Part 12

"Teidän vankinne on nuori."

"On ijältään."

"Uskallanko kysyä, mitä hän on tehnyt."

"Hän on murhamies."

Ihmiset kummastellen toistelivat tuota sanaa, mutta rabbi Josef kyseli edelleen.

"Onko hän Israelin poika?"

"Hän on juutalainen", vastasi roomalainen tylysti.

Ihmisten horjuva sääliväisyys palasi kahta voimakkaampana.

"Minulla ei ole selkoa teidän sukukunnistanne", jatkoi puhuja, "mutta hänen perheensä nimen minä tiedän. Olette varmaankin kuulleet puhuttavan Jerusalemin ruhtinaasta, jonka nimi oli Ben-Hur. Hän eli Herodeen aikana."

"Tunsin hänet näöltä", vastasi Josef.

"No, tuo on hänen poikansa."

Kummastuksen ja säälin ilmaukset tulivat yleisiksi, ja dekurioni kiiruhti niitä hillitsemään.

"Jerusalemin kadulla hän toissa päivänä oli vähällä surmata jalon Gratuksen heittämällä erään palatsin katolta -- hänen isänsä, ell'en erehdy -- tiilillä prokuraattoria päähän."

Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, ja natsarealainen katseli nuorta Ben-Huria, kuin hän olisi ollut petoeläin.

"Tappoiko hän hänet?" kysyi rabbi.

"Ei."

"Onko hän tuomittu?"

"On kalereille koko ijäkseen."

"Herra häntä auttakoon!" huudahti Josef, kadottaen jo viimeinkin tyyneytensä.

Nuorukainen, joka oli tullut yhdessä Josefin kanssa, mutta tähän asti seisonut piilossa hänen takanansa, astui nyt esiin, laski kirveen pois kädestään, astui kaivolle suuren kiven luo ja toi sieltä vesiastian. Kaikki se tapahtui niin levollisesti, ett'ei vartia ehtinyt sitä estää, vaikka olisi tahtonutkin, ja nuorukainen kumartui vangin puoleen ja tarjosi hänelle juotavaa.

Käsi, joka lempeästi kosketti vangin päätä, herätti onnettoman Judahin, ja ylös katsahtaessaan hän näki unhottamattomat kasvot, melkein saman-ikäisen pojan kuin hän itsekin, ja niitä vaaleanruskean tukan varjostamia kasvoja kirkasti kaksi tummansinistä silmää, jotka yht'aikaa olivat niin suloiset ja puoleensa vetävät, niin täynnä rakkautta ja pyhää vakavuutta, että ne olivat ihan vastustamattomat. Judahin sielu, vaikka vähän paatunut pitkäin päivien ja öiden kärsimyksistä ja täynnä katkeruutta kostontunteista, joita siinä oli kytenyt koko maailmaa vastaan, suli vieraan katseesta ja pehmeni kuin lapsen mieli. Hän nosti astian huulilleen ja joi täysin siemauksin. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan.

Kun Judah oli juonut kylliksensä, siirtyi nuorukaisen käsi, joka oli sen aikaa ollut hänen olkapäällään, jälleen hänen tomuiselle tukallensa ja pysyi siinä niin kauan, kuin tarvitaan siunauksen lukemiseen. Sitte nuorukainen vei astian takaisin paikalleen kivelle, otti kirveensä maasta ja asettui rabbi Josefin luo. Kaikki sekä kyläläiset että sotamiehet seurasivat silmillään hänen tekoansa.

Siihen tapaus lähteellä päättyi. Sotamiehet, sammutettuaan oman janonsa ja juotettuaan hevosensa, lähtivät jälleen liikkeelle. Mutta dekurionin mieliala ei enää ollut sama kuin ennen. Hän omin käsin nosti nuorukaisen ylös tieltä ja auttoi hänet erään sotamiehen hevosen selkään. Natsarealaiset palasivat kotiinsa, heidän muassaan myöskin rabbi Josef ja hänen nuori kumppaninsa.

Tämä oli Marian pojan ja Judahin ensimmäinen yhtyminen ja ensimmäinen ero.

Kolmas kirja.

_Kleopatra_... Syyn mukainen tulee suruni määrä olla, yhtä suuri kuin on sen aihe. -- (_Diomedes_ ilmestyy alahalla.) Mitä? Kuollutko?

_Diomedes_. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.

I LUKU.

Kvintus Arrius.

Misenum-kaupunki, muutaman peninkulman päässä lounaiseen päin Neapelista, on antanut nimen taipaleellekin, jolla se on. Suuri joukko raunioita on siitä vain nyt jälellä, mutta vapahtajamme 24:nä vuonna, johon aikaan nyt siirrämme lukijan, se oli huomattavimpia paikkoja Italian länsirannalla; sillä Ravenna ja Misenum olivat ne kaksi satamaa, joissa Rooman valtiolla ainiaan oli mahtavat sotalaivastot valmiina lähtemään milloin hyvänsä vesille.

Jos huvimatkustaja olisi mainittuna vuonna tullut taipaleelle ihastelemaan sen näköaloja, hän varmaankin olisi noussut muurille, kääntänyt selkänsä kaupunkia kohti ja katsellut Neapelin lahtea, joka silloin oli yhtä viehättävä kuin nytkin. Hän olisi silloin, kuten nytkin, nähnyt verrattoman kauniin rannikon, Vesuviuksen savuavan huipun, tummansinisen taivaan, leikittelevät aallot, Ishian edessänsä, Kaprin vähän etäämpänä. Hänen katseensa olisi liidellyt kauniista kuvasta toiseen ja samaa tietä takaisin etelämaisen ilman läpi. Mutta viimein -- sillä silmä väsyy liian paljoon kauneuteen, kuten suu liikoihin herkkuihin -- se olisi pysähtynyt tarkastamaan näytelmää, jota nykyaikainen matkailija siellä ei näe: siinä puoli Rooman varalaivastoa joko parhaillaan harjoittelihe taikka lepäsi harjoituksistaan aivan hänen edessänsä. Tätä paitsi oli Misenum kolmelle hallitsijalle erittäin sovelias yhtymäpaikka, jossa heidän sopi hyvässä rauhassa jakaa keskenänsä "koko maailma".

Muinaiseen aikaan päästiin kaupungista muurin holviportista ulos merelle, jonne aallonmurtaja ulottui monta stadiota laineiden keskelle.

Eräänä viileänä syyskuun aamuna häiritsi mainitun holviportin kohdalla muurilla oleksivaa vartijaa meluava ihmisjoukko, joka tuli alas katua pitkin. Hän katsahti siihen ja vaipui jälleen entiseen puoliuneensa.

Siinä joukossa oli kaksi- tai kolmekymmentä henkilöä, useimmat orjia, käsissä soihdut, joista levisi hyvin vähä valoa, vaan sitä enempi savua ja väkevää narduksen tuoksua. Heidän herransa astuivat edeltä käsivarret toistensa kainaloissa. Toisella heistä, noin 50 vuoden ikäisellä, oli harvalla tukallaan laakeriseppele. Huomiosta päättäen, jota hänelle osoitettiin, hän näytti olevan jonkin juhlallisen kunnioituksen aiheena. Kaikilla oli yllä valkoiset, leveillä purppurareunuksilla koristetut villa-togat. Vartia oli nähnyt kylliksi. Hän tiesi kysymättäkin heidän olevan ylhäisiä ja saattavan jotakin ystävää laivalle läpi yön kestäneestä juhlasta. Kulkijain keskustelu vielä enemmän vahvisti tätä otaksumaa.

"Ei, Kvintus", sanoi muuan juhlan seppelöidylle sankarille, "ei ole oikein kohtalon riiistää sinua niin pian meidän seurastamme. Vasta eilen sinä palasit mereltä Herkuleen pylväiltä saakka. Pitäisihän sinun ainakin saada aikaa oppia edes astumaan kuivalla maalla."

"Kastor avita! jos miehen sopii käyttää naisten valaa", sanoi toinen puolijuopuneen äänellä; "älkäämme valittako. Kvintus ystävämme tahtoo vain voittaa takaisin, mitä menetti tänä yönä. Nopan heitto heiluvalla laivan kannella ei ole samaa kuin maalla, eikö totta, Kvintus?"

"Älkäämme parjatko kohtalon jumalatarta!" neuvoi kolmas, "hän ei ole sokea eikä huikentelevainen. Antiumin luona, jossa Arrius-ystävämme häneltä kysyy neuvoa, hän vastaa ystävällisesti, ja merellä hän oleskelee hänen kanssansa peräsimen luona. Tosin se jumalatar ottaa hänet nyt pois meiltä, mutta eikö hän aina ole lahjoittanut hänelle uutta voittoa?"

"Kreikkalaiset ne hänet pois vievät. Syyttäkäämme heitä eikä jumalia. Kun he oppivat kauppiaiksi, unhottui heiltä sotataito."

Täll'aikaa seurue jo astui holviportista ulos aallonmurtajalle, joka samoin kuin koko lahtikin kylpi aamuloistossa. Laineiden loiskina tuntui vanhasta merimiehestä tutun tervehdykseltä. Hän veti ilmaa aimo siemauksen rintaansa, ikään kuin meri-ilma olisi ollut hänestä paljoa parempaa kuin narduksen tuoksu, ja nosti ylös kätensä.

"Minun uhrini toimitettiin Praenesten eikä Antiumin luona, ja kas! Tuuli on lännessä. Kiitos sulle, Fortuna, äitini!" hän sanoi vakavasti.

Ystävät toistelivat hänen huudahdustansa ja orjat liehuttelivat soihtuja.

"Hän tulee tuolla!" hän jatkoi, osoittaen aallonmurtajan toiselta puolen lähestyvää kaleria. "Mitäpä muuta hallitsijaa merimies tarvitsee? Onko sinun Lukretiasi viehättävämpi, Kajus?"

Hän katseli loistavin silmin laivaa, ja siitä tosiaankin kannatti jonkun verran ylpeilläkin. Valkoinen purje oli laskoksissa maston tyvipuolen ympärillä; airot kohosivat ja laskeutuivat, näkyivät taas hetkisen ikään kuin siivet lentämässä ja sitte taas sukelsivat veteen mitä tarkimmassa tahdissa.

"Jumalat sinua säästäkööt ja suojelkoot!" hän sanoi, silmät vakavasti laivaa kohti. "He lähettävät meille sopivia tilaisuuksia. Oma vikamme on, jos jätämme ne käyttämättä. Ja mitä kreikkalaisiin koskee, niin unhotathan, hyvä Lentulus-ystäväni, että ne merirosvot, joita rankaisemaan minä lähden, ovat kreikkalaisia. Voittaa heidät on arvokkaampaa kuin saada sata voittoa Afrikassa."

"Aigeian-merellekö siis matkasi käy?"

Merimiehen katse pysyi yhä laivaan kiintyneenä.

"Mikä sulous! mikä ripeys! Lintukaan tuskin vähemmän välittää aalloista. Katsokaas!" hän sanoi, mutta jatkoi samassa: "Anteeksi, hyvä Lentulus, minä tosiaankin purjehdin Aigeian merelle, ja kun lähtöni on niin lähellä, kerron myöskin, mitä varten, mutta jääköön se kertomatta tämän etemmäksi. En tahdo, että te moittisitte duumviriä, kun häntä ensi kerran tapaatte. Hän on ystäväni. Kreikanmaan ja Aleksandrian välinen kauppa on tuskin pienempi kuin Aleksandrian ja Rooman välillä. Sen puolen asujamet eivät muistaneet viettää elojuhlaa, ja Triptolemus siitä kostoksi antoi heille sadon, jota tuskin kannatti korjatakaan. Kauppa ainakin on kasvanut niin suureksi, ett'ei se siedä enää päivänkään pysähdystä. Olette luultavasti kuulleet myöskin puhuttavan Kersoneson merirosvoista, jotka piilevät Eukseinossa. Totta, Bakkus auta, uskaliaampia ei ole kuin he! Eilen tuli sana Roomaan, että heitä on suuri laivasto soutanut ulos Bosporoosta ja upottanut kalerit Byzantionin ja Kalkedonin edustalta; sitte he ovat purjehtineet Propontista pitkin ja yhä ahneempina saapuneet Aigeianmerelle. Viljakauppiaat, joilla on laivoja Välimeren itäosissa, ovat peloissaan. He kävivät keisarille itselleen valittamassa, ja tänään lähtee Ravennasta satakunta kaleria ja Misenumista" -- hän vaikeni, kiihdyttääkseen kuulijainsa uteliaisuutta ja jatkoi sitte hiukan ylpeästi -- "yksi."

"Onnellinen Kvintus! Onnittelemme sinua."

"Etevämmyys raivaa ylennyksen tietä. Tervehdimme tulevaa duumviriä, ei sen vähempää."

"Kvintus Arrius duumviri sointuu paremmalta kuin Kvintus Arrius tribuni."

Jotenkin sellaiset olivat onnittelut, joita yöllisen juhlan sankarille sateli ystäviltä.

"Minä iloitsen muiden kanssa", sanoi eräs pohmeloinen kumppani; "mutta olenpa käytännön mies, duumvir, ja ennen, kuin saan selville, voiko ylennys tuottaa sinulle noppain käyttötaitoa vai eikö, en voi arvostella, tarkoittavatko jumalat sinun etuasi vai vahinkoasi tässä ... tässä hommassa."

"Kiitos, kiitoksia sydämmestäni!" vastasi Arrius kaikille. "Jos teillä olisi lyhdyt, sanoisin teitä augureiksi. Totta tosiaan! Minä menen vielä pitemmälle ja näytän, miten kelpo mestarit te olette ennustamaan. Katsokaa itse!"

Hän veti togansa laskoksesta esiin papyrus-käärön ja antoi sen ystävien katseltavaksi, sanoen:

"Tämän minä sain pöydässä eilisiltana ... Sejanukselta."

Se nimi kaikui mahtavalta silloisten roomalaisten korvissa. Se ei silloin vielä ollutkaan niin tahrainen, jommoiseksi se sittemmin tuli.

"Sejanukselta!" kaikki yhteen ääneen ihmettelivät ja tunkeutuivat lukemaan ministerin kirjoitusta.

"_Sejanus K. Caecilius Rufukselle, duumvirille. Roomasta XIX Kal. Sept_.

Keisarilla on ilmoitusten johdosta hyvä ajatus tribuni Kvintus Arriuksesta. Varsinkin hän on kuullut hänen urhotöistään länsimerellä, ja hänen tahtonsa on siis, että Kvintus Arrius heti siirretään itäpuolelle.

Sitä paitsi on keisarin tahto, että sinä viivyttelemättä lähetät sata ensi luokan kolmisoutuista niitä merirosvoja vastaan, jotka ovat ilmestyneet Aigeianmerelle, ja että Kvintus lähetetään sen laivaston päälliköksi.

Yksityiskohdat jätetään sinun huoleksesi, hyvä Caecilius.

Hätä on suuri, kuten näkyy sanomista, jotka tähän liitetään sinun ja Kvintuksen luettaviksi.

_Sejanus_."

Arrius piti hyvin vähän lukua kirjoituksen sisällyksestä. Yhä likemmäksi lähenevä laiva veti puoleensa koko hänen huomionsa. Hän katseli sitä innostunein silmin. Viimein hän liehutti togansa helmoja ilmassa, ja vastaukseksi siihen merkkiin levisi tulipunainen lippu laivassa _aplustren_ eli sen viuhkamaisen osan kohdalle, joka ulkoni laivan perästä. Joukko merimiehiä ilmestyi aluksen laidoille ja riensi nuoria myöten ylös _antennalle_ eli raakapuulle ja kääri purjeen kokonaan kiinni. Keula kääntyi ja airojen liike kiihtyi, niin että kaleri kilpahevon vauhdilla lähestyi paikkaa, jossa Arrius ystävineen seisoi. Arrius katseli sen liikuntaa huomattavasti kirkastuvin silmin. Kolmisoudun käänteiden nopeus ja tarkka pysyminen määrätyssä suunnassa saivatkin luottamaan sen merikelpoisuuteen.

"Nymfien nimessä", sanoi eräs ystävistä, antaessaan takaisin kirjekäärön, "eipä enää maksa ennustaa ystävällemme loistavaa tulevaisuutta. Johan hän sen on saanut. Maineteoilla hän nyt ystävyyttämme ravitsee. Mitä muuta, Kvintus, sinulle vielä kuuluu?"

"Ei mitään muuta", sanoi Arrius. "Uutiset, jotka nyt saitte kuulla, ovat jo vanhoja Roomassa, ainakin palatsissa ja torilla. Duumviri on varovainen. Mitä minun on tehtävä ja missä löydän laivastoni, sen hän sanoo vasta laivalla, jossa lukittu käskykirja on minua odottamassa. Jos kuitenkin teillä sattuu tänään olemaan joku uhripäivä, niin rukoilkaa jumalia ystävän puolesta, joka käyttelee purjeita ja airoja jossakin Sisilian puolella. Mutta tässä jo kaleri onkin, ihan rantaan laskemassa", hän sanoi, kääntyen taas laivaan päin. "Sen päällystöön olen huvitettu tutustumaan; sillä heidän kanssansa minä täst'edes purjehdin ja taistelen. Ei ole helppo laskea rantaan tällaisella rannikolla, niin että tässä nyt kyllä voidaan arvostella heidän taitoansa."

"Mitä, etkö tunne kaleria ennestään?"

"En ole sitä koskaan ennen nähnyt, enkä tiedä, onko siinä yhtään ainoata tuttua."

"Eikö se ole varomatonta?"

"Ei se mitään tee! Me merimiehet pian tutustumme. Äkilliset vaarat tuovat meille joko ystävyyttä tai vihaa."

Kaleri, kuuluva siihen luokkaan, jota sanottiin "liburilaisiksi laivoiksi", oli pitkä ja kapea ja nopeita liikkeitä varten tehty. Keula oli jalomuotoinen. Vesi suihkusi kaarena ilmaan, kun se tulla rynnisti esiin, niin että pisarat roiskuivat keulahuipun ylitse, joka miellyttävästi kaareutuen nousi kahden miehen korkeuteen kannesta. Keulaa koristivat raakunkuoriin puhaltelevien tritonien eli merijumalien veistokuvat. Keulan alta ojentui eteenpäin köliin kiinnitetty _rostrum_, terävä ja lujasti raudoitettu puukuono, jota käytettiin murtimena taistelussa. Pitkin sivuja keulasta perään asti oli runsaasti koristeltu rintavarus. Sen alla näkyi kolme riviä aukkoja, joita jokaista suojeli härännahkainen kilpi, ja niissä aukoissa liikkuivat airot, kuusikymmentä oikealla ja kuusikymmentä vasemmalla puolella. Kaksi vahvaa köyttä, jotka juoksivat keulan läpi, osoittivat etukannelle sijoitettujen ankkurien lukua.

Yläkannen yksinkertaisuudesta voitiin päättää, että soutajat olivat kalerin varsinaisena laivaväestönä. Mastoa, joka seisoi vähän keskikohdan etupuolella, pitivät pystyssä tuet etu- ja takapuolelta sekä köydet, jotka siitä oli pingoitettu rintavaruksen sisäpuoleen. Muilla nuorilla hoidettiin suurta nelikulmaista purjetta ja raakapuuta, johon se oli kiinnitetty. Rintavaruksen yläpuolella näkyi kansi.

Paitsi merimiehiä, jotka olivat käärineet kokoon purjeen ja vielä viipyivät raakapuulla, näkyi kalerin keulassa ainoastaan yksi mies, kypärä päässä ja kilpi kädessä. Aluksen sata kaksikymmentä tammiairoa, joita hohkakivellä hiominen ja alituinen aaltojen huuhtelu piti valkoisina ja kiiltävinä, nousivat ja laskeutuivat kuin yhden ainoan käden liikuttamina ja kulettivat kaleria eteenpäin nykyisten höyrylaivain vauhdilla.

Laiva syöksyi niin nopeasti ja rohkean näköisesti satamasillan haaraketta kohti, että sillä seisovat tribunin ystävät huolestuivat. Yht'äkkiä keulassa seisova mies nosti kätensä merkitsevään viittaukseen; kaikki airot nousivat, liitelivät hiukan aikaa ilmassa ja putosivat yht'aikaa jälleen alas. Vesi kiehui ja kuohui aironlapain ympärillä; kaleri vapisi pitkin pituuttansa ja pysähtyi ikään kuin säikäyksestä. Taas viittaus, ja airot kohosivat uudestaan, liitelivät ilmassa ja painuivat alas, mutta tällä kertaa oikeat airot soutivat, vasemmat huopasivat. Kolme kertaa airot sillä tavalla nousivat ja soutivat vastakkain; alus kääntyi kuin kepin nenässä ja hitaasti laski kylkensä satamasillan laitaan.

Tämä liike toi näkyviin kalerin perän kaikkine koristuksineen: tritoneja samoin kuin keulassa, suurilla korkokirjaimilla piirretty nimi, sivulle kiinnitetty peräsin ja se lava, jolla perämies muhkeana, täysissä sotilasvaruksissaan istui, kädet peränpitonuorissa. Hänen päänsä päällä kaareutui korkea, kullattu aplustre, veistetty sahalaitaisen lehden muotoon.

Kalerin kääntyessä rantaan kajahti lyhyt ja kova torven törähdys ja merisotamiehet riensivät luukuista ylös kannelle, jokaisella oivalliset kypärät, kiiltävät kilvet ja heittokeihäät. Sotamiehet järjestyivät kuin taisteluun, joll'aikaa laivamiehet kiipesivät nuoria myöten ylös raakapuulle istumaan. Upseerit ja soittajat asettuivat samoin määrätyille paikoilleen. Kaikki se tapahtui nopeasti ilman hälinää ja häiriötä. Kun airot koskivat satamasiltaan, pistihe pikku silta perämiehen kannelta rantaan.

Tribuni kääntyi nyt saattajiinsa päin ja sanoi arvokkaammalla äänellä kuin tähän asti:

"Velvollisuus odottaa, hyvät ystävät."

Hän otti seppeleen päästänsä ja antoi nopanheittäjälle.

"Ota tämä seppele, sinä noppain suosikki! Jos minä palaan, koetan voittaa sinulta takaisin sestertioni. Jos palaan, niin palaan voittajana; muuten en. Seppeleen saatat ripustaa huoneesesi."

Hän levitti kätensä saattajiansa kohti, ja he tulivat yksitellen ottamaan vastaan hänen syleilyänsä.

"Jumalat olkoot kanssasi, Kvintus!" he toivottivat.

"Jääkää hyvästi!" kuului vastaus.

Kvintus viittasi kädellään orjille, jotka liehuttivat soihtujansa, ja kääntyi sitte odottavaan laivaan. Hänen astuttuaan käyntisillalta kaleriin helähtivät torvet soimaan ja aplustren päälle levisi _vexillum purpureum_ eli purppuranpunainen amiralilippu.

II LUKU.

Roomalainen kaleri.

Tribuni pysähtyi perämiehen lavalle, duumvirin käskykirje avoinna kädessään, ja puhutteli _hortatoria_ eli soutumiesten esimiestä.

"Kuinka suuri on väestösi?"

"Kaksisataa viisikymmentäkaksi soutajaa ja kymmenen varamiestä."

"Montako vaihetusta?"

"Kahdeksankymmentäneljä."

"Ja kuinka usein vaihdat?"

"Joka toinen tunti."

Tribuni mietti hetkisen.

"Se rasittaa, ja minä teen toisen työjärjestyksen, mutta en nyt. Airot eivät saa olla jouten yöllä eikä päivällä."

Kääntyen sitte purjepäällikön puoleen hän sanoi:

"Tuuli on hyvä. Anna purjeen helpottaa airojen työtä."

Puhuteltujen poistuttua hän kääntyi ensimmäisen perämiehen puoleen, jota sanottiin _rehtoriksi_.

"Kauanko sinä olet ollut palveluksessa?"

"Kolmekymmentäkaksi vuotta."

"Mitä meriä olet paraastaan purjehtinut?"

"Rooman ja itämaiden väliä."

"Olet juuri mies, jota tarvitsen."

Tribuni katsoi uudestaan käskykirjaan.

"Matka käy Kamponellan niemen ohitse Messinaan. Sitte lasket pitkin Kalabrian rannan mutkaa, kunnes Melito on vasemmalla kädelläsi. Sitte ... tunnetko tähdet, jotka vallitsevat Ionianmertä!"

"Tunnen ne hyvästikin."

"Sitte käännät Melitosta itään päin Kytereä kohti. Jos jumalat suovat, en laske ankkuria ennen kuin Antemonan lahteen. Tehtävämme on tärkeä. Minä luotan sinuun."

Arrius oli varovainen, hyvin varovainen. Hän oli niitä, jotka, vaikka kyllä kantoivat rikkauksia Praenesten ja Antiumin alttareille, kuitenkin uskoivat, että sokean jumalattaren suosio pikemmin riippui anojan omasta arvostelukyvystä ja varovaisuudesta kuin uhreista ja lupauksista. Hän oli istunut koko yön juhlan sankarina juoma- ja pelipöydässä, mutta meri-ilma toi hänelle heti takaisin merimiehen oikean mielen; hän ei tahtonut lähteä levolle ennen kuin tunsi aluksensa. Oikea asian tuntemus estää paljon sattumuksia. Hän oli alkanut soutajain esimiehestä, purjepäälliköstä ja perämiehestä; nyt hän teki tuttavuutta muiden upseerien kanssa, puhutteli meriväen päällysmiestä, ruokavarain hoitajaa, sotakoneiden johtajaa, keittiömestaria, eli lyhyesti sanoen, tarkasti kaikki osastot. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta. Ja tarkastuksen päätyttyä hän yksin koko siitä suuresta joukosta, joka tungeskeli ahdasten laivanseinäin sisällä, tiesi täydellisesti kaikki, mitä oli tarpeeksi matkalle ja mitä ehkä puuttui. Nyt, huomattuaan kaikki olevan kunnossa, oli hänellä enää jälellä täydellinen tutustuminen yksityisiin käskyläisiinsä. Se tehtävä oli arkaluontoisin ja vaikein, mutta hän ryhtyi sitä omalla tavallaan suorittamaan.

Puolen päivän aikaan kaleri liiteli pitkin meren selkää Paestumin seuduilla. Tuuli puhui vieläkin lännestä ja paisutti purjetta sen hoitajan mielihyväksi. Vartiat olivat määrätyillä paikoillaan. Etukannelle oli tehty alttari ja kylvetty sille suoloja ja ohrajauhoja. Tribuni toimitti sen edessä juhlallisia rukouksia Jupiterille sekä Neptunukselle ja muille meren jumalille, vuodatti lupauksia tehden viiniuhria ja poltti suitsutusta. Nyt hän istui, muhkeana kuin Mars, pääkajutassaan, paremmin tarkastelemassa väkeänsä.

Kajutta, 65 kertaa 50 jalkaa avara, oli kalerin keskiosastossa ja sai valoa kolmesta leveästä luukusta. Kattoa kannatti pylväsrivi, ja melkein kajutan keskipaikassa näkyi maston tyvi, täynnä kiiltäviä sotakirveitä, keihäitä ja heittokeihäitä. Joka luukulla oli portaat kummallakin puolen ja jonkinlainen akselilaitos, jolla ne saatettiin vetää ylös kattoon. Ne kun nyt olivat ylhäällä, oli huone melkein kuin nykyaikainen kajutta valokomeroineen.

Lukija helposti käsittänee, että tämä huone oli niin sanoaksemme laivan sydän, kaikkein laivassa olijain asunto. Sitä käytettiin ruoka-, makuu- ja harjoitushuoneena sekä lepopaikkanakin, mikäli lepoa soivat rautaiset lait, jotka täällä elämän kytkivät ahtaimpiin rajoihin, ja kuri, ankara kuin kuolema.

Kajutan takapäässä oli lava, pari kolme porrasta lattiasta koholla. Sillä istui soutajain päällikkö, edessänsä kaikupöytä, johon hän vasarallaan löi tahtia soutumiehille. Hänen oikealla puolellaan seisoi _klepsydra_ eli vesikello näyttämässä aikaa, milloin oli miehiä vaihdettava. Hänen yllänsä, vielä korkeammalla lavalla, jota kullatut käsipuut ympäröitsivät, oli tribunin paikka, ja siinä vuode, pöytä ja _katedra_ eli tyynyillä pehmitetty korkeaselkäinen nojatuoli. Nämä huonekalut oli keisarin anteliaisuudesta voitu tehdä erittäin komeiksi.

Mukavasti istuen tuolissaan, laivan liikkeiden mukaan keinahdellen, sotilaanviitta puoleksi heitettynä tunikan päälle ja miekka vyössä, Arrius tarkasteli väestöänsä, joka puolestaan katseli häntä hyvin uteliaasti ja tarkkaavasti. Kauimmin Arriuksen katse viipyi soutajissa. Epäilemättä olisi lukijakin tehnyt samoin, mutta myötätuntoisemmin, sillä tribuni, kuten päällikön tapa on, katseli heitä vain arvatakseen, mitähän tulevaisuus oli sylissään tuova.

Siinä katseltavassa sinänsä oli vähä vaihtelua. Pitkin kajutan sivuja, laivan seinissä kiinni näytti olevan kolme penkkiriviä, mutta tarkemmin katsoessa voitiin huomata, että siinä olikin vain yksi rivi kolmiosaisia penkkejä, joissa jokaisessa toinen osa eli jatkos oli taempana ja ylempänä ensimmäistä ja samoin kolmas osa taempana ja ylempänä toista. Penkit oli ylipäänsä järjestetty niin, että jokaisen väliä oli metri, mutta viimeinen kumminkin oli tilan puutteessa niin jaettu, että sen ylimmäinen sija oli eri paikassa, ensimmäisen penkin alimman sijan kohdalla. Täten jäi kummankin sivun kuudellekymmenelle soutajalle kylliksi tilaa, jos kukin vain sovitti liikkeensä kumppanien mukaan, samoin kuin sotamiehet maalla tiheissä joukoissa marssiessaan pysyvät tahdissa.