Part 13

Alimmilla ja keskisijoilla soutajat istuivat, mutta kolmansien sijain miehillä oli pitemmät airot ja he seisoivat. Airot, joiden kädensijat olivat valetut täyteen lyijyä, riippuivat notkeista nahkahihnoista, jotka päästivät ne liikkumaan ikäänkuin liidellen, mutta tämä soutu vaati suurta taitoakin, sillä äkisti syöksyvä laine tempasi useinkin mukaansa soutajan, joka ei ollut kyllin varoillansa, ja sysäsi hänet päistikkaa alas istuimeltansa. Kustakin aironreiästä sai sen vieressä istuva soutaja runsaasti raitista ilmaa. Valoa tuli ylhäältä ristikosta, joka oli soutajain päällä rintavaruksen ja kannen välisen käytävän lattiana. Olisipa siis monesta kohdasta soutajan elämä voinut olla huonompikin, mutta älköön siltä luultako, että se oli millään tavoin miellyttävä. Keskustelu oli heiltä kokonaan kielletty. Päivät päästänsä he tekivät työtänsä sanaakaan vaihtamatta, eivätkä he työn kestäessä edes nähneet toistensa kasvojakaan. Lyhyet loma-ajat kuluivat nukkumiseen ja niukan ravinnon syömiseen. Ei heidän koskaan nähty nauravan eikä kuultu laulavan. Mitäpä hyötyä onkaan ihmisellä kielestä, jos se ainoastaan huokauksilla ja oihkamisella kertoo, että kaikki kärsivät, ehkäpä juuri enimmän sen tähden, että kärsivät kukin ääneti itsekseen. Näiden onnettomain elämä oli kuin hidas maanalainen joki, joka lakkaamatta pyrkii ylös, mistä vain pääsisi.

Oi Marian poika! Oikeuden miekalla on nyt sydän, ja sinulle olkoon kunnia siitä! Mutta siihen aikaan, josta kertomuksemme puhuu, täytyi vankien tehdä kaikenlaista orjantyötä. Kauppa- ja sotalaivastoon tarvittiin tuhansia. Silloin, kun Druilius saavutti ensimmäisen merivoiton synnyinmaallensa, olivat roomalaiset itse airoja pitelemässä, ja soutajat saivat yhtä suuren osan taistelun kunniasta kuin merisotamiehetkin. Nämä nyt kuvaamamme soutupenkit näyttivät, minkä muutoksen valloitusten aikakausi oli saanut aikaan, vaikka ne samalla myöskin kuvasivat Rooman valtiotaitoa ja urhollisuutta. Melkein kaikkien kansakuntain poikia oli siinä; enimmäkseen sotavankeja, valittuja väkevyyden ja kestävyyden mukaan. Tuossa istui brittiläinen, hänen edessään libyalainen ja takanaan Krimin mies; tuolla skytialainen, gallialainen tai tebeläinen. Roomalaisia pahantekijöitä veljellisessä sovussa gotilaisten ja longobardien, juutalaisten, aitiopialaisten ja Meotiin raakalaisten kanssa. Tässä istui atenalainen, tuossa Irlannista tuotu punatukkainen villi ja tuolla sinisilmä kimbriläisjättiläinen.

Soutajain työhön ei tarvittu niin suurta taitoa, että se olisi vaatinut ajatusten ponnistelua, ja miehet olivatkin sivistymättömiä ja raakoja. Aironlavan veto taa päin, nosto ilmaan, sysääminen eteen päin ja uusi lasku veteen, siinä koko temppu, ja nämä liikkeet olivat silloin paraiten suoritetut, kun ne tapahtuivat koneellisesti. Sekin valppaus, johon ulkona pauhaava meri soutajia pakotti, pysyi viimein vireillä paremmin vain vaiston tavalla kuin ajattelemalla. Pitkällisestä orjuudesta nämä miesraukat tulivat tylsiksi, kärsivällisiksi, sieluttomiksi ja nöyriksi. Heillä oli suuret ruumiinvoimat, mutta ymmärrys melkein ihan sammuksissa, kuitenkin toki hiukan elää tuikkavana muutamista vanhoista kalliista muistoista. Viimein kurjuus tuli heille tottumukseksi, ja heidän olemuksensa paatui uskomattomasti.

Tribuni istui hetkikausia mukavassa, oikealle ja vasemmalle heilahtelevassa tuolissaan, ajatellen kaikenlaista muuta, vaan ei suinkaan kaleriorjain kurjuutta. Heidän säännölliset ja aivan yhtäläiset liikkeensä laivan kummallakin sivulla rupesivat katselijasta viimein tuntumaan yksitoikkoisilta, niin että hän huvikseen alkoi tutkia yksityisiä kasvoja. Hän teki piirustimellaan vahatauluun muistiinpanoja joistakuista, aikoen, jos kaikki kävi hyvin, merirosvoista valita parempia heidän sijaansa.

Hänen ei sitä varten tarvinnut piirtää muistiin orjain omia nimiä, sillä heidät oli tuotu kalereihin kuin hautaan. Mukavuuden tähden heidät merkittiin tavallisesti numeroilla istuinpaikkojensa mukaan. Mahtavan miehen katse, lipuessaan kasvoista toisiin pitkin kumpaakin sivua, pysähtyi viimein vasemman sivun 60:een numeroon, jonka soutupaikka, kuten äsken selitimme, oli yksikseen ylhäällä ensimmäisen penkin alimman sijan kohdalla.

Tämä kuudennenkymmenennen numeron paikka oli muutamaa jalkaa ylempänä tribunin lavaa ja jotenkin lähellä häntä. Ristikkokannesta soutajan pään päältä tulevassa valossa hän näkyi hyvin selvästi tribunille, siinä seistessään soutamassa, alastomana kuten kumppanitkin, paitsi vyötä vyöllä. Näkyipä hänessä kuitenkin monta kohtaa, jotka puhuivat hänen puolestansa. Arrius ei ollut yksinomaan pelaaja, vaan osasi muutakin; hän oli myöskin miehen ruumiinrakennuksen tuntija, ja maalla hän huvikseen kävi gymnasioissa ihmettelemässä kuuluisimpia voimistelijoita. Epäilemättä hän oli joltakin opettajalta saanut kuulla, että voima riippuu yhtä paljon lihasten laadusta kuin suuruudestakin ja että, päästäkseen eteväksi voimain käyttämisessä, tarvittiin yhtä hyvin sielullista älyä kuin itse voimaakin. Kun tämä mielipide oli tullut ikään kuin hänen keppihevosekseen, oli hän vallan väsymätön etsiessään soveliaita henkilöitä sen vahvistukseksi.

Saatamme vakuuttaa, että tribuni täydellisyyttä etsiessään useinkin sai aihetta pysähtyä tutkimaan, vaan harvoinpa hän sentään tutkimuksensa päätyttyä saattoi olla täysin tyytyväinen. Niin suuresti ei ollut vielä koskaan hänen huomionsa kiintynyt kehenkään kuin nyt tähän nuorukaiseen.

Joka aironvedon alussa näkyivät soutajan kasvot ja ruumis suoraan sivulta tribunille, ja liike päättyi siten, että ruumis oli nojallaan taa päin ja kädet vetivät airon tyveä likemmäksi. Tämän liikkeen sulous ja tyyneys saattoivat ensin epäilemään ponnistusten rehellisyyttä, mutta pian se epäilys haihtui. Miehen jäntevyys hänen työntäessään airoa eteenpäin ja kaikki hänen liikkeensä kylliksi osoittivat suurta voimaa ja taitoa. Nojatuolissa istuva arvostelija sai nyt tilaisuutta voiman ja taitavuuden vertailuun, joka oli hänen uuden teoriansa ydin.

Tämän tarkastuksen aikana Arrius huomasi soutajan nuoruuden. Tietämättä, miten vähä ikää nuorukaisella oli, hän huomasi ainoastaan hänen pituutensa sekä hänen jäsentensä erittäin kauniin sopusuhtaisuuden. Käsivarret ehkä olivat vähän pitkähköt, mutta sekin moite heti raukesi, kun vain huomioon otettiin niiden valtavat lihakset, jotka muutamissa liikkeissä paisuivat ikään kuin solmuihin kiertyvät köydet. Joka kylkiluu näkyi rintakehästä. Mutta se laihuus oli juuri sellainen terve ruumiin muoto, johon niin kilvan pyrittiin taistelukouluissa. Sitä paitsi oli soutajan työtavassa jotakin sopusuhtaisuutta, joka soveltui tribunin uusiin teorioihin ja varsinkin kiihdytti hänen uteliaisuuttaan ja huomiotaan.

Kohta hän jo halusi nähdä miehen kasvoja. Pää oli kaunismuotoinen ja liikkui kaulan päässä, joka oli juuresta leveä, vaan kuitenkin erittäin taipuisa ja miellyttävä. Kasvot, syrjästä päin nähden, olivat itämaiset, ja niissä oli tuota hienoutta, jota ainiaan on pidetty jalon suvun ja älykkään sielun tuntomerkkinä. Tribunin osanotto tuli näistä havainnoista yhä syvemmäksi.

"Jumalain nimessä", hän sanoi itsekseen, "tuo mies miellyttää minua. Hänellä on paljon lupaava ulkomuoto. Tahdon ottaa tarkemman selon hänestä."

Samassa tribuni sai nähdä, mitä toivoi. Soutaja käänsi päänsä katselemaan häntä.

"Kas juutalainen, ja vasta poika!"

Tästä tribunin katseesta, joka niin värähtämättä tähysteli orjaa, nuorukaisen silmät suurenivat. Veri syöksähti poskille ja airo viivähti kädessä. Heti "hortatorin" vasara kumahti vihastuneesti pöytään. Soutaja vavahti, käänsi kasvonsa pois inkvisitorista ja laski airon painumaan puoliväliin alas, niin kuin olisi saanut suulliset nuhteet. Katsahtaessansa uudestaan tribuniin hän hyvin kummastui. Tämän huulilla leikitteli hyväntahtoinen hymy.

Tällä välin laiva laski Messinan salmeen ja samannimisen kaupungin ohitse edelleen itää kohti, jättäen jälelleen Etnan savupylvään.

Arrius joka kerran kun palasi lavallensa kajuttaan teki yhä uudelleen havaintojansa soutajasta ja sanoi lakkaamatta itsekseen:

"Tuolla pojalla on sielua! Juutalainen ei ole raakalainen. Minun pitää oppia tuntemaan hänet tarkemmin."

III LUKU.

Kaleri-orja.

Neljäntenä päivänä tapaamme tämän kalerin, jonka nimi oli Astraea, kyntämässä Ionianmeren selkää. Taivas oli kirkas ja tuuli sopiva, ikään kuin täyttämässä jumalain tahtoa.

Koska mahdollisesti saatettiin tavata laivasto jo ennen kuin Kytere-saaren itäisessä lahdessa, joka oli määrätty sen kokouspaikaksi, oleksi Arrius vähän rauhattomana enimmäkseen kannella. Hän piti tarkkaa huolta kaikesta mikä hänen laivaansa koski, ja yleensä oli hyvin tyytyväinen. Hänen istuessaan kajutassa heiluvassa tuolissaan kääntyivät hänen ajatuksensa lakkaamatta tuohon 60:teen soutajaan.

"Tunnetko miehen, joka juuri tuli pois tuolta sijalta?" hän viimein kysyi hortatorilta.

Miesten vaihto tapahtui juuri parhaillaan.

"Kuudennestakymmenennestäkö?"

"Niin."

Päällysmies tarkasti terävästi soutajaa tämän astuessa laivan keulaan päin.

"Kuten tiedät", hän vastasi, "kaleri pääsi vasta kuukausi sitte tekijänsä kädestä, ja väestö on minulle siis vielä yhtä tuntematon kuin laiva itsekin."

"Hän on juutalainen", huomautti Arrius ajatuksissaan.

"Jalo Kvintus olet tarkkanäköinen."

"Hän on hyvin nuori", Arrius jatkoi.

"Mutta paras soutajamme", vastasi hortator. "Olen nähnyt hänen aironsa monesti katkeamaisillaan."

"Millainen luonne hänellä on?"

"Hän on tottelevainen; muuta en tiedä. Kerran hän pyysi minulta yhtä asiaa."

"Mitä?"

"Että häntä käytettäisiin vuorotellen oikealla ja vasemmalla puolella."

"Mitä hän sanoi syyksi?"

"Hän sanoi niiden miesten, jotka ainiaan tekevät työtä samalla sivulla, tulevan ruumiiltaan vinoiksi. Hän sanoi myöskin, että jolloinkulloin saattaisi myrskyssä tai taistelussa tulla äkisti tarvis vaihtaa ja silloin hän ei kykenisi auttamaan."

"Totta tosiaan! Ihan uusi aate. Mitä muita havaintoja olet hänestä saanut?"

"Hän on puhtaampi kumppanejansa."

"Siinä hän on täysi roomalainen", sanoi Arrius hyväksyvästi. "Tiedätkö mitään hänen vaiheistansa?"

"En sanaakaan."

Tribuni mietti hetkisen ja palasi paikalleen.

"Jos minä vielä olen kannella silloin, kun hänen lomahetkensä alkaa, niin lähetä hänet minun luokseni. Tulkoon yksinään."

Lähes kahden tunnin kuluttua Arrius seisoi kalerin aplustren alla. Hän oli sen ihmisen mielellä, joka tietää jonkin tärkeän tapauksen olevan tulossa, mutta ei muuta voi kuin odottaa, -- siis mielialassa, jota filosofia tahtoo sivistyneelle miehelle antaa. Perämies istui, kädet nuorassa, jolla mela-airoja laivan kummallakin puolella liikuteltiin. Purjeen varjossa makasi muutamia merimiehiä nukuksissa, ja tähystäjä istui ylhäällä raakapuulla. Kohottaessaan silmänsä laivan keulaan päin tähystääkseen laivan suuntaa Arrius huomasi soutajan astuvan luoksensa.

"Päällysmies mainitsi sinua jaloksi Arriukseksi ja sanoi tahtosi olleen, että minä tulisin puheillesi. Tässä olen."

Arrius katsoi hoikkaa, voimakasta vartaloa, joka siinä seisoi auringon valaisemana, runsas veri kuultavana ihon lävitse, katseli sitä ihaillen ja ajatellen kilpakenttää. Nuorukaisen ryhti ei ollut vaikuttamatta tribuniin. Hänen äänessään oli omituinen sointuisuus, josta saattoi päättää, että ainakin osa hänen elämästään oli kulunut sivistävän seuran piirissä. Silmät olivat kirkkaat ja avonaiset, ennemmin uteliaat kuin uhkamieliset. Hänen kasvoistaan ei tribunin käskevän hallitsijakatseen edessä kadonnut rahtuakaan niiden nuorekkaasta suloudesta. Niissä ei näkynyt halua ei valittamaan eikä uhoittelemaan, vaan ainoastaan syvän surun merkit, sellaiset, joita ajan hammas kalvaa taulun pintaan. Ääneti hyväksyen näiden kasvojen ilmeen roomalainen puhutteli nuorukaista kuin vanhempi mies nuorempaa, ei kuin herra orjaansa.

"Hortator sanoo sinua paraaksi soutajaksi."

"Hän on hyvin hyvä."

"Kuinka kauan olet palvellut?"

"Noin kolme vuotta."

"Soutajanako?"

"En muista päivänkään joutilaisuutta."

"Se työ on kovaa. Harvat miehet sitä kestävät vuottakaan kuihtumatta, ja sinä olet vielä poika."

"Jalo Arrius, unhotat, että sielu vaikuttaa paljon kärsimyksien kestämiseen. Sen avulla voi heikko välistä menestyä silloinkin, kun väkevät menehtyvät."

"Murteestasi aavistan, että olet juutalainen."

"Minun esi-isäni olivat hebrealaisia kauan ennen ensimmäisten roomalaisten aikaa."

"Kansakuntasi itsepäinen ylpeys ei ole sinusta suinkaan kadonnut", sanoi Arrius, huomattuaan, miten soutaja punehtui viime sanojansa lausuessaan.

"Ylpeyttä ei koskaan huomata niin suureksi kuin milloin se esiintyy kahleissa."

"Mitäpä aihetta sinulla on ylpeilläksesi?"

"Että olen juutalainen."

Arrius hymyili.

"En ole käynyt Jerusalemissa", hän sanoi, "mutta olen kuullut puhuttavan sen ruhtinaista. Tunsinkin heistä yhden. Hän oli kauppias ja purjehti paljon meriä. Hän olisi tosiaankin ansainnut olla kuningas. Mitä sukua sinä olet?"

"Kalerin penkiltä minun täytyy sinulle vastata. Olen orja. Isäni oli Jerusalemin ruhtinaita, ja kauppiaana hän kuleksi paljon meriä. Hän oli tuttu ja kunnioitettu suuren Augustuksen vierashuoneissa."

"Mikä hänen nimensä oli?"

"Itamar, Hurin suvusta."

Tribuni nosti kummastellen kätensä.

"Oletko sinä Hurin poika, sinä?"

Hetkisen vaiti oltuaan hän kysyi:

"Mikä on saattanut sinut tänne?"

Judah painoi päänsä, ja hänen rintaansa ahdisti kovin. Saatuaan tunteensa kylliksi hillityksi hän katsoi tribunia suoraan silmiin ja sanoi:

"Minua syytettiin, että olin koettanut murhata prokuraattori Valerius Gratusta."

"Sinäkö!" Arrius huudahti yhä enemmin ihmetellen, ja siirrähti askelta taemmaksi. "Sinäkö salamurhaaja! Koko Rooma kaikui siitä historiasta. Minä kuulin sen tapauksen laivassani joella Lodinumin luona."

Molemmat katsoivat vaiti toinen toistansa.

"Luulin, ett'ei enää ketään Hurin suvusta ollut elävien joukossa", alkoi Arrius ensin.

Koko joukko suloisia muistoja tulvi nuorukaisen päälle, huuhdellen pois ylpeyden kokonaan. Kyyneliä kiilsi hänen poskillaan.

"Äiti, äiti, ja pikku sisareni Tirza! Missä he ovat? Tribuni, jalo tribuni, jos tiedät heistä mitään, niin sano minulle!" hän aneli, kädet ristissä. "Sano, ovatko he elossa, missä he ovat ja millaisessa tilassa? Voi, minä rukoilen, vastaa!"

Hän siirtyi niin lähelle Arriusta, että ristissä olevat kätensä koskivat tribunin viittaan, jonka laskoksiin ne melkein peittyivät.

"Se hirmuinen päivä on jo kolme vuotta vanha", hän jatkoi, "kolme vuotta, oi tribuni, ja joka hetki on ollut kuin koko ikäkausi kurjuutta, pohjatonta syvyyttä, elävää kuolemata, ilman muuta virkistystä kuin työ, ja koko tänä aikana ei sanaakaan, ei edes hiiskaustakaan keltään. Jospa me unhotetut myöskin puolestamme voisimme unhottaa! Jospa edes voisin peittää muistini silmät näkemästä tuota viimeistä hirmuista näytelmää ... siskon raastamista sivultani, äitini viimeistä katsetta! Olen kokenut ruton henkäyksiä ja laivan törmäyksiä taistelussa. Olen kuullut meren raivoa rajumyrskyssä, ja nauroin vain, kun muut rukoilivat. Kuolema olisi minusta tuntunut pelastukselta. Joka aironvedolla toivoin voimanponnistuksen pyyhkivän muististani tuon näyn. Ajattelehan, miten vähä minua auttaisi! Sano, että he ovat kuolleet, joll'et muuta; sillä niin kauan, kuin minä olen poissa, he eivät voi elävinä olla onnelliset. Olen kuullut heidän huutavan minua öillä, olen nähnyt heidän astuvan vastaani vettä myöten. Oi, ei mikään ole niin lujaa kuin äidinrakkaus! Ja Tirza, hänen hengityksensä oli kuin valkoliljan tuoksu. Hän oli palmun nuorin oksa, niin terve, hento, suloinen ja kaunis! Hän oli päivän elvyttävä aamunkoi. Hänen äänensä ja käyntinsä olivat musiikkia. Ja minun käteni heidät saattoi turmioon! Minä..."

"Tunnustatko sinä siis rikoksesi?" kysyi Arrius ankarasti.

Muutos, joka Ben-Hurissa tapahtui, oli ihmeellinen, niin äkillinen ja selvä se oli. Hänen äänensä lujeni, kädet, suonenvedon tapaisesti nyrkiksi puristuneina, nousivat. Joka lihas vapisi, ja silmät leimusivat.

"Olethan kuullut puhuttavan isäini Jumalasta", hän sanoi, "äärettömästä Jehovasta. Hänen uskollisuutensa ja kaikkivaltansa sekä sen rakkauden kautta, jolla hän on seurannut Israelia alusta asti, vannon olevani viaton."

Tribuni oli syvästi liikutettu.

"Jalo roomalainen!" jatkoi Ben-Hur, "osoita minulle hiukan luottamusta ja päästä pienoinen valonsäde alas minun pimeyteeni, joka tulee päivä päivältä yhä synkemmäksi!"

Arrius kääntyi ja alkoi astella edes takaisin pitkin laivan kantta.

"Eikö sinulle myönnetty tutkintoa?" hän kysyi, äkisti pysähtyen.

"Ei."

Roomalainen nosti kummastuen päätänsä.

"Ei tutkimusta, ei todistajia! Kuka tuomitsi sinut?"

Muistettakoon, että roomalaiset juuri rappeutumisensa aikana olivat hartaampia lain ja sen muotojen noudattajia kuin koskaan ennen.

"He köyttivät minut ja laahasivat tornin komeroon. En saanut nähdä ketään; ei kukaan puhutellut minua. Seuraavana päivänä sotamiehet veivät minut meren rantaan. Siitä saakka olen ollut kaleriorjana."

"Mitä todistuksia olisi sinulla ollut syyttömyydestäsi?"

"Olin vasta poika ja liian nuori salavehkeilijäksi. Gratus oli minulle ihan vieras. Jos olisin aikonutkin surmata hänet, niin se ei ollut sopiva aika eikä paikka. Hänhän silloin ratsasti legionan keskellä ja keskellä valoisata päivää. En mitenkään olisi päässyt pakoon. Minä kuuluin roomalaisille ystävälliseen säätyyn. Isäni oli tehnyt keisarille monta palvelusta. Meillä oli suuri omaisuus menetettävänä. Perikato oli varma seuraus minulle itselleni, äidilleni ja sisarelleni. Minulla ei ollut mitään aihetta häijyyn aikeesen, sillä rikkaus, perhe, elämä, omatunto ja laki, joka israelilaisesta on yhtä kallis kuin hengitys, ne kaikki olisivat pidättäneet kättäni, olipa pahuuteen viettelys ollut kuinka voimakas tahansa. En ollut mielettömänä. Kuolema olisi ollut parempi häväistystä, ja niin se on vieläkin, usko minua, jalo tribuni."

"Kuka oli sinun kanssasi, kun heitto tapahtui?"

"Olin talomme katolla. Tirza, sisareni, vallan hyväluontoinen tyttö seisoi vieressäni. Me molemmat kumarruimme reuna-aidan nojaan katselemaan legionan ohi kulkua. Tiili irtosi käteni alta ja putosi Gratukseen. Luulin tappaneeni hänet. Voi, miten minä kauhistuin!"

"Missä äitisi oli?"

"Huoneessa alhaalla."

"Miten hänen kävi?"

Ben-Hurin kädet kouristuivat ja hänen oli vaikea saada henkeä vedetyksi.

"En tiedä. Näin heidän raastavan pois hänet, muuta en tiedä. He ajoivat pois talosta kaikki, joissa eloa oli, yksin järjettömän ja viattoman karjankin, ja lukitsivat portit sineteillä. Tarkoitus kaiketi oli estää äitiäni palaamasta sinne. Oi, jospa vain tietäisin, missä hän on. Hän ainakin on viaton. Minä voin antaa anteeksi ... mutta suo anteeksi, jalo tribuni, minun kaltaiseni orjan ei pitäisi puhua anteeksi antamisesta eikä kostosta. Olen airoon kahlehdittu ijäkseni."

Arrius kuunteli tarkkaavasti. Hän vetosi kaikkeen seurustelusta orjain kanssa karttuneesen kokemukseensa. Jos tunne, joka nuorukaiselta välistä pääsi näkyviin, oli teeskennelty, niin näyttely oli mestarillinen; mutta jos se oli tosi, niin juutalaisen viattomuus oli ihan varma. Ja jos hän oli viaton, eikö valtaa oltu sokean hurjasti väärin käytetty! Koko perhe sysätty kurjuuteen vähäisen tapaturman tähden! Se ajatus kauhistutti tribunia.

Arrius saattoi olla taipumaton, muutenhan hän ei olisi soveltunutkaan virkaansa; mutta hän voi myöskin olla oikeudentuntoinen. Herättää hänen sääliänsä tehdystä vääryydestä oli sama kuin kiihoittaa häntä sitä korjaamaan. Väestö laivoilla, joita hän oli komentanut, rupesi piankin sanomaan häntä aina "hyväksi tribuniksi", ja se kunnianimi kyllä lukijalle selvittänee miehen luonteen.

Tässä tapauksessa oli monta kohtaa puhumassa nuorukaisen puolesta. Ehkäpä Arrius tunsi Valerius Gratuksen, olematta hänen ystävänsä. Ehkäpä hän oli ollut vanhemman Hurin tuttuja. Judah oli sitä keskustelun kuluessa kysynyt, eikä tribuni ollut siihen mitään vastannut.

Tribuni oli kahden vaiheella. Hänen valtansa oli avara, hän oli laivassansa kaikkivaltias. Havaintonsa kehoitti häntä sääliin; hän luotti nuorukaisen sanoihin. Mutta, hän ajatteli, eihän tuolla ole kiirettä, taikka pikemmin vielä, hänellä oli kiire Kyteraan. Parasta soutajaa ei käynyt säästää; hän tahtoi saada parempaa selkoa, ainakin saada todistetuksi, että nuorukainen tosiaankin oli ruhtinas Ben-Hur, ja nähdä, millainen hänen luonteensa oli. Orjat tavallisesti valehtelivat.

"Hyvä!" hän sanoi, "mene takaisin paikallesi!"

Ben-Hur kumarsi, katsahti vielä kerran herransa kasvoihin, mutta ei nähnyt niissä mitään, joka olisi tukenut toivoa. Hän kääntyi hitaasti menemään, katsoi taaksensa ja sanoi:

"Jos vielä kerran muistanet minua, niin muista, tribuni, että minä pyysin tietoa omaisistani, äidistäni ja sisarestani."

Hän lähti. Arrius katsoi ihaillen hänen jälkeensä.

"Totta tosiaan!" hän ajatteli, "jos hän olisi saanut harjoitusta, mikä aarre hänestä olisi tullut kilpakentälle! Mikä juoksija! Jumalat avittakoot! mikä käsivarsi heiluttelemaan miekkaa tai nyrkkitaistelijan nuijaa! Seis!" hän huusi.

Ben-Hur totteli, ja Arrius meni hänen luoksensa.

"Mitä tekisit, jos olisit vapaa?"

"Jalo Arrius, lasket leikkiä", sanoi Judah vapisevin huulin.

"En, jumalain nimessä, en."

"Niinpä minä ilolla vastaan. Ennen kaikkea täyttäisin velvollisuuteni. Levähtämättä koettaisin saattaa äitini ja sisareni takaisin kotiin. Joka päivän ja joka hetken uhraisin heidän hyväkseen. Palvelisin heitä, uskollisesti kuin orja. He ovat kadottaneet paljon, mutta isäini Jumalan avulla minä hankkisin vielä enemmän heille sijaan."

Tämä vastaus oli roomalaiselle odottamaton. Hetkisen aikaan hän ei tiennyt mitä sanoa.

"Minä vetoan itsetuntoosi", hän viimein sanoi. "Jospa äitisi ja sisaresi ovat kuolleet taikka heitä ei löydy, mitä sitte tekisit?"

Ben-Hur kalpeni ja katsoi ulos merelle. Hän nähtävästi taisteli ankaraa sieluntaistelua. Sittekun hän oli tyyntynyt, hän kääntyi tribuniin päin.

"Minkäkö ammatin valitsisin?"

"Niin."

"Tribuni, minä vastaan rehellisesti. Tuon kauhean päivän edellisenä yönä, josta puhuin, sain äidiltäni luvan ruveta soturiksi. Sama halu minulla yhä vielä on, ja koko maailmassa on sillä alalla yksi ainoa koulu, johon tahtoisin päästä."

"Miekkailukouluko!" huudahti Arrius.

"Ei, vaan roomalainen sotaleiri."

"Mutta sinun täytyy ensin oppia käyttämään aseita."

Käskyläistensä kanssa ei vallanpitäjä koskaan ryhdy selittelyihin. Arrius huomasi erehdyksensä, ja heti hänen äänensä ja käytöksensä muuttuivat kylmemmiksi.

"Mene nyt", hän sanoi, "äläkä rakenna tuulentupia näille sanoille. Ehkäpä minä ainoastaan lasken leikkiä sinun kanssasi. Taikka" -- hän katsoi miettivästi sivulle -- "jos ajattelet tulevaisuutta mitään toivoen, niin vertaa miekkailijan mainetta soturin maineesen, ja valitse. Edelliseen sinua voi auttaa keisari, mutta sotapalveluksessa et voi toivoa mitään mainetta. Sinä et ole roomalainen. Mene!"

Kohta sen jälkeen Ben-Hur oli jälleen paikallansa soutamassa.

Työ on miehelle aina helppo, kun sydän on kevyt. Airon piteleminen ei Ben-Hurista enää tuntunut niin vaivalloiselta. Toivo oli saanut sijaa hänen sydämmessänsä ja kuiskaili tulevasta onnesta. Tribunin varoituksen: "ehkä minä vain lasken leikkiä" hän karkoitti mielestään joka kerran, kun se yritti tulemaan. Että häntä oli kutsuttu mahtavan miehen luo ja että hän oli saanut kertoa historiansa, siinä oli runsaasti ravintoa hänen isoovalle sielulleen. Varmaankin oli siitä jotakin hyvää tuleva. Loistavia tulevaisuuskuvia välkkyi hänen ajatuksissaan, ja hän rukoili:

"Oi Jumala! minä olen Israelin oikea poika. Minä rukoilen, auta minua!"

IV LUKU.

Toivon säde.

Määrätyt sata kaleria kokoontuivat Antemonan lahteen Kytera-saaren itärannalle. Tribuni käytti siellä päivän laivastonsa tarkastukseen ja purjehti sitte suurimman Kykladi-saaren Naxon luo, joka kohoaa Kreikan ja Aasian rantain keskiväliltä merestä kuin suuren suuri kallio, jolta hän saattoi huomata kaikki, mitä tapahtui, ja tuossa tuokiossa lähteä ahdistamaan merirosvoja, näkyipä heitä sitte Aigeian- tai Välimeren puolella.