Part 1

BELA

Kaukaasialainen kertomus

Kirj.

M. LERMONTOV

Suomentanut S. L.

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1907.

Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipainossa.

Matkustin kyytirattailla Tiflisistä. Matkakapineita oli minulla pienehkö matkalaukku, joka oli puolillaan käsikirjoituksia matkamuistelmiin Grusiasta.

Teidän onneksenne katosi suurin osa näistä, vaan minun onnekseni säilyi matkalaukkuni muine tavaroineen. Tullessani Koishaur laaksoon alkoi aurinko jo laskea lumivuorijonon taakse. Osetiiniläinen kyytimieheni kiirehti lakkaamatta hevosia, ehtiäkseen ennen pimeän tuloa Koishaur vuorelle.

Ihana paikka, tämä laakso. Joka puolelta ympäröivät sitä jyrkät vuoret, punertavat kalliot, joita plataanipuut seppelöivät ja joiden huippuja verhoo viheriäinen samettipeitto. Siellä täällä näkee keltaisenruskeita kallionhalkeamia, joihin vesi on uurtanut syvennyksiä ristiin rastiin. Ja tuolla korkealla on ikuisen lumen kultainen reunus; ja alhaalla, hopeisena juovana välkkyy kuin kiiltävä käärme Aragvavirta, syleillen toista nimetöntä jokea, joka kohisten syöksyy mustan synkästä rotkosta.

Saavuttuamme Koishaur vuoren juurelle, pysähdyimme. Tässä puuhaili meluten noin parikymmentä grusialaista ja gortsia; heidän vieressään loikoili yötiloilleen asettunut kamelilauma. Koska maa näin syksyllä on iljanteinen, täytyi minun ottaa härkiä vetämään ajopeliäni vuorelle.

Minun täytyi ottaa kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä otti matkalaukkuni olalleen, toiset rupesivat auttamaan härkiä hoilaten ja huutaen.

Rattaitteni jälessä tulivat toiset neljän härän vetämät ajoneuvot ilman pienintäkään vaikeutta, huolimatta siitä että ne olivat aivan täyteen ahdetut. Tämä seikka ihmetytti minua suuresti. Rattaitten perässä asteli niiden omistaja poltellen pientä hopeahelaista kabardiiniläistä piippuaan. Hän oli puettu vanhaan upseeritakkiin ja päässä oli hänellä pitkäkarvainen tsherkessiläislakki. Näöltään oli hän noin viidenkymmenen vanha; kasvojensa tummasta väristä voi päättää hänen jo ammoin tutustuneen Kaukaasian aurinkoon. Liian aikaisin harmaantuneet viiksensä eivät myöskään sopineet hänen voimakkaaseen käyntiinsä ja reippaaseen olentoonsa. Menin hänen luokseen ja tervehdin; hän kumarsi äänettömänä ja puhalsi paksun savutuprun ilmaan.

-- Taidamme olla matkakumppanit?

Hän kumarsi taas ääneti.

-- Te varmaankin menette Stavropoliin?

-- Niin menen... vien kruunun tavaroita.

-- Voisitteko selittää minulle kuinka neljä härkää vetää niin helposti teidän painavaa kuormaanne kun sitävastoin kuusi härkää miesten avulla tuskin saa liikahtamaan minun tyhjiä rattaitani?

Hän hymähti merkitsevästi katsahtaen minuun viekkaasti.

-- Varmaankin olette äsken tullut Kaukaasiaan?

-- Noin vuosi sitten, vastasin.

Hän hymähti taaskin.

-- Miten niin?

-- Muuten vaan; petoja ovat nämä aasialaiset! Te tietysti luulette heidän auttavan noin huutaessaan?

Piru sen tietää mitä he huutavat? Härät heitä kuitenkin ymmärtävät; ja vaikka te valjastaisitte kaksikymmentä härkää, kun he vaan huutavat omalla kielellään eivät ne liikahdakaan paikaltaan... Kauheita veijareita! Vaan minkäpä heille mahtaa? Nylkevät matkustajia... Nuo roistot ovat pilattuja! Saattepa nähdä, vielä ne teiltä juomarahatkin ottavat. Kyllä minä ne tunnen... minua eivät petä!

-- Oletteko kauankin palvellut täällä?

-- Palvelin täällä jo Aleksei Petrovitsh-Jermolovin aikana, vastasi hän oikaisten itsensä. -- Hänen tullessaan tänne olin aliluutnantti -- lisäsi hän -- ja hänen aikanaan sain kaksi arvonylennystä urhoollisuudestani taistelussa gortsia vastaan.

-- Entäs nyt?

-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entäs Te, jos rohkenen kysyä?

Ilmoitin hänelle kuka olin. Keskustelu päättyi siihen ja me jatkoimme matkaa äänettöminä. Vuoren huipulla näimme lunta. Aurinko laski ja yö seurasi heti päivää niinkuin aina etelässä. Lumen heijastusta saamme kiittää siitä, että aivan hyvin näimme tien, joka yhä kohosi, vaikkei enää niin jyrkästi. Käskin laskea matkalaukun rattaille, vaihtaa härät hevosiin, ja vielä viimeisen kerran katsahdin alas laaksoon; vaan sakea sumu, joka nousi vuoren rotkosta peitti sen kokonaan, eikä yksikään ääni sieltä voinut enään kuulua korviimme. Meluavat osetiinit piirittivät minut vaatien juomarahoja, vaan alikapteeni katsahti heihin niin ankarasti, että kaikki lähtivät silmänräpäyksessä. -- Tuommoista väkeä, sanoi hän, eivät he tiedä leivänkään nimeä venäjäksi, vaan ovatpa oppineet sanomaan: "Upseeri, anna juomarahaa". Tataaritkin ovat mielestäni parempia, he eivät ainakaan juo...

Asemalle oli vielä virstan verran matkaa. Ympärillä oli hiljaista, niin hiljaista, että hyttysen surinasta saattoi päättää mihin suuntaan se lensi. Vasemmalla näkyi syvä musta rotko; sen takana sekä edessämme tummansiniset lumikerroksen peittämät vuortenhuiput, kuvastuen vaaleaa taivaanrantaa vastaan, johon vielä heijastuivat iltaruskon viimeiset säteet. Tähdet alkoivat tuikkia tummalla taivaalla, ja omituista, minusta näytti, niinkuin ne olisivat olleet paljon korkeammalla kuin meillä pohjolassa. Molemmin puolin tietä oli paljaita mustia kiviä, toisin paikoin lumen alta pilkotti pensaita, mutta ei yksikään lehti liikahtanut. Keskellä tätä kuolon hiljaisuutta oli hauskaa kuulla väsyneen postikolmivaljakon korskuntaa ja venäläisen kellon kilinää.

-- Huomenna tulee kaunis ilma sanoin minä.

Alikapteeni ei vastannut sanaakaan, näytti vaan sormellaan aivan edessämme olevaa korkeaa vuorta.

-- Mikä tämä on? kysyin.

-- Se on Gut-vuori.

-- No, entä sitten?

-- Katsokaa miten se savuaa.

Ja todellakin, Gut-vuori savusi; molemmin puolin sitä kulki pilvenhattaroita ja huipulla kohosi musta pilvi, niin musta että se näytti nokipallolta tummaa taivasta vasten.

Etäisyydessä erotimme jo postiaseman, sen ympärillä olevien mökkien räystäät ja herttaisesti tuikkivat tulet, mutta yht'äkkiä puhalsi rotkosta vinkuen kostea kylmä tuuli ja sade alkoi hiljalleen tihmua. Tuskin olin ennättänyt heittää burkan (kamelinvillainen viitta) hartioilleni kun alkoi sataa lunta. Kunnioituksella katsahdin alikapteeniin.

-- Meidän täytyy jäädä tänne yöksi, sanoi hän harmissaan; tämmöisessä pyryssä emme mitenkään pääse vuorten yli. -- Onko Krestovoi-vuorella ollut railoja, kysyi hän kyytimieheltä.

-- Ei herra, vastasi tämä vaan, paljon on niitä tulossa.

Koska ei ollut minkäänlaisia huoneita matkustajille, saimme me yösijan savupirtissä. Pyysin matkatoveriani juomaan kanssani lasin teetä, minulla kun oli mukanani teekannu -- ainoa lohdutukseni matkoilla Kaukaasiassa. Mökit olivat kiinni toinen toisessaan; kolme liukasta, märkää porrasta johti asuntomme ovelle. Hapuillen astuin sisään ja kompastuin lehmään, (etuhuone on tavallisesti navettana). En tiennyt mitä tehdä: tuossa määkivät lampaat, tuolla murisivat koirat. Onneksi kimalsi lumi niin kirkkaasti, että voin löytää toisen oven. Edessäni oli mieltäkiinnittävä taulu: leveä pirtti, jonka kattoa kannatti kaksi savustunutta pylvästä oli täynnä väkeä. Keskellä multalattiaa loimusi tuli ja savu, jonka tuuli painoi takaisin räppänästä, levisi ympäri tupaa ja esti minua alussa näkemästä mitään, tulen ympärillä istui kaksi vanhaa naista, suuri joukko lapsia sekä muuan laiha grusialainen. Kaikki olivat he rääsyisiä.

Mitäs muuta, mekin siirryimme tulta lähemmäksi, sytytimme piippumme, ja pian alkoi teekannu porista kodikkaasti.

-- Surkuteltavia ihmisiä, sanoin alikapteenille, osottaen likaisia isäntiämme, jotka äänettöminä, aivan kuin kivettyneinä katselivat meitä.

-- Tyhmää kansaa! vastasi hän. -- Uskokaa pois he eivät osaa mitään, eikä heihin pysty minkäänlainen sivistys! Vaikka kabardiinit ja tshetshenit ovatkin rosvoja, on heillä pää kuin partaveitsi; nämä eivät osaa edes aseita valmistaa: eihän kenelläkään heistä näe kunnollista tikaria. Kyllä ovat alkuperäisiä!

-- Olitteko kauan Tshetshenien maakunnassa?

-- Noin kymmenen vuotta olin komppanian kanssa linnoituksessa lähellä punaista Brodaa -- tiedättehän?

-- Olen siitä kuullut.

-- Kyllä saimme tarpeeksemme näistä huimapäistä. Nykyään ovat sentään, kiitos Jumalan, rauhallisempia, mutta ennen muinoin kun vaan poistut sadan askeleen päähän linnoituksen muurista, niin kyllä jossain kolossa istuu pörröpäinen piru vahtimassa: jos hetkeksikään unohdut töllistelemään niin saat joko nuoran kaulaasi tai luodin niskaasi. Reippaita poikia...

-- Olette varmaankin ollut monessa seikkailussa? sanoin minä yhä kasvavalla uteliaisuudella.

-- Kuinka en olisi ollut! olen kyllä, useastikin...

Hän alkoi kierrellä viiksiään, kallisti päätään ja rupesi miettimään. Jännityksellä odotin saavani kuulla jonkun jutun, niinkuin ylimalkaan kaikki matkamuistelmien kirjoittajat. Sillä välin oli tee valmistunut; otin laukustani kaksi matkalasia, kaasin teetä ja asetin toisen toverini eteen. Hän ryyppäsi, ja sanoi aivan kuin itsekseen: "kyllä olen!" Tämä huudahdus herätti minussa suuria toiveita. Tiedän, että vanhat kaukaasialaiset hyvin mielellään kertovat, sillä heille niin harvoin tarjoutuu tilaisuus siihen. Muutamat saavat olla viisikin vuotta komppanian kanssa jossain takamailla saamatta koko tällä ajalla hyvän päivän toivotusta omalla kielellään (sillä vääpeli sanoo: Jumala varjelkoon).

Kertomista kyllä olisi, kansa ympärillä on villiä ja uteliasta; jokainen uusi päivä tuo tullessaan uusia vaaroja; tapahtumat voivat olla kerrassaan ihmeellisiä ja silloin väkisinkin tulet pahoitelleeksi että on niin vähän muistiinpanoja.

-- Ettekö tahtoisi panna rommia teehen? sanoin seuralaiselleni. -- Minulla on valkoista Tiflisistä; nyt on niin kylmä.

-- Ei kiitoksia, en juo.

-- Miksi ette?

-- Muuten vaan. Olen päättänyt. Ollessani vielä aliupseerina me kerran ryyppäsimme keskenämme, vaan samana yönä syntyi kapina ja me jouduimme iloisina rintamaan; mutta kyllä tuli nuhteita kun Aleksei Petrovitsh sai kuulla; Jumala varjelkoon miten hän suuttui! Vähällä oli kutsua oikeuteen. Tapahtuuhan niin toisinaan, kun ei yhteen vuoteen näe ketään ja jos sitten vielä on viinaa -- silloin on ihminen hukassa!

Tämän kuultuani melkein kadotin toivoni. -- Esimerkiksi tsherkessit, jatkoi hän: kun vaan juopuvat häissä tai hautajaisissa, heti on tappelu valmiina. Kerran minäkin vaivoin pelastuin, ja sillä kertaa oltiin rauhallisen ruhtinaan kemuissa.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Niin... (hän täytti piippunsa, oikasihe ja alkoi kertoa), niin, nähkääs, silloin olin pataljoonani kanssa Terekin takana olevassa linnoituksessa -- siitä on kohta viisi vuotta. Kerran syksyllä tuli muonavara-kuormasto; sen mukana oli nuori, noin viisikolmatta vuotias upseeri. Hän tuli luokseni täydessä univormussa ilmoittaen, että hänen oli käsketty jäädä luokseni linnoitukseen. Hän oli hoikka ja vaalea, puvustaan, joka oli aivan uusi, voin päättää hänen aivan äsken tulleen Kaukaasiaan.

-- Teidät on varmaankin siirretty Venäjältä tänne? kysyin.

-- Aivan oikein, herra aliluutnantti, vastasi hän. Tartuin häntä käteen sanoen, olen hyvin iloinen, hyvin iloinen. Alussa teistä kyllä tuntuu vähän ikävältä, vaan me rupeamme elämään oikein toverillisesti. Olkaa hyvä kutsukaa minua vaan Maksim Maksimovitshiksi -- ja sitten, miksi teillä on juhlapuku? tulkaa luokseni aina vaan lakki päässä. Hänelle näytettiin asunto ja hän asettui asumaan linnoitukseen.

-- Mikä hänen nimensä oli? kysyin minä.

-- Nimensä oli Grigorij Aleksandrovitsh Petshorin. Hyvä poika, uskallan teille vakuuttaa; tosin hieman kummallinen. Kovassa sateessa ja kylmässä esimerkiksi, oli hän kaiket päivät metsästämässä; kaikki toiset kylmettyivät ja väsyivät, häneen ei pystynyt mikään. Toisinaan taas istui huoneessaan, kuvitteli tuulevan ja vakuutti kylmettyneensä; pieninkin risahdus saattoi hänet kalveten vavahtamaan. -- Omin silmin näin miten hän kerran taisteli metsäsikaa vastaan; väliin ei moneen tuntiin puhunut sanaakaan, vaan kerran kertomisen alkuun päästyään ei tahtonut voida lopettaa, emmekä me kuuntelijat voineet lakata nauramasta... Erittäin kummallinen oli hän, ja varmaankin rikas mies, sillä paljon oli hänellä kallisarvoisia esineitä!...

-- Asuiko hän kauankin kanssanne? kysyin.

-- Noin vuoden. Ja kylläpä onkin muistorikas se vuosi; paljon hän jätti minulle huolia, vaan en niitä muistele... On ihmisiä, joille jo syntymässä on määrätty että heille elämässä tulee tapahtumaan kaikenlaisia merkillisiä asioita.

-. Merkillisiä? huudahdin uteliaana, kaataen hänelle lisää teetä.

-- Kyllä sen teille kerron. -- Virstan kuuden päässä linnoituksesta asui rauhallinen ruhtinas. Hänen poikansa, noin viisitoistavuotias nuorukainen alkoi käydä luonamme joka päivä, milloin milläkin asialla. Ja totisesti, me hemmottelimme sitä poikaa. Oikea huimapää oli poika, kerkesi vaikka mihin, hän saattoi sekä nostaa lakkia että ampua hevosen juostessa täyttä laukkaa. Yksi paha vika oli hänellä: hän oli kovin ahne rahalle.

Kerran huvin vuoksi lupasi Grigorij Aleksandrovitsh hänelle tukatin, jos hän varastaa parhaan vuohen isänsä laumasta: Ja mitä luulette? Jo seuraavana yönä toi hän sen, vetäen sitä sarvista. Väliin yllyimme häntä kiusaamaan, silloin silmänsä veristyivät ja hän tarttui heti tikariin.

"Kuuleppas Asamat, ei sinun pääsi tule kauan säilymään", puhuin minä hänelle.

-- Kerran tuli vanha ruhtinas itse kutsumaan meitä häihin: hän piti häitä vanhimmalle tyttärelleen ja me kun olimme ruhtinaan ystäviä, emme mitenkään voineet kieltäytyä, vaikka hän olikin tataari. Läksimme häihin. Kylään tultuamme tervehtivät meitä kaikki koirat haukkuen. Naiset, meidät nähtyään piiloutuivat; ne, joiden kasvot onnistuimme näkemään olivat kaikkea muuta kuin kauniita. "Olen luullut tsherkessiläisnaisia paljon kauniimmiksi", sanoi Grigorij Aleksandrovitsh. -- Odottakaahan! vastasin hänelle nauraen. Minulla oli jotain mielessäni.

-- Ruhtinaan pirttiin oli jo kokoontunut paljon väkeä. Aasialaisilla on tapana kutsua häihin sekä tutut että tuntemattomat. Meidät otettiin vastaan kaikella kunnioituksella ja vietiin vierashuoneeseen. Odottamattomien tapahtumain varalta panin kuitenkin merkille paikan, johon hevosemme vietiin.

-- Mitenkä he sitten viettävät häitä? kysyin alikapteenilta.

-- Aivan tavallisesti. Ensin mulla (pappi) lukee jotain koranista, sitten annetaan nuorelle parille sekä kaikille heidän sukulaisilleen lahjoja, syödään, juodaan busaa (kaljan tapainen juoma), tämän jälkeen alkaa ratsastaistelu, jolloin joku ilvehtijä keikailee huonolla, ontuvalla hevosella naurattaen kelpo seuruetta; hämärän tullessa alkaa vierashuoneessa tanssi. Ukkopahanen vinguttaa kolmikielistä... en nyt satu muistamaan miksi semmoista kutsutaan... se muistuttaa meidän balalaikkaamme. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, paukuttavat käsiään ja laulavat. Tyttö ja poika astuvat keskelle, juttelevat keskenään runomitalla, ja toiset laulaen yhtyvät loppusäkeeseen. Me Petshorinin kanssa istuimme kunniapaikalla. Hänen luokseen astuu talon nuorin tytär noin kuusitoistavuotias neitonen, ja laulaa jonkun ylistyslaulun hänestä.

-- Mitä hän lauloi, ettekö sattuisi muistamaan?

-- Taisi olla jotain tämän tapaista: "Ryhdikkäitä ovat meidän ratsastajamme hopealla kirjailluissa takeissaan, vaan ryhdikkäämpi on venäläinen upseeri kulta kalunoissaan. Hän on kuin poppeli heidän keskellään, vaan ei hän kasva, eikä kukoista meidän puutarhoissamme." Petshorin nousi, kumarsi hänelle vieden kätensä otsalle sekä sydämelle ja pyysi minua vastaamaan; minä kun osasin hyvin heidän kieltään tulkitsin hänen vastauksensa.

-- Tytön poistuttua kuiskasin Grigorij Aleksandrovitshille: No, miltä näytti? -- Hurmaava! vastasi hän; -- mikä on hänen nimensä? Häntä kutsutaan Belaksi, vastasin minä.

-- Ja todellakin, hän oli kaunis: pitkä ja solakka, silmät tummat kuin vuorikauriilla, ja katseensa tunkeutui aina sieluun asti. Petshorin ei voinut kääntää silmiään tytöstä, joka tuon tuostakin salaa katsahti häneen. Petshorin ei ollut ainoa, joka ihaili kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä toinen tulisempi silmäpari. Rupesin tarkastamaan nurkassa istujaa ja huomasin hänet vanhaksi tuttavakseni Kasbitshiksi. Hänestä ei voitu sanoa, oliko hän huimapäinen, vai tyyniluontoinen. Vaikkei häntä oltukaan nähty missään pahanteossa, epäiltiin häntä kuitenkin. Tavallisesti toi hän lampaita linnoitukseen, myyden ne hyvin huokealla, mutta tinkimättä; minkä kerran määräsi, sen sai maksaa, ei alentanut yhtään. Puhuttiin kyllä, että hän kulkisi Kubanin takana ryöstöretkillä, ja naama hänellä olikin kokolailla roistomainen; vartaloltaan oli hän pieni, kuiva, mutta harteva... notkea hän oli kuin itse paholainen.

Takkinsa oli aina repaleinen, vaan aseet hopeahelaiset. Ja hevosensa oli kuulu koko Kabardiinien maakunnassa -- eikä parempaa hevosta olisi voinut ajatellakaan.

Ei siis ihmekään, että kaikki ratsastajat kadehtivat häntä ja koettivat monta kertaa varastaa hevosta häneltä, kuitenkin onnistumatta. Näen vieläkin sen edessäni: musta kuin piki, jalat kuin viulun kielet ja silmät vetivät vertoja Belan silmille: ja miten kestävä se oli! voit ratsastaa vaikka viisikymmentä virstaa täyttä laukkaa levähtämättä; isäntäänsä seurasi kuin koira, tunsipa hänen äänensäkin! Siinä oli oikein ryövärin hevonen!

-- Tänä iltana oli Kasbitsh tavallista synkkämielisempi ja minä huomasin hänellä kauhtanansa alla olevan panssaripaidan. "Ei hän suotta rautapaitaa kanna", ajattelin itsekseni, "aivan varmaan hänellä on jotain mielessään." --

-- Pirtissä alkoi tuntua tukehduttavalta ja minä läksin ulkoilmaan virkistymään. Yö jo levitteli tummia varjojaan vuorten yli ja sumu aaltoili rotkoissa.

-- Minun pisti päähäni mennä katsomaan oliko hevosilla ruokaa, ja muutenkin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi; minullakin oli hyvä hevonen, jota moni kabardiiniläinen oli lempein silmin katsellut.

-- Kuljen pitkin aitausta, ja yht'äkkiä kuulen ääniä; toisen äänen tunsin heti olevan isäntämme pojan, huimapää Asamatin, toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mistähän nuo täällä puhuvat?" ajattelin minä... "eiväthän vaan mahtane puhua minun hevosestani?" Istahdin aidan viereen, koettaen kuunnella hyvin tarkkaan. Väliin estivät minua kuulemasta sisältäpäin tulevat laulun sävelet ja puhelun hyminä.

-- "Sinulla on mainio hevonen! puheli Asamat: jos olisin isäntä talossa ja omistaisin kolmeen sataan nousevan hevoslauman, antaisin puolet sinun juoksijastasi, Kasbitsh!"

-- Jaha! Siellä on Kasbitsh! -- ajattelin minä muistaen rautapaitaa.

-- "Niin, vastasi Kasbitsh: ei koko maakunnassa ole toista sellaista. Kerran -- se oli Terekin takana -- olin venäläisiä laumoja rosvoamassa. Sillä kertaa ei onni ollut meille suotuisa, jonka vuoksi kaikki hajaannuimme. Neljä kasakkaa ajoi minua takaa; kuulin jo aivan selvään heidän huutonsa ja edessäni oli sakea metsä. Painauduin pitkäkseni satulaan turvautuen Allah'iin ja ensi kerran elämässäni sivalsin kovasti hevostani ruoskalla. Lintuna kiiti se oksien läpi; ohdakkeet repivät vaatteitani, ja vaivaisjalavan kuivettuneet oksat löivät minua vasten kasvoja. Hevoseni hyppi hautojen yli, halkaisten pensaita rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää hevonen metsänreunaan ja piiloutua metsään, vaan en voinut luopua juoksijastani -- ja profeeta palkitsi minulle kaiken. Muutamia luoteja lensi pääni yli, kuulin jo mitenkä kiiruhtavat kasakat olivat aivan kintereilläni... Yhtäkkiä oli edessäni syvä kuilu, juoksijani ajatteli hetkisen -- ja hyppäsi, jääden riippumaan takajaloistaan, silloin jätin suitset heittäytyen ojaan; tämä pelasti hevoseni, se pääsi irti. Kasakat näkivät kaiken tämän, vaan ei yksikään heistä laskeutunut minua etsimään; luulivat varmaankin minun kuolleen, ja minä kuulin heidän ryntäävän ottamaan kiinni hevostani. Vereni jähmettyi, ryömin pitkässä ruohossa ja näin muutamia kasakoita tulevan metsänlaidasta niitylle sekä Karggesini juoksevan suoraan heitä kohti. Huutaen ryntäsivät kaikki kasakat sitä kiinni ottamaan; kauan ajoivat he sitä takaa, ja kerran olivat vähällä saada nuoran sen kaulaan; silloin vapisin, loin silmäni maahan ja aloin rukoilla. Hetken kuluttua nostin silmäni ja näin hevoseni tuulen nopeudella syöksyvän eteenpäin, kasakkain kulkiessa verkalleen poispäin väsyneine hevosineen. Myöhään yöhön olin piilopaikassani. Yhtäkkiä, mitäs luulet Asamat? pimeydessä kuulen hevosen juoksevan ojan reunaa pitkin, korskuen, hirnuen ja lyöden kavioita maahan; äänestä tunsin sen olevan ystäväni Karagesin!... Siitä hetkestä olemme olleet eroamattomat."

-- Aivan selvään kuulin mitenkä hän taputti sen kaulaa, mainiten sitä kaikellaisilla lempinimillä.

-- "Jos omistaisin tuhanteen nousevan hevoslauman, sanoi Asamat: niin saisit puolet Karagesistäsi."

-- "En huolisi", vastasi Kasbitsh tyynesti.

-- "Kuuleppas, Kasbitsh, puhui Asamat lempeästi, olet hyvä ihminen, olet urhoollinen ratsastaja, ja isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuoristoon; anna minulle hevosesi, teen sulle mitä ikinä tahdot; varastan sinulle isältäni hänen parhaan kiväärinsä tai miekkansa."

Kasbitsh oli vaiti.

-- "Ensi kerran, nähdessäni hevosesi, jatkoi Asamat: sykähti sydämeni niin oudosti; siitä saakka olen katsellut halveksien isäni parhaita juoksijoita, olen hävennyt niillä näyttäytyä, ja surun valtaamana olen päivittäin istunut kallion reunalla ajatellen siroa suoraselkäistä hevostasi, se katsoo minua silmiin, aivan kun tahtoisi sanoa jotain. Minä kuolen, Kasbitsh, jos et myy sitä minulle!" sanoi Asamat väräjävällä äänellä.

Minusta tuntui aivan kun hän olisi itkenyt, vaikka olikin lujaluontoinen, ei itkenyt edes lapsenakaan.

Kasbitsh nauroi vaan hänen kyynelilleen.

-- "Kuule, sanoi Asamat lujalla äänellä, näethän että suostun kaikkeen. Jos tahdot varastan sinulle sisareni? Kuinka ihmeellistä onkaan hänen laulunsa, hänen tanssinsa ja verrattomia ovat hänen kullalla kirjaillut työnsä! Ei Turkin sultaanillakaan ole ollut sellaista vaimoa... Tahdotko? Odota minua ensi yönä siinä rotkossa, jossa puro virtaa: menen siitä ohi hänen kanssaan -- ja hän on sinun. Eikö Bela mielestäsi ole juoksijasi arvoinen?"

-- Pitkään aikaan ei Kasbitsh puhunut mitään; vihdoin, aivan kuin vastaukseksi hän alkoi laulaa vanhanaikaista laulua.

-- Turhaan koetti Asamat saada häntä suostumaan, itkien, imarrellen ja vannoen; vihdoin Kasbitsh keskeytti hänet kärsimättömästi; -- "Mene pois, järjetön pojannulikka! Mitenkä sinä kykenisit minun hevosellani ratsastamaan? Kolmella ensimäisellä askeleella heittäisi se sinut selästään ja pääsi murskautuisi kiviin."

-- "Minutko?!" huusi Asamat hurjistuneena ja samassa helähti pieni tikari rautapaitaa vastaan. Voimakas käsi sysäsi hänet luotaan, niin että hän kaatui aitaan, joka heilahti. Tarpeeksi iloa! ajattelin minä, juoksin talliin ja talutin hevosemme takapihalle. Parin minuutin kuluttua oli pirtissä kauhea melu.

-- Asia oli näin: Asamat juoksi sisään kauhtana rikki revittynä ja huusi Kasbitshin tahtovan tappaa hänet. Kaikki juoksivat ulos, tarttuivat pyssyihin ja nyt vasta ilo alkoi! Huutoja, melua, laukauksia ja keskellä joukkoa hevosensa selässä Kasbitsh heiluttaen miekkaa.

"Paha on juoda pidoissa", sanoin Grigorij Aleksandrovitshille, saaden hänet kiinni takin hihasta, "eiköhän olisi parasta lähteä heti pois?"

-- Odottakaahan nyt toki loppua.

-- Varmaan tämä päättyy huonosti; semmoinen on tapa näillä aasialaisilla: juotuansa busaa rupeavat he heti tappelemaan!

-- Istuimme hevostemme selkään ja ratsastimme pois.

-- Mitenkäs Kasbitshille kävi? kysyin kärsimättömästi alikapteenilta.

-- Mitä niille tapahtuisi! vastasi hän juoden teelasinsa tyhjäksi -- pääsi pakoon!

-- Haavoittumattako? kysyin minä.

-- Jumala sen tietää! Eläviä rosvoja ovat! Olen minäkin nähnyt muutamia toimessa: itse on haavoissa kuin seula, mutta miekkaa heiluttaa kuin poika.

Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi alikapteeni polkien jalkaa:

-- En koskaan voi antaa itselleni anteeksi erästä asiaa: en tiedä mikä minua lienee riivannut, kun kotiin tultuamme kerroin mitä olin kuullut aidan takana istuessani; Petshorin nauroi, näytti niin viekkaalta, ja minä huomasin hänen ajattelevan jotain.

-- Mitä se sitten oli? pyydän, kertokaa.

-- Eihän tässä muu auta, kun kerran olen alkanut.