Part 2

-- Noin neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavallisuuden mukaan meni hän Grigorij Aleksandrovitshin luo, joka aina syötti hänelle makeisia. Minäkin olin saapuvilla. Tuli puhe hevosista, jolloin Petshorin alkoi kehua Kasbitshin hevosta; virma se on ja kaunis kuin vuorikauris -- aivan niinkuin hän itse sanookin, ettei koko maailmassa ole sen vertaista.

-- Pikku tataarin silmät alkoivat kiilua, vaan Petshorin ei ollut sitä huomaavinaan; koetin puhua muista asioista, vaan hän keskeytti minut heti, alkaen taas Kasbitshin hevosesta. Näin tapahtui joka kerta kun Asamat tuli meille. Noin kolmen viikon kuluttua huomasin Asamatin kuihtuneen ja kalvenneen, aivan kuin romaaneissa kerrotaan rakkaudesta tapahtuvan. Mikä ihme?

-- Vasta jälestäpäin sain tietää koko jutun: Grigorij Aleksandrovitsh oli kiusannut hänet niin, että poika olisi ollut valmis menemään vaikka veteen. Kerran sanoi hän Asamatille: näen että olet kovin mieltynyt hevoseen, vaan sitä on sinun yhtä vaikea saada kuin nähdä omaa niskaasi! Vaan sanohan mitä antaisit sille, joka sen sinulle lahjoittaisi?

-- Kaikki mitä hän tahtoisi, vastasi Asamat.

-- Siinä tapauksessa hankin minä sen sinulle, mutta ainoastaan ehdolla... Vanno, että sen täytät...

-- Minä vannon...

-- Vanno sinäkin!

-- Hyvä! Vannon, että tulet omistamaan hevosen; vaan siitä täytyy sinun antaa minulle sisaresi Bela: Karages tulee olemaan hänen kalim'insä (morsiuslunnaat tataarilaisilla). Toivon kaupan olevan sinulle edullisen.

Asamat oli vaiti.

-- Etkö tahdo? Tee, niinkuin parhaaksi näet, luulin sinua mieheksi, vaan näytkin olevan vielä lapsi; ratsastus onkin sinulle liian aikasta...

Asamat tulistui.

-- Mutta isäni? sanoi hän.

-- No, eikö hän sitten koskaan ole matkoilla?

-- Totta sanoit.

-- Oletko suostuvainen?...

-- Olen! kuiskasi Asamat kuolon kalpeana. Milloin se tapahtuu?

-- Kun Kasbitsh tulee ensi kerran tänne lampaita myymään: loppu on minun asiani. Muista sitten Asamat!

-- Näin he olivat sopineet tämän jutun... totta puhuen huonon jutun! Jälestäpäin puhuin siitä Petshorinille, vaan hän vastasi, että tsherkessitär voi olla onnellinen, saadessaan niin rakastettavan miehen kuin hän; sillä onhan hän kuitenkin hänen miehensä heidän käsityksensä mukaan, vaan mikä Kasbitsh on -- pahantekijä, jota olisi pitänyt rangaista...

En tiennyt vielä mitään heidän välipuheistaan, kun Kasbitsh tuli kerran myymään lampaita ja hunajaa; pyysin hänen tulemaan seuraavana päivänä. "Asamat!" sanoi Petshorin "huomenna on Karages käsissäni, ellei Bela ole täällä ensi yönä, et saa nähdäkään hevosta..."

-- Hyvä! sanoi Asamat ja nelisti kylään päin. Illalla Grigorij Aleksandrovitsh varustautui aseilla ja läksi linnoituksesta; miten olivat asian päättäneet en tiedä, illalla he kuitenkin palasivat yhdessä, ja vahtisotamies huomasi, että Asamatin satulassa lepäsi nainen, jonka kädet sekä jalat olivat sidotut ja kasvoja peitti paksu huntu.

-- Entä hevonen? kysyin alikapteenilta.

-- Heti kerron. Varhain seuraavana aamuna tuli Kasbitsh myymään lampaita. Hän sitoi hevosensa aitaan ja tuli luokseni; vaikka hän olikin rosvo, tarjosin hänelle teetä, sillä olimmehan kuitenkin ystävät.

-- Puhelimme yhtä ja toista... Yhtäkkiä näen Kasbitshin kalveten kiiruhtavan ikkunaan; kaikeksi onnettomuudeksi oli ikkuna takapihalle päin.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyin minä.

-- Hevoseni, sanoi hän, vavisten kuin haavan lehti.

Minäkin kuulin kavioiden kopsetta: -- varmaankin on tullut joku kasakka...

-- Ei ole! ovat varastaneet hevoseni! huusi hän syöksyen ulos kuin villi pantteri. Kahdella hyppäyksellä oli hän jo pihalla; portilla sulki vahtisotamies pyssyllä häneltä tien; hän hyppäsi pyssyn yli ja alkoi juosta tietä pitkin... Etäisyydessä kohosi tomu Asamatin ratsastaessa uljaalla Karagesillä; Kasbitsh tempasi pyssyn ja ampui. Tullakseen vakuutetuksi siitä, että oli ampunut harhaan, seisoi hän hetken liikkumattomana, sitten hän kirkasi, löi pyssynsä kiveen särkien sen palasiksi, kaatui maahan ja alkoi itkeä kuin lapsi... Hänen ympärilleen kokoontui väkeä linnoituksesta, vaan hän ei huomannut ketään. Käskin panna rahat lampaista hänen viereensä. Hän ei koskenutkaan niihin, makasi vaan liikahtamatta, aivan kuin olisi ollut kuollut. Näin hän makasi koko yön... Seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen pyytäen, että hänelle ilmoitettaisiin ryöstäjä. Vahtisotamies, joka oli nähnyt Asamatin irroittavan hevosen, ei nähnyt tarpeelliseksi salata sitä. Tämän nimen kuultuaan Kasbitshin silmät salamoivat ja hän läksi kylään, jossa Asamatin isä asui.

-- Mitäs isä sanoi?

-- Siinäpä se onkin, Kasbitsh ei tavannut häntä: hän oli matkustanut jonnekin viikoksi, eihän Asamat muuten olisi voinut varastaa sisartaan?

-- Ja kun isä palasi, olivat sekä tytär että poika poissa. Asamat oli viisas... aavisti ettei henkensä olisi säilynyt, jos olisi Kasbitshin käsiin joutunut. Siitä saakka onkin ollut poissa: luultavasti yhtyi johonkin rosvojoukkoon ja kaatui Terekin tai Kubanin takana, se olikin hänelle ansionsa mukaan.

-- Totta puhuen, sain minäkin siitä osani. Saatuani tiedon, että tsherkessitär oli Grigorij Aleksandrovitshin luona, pukeuduin juhlapukuun ja menin hänen luokseen.

-- Hän loikoi etuhuoneessa, toinen käsi niskassa, toisella pidellen sammunutta piippua. Ovi toiseen huoneeseen oli lukittu, ja avain poissa suulta. Kaiken tämän huomasin heti... Minä yskäsin ja aloin koputtaa jaloillani kynnykseen -- hän vaan ei ollut kuulevinaan...

-- Herra vänrikki! sanoin minä, mahdollisimman ankaralla äänellä: ettekö näe minun tulevan luoksenne?

-- Tekö, siellä olettekin Maksim Maksimovitsh? hyvää päivää! Tahdotteko piipun? vastasi hän nousematta.

-- Anteeksi, en ole Maksim Maksimovitsh; olen alikapteeni.

-- Yhden tekevää. Tahdotteko teetä? Jos tietäisitte mikä minua painaa!

-- Tiedän kyllä kaikki, vastasin minä astuessani sängyn luo.

-- Sitä parempi: en olekaan kertomistuulella.

-- Herra vänrikki, olette tehnyt rikoksen, josta minullakin on oikeus teitä syyttää...

-- Mitä vielä! Mikä rikos se on? meillähän on jo kaikki yhteistä.

-- Mitä ihmeitä? Antakaa tänne miekkanne!

-- Mitjka, tuo miekka!...

Mitjka toi miekan.

Kun olin täyttänyt velvollisuuteni, istuin hänen sänkynsä laidalle sanoen: Kuuleppas Grigorij Aleksandrovish, myönnä tehneesi väärin!

-- Missä asiassa?

-- Ottaessasi Belan... kyllä se Asamat on roisto!... myönnä nyt vaan?

-- Vaan kun hän miellyttää minua!

Mitä voin tähän vastata? Tulin aivan sanattomaksi. Vähän ajan kuluttua sanoin kuitenkin, että jos isä tulee vaatimaan Belaa takasin, niin hänen täytyy antaa.

-- Siihen ei ole mitään pakkoa!

-- Vaan jos hän saa tietää Belan olevan täällä.

-- Mitenkä hän saisi sen tietää?

-- Tulin uudelleen sanattomaksi. -- "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh, sanoi Petshorin, nousten pystyyn: tehän olette hyvä ihminen -- ja jos me annamme raakalaiselle hänen tyttärensä, hän joko tappaa tai myy hänet. Ei pidä pahentaa asiaa, antakaa hänen olla minun luonani, ja pitäkää te miekkani..."

-- Näyttäkää hänet minulle, sanoin minä.

-- Hän on tämän oven takana; vaan turhaan olen minäkin tänään koettanut nähdä häntä; istuu nurkassa, huntuun kääriytyneenä, ei puhu eikä näytä silmiään, arka hän on kuin villikauris. Olen ottanut hänelle seuraksi erään vaimon, joka osaa tataarien kieltä, ja joka vähitellen koettaa häntä totuttaa ajattelemaan asemaansa; sillä hän ei tule kuulumaan kenellekään muulle kuin minulle! -- lisäsi hän lyöden nyrkkinsä pöytään. -- Suostuin tähänkin... Enhän voinut tehdä toisin! on ihmisiä, joille aina täytyy antaa myöden.

-- Mitenkäs kävi? kysyin Maksim Maksimovitshilta: saiko hän kaunottaren omakseen, vai kuihtuiko tämä koti-ikävään?

-- Eihän nyt toki koti-ikävään! Näkyiväthän linnoituksesta samat vuoret kuin kylästäkin -- eivätkä nämä vuoriston lapset muuta tarvitsekaan. Ja sitten vielä Grigorij Aleksandrovitsh toi hänelle lahjoja joka päivä; ensipäivinä työnsi hän ne ylpeästi luotaan sanaakaan sanomatta. Seuralaisensa sai silloin lahjat, jotka vaan kiihottivat hänen kaunopuheliaisuuttaan. Niin, lahjat! mitä ei nainen tekisi värillisestä kangaspalasesta!... Vaan leikki sikseen... kauan taisteli Grigorij Aleksandrovitsh, opetteli kuitenkin tataarien kieltä ja Belakin alkoi jo ymmärtää venäjää. Vähitellen tyttö alkoi katsoa häneen, ensin kulmainsa alta vinosti, ja murheellisena laulaen puoli ääneen surullisia laulujaan, saaden minutkin synkäksi, joka kerran kun kuulin laulunsa viereisestä huoneesta.

En voi koskaan unhoittaa erästä tapausta: kerran ohi kulkiessani kurkistin ikkunasta sisään; -- Bela istui pankolla, pää alas painuneena ja Grigorij Aleksandrovitsh seisoi hänen edessään. "Kuulehan armaani", puhui hän: "tiedäthän sen että ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy tulla omakseni -- minkätähden sitten kiusaat minua? Rakastatko jotakuta toista? Jos niin on, päästän sinut heti kotiin." -- Hän vavahti tuskin huomattavasti ja pyöritti päätään. "Vai olenko sinusta vastenmielinen", jatkoi hän? -- Bela kalpeni äänetönnä. -- "Usko minua, Allah on sama kaikille kansoille, ja jos hän kerran sallii minun rakastaa sinua, niin miksi kieltäisi hän sinua rakastamasta minua?" -- Bela loi häneen tutkivan katseen ja näytti hämmästyvän kuullessaan tämän uuden mietinnön; silmissään kuvastui epäilys ja halu saada varmuus asiassa. -- Mitkä ihanat silmät! ne säkenöivät kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. -- "Kuule minua, armas Bela!" jatkoi Petshorin: "Näethän kuinka sinua rakastan, olen valmis antamaan kaikki saadakseni sinut iloiseksi! tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi; vaan jos vielä suret, kuolen minä. Sano, voitko tulla iloiseksi?" Bela ei kääntänyt tummia silmiään hänestä, mutta vaikeni yhä, sitten hän hymähti ystävällisesti, nyökäyttäen päätään myöntymyksen merkiksi. Petshorin tarttui hänen käteensä pyytäen häntä suutelemaan itseään. Bela peräytyi askeleen ja toisteli huonolla venäjän kielellä: "ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista." Grigorij Aleksandrovitsh pyysi jyrkästi, Bela itki vavisten. -- "Olen vankisi", sanoi hän: "olen orjasi, voit siis pakottaa minut!" -- ja kyyneleet tulvivat virtana. --

-- Grigorij Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa, kiiruhtaen toiseen huoneeseen. -- Pistäydyin hänen luokseen: hän käveli edestakasin huoneessa sangen synkän näköisenä. -- Mikä nyt on veliseni? sanoin hänelle. -- "Paholainen hän on, eikä nainen!" vastasi hän; "vaan annan teille kunniasanani siitä, että hän kerran tulee omakseni..."

Pudistin päätäni.

"Lyömmekö vetoa?" sanoi hän: "viikon kuluttua!" -- Lyödään vaan! -- Löimme kättä ja erosimme. -- Seuraavana aamuna hän lähetti miehen Kisläriin vartavasten ostoksille; tämä toi koko joukon mitä erilaisimpia persialaisia kankaita -- ei niitä kaikkia jaksa luetellakaan.

-- "Mitä arvelette Maksim Maksimovitsh, sanoi hän minulle lahjoja näytellessään, voiko aasialainen kaunotar vastustaa tämmöistä loistoa?" -- "Ette tunne tsherkessittäriä, vastasin minä; eivät he ole grusialais- eikä takakaukaasian tataarilais-naisten kaltaisia -- ei, nämä ovat aivan toisenlaisia. Heillä on omat tapansa; he ovat saaneet toisellaisen kasvatuksen." Grigorij Aleksandrovitsh hymähti ja alkoi viheltää marssia.

Olin ennustanut oikein lahjojen vaikutuksesta, sillä saatuaan ne tuli Bela vaan jonkun verran ystävällisemmäksi ja luottavaisemmaksi, eikä sen enempää. Petshorin päätti turvautua viimeiseen keinoon. Eräänä aamuna hän käski satuloida hevosen, pukeutui tsherkessiläispukuun, otti aseensa ja astui Belan huoneeseen. -- "Bela!" sanoi hän: "Sinä tiedät kuinka sinua rakastan. Otin sinut luokseni toivoen voittavani rakkautesi; huomaan erehtyneeni: -- jää hyvästi! Hallitse emäntänä koko kotiani, jos haluat, voit lähteä isäsi luo -- olet vapaa. Olen rikkonut sinua vastaan ja minun täytyy sovittaa se rankaisemalla itseäni, Hyvästi, minä lähden -- mihin? -- en itsekään tiedä! Ehkei minun kauan tarvitse hakea kuulaa, joka rintani lävistäisi tai miekkaa, joka pääni halkaisisi; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." -- Hän kääntyi poispäin ojentaen Belalle kätensä jäähyväisiksi. Tämä ei tarttunut ojennettuun käteen, eikä puhunut sanaakaan. Minä, seisoessani oven takana näin raosta hänen kasvonsa; minun tuli sääli häntä -- kuolon kalpeat olivat nämä ihanat kasvot! Saamatta vastausta astui Petshorin muutamia askeleita ovea kohti; hän vapisi -- ja totta puhuen luulen, että hän olisi ollut valmis täyttämään, mitä oli leikillä uhannut. Hänhän oli aina niin kummallinen. Hän oli tuskin koskettanut oveen, kun Bela hypähti ylös ja itkien heittäytyi hänen kaulaansa. -- Voitteko uskoa? minunkin silmäni kostuivat tämän nähdessäni -- en oikein tiedä mikä lienee ollut... -- Alikapteeni vaikeni. -- Minun täytyy tunnustaa, että olin harmissani, kun ei yksikään nainen ollut minua niin rakastanut.

-- Oliko heidän onnensa pitkällinen? kysyin.

-- Kyllä oli. Bela tunnusti meille, että siitä päivästä, kun hän ensi kerran näki Petshorinin oli hän usein nähnyt unta hänestä ja ettei kukaan mies ollut häneen tehnyt semmoista vaikutusta. -- Niin, kyllä he olivat onnellisia!

-- Kuinka ikävää! huudahdin vastoin tahtoani. Olin odottanut traagillista avioeroa, ja yhtäkkiä niin odottamatta petyin toiveissani!.... Onko mahdollista, jatkoin minä: eikö isäkään arvannut, että tyttö oli linnoituksessa?...

-- Kyllä hän taisi epäillä. Jonkun päivän kuluttua saimme tietää, että vanhus oli murhattu. Näin se oli tapahtunut... Huomioni heräsi uudestaan.

-- Luulen Kasbitshin käsittäneen asian niin, että Asamat oli varastanut hevosen isänsä suostumuksella. Kerran asettui hän odottamaan tien syrjään, noin kolmen virstan päähän kylästä; ukko palasi tytärtään etsimästä; oli hämärä, hän ajoi käyden, seuralaisensa olivat jääneet jälelle, yhtäkkiä hiipii Kasbitsh pensaikoista kuin kissa, hyppää hevosen selkään hänen taakseen, kaataa hänet tikarin iskulla, ottaa suitset -- ja livistää tiehensä; muutamat ruhtinaan seuralaisista näkivät koko tapahtuman mäen törmältä; he läksivät ajamaan häntä takaa, vaan eivät voineet saavuttaa.

-- Hän korvasi hevosensa kadottamisen kostamalla, sanoin minä, saadakseni tietää seuralaiseni mielipiteen.

-- Tietysti hän menetteli aivan oikein, -- heidän käsityksensä mukaan, sanoi alikapteeni.

Vasten tahtoani kummastelin venäläisen kykyä mukautua sen kansan käsitykseen, jonka keskuudessa hänen tulee elää. En tiedä, pitääkö kummastella vaiko ylistää tätä ominaisuutta, kuitenkin todistaa se taipuisuutta ja tervettä järkeä, joka antaa rikoksen anteeksi aina silloin kun huomaa sen välttämättömäksi.

Sillä välin oli tee juotu; aikoja valjastetut hevoset värisivät kylmästä; kuu kumotti kalpeana lännessä, valmiina peittymään synkkiin pilviin, jotka repeytyneen verkon tavoin riippuivat etäisten vuorten huippujen yli. Tulimme kylän ulkopuolelle. Huolimatta seuralaiseni ennustuksista, ilma selkeni luvaten ihanan aamun; etäällä taivaanrannalla muodostivat tähtiryhmät mitä ihanimpia kuvioita, sammuen toinen toisensa jälkeen, aina sen mukaan kun idän heikko valaistus levisi sinipunertavalle taivaalle, kirkastaen vähitellen lumipeitteiset vuorten huiput. Oikealla ja vasemmalla häämöttivät synkät salaperäiset kuilut, joihin sumu pakeni kierrellen kaarrellen kuin käärme, ja ikäänkun peläten nousevaa päivää.

Oli niin hiljaista maassa ja taivaassa, aivankun ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkellä; silloin tällöin kulki idästä viileä tuuli pörröttäen hevosten härmäisiä harjoja. Me lähdimme liikkeelle. Viisi huonoa hevosta tuskin jaksoi vetää ajopeliämme mutkaista tietä Gut-vuorelle. Me kuljimme jälessä pannen kiviä pyörien alle, silloin kun hevostemme ponnistukset eivät riittäneet; tuntui siltä kun tie olisi vienyt taivaaseen, sillä niin pitkälle kun silmä voi erottaa se yhä vaan kohosi, kadoten viimein pilveen, joka vielä illasta saakka lepäili Gut-vuoren huipulla kuin saalista odottava korppikotka. Lumi narisi jalkaimme alla, ilma alkoi tuntua ohuelta vaikeuttaen hengittämistä, tuon tuostakin syöksyi veri päähän; vaan kaiken tämän ohella virtasi suonissani jonkunmoinen suloisuuden tunne ja minusta tuntui ikäänkuin keveämmältä, ollessani niin paljon korkeammalla muuta maailmaa. Tunsin itseni lapseksi -- niinkuin aina poistuessamme valistuneesta yhteiskunnasta ja lähestyessämme luontoa ehdottomasti tunnemme tulevamme lapsiksi: kaikki ulkoapäin tullut eroaa sielusta ja se muuttuu sellaiseksi miksi se luultavasti joskus tulee muuttumaan. Se, joka on sattunut samoin kuin minä kuljeksimaan autioilla vuorilla tarkkaan katsellen niiden kummallisia muotoja, ja ahnaasti hengittäen niiden loviin tulvinutta, uutta elämää antavaa ilmaa, hän tietysti ymmärtää haluni näiden salaperäisten taulujen kuvaamiseen. Vihdoin olimme Gut-vuoren huipulla, pysähdyimme ja katselimme ympärillemme: vuoren yli riippui harmaa pilvi, jonka kylmä hengitys ennusti pikaista rajuilmaa; vaan idässä oli niin kirkasta ja kullalle hohtavaa, että me, s.o. alikapteeni ja minä unohdimme rajuilman kokonaan. Alikapteeni oli niitä luonnonlapsia, joissa kauneuden ja luonnon suuruuden tunto on satakertaa voimakkaampi ja elävämpi kuin meidän innostuneiden kertojain sanat, tahi paperille kirjoitettu kuvaus.

-- Olette varmaankin tottunut näihin komeihin tauluihin? sanoin minä hänelle.

-- Kyllä, vastasi hän; luotien vinkunaankin voi tottua, se tahtoo sanoa, oppii salaamaan sydämensä äänen.

-- Olen kuullut päinvastoin, muutamille vanhoille sotilaille tämän soiton olevan mieluista?

-- Niinpä niinkin, jos niin tahdotte, on se mieluista; vaan silloin sydän lyö vielä kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osottaen itää: -- mikä ihana seutu!

Ja todellakin, tämmöistä maisemaa tuskin nähnen missään: allamme oli Koishaur laakso, jonka Aragva ja eräs toinen virta halkasivat kuni kaksi hopeista lankaa; sinertävä sumu liiti sitä pitkin, paeten aamun lämpimiä säteitä; oikealla ja vasemmalla toinen toistaan korkeampina olivat lumipeitteiset tai pensasta kasvavat vuorenharjat; -- etäisyydessä näkyivät samat vuoret, vaan jotka kaikki tarkemmin katsottuna olivat eri muotoisia.

Lumi hohti hehkuvan punasena, niin kirkkaasti, niin iloisesti että olisi tehnyt mieli jäädä sinne ainiaaksi; aurinko pilkoitti esiin tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa ukkospilvestä; auringon yläpuolella oli veripunanen juova, johon matkatoverini kiinnitti erityistä huomiota. "Sanoinhan teille", huudahti hän, "että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten voi se saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!" huusi hän kyytimiehille.

Jarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi luistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme laskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys, että osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä säpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi sivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei koskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli venäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen. Osetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen toisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi edes matkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut halua lähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: "No, herra! jos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin, emmehän ole ensimäisinä!" -- ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä hyvin voineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja jos kaikki ihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi siitä, ettei elämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon huolehtia...

Ehkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? -- Ensiksikin minä en kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään voi pakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis odottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi sitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin oppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee huomiota. Ja näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä laakso oli täynnä lumikinoksia, muistuttaen meille jokseenkin elävästi Saratovia, Tambovia ja monta muuta rakasta paikkaa isänmaassamme.

"Kas niin, nyt ollaan Krestovoi-vuorella!" sanoi alikapteeni osottaen lumipeittoista vuorenkukkulaa; sen huipulla häämötti kivinen risti, ja sen sivulla oli tuskin huomattava tie, jota kuljetaan silloin kun lumi tukkii oikean tien: kyytimiehemme ilmottivat, ettei railoja vielä ole ollut, ja säästääkseen hevosia, ajoivat ympäri. Käännöksessä kohtasimme muutamia osetiinejä, jotka tarjosivat apuaan tarttuen pyöriin, ja huutaen alkoivat pidätellä ajopelejämme. Tie oli vaarallinen: oikealla riippuivat päittemme päällä lumikinokset, jotka näyttivät millä hetkellä tahansa olevan valmiit putoamaan; tie oli kapea, toisin paikoin lumi upotti, paikottain oli se muodostunut jääksi auringon säteiden ja yökylmien vaikutuksesta, niin että me itse kuljimme hyvin vaivaloisesti eteenpäin; hevosemme upposivat alinomaa; -- vasemmalla ammotti halkeama, jonka pohjalla virtasi puro, väliin kadoten jääkuoren alle, väliin vaahtoisena kiiruhtaen mustien kivien yli. Kahdessa tunnissa tuskin olimme ehtineet kiertää Krestovoi-vuoren -- siis kaksi virstaa kahdessa tunnissa! Sillävälin pilvet laskeutuivat, alkoi sataa rakeita ja sen jälkeen lunta; kivinen risti katosi sumuun, joka aaltomaisena levisi idästä... Kerrotaan Pietari I:sen pystyttäneen tämän ristin matkallaan Kaukaasiassa; vaan ensiksi, ei Pietari käynyt kun Dagestanissa saakka, ja toiseksi on ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla, että sen on pystyttänyt kenraali Jermoloff v. 1824. Vaan kirjoituksesta huolimatta on luulo yleinen, varsinkaan kun emme ole tottuneet luottamaan päällekirjoituksiin.

Päästäksemme Kobin asemalle meidän täytyi kulkea vielä noin viisi virstaa upottavassa lumessa ja jäisten vuorien yli. Hevosemme olivat nääntyneet, itse me vilusta värisimme; tuuli ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin aivan kuin oma pohjatuulemme; ainoastaan sen villi sointu oli valittavampi, surunvoittoisempi. "Ja sinäkin maanpakolainen", ajattelin minä, "ikävöit laajoja alankojasi! Siellä voit vapaasti hengittää, täällä sinä tukehdut, täällä on mielestäsi ahdasta, kuin kotkasta, joka huutaen lyö rautasta häkkiään vastaan."

-- Huonosti! sanoi alikapteeni: -- katsokaa ympärillämme ei näy muuta kuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai jäädä jonnekin solaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin tulvillaan ettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko Aasiaan! sekä ihmiset, että joet -- kaikki ovat samanlaisia.

Kyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet liikkua paikaltaan.

"Teidän ylhäisyytenne", sanoi yksi heistä vihdoin: "emme mitenkään voi ehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään vasemmalle niin kauan kun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä häämöttää jotain, luultavasti kylä; huonon ilman sattuessa pysähtyvät matkustajat aina sinne; he lupaavat viedä meidät sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osottaen osetiinejä.

-- Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. -- Kyllä ne ovat aina valmiita ottamaan juomarahoja.

-- Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, -- ilman heitä meidän olisi paljon pahempi.

-- Aivan niin, aivan niin, murisi hän: -- en kärsi saattajia! he ovat valmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi löytää tietä.

Käännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen saavuimme viheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme ottivat meidät vastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että hallitus maksaa heille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa rajuilmaan joutuneille matkustajille.

-- Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo: -- nyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen loppunut.

-- Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja viekkaasti hymyillen.

-- Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen täytyy loppuakin samoin.