen astumaan hän itsekseen arvaili, minkähän jumalan alttarille nuo lahjat olivat menossa. Komeapukuinen ratsastaja lennätti ohitse ratsulla, jolta silloisen tavan mukaan oli harja lyhyeksi leikattu. Ben-Hur hymyili huomatessaan ratsastajan ja hevon saman vertaisen ylpeyden. Sen jälkeen hän monestikin käänti päätänsä kuunnellakseen pyöräin natinaa ja kavioiden kapsetta; hän oli huomaamattaan viehtynyt vaunujen ja ajajain tarkastelemiseen. Kohta hän alkoi itsekseen tehdä huomioita myöskin niistä ihmisistä, joiden keskellä kulki. Siellä oli sekä miehiä että naisia, kaikenikäisiä ja -säätyisiä, kaikki juhlapuvussa. Muutamalla seuralla oli valkoiset vaatteet, toisella mustat; jotkut kantoivat lippuja, toiset heiluttivat suitsutusastioita. Muutamat marssivat hitaasti eteen päin hymnejä laulellen, toiset astuivat huilujen ja rumpujen tahdin mukaan. Jos tuolla tavalla joka päivä käytiin Dafnea tervehtimässä, miten ihmeellinen se paikka olikaan! Viimein hän kuuli ilohuutoja ja kovaa käsien taputusta. Hän katsahti ylös ja seurasi silmillään monia käsiä, jotka osoittivat kukkulan päältä näkyvän temppelin komeata, kreikkalais-tyylistä porttia. Hymnit kaikuivat kovemmin, musiikki kiihtyi sukkelammaksi, ja hän astui mahtavan ihmisvirran viemänä sisään, jopa itsekin vähän innostuen yleisestä kiihkosta. Ollen hyvin tutustunut Roomassa vallitsevaan hienouteen täytyi hänen ehdottomasti hämmästyä suurenmoista näköä, joka levisi hänen eteensä.

Suurenmoisten porttirakennusten läpi käytyään hän seisoi puistokadulla, joka oli tehty kiillotetusta kivestä. Temppelin ympäri liikkui levoton, meluava ihmisjoukko, jonka kirjavat puvut omituisesti lainehtivat suihkukaivojen lumivalkoista vaahtoa vasten. Hänen edessään näkyi luodetta kohti vievän koko joukko huolellisesti hoidettuja polkuja puutarhaan ja sen takana olevaan metsään, jonka päällä liiteli vaalean sininen savuharso. Ben-Hur katseli ympärilleen, tietämättä, mille tielle lähteä. Äkisti kuului naisääni huudahtavan:

"Miten kaunista! Mutta mihinkä nyt lähtisimme?"

Hänen saattajansa, jolla oli rukousnauha laakerinmarjoista, nauroi ja vastasi. "Astu vain, sinä kaunis pikku barbaari! Kysymyksesi osoittaa maallista pelkoa. Emmekö sopineet jättävämme kaikki maalliset huolet jälellemme Antiokiaan? Tuulet, jotka täällä puhaltelevat, ovat jumalain hengitystä. Antautukaamme siis tuulien leikkikaluiksi."

"Entä jos eksymme?"

"Sinä pikku pelkuri! Ei kukaan ole koskaan eksynyt Dafnessa, paitsi ne, joiden takaa portit ainiaaksi sulkeutuivat."

"Ja ketä ne olivat?" kysyi tyttö vielä levottomana.

"Ne, jotka eivät ole jaksaneet vastustaa paikan viehätysvoimaa, vaan ovat valinneet sen olinpaikakseen elämässä ja kuolemassa. Kuulehan! pysähdy, niin saat nähdä, ketä minä tarkoitan."

Marmorikivityksellä alkoi sandali-jalkojen iloinen leikki; joukko nuoria tyttöjä syöksyi puhujan ja hänen kauniin ystävänsä ohitse, alkaen laulaa ja tanssia rumpujen tahdissa. Nuori nainen pelästyen tunkeutui hyvin lähelle miestä, joka suojelevasti kiersi toisen kätensä hänen ympäri ja toisella löi vilkkaasti tahtia. Tanssijain tukka aaltoili vapaasti ja pehmoiset, valkeat jäsenet kuultivat silkkipuvun lävitse, joka tuskin verhosi niitä. Hekumallista tanssia ei voida sanoin kuvata. Vähän aikaa hypeltyään piiritanssia katosivat he tieltä poistuvan joukon lävitse yhtä nopeasti, kuin olivat tulleetkin.

"No, mitäs ajattelet?" kysyi mies naiselta.

"Ketä ne ovat?" kysyi hän puolestaan.

"Papittaria, vihittyjä Apollon temppelin palvelukseen. Heitä on koko armeija. Juhlissa he ovat kuorolaulajina, ja täällä heidän kotonsa on. Välistä he matkustavat pois muihin kaupunkeihin, mutta kaikki, mitä he saavat kokoon, tuodaan tänne rikastuttamaan jumalallisen huilunsoittajan temppeliä. Lähdemmekö astumaan edelleen?"

Samassa he katosivat ihmisjoukkoon. Ben-Hur rauhoittui miehen vakuutuksesta, ett'ei kukaan eksy Dafnessa, ja läksi kävelemään eteenpäin, mihin sattui.

Hänen huomionsa kiintyi ensinnä kuvapatsaasen, joka lepäsi kauniilla alustalla puutarhassa. Se oli kentauri. Kirjoitus ilmoitti tietämättömälle katsojalle sen kuvaavan Apollon ja Dianan suosikkia Kironia, jolle he olivat opettaneet metsästyksen, lääkintätaidon, soiton ja ennustustaidon salaisuudet. Sama kirjoitus kehoitti muukalaista yöllä katsomaan määrättynä hetkenä erääsen taivaan paikkaan, ja silloin hän oli näkevä Kiron-vainajan elävänä tähtien joukossa, jonne Jupiter oli siirtänyt sen jalon hengen.

Tämä viisain kentauri kuitenkin yhä vielä palveli ihmiskuntaa. Kädessään hän näet piti paperilevyä, johon oli kreikkalaisilla kirjaimilla piirretty:

"Oi matkustaja!

Oletko muukalainen?

I. Kuuntele purojen lorinaa äläkä pelkää kaivojen suihkuvettä; silloin najadit oppivat sinua rakastamaan.

II. Dafnen kutsumat tuulet ovat Zefyros ja Auster; ollen elämän suojelijat tuovat ne sinulle sen suloutta. Milloin Eolus puhaltaa, silloin Diana metsästelee muilla seuduin. Kun Boreas vinkuu, pysy poissa, sillä Apollo silloin on vihoissaan.

III. Metsikön varjot ovat sinun käytettäväsi tänä päivänä; yöllä ne ovat Pan-jumalan ja dryadein omat. Älä heitä häiritse.

IV. Syö varovasti lotus-kasvia, joka kasvaa purojen varsilla, ell'et tahdo kadottaa entisyyden muistoa, joka kyllä soveltuu Dafnen lapsille.

V. Väisty verkkoansa kutovaa hämähäkkiä; se on Arakne, joka tekee työtä Minervalle.

VI. Jos tahdot nähdä Dafnen kyyneliä, taita vain nuppu laakerin oksasta ja kuole.

Ole varoillasi!

Pysähdy, tule onnelliseksi."

Ben-Hur jätti tämän salaperäisen kirjoituksen muiden selitettäväksi, jotka melkein läpipääsemättömänä ryhmänä ympäröivät häntä, ja poistui juuri silloin, kun valkoista härkää talutettiin ohitse. Poika istui yhä vielä korissansa juhlasaaton seuraamana, ja sen jälestä tuli nainen vuohinensa. Heitä seurasi huilu ja rummut sekä toinen uhrintuojain joukko.

"Mihinkä ne menevät?" kysyi eräs lähellä seisoja.

Toinen vastasi: "Härkä viedään isä Jupiterille, vuohet..."'

"Eikö Apollo ennen muinoin paimentanut Admeton laumoja?"

"Paimensi, vuohet viedään juuri Apollolle."

Meidän täytyy vielä kerran pyytää lukijaa jättämään pois ankara arvostelu. Meidän käy jonkun verran helpommaksi mukautua toisten uskonnollisen käsityksen mukaan, jos usein oleskelemme heidän parissansa. Me käsitämme vähitellen sen totuuden, että joka uskonopilla on kannattajina ollut hyviä ja jaloja henkilöitä, joilla on oikeus saavuttaa meidän ihmettelyämme, mutta joita me emme voi kunnioittaa, samalla kunnioittamatta heidän uskonkäsitystänsä. Siihen asemaan oli Ben-Hur joutunut. Eivät kalereilla eikä Roomassa vietetyt vuodet olleet vaikuttaneet mitään hänen uskontoonsa, hän oli yhä vielä juutalainen. Eipä hänen mielestänsä kuitenkaan ollut vähääkään jumalatonta katsella, mitä kaunista oli Dafnen metsikössä.

VI LUKU.

Dafnen metsikkö.

Ben-Hur astui metsään juhlasaaton seurassa. Alussa hän oli niin välinpitämätön ett'ei viitsinyt kysyä mihinkä mentiin, mutta hän kuitenkin himmeästi aavisti, että matka kävi temppelejä kohti, jotka seisoivat keskellä metsikköä miellyttävässä suuruudessaan.

Äkisti huomasi hän itsekseen ääneti ajattelevansa "Parempi on olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin istua kuninkaan pöydässä." Kun se ajatus oli värehtinyt hänen edessään moneen kertaan, tuli hänelle mieleen koko joukko vaikeita kysymyksiä. Oliko sitte elämä temppelissä niin suloinen. Mikä se viehätys oli? Tokkohan käsittämättömän filosofian syvyys? Vai oliko se jotakin todellista, käsin kosketeltavaa, jonka valpas mieli voisi milloin hyvänsä käsittää? Tuhansittain ihmisiä luopui joka vuosi maailmasta ja antautui temppelipalvelukseen. Ja löysivätkö he tosiaan, mitä etsivät? Ja jos löysivät, oliko se palvelus kylliksi saamaan aikaan niin syvää unhotusta, että mielestä haihtuivat elämän äärettömästi vaihtelevat tapaukset ja suhteet, sekä sulostuttavat että katkeroittavat; toiveet, liihoittelevat lähimpään tulevaisuuteen, ja huolet, jotka ovat syntyneet entisyydessä? Jos temppeli vaikutti niin hyvää heihin, miks'ei se vaikuttanut samaa häneen? Hän oli juutalainen, totta kyllä, mutta olivatko nämä suloiset asiat kaikille muille, vaan ei Abrahamin lapsille?

Näitä ajateltuaan hän ryhtyi kaikin tavoin tutkimaan paikan salaisuuksia, pitämättä lukua uhraajain laulusta tai lähellä seisojain leikinlaskusta.

Siinä tutkimuksessa hän ei saanut mitään apua taivaasta; se oli hohtavan sininen ja korkea ja täynnä viserteleviä pääskyjä aivan kuin kaupungissakin.

Vähän etempänä tuli oikean puolisesta metsästä häntä vastaan tuulenpuuska, tuoden suloista ruusujen tuoksua ja suitsutussavua. Hän pysähtyi kuten muutkin katselemaan sinne päin, josta tuoksu tuli.

"Varmaankin on puutarha tuolla toisella puolella?" hän sanoi vieressään seisojalle.

"Sano ennemmin, että papit ovat toimittamassa jotakin uhria Dianalle, Panille tai jollekin metsän jumalalle."

Tämä vastaus lausuttiin Ben-Hurin äidinkielellä. Hän katsahti kummastuneesti vastaajaan.

"Oletko hebrealainen?" hän kysyi.

Mies vastasi kohteliaasti hymyillen:

"Minä synnyin kivenheiton päässä Jerusalemin markkinapaikasta."

Ben-Hur alkoi juuri jatkaa keskustelua, kun ihmisvirta syöksyi eteen päin, työnsi hänet tien syrjään lähelle metsää ja samalla vei pois puhekumppanin.

Juutalaisten tavallinen päällysvaate, sauva, keltaisilla nauhoilla koristeltu tummanruskea päähine ja voimakkaat juutalaiskasvot jäivät Ben-Hurin muistiin pikaisesta tutustumisesta.

Tämä yhtyminen tapahtui paikassa, josta metsä alkoi, tarjoten hyvää tilaisuutta päästä pois meluisista uhrisaatoista, ja Ben-Hur käytti sitä hyväkseen.

Ensin hän tuli tiheään metsikköön, joka tieltä katsoen näytti olevan ihan luonnon tilassa, läpipääsemätön metsälintujen asunto. Mutta jo muutaman askeleen päässä hän näki sielläkin hoitelevan käden merkkejä. Pensaat kukoistivat taikka kantoivat hedelmiä; nuokkuvain oksain alla oli maa täpö täynnä kirjavia kukkia, ja niiden ylitse ojenteli jasmiinipensas hentoja haarojansa. Liljoista, ruusuista, tulpaaneista, oleandereista ja mansikoista, jotka kaikki olivat hänelle hyviä tuttuja siitä asti, kun hän käveli laaksoissa Davidin kaupungin ympärillä, levitti tuuli yöt päivät hyvänhajuista tuoksua, ja, ett'ei mitään puuttuisi nymfien ja najadien autuudesta, suikerteli puro kukkahista maata pitkin monenmoisesti polveillen. Hän kuuli yllänsä ja ympärillään lintujen laulua ja kyyhkysten kuherrusta; satakieli istui pelkäämättä oksallaan, vaikka hän astui ihan sen vieritse. Peltokana, vihellellen poikasiaan, juoksi aivan hänen jalkainsa editse, kun hän pysähtyi häiritsemästä niiden matkaa. Kaikki oli rauhaa ilman pelkoa, yleistä, häiritsemätöntä rauhaa.

Hän istahti maahan sitruunapuun viereen, joka ojenteli kauas ulos harmaita juuriaan ulottuakseen puron lähimpään polvikkeesen asti. Talitiaisen pesä riippui lähellä porisevan veden pintaa, ja se pikku olento katseli pesästään häntä ihan hänen silmäinsä edessä. "Totta tosiaan, tuo lintu antaa minulle selityksen", hän sanoi itsekseen. "Se sanoo: minä en pelkää sinua, sillä laki, joka vallitsee tässä onnellisessa paikassa, on rakkaus, ainoastaan rakkaus..." Paha kyllä, se vain oli rakkaus ilman lakia.

Nyt hän täydellisesti käsitti metsikön viehätysvoiman. Hän tunsi itsensä iloiseksi ja ikään kuin olisi varmasti päättänyt itse antautua niiden joukkoon, jotka kokonaan jäivät sinne. Miksipä ei hän, unhotettuna ja itse muistamatta muita, voisi luopua huolestuttavasta elämästään ja kiinnittää sieluansa yksinomaan kukkien ja pensasten hoitoon ja täällä vilisevien jalosukuisten luontokappalten vartioimiseen.

Hänen juutalaisluontonsa alkoi kuitenkin vähitellen herätä.

Tämä viehätys saattoi kyllä riittää monelle, mutta millaisia luonteita ne olivatkaan?

Rakkaus on suloista. Ah, miten suloista se olisikaan, jos se tulisi hänen entisen onnettoman elämänsä sijaan!

Yksi erotus kuitenkin oli hänen ja niiden välillä, jotka tänne vapaatahtoisesti hautasivat olemuksensa. Heillä ei ollut mitään velvollisuuksia täytettävänä, mutta sen sijaan hänellä?...

"Voi Israelin Jumala!" hän huudahti ja hypähti ylös, posket hehkuvina. "Äiti! Tirza! kirottu olkoon hetki, kirottu se paikka, jossa luulin voivani tulla onnelliseksi, vaikka olen kadottanut teidät!"

Hän riensi metsikön läpi ja saapui kanavalle, jossa oli muuratut laidat ja siellä täällä sulkuja; siitä edelleen sillan poikki, jolle näkyi monta muuta siltaa, kaikki erilaisia. Hänen allansa vesi lepäsi syvänä lampena, kuultavana kuin varjo; vähän matkan päässä se syöksyi kohisten kallioiden ylitse, kunnes taas levisi syväksi ja tyyneksi lammikoksi; sitten oli koski ja lammikko vuorotellen niin loitolle, kuin silmä kantoi. Sillat, sulut ja kosket, kaikki puhuivat selvään samaa, äännetöntä kieltä, että ne napisematta täyttivät yhden herran tahtoa, kuten jumalain palvelijoiden tuleekin.

Loitompaa näkyi maisema, jossa oli avaroita laaksoja ja säännöttömiä kukkuloita, metsiköitä, järviä ja viehättäviä rakennuksia sekä välillä valkealta välkkyviä polkuja ja loistavia jokia. Laaksot olivat siellä täällä alempana, niin että joki saattoi kuivan aikana niitä katsella, ja ne näyttivät vihreiltä kukkamatoilta, joilla siellä täällä käveli lumivalkoisia lammaslaumoja. Paimenten ääniä kuului etäältä. Alttareja taivasalla näytti olevan lukemattomia, ja jokaisen luona toimi valkopukuinen olento, uhrisaattojen marssiessa hitaasti edes takaisin. Savu levisi alttareilta vaaleina pilvinä pyhäin paikkain ylitse.

Ben-Hurin sielunsilmä selkisi äkisti. Metsä oli temppeli, suuri, rajaton temppeli, jossa rakennusmestari ei ollut viipynyt pylväitä eikä portteja pystyttelemässä, vaan ainoastaan tehnyt luonnon itselleen alammaiseksi. Sellaiseksi oli Jupiterin ja Kalliston poika jumalain johdatuksesta perustanut vanhan Arkadian, ja täällä niin kuin sielläkin oli perusaate kauttaaltaan kreikkalainen.

Sillalta Ben-Hur astui lähimpään laaksoon.

Hän tapasi lammaslauman, jota nuori tyttö paimensi. Tyttö viittasi häntä luoksensa: "Tule!"

Vähän matkan päässä oli musta alttari, jolla leimusi tuli vaskiastiassa. Nainen sen lähellä huiskutti häneen päin pajunoksaa ja kehoitti häntä pysähtymään, kun hän astui ohitse. Naisen viettelevä kujeilu osoitti nuorekasta kiihkoa.

Vielä etempänä hän tapasi uhrisaaton; sen etupäässä astui joukko pikku tyttöjä ilman muita pukimia kuin seppeleet, joilla he olivat kiedotut, laulaen hennoilla äänillään hymniä; heidän jälessään kulki joukko poikia, päivettyneet ruumiit ihan alastomina, tanssien tyttöjen laulun mukaan; sitte vasta astui varsinainen juhlasaatto, pelkkiä naisia, joilla oli pukuna ainoastaan hame ja jotka kantoivat koreissa maustimia ja makeisia. He kaikki olivat aivan huolettomat alastomuudestaan ja ojensivat käsiänsä häneen päin, kehoittaen häntä pysähtymään ja tulemaan mukaan.

Hän kuitenkin jatkoi välinpitämättömästi matkaansa ja saapui rehevään metsikköön, joka oli keskellä laaksoa sellaisessa paikassa, josta se näytti kaikkein viehättävimmältä. Saavuttuaan lähelle hän tunsi sen varjon houkuttelevan, ja lehtien välitse oli hän näkevinään erittäin kauniin kuvapatsaan. Niinpä hän poikkesi sinne ja astui sen vilpoiseen siimekseen.

Ruoho oli tuoretta ja hyvin hoidettua. Kaikenlaisia itämaan puita kasvoi hajallansa: majesteetillisia palmuryhmiä metsäviikunapuita, jotka varjostivat tummalehtisiä laakeripuita, ainiaan viheriöiviä tammia sekä kuninkaallisia setripuita, yhtä jaloja kuin Libanonilla, ja tärpättipuita, joiden olisi luullut olevan kotoisin paratiisin yrttitarhasta.

Kuvapatsas oli erinomaisen kaunis Dafne. Ben-Hur kuitenkin ehti ainoastaan hätimmiten katsahtaa sen kasvoihin, sillä hän huomasi patsaan juurella nuorukaisen ja tytön sylikkäin nukkumassa tiikerin taljalla. Vieressä olivat työkalut, joista näkyi heidän päivätyönsä: pojan kirves ja sirppi, tytön kori huolettomasti heitettynä lakastuneiden ruusujen päälle.

Tämä näkö saattoi hänet hämilleen. Hän oli tuolla metsän hiljaisuudessa luullut huomaavansa, että tämän pyhän paikan lumousvoimana oli rauha ilman pelkoa, ja hän oli ollut vähällä kukistua sen viehätyksen valtaan; mutta nyt, nähdessään tuota makuuta keskellä päivää, makuuta Dafnen juurella, hän arvasi lumouksen jatkon, jota ei uskaltanut edes ajatellakaan. Paikan laki oli rakkaus, mutta rakkaus ilman lakia!

Tämä siis oli Dafnen suloinen rauha!

Tämä hänen palvelijainsa elämäntarkoitus! Sellaista varten kuninkaat ja ruhtinaat tuhlasivat tulojansa!

Sitä varten siis viekas papisto teki itselleen alammaiseksi luonnon lintuineen, puroineen, kukkineen sekä niin monien käsien työvoiman, alttarien pyhyyden ja auringon hedelmöittävän vaikutuksen!

Näin ajatellen Ben-Hur jatkoi kulkuansa, mutta ei voinut olla surkuttelematta noita ulkonaisen pyhyyden vihittyjä palvelijoita, varsinkaan niitä, jotka omalla toimeliaisuudellaan pitivät temppelin aluetta niin verrattoman viehättävässä kunnossa. Miten he olivat tuohon asemaan tulleet, ei hänestä enää ollut mikään arvoitus; vaikutin, kiusaus oli ilmeisen selvä. Muutamia oli epäilemättä lumonnut ainainen rauha, jota oli luvattu heidän ahdistetuille sieluillensa tässä paikassa, johon he rahan puutteessa voivat antaa työvoimansa. Tähän luokkaan kuuluivat pelon ja toivon välillä heittelehtävät henkilöt, mutta palvelijain suuri joukko ei ollut näitä. Apollon verkot olivat suuret ja silmät pienet, ja vaikea on luetella, mitä kaikkia kalastajat vetivät kokoon, ei niin paljon siitä syystä, että se luetteleminen olisi mahdoton, kuin siitä, että kalastajain työt ja toimet pidettiin ihan salassa. Sama se; suurin osa oli nautinnonhimoisia ylhäisiä sekä muita yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia, noita peittelemättömän aistillisuuden uhreja, jonka valtaan melkein kaikki itäiset maat ovat vaipuneet. Ei mistään innostuksesta, ei laulajajumalan ja hänen onnettoman lemmikkinsä tähden, ei minkään filosofian johdosta, joka etsii onnellisuutta levollisesta yksinäisyydestä, ei myöskään sen lohdutuksen tähden, jota uskonto tarjoaa, eikä rakkaudesta sen puhtaimmassa muodossa ihmiset sitoutuneet olemaan täällä eikä pysyneet niissä lupauksissaan. Miksikä salaisimme totuuden! Tähän aikaan oli ainoastaan kaksi kansaa, jotka kykenivät kohoamaan tähän innostukseen, ne, jotka seurasivat Mooseen ja Braman lakeja. Ainoastaan he olisivat voineet huutaa sinulle: "Parempi on laki ilman rakkautta kuin rakkaus ilman lakia!"

VII LUKU.

Uusi toveri.

Lähellä Ben-Huria seisoi metsäkypressejä, pitkiä ja hoikkia kuin laivanmastot. Mentyään sattumalta sen varjoiselle alalle hän kuuli torven iloisen kaiun ja heti sitte huomasi saman kansalaisensa, jonka oli tavannut temppeliin mennessään, makaavan lähellä ruohossa. Mies nousi ja tuli hänen luoksensa.

"Minä toivotan sinulle rauhaa vielä kerran", hän sanoi ystävällisesti.

"Kiitos", vastasi Ben-Hur ja kysyi sitte: "Onko meillä sama matka?"

"Minä olen menossa kilparadalle, jos sinä aiot sinne."

"Kilparadalleko?"

"Niin, torven ääni, jonka äsken kuulit, oli merkki kilpailijoille."

"Hyvä ystävä", sanoi Ben-Hur avomielisesti, "minä tunnustan olevani tietämätön täkäläisistä oloista ja olisin sen tähden iloinen, jos sinä rupeisit saattelijakseni."

"Varsin mielelläni. Hiljaa! kuulehan! eikö kuulu vaunujen jyminää? Ne ajavat nyt radalle."

Ben-Hur kuunteli hetkisen ja jatkoi sitte tuttavuuden tekoa laskemalla kätensä miehen käsivarrelle, sanoen: "Minä olen duumviri Arriuksen poika, entä sinä?"

"Nimeni on Malluk, olen kauppiaana Antiokiassa."

"No niin, hyvä Malluk, torven ääni, pyöräin räminä ja huvituksen toivo viehättävät minua. Minä hiukan tajuan niitä urheiluja. En ole tuntematon Rooman kilpakentillä. Lähtekäämme katsomaan kilpa-ajoa."

Malluk vitkasteli lausua pikaista kysymystä:

"Olihan duumviri roomalainen, mitenkä sitte hänen poikansa on juutalaisessa puvussa?"

"Jalo Arrius oli kasvatus-isäni", vastasi Ben-Hur.

"Ah, kyllä ymmärrän, pyydän anteeksi uteliaisuuttani."

He saapuivat kohta metsän laidasta kedolle, johon kilparata oli laitettu tavalliseen kokoon ja muotoon. Rata oli pehmeää maata, joka oli poljettu kovaksi ja kasteltu; se oli molemmin puolin aidattu nuorilla, jotka olivat löyhästi kiinnitetyt maahan pistettyihin heittokeihäihin. Katsojain mukavuudeksi ja niille, jotka ottivat kilpailuun osaa likeisemmälläkin tavalla kuin paljaalla katselemisella, oli koko joukko telttakatoksia, joiden alle oli rakennettu pengermittäin kohoavia penkkejä. Tulijat kävivät istumaan erään katoksen alle.

Ben-Hur luki vaunut niiden mennessä ohitse. Niitä oli yhdeksän.

"Toivotan heille onnea", hän sanoi hyvänluontoisesti. "Luulinpa, että täällä idässä tyydyttäisiin kahteen hevoseen, mutta nyt näenkin, että ollaan kunnianhimoiset ja käytetään aivan kuninkaallisesti neljää. Saadaanpahan nähdä, miten onnistuu."

Kahdeksan nelivaljakkoa kulki ohitse, muutamat hiljaa juosten, toiset täyttä vauhtia, kaikki erinomaisen hyvin ohjattuina. Yhdeksäs nelivaljakko tuli laukkaamalla. Ben-Hur huudahti ihmetyksestä.

"Minä olen ollut keisarin tallissa, Malluk, mutta, isämme Abrahamin siunatun muiston nimessä, en ole koskaan vielä nähnyt noiden vertaisia!"