Part 3

-- Olette arvannut oikein.

-- Olen iloinen.

-- Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee mieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin tyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei minulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen vuoteen kuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä nyt enää sovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni. Tavallisesti hän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa... Ja miten hän tanssi! Olen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran Moskovassa vapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta sitten, -- vaan he eivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!... Grigorij Aleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja hemmotellen; on aivan ihme, miten hän kaunistui luonamme! Päivetys katosi kasvoilta sekä käsistä ja poskilla heloitti puna... Miten iloinen hän oli ja semmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa minusta... Jumala antakoon hänelle anteeksi!...

-- Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?

-- Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun sen sanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.

-- Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että Petshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään ampumaan villisikoja tai metsävuohia. -- Huomasin hänen tulleen synkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin huoneessa; ja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään sanaakaan, -- oli koko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran, toisen ja aina vaan useammin... "Eivät ole asiat oikein", ajattelin minä: "musta kissa on kai juossut heidän välistään".

-- Eräänä aamuna menen heidän luokseen -- vieläkin näen aivan silmieni edessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku, niin kalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. -- Missä on Petshorin? kysyin.

-- Metsästämässä.

-- Läksikö hän tänään?

Bela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.

-- Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.

-- Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?

-- Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi; -- keksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian haavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille... Vaan tänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.

-- Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!

-- Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet ja jatkoi:

-- Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä minut kotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan lähden itse pois: en ole orja -- olen ruhtinaan tytär!...

-- Rupesin häntä lohduttamaan. -- Kuulehan Bela, eihän Petshorin voi ikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on vielä nuori, pitää metsästämisestä -- aikansa kun kulkee, palaa takasin; vaan jos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.

-- Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi -- ja ääneensä nauraen otti hän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni; mutta ilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen kasvonsa käsiin.

-- Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut seurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi, vaan en löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin tuskallinen asema.

Vihdoin sanoin hänelle: "tahdotko, mennään kävelemään vallille, ilmakin on niin ihana!" -- Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme äänettöminä edestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä istuin hänen viereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen jälessään kuin mikäkin lapsentyttö.

-- Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä ihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti ulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat olivat laitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja peitti tiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä kumpaankin suuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan ratsain harmaalla hevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin pysähtyy virran toiselle puolelle noin sadan askeleen päähän meistä, alkaen pyörittää hevostaan kuin mielipuoli. Mikä sattuma!... "Katsohan Bela nuorilla silmilläsi, sanoin minä: mikähän ratsastaja tuo on, ja ketä on hän tullut huvittamaan?..."

-- Hän katsoi ja huudahti: "se on Kasbitsh!"

-- Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? -- Katson, ja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa repaleinen ja likanen, niinkuin ennenkin.

-- "Hänellä on isäni hevonen", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän vapisi kuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. -- Jaha! ajattelin minä, et sinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!

-- Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja poista tuo nuori mies. -- "Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän tuo seiso paikallaan..." Käske! sanoin minä, nauraen. -- Kuuleppa, ystäväni huusi vahtisotamies huitoen kädellään: "odota pikkusen, mitä siinä pyörit kuni villikissa?" -- Kasbitsh pysäytti hevosensa ja alkoi kuunnella, luullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella. Krenatöörini laukasi, mutta ohi, -- ruudin savun läpi näkyi vaan miten Kasbitsh kiiti eteenpäin.

-- Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.

-- Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä väkeä, ei niitä yhdellä iskulla tapa.

-- Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin metsästysretkeltään. Bela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta yhtään valitusta tahi moitetta tämän pitkällisestä poissa olosta... Minäkin olin jo suuttunut häneen. -- Ajatelkaas, puhuin minä hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla virran toisella puolella, ja me yritimme ampua hänet; olisitte voinut sattua yhteen hänen kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista väkeä; luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja lyön vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän Belan hyvin miellyttäneen häntä -- hän itse puhui minulle siitä -- ja luultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi kosinut... Petshorin vaipui mietteisiin. -- Niin, vastasi hän: täytyy tulla varovaisemmaksi... Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä mennä linnoituksen valleille. -- Illalla oli meillä pitkä keskustelu: minua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan; paitsi sitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen käytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua huomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät. Kun joskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua suru? "Ei." Tahdotko jotain? "En." Ikävöitkö vanhempiesi luo? "Ei minulla ole vanhempia." Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen saanut muuta puhumaan kuin "niin", ja "ei".

-- Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh" vastasi hän; "minulla on onneton luonne: kasvatusko lie tehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut -- en tiedä; tiedän vaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun toisen onnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on huono puolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa nuoruudessani, nimittäin silloin kun pääsin vanhempieni holhouksesta, rupesin elämään hurjasti, nauttien kaikesta mitä voi saada rahalla ja nyt tietysti inhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin suureen maailmaan, jonka seurapiiriin kyllästyin hyvin pian; rakastuin hienoihin kaunottariin ja sain vastarakkautta; mutta heidän rakkautensa vaan kiihotti itserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi... aloin lukea, tahdoin oppia -- tieteetkin kyllästyttivät minua; huomasin ettei onni riipu kunniasta, ei vähääkään, sillä onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä, kunnia on sattuma eikä sen saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän sukkeluutta. Olin kyllästynyt elämään... Pian siirrettiin minut Kaukaasiaan: se oli onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä asusta tshetsheniläisten luotien keskellä -- vaan turhaan: kuukauden kuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen, että todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui entistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun ensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä sylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin häntä enkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt... Taaskin erehdyin... villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen lemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä vastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte, rakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista onnellisista hetkistä... annan vaikka henkeni hänen edestään mutta minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko tyhmä vaiko julmuri -- en tiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä enemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on levoton, eikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle, suruun totun yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu päivä päivältä tyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus: matkustaminen. Heti kun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan, Jumala varjelkoon! -- menen Ameriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, -- ehkä kuolema tulee jossain matkalla. Toivon ainakin, ettei tämä viimeinen lohdutus niin pian lopu, kun tuulet ja huonot tiet antavat siihen apuansa." -- Näin hän puheli ja sanansa tarttuivat muistiini, sillä ensi kertaa elämässäni kuulin viisikolmatta vuotiaan ihmisen noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen olevan viimeisenkin... Mikä kumma! --

Olkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen: tehän olette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin -- onko siellä kaikki nuoriso samanlaista?

Vastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa; luultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään kyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista, siirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata onnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt näitä hienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.

-- Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?

-- Ei, vaan englantilaiset.

-- Vai niin!... vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä juoppoja!...

Ehdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka vakuutti ettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli alikapteenin huomautus anteeksi annettava. Voidakseen pysyä raittiina, hän tietysti koetti uskotella, että kaikki onnettomuus maailmassa johtuu juoppoudesta.

Kuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:

-- Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en voinut karkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut, ja että hänellä oli jotain pahaa mielessään. -- Kerran saa Petshorin minut lähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi sotamiestä mukaan ja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen asti kuleksimme kaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet. "Emmekö kääntyisi?" sanoin minä. "Ei maksa vaivaa yrittää? on kai sattunut onneton päivä!" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä huolimatta, ei Grigorij Aleksandrovitsh tahtonut palata ilman saalista... Semmoinen oli mies: minkä kerran sai päähänsä, ei hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena hemmotellut... Puolenpäivän aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau! pau! ei sattunut: pakeni kaislikkoon... olihan sattunut onneton päivä!... Ja niin me vähän levähdettyämme läksimme kotiin.

-- Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien riippua ja olimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät meitä sitä näkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus... katsahdimme toisiimme: meidät valtasi sama epäilys... Päistikkaa nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka kaikki osottivat kedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan kiitävän täyttä laukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan. Grigorij Aleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta -- ja samaa tietä; minä perässä.

-- Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti lähestyimme ratsastajaa... Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en voinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on Kasbitsh!... Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi hevostaan.

-- Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö hänen hevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan kovista ponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen hänen tällä hetkellä muistaneen Karagesiään...

-- Näin Petshorinin tähtäävän... "Älkää ampuko!" huusin hänelle: -- "säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin." -- Kyllä se nuoriso aina tulistuu sopimattomasti... -- Kuului laukaus, luoti oli lävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun hyppäyksen eteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh hyppäsi maahan, ja silloin me huomasimme hänen pitelevän hunnutettua naista... Se oli Bela... Bela raukka! Kasbitsh huusi meille jotain omalla kielellään ja kohotti miekkansa häntä kohti... Ei ollut aikaa vitkasteluun. Nyt ammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula sattui luultavasti hänen olkapäähänsä, koska miekka heti putosi hänen kädestään. Savun hajaannuttua näimme maassa makaavan hänen hevosensa ja sen vieressä Belan; vaan Kasbitsh heitettyään pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa jyrkkää kallionseinää ylös. Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei pyssyni ollut ladattu! Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän raukka makasi liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana... Peto! olisi edes sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun lyö selkään... semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana. Me revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme. Turhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan -- ei mikään saattanut häntä tuntoihinsa.

-- Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme paluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij Aleksandorvitsh minulle: "Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä tavalla emme saa häntä elävänä kotiin." -- "Totta on!" sanoin minä, ja me läksimme eteenpäin täyttä laukkaa. -- Linnoituksen portilla odotti meitä suuri joukko ihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun Petshorinin asuntoon lähettäen kutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin, tutki haavan ja ilmoitti, ettei sairas voi elää päivää kauemmin, mutta hän erehtyi...

-- Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä ilostuneena.

-- Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi päivää.

-- Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?

-- Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui linnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle laskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei pensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan! Kuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet hämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme paikalle.

-- Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?

-- No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin varastetaan... pyydän, antakaa se heille anteeksi! -- Sitäpaitsi olihan hän ihastunut Belaan.

-- Ja Bela kuoli?

-- Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. -- "Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. -- "Minä kuolen!" sanoi Bela. -- Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!... Yöllä hän alkoi hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja hän halusi kotiin vuoristoon... Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä -- en tiedä; mitä minuun tulee -- en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. -- Aamupuolella hän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana, kalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän; sitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas mistä?... Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!... Hän rupesi suremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata Grigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen nainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni kastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi minuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän ilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin kului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat posket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet kuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa olisi ollut tulikuuma rauta.

-- Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun vähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on parempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko ajan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen edes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa uudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen Petshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti Belan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen; tyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi tahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa... -- Vaan kyllä se oli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij Aleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt, ennemmin tai myöhemmin.

-- Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka lääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. -- Mitä varten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän kuolee varmasti? "On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on rauhallinen."

-- Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme ikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen viereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan lähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.

-- Vettä, vettä!... puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen vuoteelta.

-- Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi sairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta -- en muista mitä... Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä sairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en koskaan!... Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin, ettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun rakastin häntä kuin omaa tytärtä... No, Jumala antaa sen hänelle anteeksi!... Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa minua kuollessaan?...

-- Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän kuoli. Asetimme peilin huulien eteen -- kaikki oli lopussa!...

Vein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin puhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, ja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta. Sitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin lohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään naurahtaen... Kylinä väristys kulki läpi ruumiini... nousin, ja läksin arkkua tilaamaan.

-- Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla vuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita Petshorin oli hänelle ostanut.

-- Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse virran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli istunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin pystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut kristitty.

-- Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.

-- Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme koskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.

-- Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän matkusti Grusiaan.

Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme... Muistelen jonkun äsken kertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole määräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.

Sitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset vuotta myöhemmin -- luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.

En keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua pääsimme lähtemään; rajuilma oli tauonnut, taivas kirkastunut ja me läksimme.

Matkalla käänsin keskustelun tahtomattanikin Belaan ja Petshoriniin.

-- Ettekö kuulleet mitään Kasbitshista? kysyin minä.

-- Kasbitshistako? hänestä en todellakaan tiedä mitään... Olen kuullut että shapsugien oikeassa sivustossa on joku Kasbitsh, joka punasessa kauhtanassa ratsastaa hiljalleen, väistäen luotiamme, ja aina kohteliaasti kumartaen, vaan tuskinpa lienee sama!...

Kobissa erosin Maksim Maksimovitshista; minä jatkoin matkaa postihevosilla; hän ei voinut seurata minua painavan kuormansa vuoksi. Emme uskoneet enää koskaan tapaavamme toisiamme, vaan tapasimme kuitenkin, ja jos tahdotte kerron teille koko jutun, se on pitkä juttu... Myöntäkää, että Maksim Maksimovitsh ansaitsee kunnioitusta? Jos sen myönnätte, olen saanut runsaan palkinnon mahdollisesti liian pitkästä kertomuksestani.