Part 6

Richard Wagner. — Beethoven. 1870, Leipzig.

Vincent d'Indy. — Beethoven, 1911.

Sen, joka haluaa tutkia Beethovenin musikaalisen neron kehittymistä, on hyödyllistä tuntea dessaulaisen Friedrich Wilhelm Rustin (1739—1796) tuotanto, josta äskettäin hänen pojanpoikansa on julkaissut muutamia sonaatteja. Rustin nuorin poika, Wilhelm Carl, eli Wienissä 1807—1827 ja oli Beethovenin tuttava. Rust, Philip-Emmanuel Bach ja mannheimilaiset sinfonikot ovat olleet Beethovenin varsinaiset edeltäjät. — Ks. Hugo Riemann: Beethoven und die Mannheimer (Die musik, 1907—08.)

On myöskin mielenkiintoista tutustua Neefen (1748—99) liedeihin, jotka jo ovat sangen beethovenilaisia, sekä ranskalaisiin vallankumousajan säveltäjiin, etenkin Cherubiniin, jonka tyyliä, hänen erinäisissä uskonnollisissa ja draamallisissa sävellyksissään, Beethoven on paikoitellen käyttänyt esikuvanaan.

IV. Beethovenin muotokuvat.

1789. — Varjokuva Beethovenista kahdeksantoistavuotiaana, (Beethoven-talossa Bonnissa. julkaistu Frimmelin elämäkerrassa, siv 16.)

1791—92, — Pienoiskuva Beethovenista, Gerhard von Kugelgen. (Omistaa Georg Henschel, Lontoo; julkaistu Musical Times'issä 15 p:ltä jouluk. 92, siv. 8.)

1801. — G. Stainhauserin piirustus, Johann Nedlin vaskipiirros. (Julkaistu Felix Clementin teoksessa Les Musiciens celäbres, 1878, siv. 267, sekä Frimmelin teoksessa, siv. 28.)

1802: Scheffnerin vaskipiirros, Stainhauserin mukaan. (Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu die Musik'issa 18 p:ltä maalisk. 1902, siv. 1145.)

1802. — Pienoiskuva Beethovenista, Christian Hornemann. (Omistaa rva von Breuning Wienissä; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 31.)

1805. — Beethovenin muotokuva, W. J Maehler. (Omistaa Robert Heimler Wienissä; julkaistu Musical Times'issä, siv. 7, Frimmelin teoksessa, siv. 34,)

1808. — L. F. Schnorr de Carolsfeldin piirustus; Z. Bauerin kivipiirros. (Beethoven-talossa Bonnissa.)

1812. — Beethovenin naamio, Franz Klein.

1812. — Beethovenin rintakuva, Franz Kleinin veistämä naamion mukaan. (Omistaa pianotehtailija E. Streicher Wienissä; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 46, Musical Times'issä, siv. 19.)

1814. — L. Letronnen piirustus, Blasius Hoefelin vaskipiirros. (Kaunein muotokuva Beethovenista; Beethoven-talossa Bonnissa, jonne Wegeler, kuvan omistaja, sen luovutti; julkaistu Frimmelin teoksessa, siv. 51, Musical Times'issä, siv. 21.)

1815. — L. Letronnen piirustus, Riedelin vaskipiirros. (Julkaistu die Musik'issa, siv. 1147.)

1815. — Toinen Beethovenin muotokuva, Maehler. (Omistaa Ign. von Gleichenstein Fribourg-en-Brisgaussa. jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1815. — Beethovenin muotokuva, Christian Heckel. (Omistaa J. F. Heckel Mannheimissa; jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1818. — Vaskipiirros Beethovea-piirustuksen mukaan, Aug. von Kloeber. (Julkaistu Musical Times'issä, siv. 25). — Kloeberin alkuperäinen piirustus on tri Erich Priegerin kokoelmissa Bonnissa.

1819. — Beethovenin muotokuva, Ferdinand Schimon — (Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu die Musik'issa, siv. 1149, Frimmelin teoksessa. siv. 63 ja Musical Times'issä, siv. 29.)

1819. — Beethovenin muotokuva, K. Joseph Stieter. (Omistaa Alex. Meyer Cohn Berlinissä; julkaistu Frimme!in teoksessa, siv. 71).

1821. — Beethovenin rintakuva, Anton Dietrich. (Omistaa Leopold Schrötter de Kristelli, jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1824—26. — Pilakuvia Beethovenista hänen kävellessään, J. P. Lyser. (Omistaa Gesellschaft der Musikfreunde Wienissä; julkaistut Frimmelin teoksessa, siv. 27 ja Musical Times'issä, siv. 15.)

1823. — Pilakuvia Beethovenista hänen kävellessään, Jos. van Boehm. (Julkaistut Frimmelin teoksessa, siv. 70.)

1823. — Beethovenin muotokuva. Waldmüller. (Omistaa Breitkopf ja Härtel Leipzigissä; julkaistu Frimmelin teoks. siv. 72.)

1825—26. — Piirustus Beethovenista, Stefan Decker. (Omistaa Georg Decker Wienissä; jäljennös Beethoven-talossa Bonnissa.)

1826. — Piirustus Beethovenista, A. Dietrich, kivipiirros Jos. Kriehuberin. (Julkaistu Frimmelin teoks., siv. 73.)

1826. — Beethovenin rintakuva antiikkiseen tyyliin, Schaller. (Omistaa Lontoon Filharmoninen seura, kopia Beethoven-talossa Bonnissa; julkaistu Frimmelin teoks., siv. 74 ja Musical Times'issä.)

1827. — Piirustusluonnos Beethovenista hänen kuolinvuoteellaan, Jos. Danhauser. (Omis: taa A. Artaria Wienissä; julkaistu Allgemeine Musik-Zeitungissa 19 p:ltä huhtik. 1901.)

1827. — Kolme piirustusluonnosta Beethovenista hänen kuolinvuoteellaan, Teltscher. (Omistaa tri Aug. Heymann; julkaistut Frimmelin teoksessa ja Courrier musical'issa 15 p:ltä marrask. 1909.)

1827. — Beethovenin kuolinnaamio, Danhauser (Beethoven-talossa Bonnissa.)

Beethovenista on hänen kuolemansa jälkeen tehty lukuisia muotokuvia. Huomattavin hänen muistolleen pyhitetyistä teoksista on Max Klingerin veistämä muistopatsas Wienissä (1902).

VIITESELITYKSET:

[1] Ranskalainen alkuteos kuuluu sarjaan 'Vies des Hommes illustres'.

[2] J. Russel (1822). — Kun Karl Czerny lapsena näki hänet (1801) parta ajamattomana ja pitkät hiukset päässä harottavina sekä vielä puettuna vuohennahkaisiin liiveihin ja housuihin, luuli hän näkevänsä edessään Robinson Crusoen.

[3] Taidemaalari Kloeberin huomautus; hän maalasi mestarin muotokuvan noin 1818.

[4] "Hänen kauniit ja ilmehikkäät silmänsä, milloin suloiset ja lempeät, milloin uhkaavat ja hirvittävät"... sanoo tri W.C. Müller (1820).

[5] Kloeber sanoo: "Ossian-hahtno". Kaikki nämä yksityisseikat ovat otetut Beethovenin ystävien muistiinpanoista tai muiden, jotka hänet näkivät, — sellaisten kuin Czerny, Moscheles, Kloeber, Daniel Amadeus Atterbom, W.C Müller, J. Russel, Julius Benedict, Rochlitz y.m.

[6] Ludwigin isoisä, perheen huomattavin jäsen ja se, jota Beethoven enimmän muistutti, oli syntynyt Antverpenissa ja asettui vasta kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan asumaan Bonniin, jossa hän tuli vaaliruhtinaan kapellimestariksi. — Tätä tosiasiaa ei pidä unohtaa, jos tahtoo oikein ymmärtää Beethovenin olemukselle tunnusmerkillistä alkuvoimaista riippumattomuuden kaipuuta ja monia hänen luonteensa ominaisuuksia, jotka eivät ole puhtaasti saksalaisia.

[7] Kirje tri Schadelle Augsburgiin 15 p. syysk. 1787 (Nohl: Briefe Beethovens, II).

[8] Hän sanoi myöhemmin (v. 1816): "Se on raukka, joka ei osaa kuolla. Kun olin vasta viidentoista ikäinen, oli minulla jo kylliksi rohkeutta siihen."

[9] Esitämme liitteissä muutamia näistä kirjeistä. Beethovenilla oli myöskin ystävä ja erinomainen ohjaaja Christian Gottlob Neefe'ssä, opettajassaan, joka vaikutti häneen yhtä paljon luonteensa jaloudella kuin monilla oivallisilla taiteilijaominaisuuksillaan.

[10] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV).

[11] Hän oli jo aikaisemmin, keväällä 1787. lyhyemmän aikaa ollut siellä. Silloin tapasi hän Mozartin, joka ei näytä kiinnittäneen häneen erikoisempaa huomiota.

Haydn, johon hän oli tutustunut Bonnissa, joulukuussa 1790, antoi hänelle muutamia oppitunteja. Beethoven käytti myöskin opettajinaan Albrechtsbergeriä ja Salieria. Edellinen ohjasi häntä kontrapunktissa ja fuugassa, jälkimäinen lauluäänen oikeassa käsittelyssä.

[12] Hän oli äskettäin esittäytynyt Wienin yleisölle. Hän antoi ensimäisen konserttinsa pianistina siellä 30 p. maalisk. 1795.

[13] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV). "Ei kenenkään ystävistäni tarvitse kärsiä puutetta, niin kauan kuin minulla vain on jotain", kirjoitti hän Riesille noin v. 1801 (Nohl, XXIV).

[14] Testamentissaan v:lta 1802 sanoo Beethoven, että silloin oli kuusi vuotta kulunut siitä, kun sairaus puhkesi, — tämä tapahtui siis v. 1796. Ottakaamme sivumennen huomioomme, että hänen sävellystensä joukossa ainoastaan op. 1 (kolme trioa) on ilmestynyt ennen v. 1796. Voi niinmuodoin sanoa, että Beethoven on kaikki teoksensa säveltänyt kuurona.

Beethovenin kuuroudesta antaa tri Klotz-Forest lähempiä tietoja _Chronique medicalessa_ 15 p:ltä toukok. 1905. — Kirjoitelman tekijä luulee, että tauti oli johtunut perinnöllisestä yleisestä sairaloisuudesta (mahdollisesti äidin keuhkotaudista). V. 1796 toteaa hän Beethovenilla olleen eustakisissa tiehyeissä katarrin, joka v. 1799:n tienoilla muuttui äkilliseksi keskikorvatulehdukseksi. Hoidon puutteessa kehittyi tämä saman vuoden kesällä kroonilliseksi sairaudeksi kaikkine tuhoisine seurauksineen Kuurous lisääntyi, tulematta kuitenkaan koskaan aivan täydelliseksi. Beethoven erotti matalat äänet helpommin kuin korkeat sävelet. Viimeisinä vuosinaan käytti hän, kuten hänen aikalaisensa ovat ilmoittaneet, puukeppiä, jonka toinen pää oli kiinni pianossa ja toinen hänen hampaittensa välissä. Hän käytti tätä keinoa kuulonsa vahvistamiseksi tehdessään sävellystyötä.

(Samasta asiasta kirjoittavat: R.G. Kunn: _Wiener medizinische Wochenschrift_, helmik.-maalisk. 1892; — Willibald Nagel: _Die Musik_, maalisk. 1902.)

Beethoven-museossa Bonnissa säilytetään niitä akustisia koneita, joita mekaanikko Maelzel valmisti Beethovenia varten noin v. 1814.

[15] Nohl: _Briefe Beethovens_, XIII.

[16] Nohl: _Briefe Beethovens_ (Ks. liitteitä!)

[17] 16 p marrask. 1801 (Nohl, XVIII).

[18] Tämä ei estänyt häntä myöhemmin käyttämästä Beethovenin muinaista rakkautta miehensä hyväksi. Beethoven auttoi Gallenbergia. "Hän oli minun vihamieheni; juuri siitä syystä tein hänelle kaikkea mahdollista hyvää", sanoo hän Schindlerille eräässä keskusteluvihossaan v:lta 1821. Mutta hän halveksi kreivitärtä tämän vuoksi yhä enemmän. "Hän saapui Wieniin", kirjoittaa Beethoven ranskaksi, "ja kävi luonani; hän itki, mutta minä halveksin häntä."

[19] 6 p. lokak. 1802 (Nohl, XXVI). Ks. liitteitä!

[20] "Kasvattakaa lapsianne hyveihin! Ainoastaan hyve voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Puhun kokemuksesta. Se on auttanut minua kestämään onnettomuuteni; sitä, yhtäpaljon kuin taidettani, saan kiittää siitä, etten ole lopettanut elämääni itsemurhalla." Ja toisessa kirjeessä, 2 p:ltä toukok. 1810, hän kirjoittaa Wegelerille: "Jollen olisi jossakin lukenut, että ihmisen ei tule koskaan vapaaehtoisesti erota elämästä niin kauan kuin hän on kykenevä suorittamaan loppuun jonkun hyvän tehtävän, ei minua varmaan pitkiin aikoihin olisi ollut olemassa — epäilemättä olisin omin käsin tehnyt lopun elämästäni."

[21] Wegelerille (Nohl, XVIII).

[22] Hornemannin pienoismuotokuva, joka on v:lta 1802, näyttää meille Beethovenin puettuna ajan muodin mukaisesti, korvuskiharoineen, tukka laitettuna à la Titus, hänellä on byronilaisen sankarin synkkä ilme katseessa, mutta samalla on siinä myöskin tuo napoleonilainen tahdonlujuus, joka ei koskaan laske aseitaan.

[23] Tiedetään, että Sankarisinfonia on kirjoitettu Napoleonista ja hänelle omistettu, ja että ensimäisessä käsikirjoituksessa vieläkin on otsikko: Buonaparte. Hiukan myöhemmin sai Beethoven tietää Napoleonin kruunauksesta. Hän joutui raivoihinsa: "Hänkin on siis vain tavallinen ihminen", huusi hän ja vihansa purkauksessa repäisi omistuslehden; sen sijalle kirjoitti hän, leimuten kostonhalusta ja samalla kertaa liikuttavasti, uuden otsikon: "Sankarisinfonia... sävelletty suuren miehen muiston viettämiseksi" (Sinfonia eroica... composta per festeggiare il sovvenire di un grand Uomo). Schindler kertoo, että hänen vihansa Napoleonia kohtaan myöhemmin hiukan lieventyi; tämä oli hänen mielestään ainoastaan onneton ihminen, säälittävä, Icarus, joka oli syöksynyt alas taivaasta. Kun hän kuuli puhuttavan S:t Helenan katastroofista v. 1821, sanoi hän: "Siitä on seitsemäntoista vuotta, kun kirjoitin sävellyksen, joka soveltuu tähän surulliseen tapahtumaan". Hän myönsi mielellään, että hän sinfoniansa Surumarssissa oli tuntenut aavistuksen valloittajasankarin traagillisesta lopusta. — On hyvin todennäköistä, että Beethoven Sankarisinfoniassa ja ennen kaikkea sen ensimäisessä osassa on mielikuvituksessaan muovaillut jonkunlaisen musikaalisen kuvan Bonapartesta, joka tosin oli sangen paljon mallistaan poikkeava, mutta joka tapauksessa sellainen kuin miksi hän sen kuvitteli ja toivoi: vallankumouksen genius. Beethoven käyttää sitäpaitsi Sankarisinfoniansa finalissa m.m. teemaa, joka tärkeänä musikaalisena aineksena esiintyy hänen aikaisemmin kirjoittamassaan vallankumouksen alkuperäisintä ja voimakkainta sankaria, vapauden jumalaa ylistävässä teoksessaan: Prometeus (1801).

[24] Robert von Keudell, entinen Saksan lähettiläs Roomassa: Bismarck ja hänen perheensä, 1901, E.B. Langin ranskaksi kääntämä.

Robert von Keudell soitti tämän sonaatin Bismarckille huonolla pianolla 30 p. lokak. 1870 Versailles'issa. Bismarck sanoi teoksen viimeisestä aiheesta: "Siihen sisältyvät koko elämän taistelut ja huokaukset". Hän piti Beethovenia parhaimpana kaikista säveltäjistä ja hyvin usein hän vakuutti: "Beethoven soveltuu parhaiten minun hermoilleni".

[25] Beethovenin talo oli lähellä Wienin linnoituksia, jotka Napoleon räjähdytti ilmaan valloitettuaan kaupungin. "Mikä hurja elämä, mikä hävityksen kauhistus minun ympärilläni!" kirjoitti Beethoven kustantajille Breitkopf ja Härtel 26 p. kesäk. 1809. "En näe muuta kuin rumpuja, trumpetteja ja kaikenlaista kurjuutta."

Eräs ranskalainen, joka näki Beethovenin Wienissä 1809, paroni de Trémont, Conseil d'Etat'n auditori, on kuvaillut meille hänen ulkomuotoaan näihin aikoihin. Hän antaa sangen värikkään kuvan siitä epäjärjestyksestä, joka Beethovenin asunnossa oli vallalla. He keskustelivat filosofiasta, uskonnosta, politiikasta, mutta "ennen kaikkea Shakespearesta, hänen epäjumalastaan". Beethoven oli hyvin taipuvainen seuraamaan Trémontia Parisiin, missä, niinkuin hän tiesi, Konservatorio jo soitti hänen sinfoniojaan ja missä hänellä oli innokkaita ihailijoita — (Mercure musical 1 p:ltä toukok. 1906: Käynti Beethovenin luona, kirj. paroni de Trémont. Kirjoitelman on julkaissut J. Chantavoine.)

[26] Tai oikeammin: Therese Brunsvik. Beethoven oli tutustunut Brunsvikin perheeseen Wienissä vuosien 1796 ja 1799 välillä. Giulietta Guicciardi oli Theresen serkku. Beethoven näyttää yhteen aikaan olleen mieltynyt erääseen Theresen sisareen, Josephineen, joka meni naimisiin kreivi Deymin kanssa sekä myöhemmin toisiin naimisiin paroni Stackelbergin kanssa. Vilkkaita ja yksityiskohtaisia kuvauksia Brunsvikin perheestä löytyy eräässä André de Hevesyn kirjoitelmassa: _Beethoven ja hänen kuolematon rakastettunsa_ (Revue de Paris, 1 ja 15 p. maalisk. 1910). Hevesy on tutkielmassaan käyttänyt hyväkseen Theresen käsikirjoituksia, muistelmia ja muita papereita, joita säilytetään Martonvásárissa Unkarissa. Hän kuvailee erittäin uskottavasti Brunsvikin perheen ja Beethovenin välistä läheistä ystävyyttä, mutta asettaa hänen rakkautensa Thereseen kyseenalaiseksi. Hänen todistelutapansa ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, ja minä pidätän itselleni vapauden myöhemmin sitä lähemmin kosketella.

[27] Mariam Tenger: Beethovens unsterbliche Geliebte, Bonn, 1890.

[28] Tämä ihmeteltävän kaunis aaria on löydetty J.S. Bachin puolison, Anna Magdalenan muistikirjasta (1725) otsikolla: _Aria di Giovannini_. On eriäviä mielipiteitä siitä, onko se alkuaan J.S. Bachin kynästä lähtöisin.

[29] Nohl: Beethovens Leben.

[30] Beethoven oli todellakin likinäköinen. Ignaz von Seyfried sanoo, että hänen huono näkönsä oli johtunut isostarokosta ja että hänen jo aivan nuorena täytyi käyttää silmälaseja. Likinäköisyys saattoi osaltaan vaikuttaa hänen silmiensä harhailevaan ilmeeseen. Kirjeissään vuosilta 1823—1824 valittaa hän kerran toisensa perästä silmiään, jotka tuottavat hänelle kipuja. — Ks. Christian Kalischerin kirjoitelmaa: _Beethovens Augen und Augenleiden_ (Die Musik, 15 p. maalisk. — 1 p. huhtik. 1902).

[31] Näyttämömusiikki Goethen _Egmontiin_ on aloitettu 1809. — Beethoven olisi kernaasti kirjoittanut musiikin myöskin _Wilhelm Telliin_, mutta tehtävä annettiin Gyrowetzille.

[32] Keskustelu Schindlerin kanssa.

[33] Mutta kirjoitettu, niinkuin näyttää, Korompassa, Brunsvikien luona.

[34] Nohl: _Briefe Beethovens_, XV.

[35] Tätä muotokuvaa säilytetään vielä Beethoven-talossa Bonnissa. Se on julkaistu Frimmelin teoksessa _Beethovens Leben_ s. 29, ja _Musical Timesissä_ 15 p:ltä jouluk. 1892.

[36] Gleichensteinille (Nohl: _Neue Briefe Beethovens_, XXXI).

[37] "Sydän on kaiken suuren mittapuu". (Giannatasio del Rio'lle. — Nohl, CLXXX).

[38] "Minä rakastan Goethen runoja", kirjoittaa hän Bettina Brentanolle 19 p. helmik. 1811.

Ja toisessa paikassa:

"Goethe ja Schiller ovat mielirunoilijani Ossianin ja Homeroksen rinnalla, joita viimemainittuja minä ikävä kyllä voin lukea vain käännöksinä." (Breitkopf ja Härtelille 8 p. elok. 1809. — Nohl: _Neue Briefe_, L 11).

On huomion arvoista, kuinka varma Beethovenin kirjallinen maku oli huolimatta hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan. Paitsi Goetheä, josta hän sanoi, että tämä aina tuntui hänestä "suurelta, majesteetilliselta, aina D-duurissa", ja Goetheä valtavampina hän kunnioitti kolmea miestä: Homerosta, Plutarkosta ja Shakespearea. Homeroksen teoksista piti hän enimmän Odysseiasta. Hän luki säännöllisesti Shakespearea saksalaisina käännöksinä, ja me tiedämme mikä traagillinen ylevyys leimaa hänen musiikkinsa _Coriolaniin ja Myrskyyn_. Mitä tulee Plutarkokseen, sai hän häneltä hengelleen ravintoa, kuten kaikki vallankumouksen miehet, Brutus oli hänen sankarinsa, samoinkuin Michelangelonkin: hänellä oli Michelangelon Brutus-veistos huoneessaan. Hän rakasti Platoa ja uneksi hänen tasavaltansa toteuttamista kautta koko maailman. "Sokrates ja Jeesus ovat olleet esikuviani", on hän jossain sanonut. (Keskusteluja vuosilta 1819—20.)

[39] Bettina von Arnimille (Nohl, XCI).

[40] "Beethoven", sanoi Goethe Zelterille, "on onnetonta kyllä täydellisesti hillitön personallisuus; hän ei varmaankaan ole väärässä syyttäessään ihmisiä inhoittaviksi, mutta tällä tavoin ei hän suinkaan tee heitä miellyttävämmiksi itselleen eikä muille. Hänelle täytyy antaa anteeksi ja häntä täytyy surkutella, sillä hän on kuuro." — Hän ei myöhemmin tehnyt mitään, joka olisi vahingoittanut Beethovenia, mutta ei myöskään mitään hänen hyväkseen, hän vaikeni kokonaan hänen teoksistaan ja vieläpä vältti lausumasta hänen nimeäänkin. — Pohjaltaan ihaili hän Beethovenin musiikkia, mutta samalla kertaa pelkäsi hän sitä: se teki hänet levottomaksi; hän pelkäsi, että se häiritsisi hänen sielunrauhaansa, jonka hän niin suurella vaivalla oli saavuttanut ja joka, päinvastoin kuin yleensä arvellaan, ei hänellä suinkaan ollut synnynnäistä. Hän ei tunnustanut sitä muille, kenties ei itselleenkään. — Eräs nuoren Felix Mendelssohnin — joka 1813 kävi Weimarissa — kirje antaa meidän vastoin hänen tahtoaan tunkeutua tämän intohimoisen ja levottoman (leidenschaftlicher Sturm und Verworrenheit, kuten Goethe itse sanoi) sielun syvyyksiin, jota mahtava älynvoima hillitsi.

"Aluksi", kirjoittaa Mendelssohn, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Beethovenista, mutta sitten täytyi hänen taipua kuulemaan _C-molli-sinfoniaa_, joka häntä syvästi järkytti. Mutta hän ei tahtonut antaa sitä huomata, vaan sanoi ainoastaan: 'Se ei herätä mitään liikutuksen tunteita, vaan pelkästään ihmettelyä'. Hetken kuluttua jatkoi hän: 'Se on suuremmoista, hurjaa; voisi luulla, että koko talo särkyisi raunioiksi.' Saapui päivällinen, jonka kuluessa hän pysyi omissa ajatuksissaan kunnes hän jälleen johti keskustelun Beethoveniin, kääntyen puoleeni kysymyksillä. Huomasin selvästi, että tämä kaikki oli tehnyt häneen vaikutuksensa..."

(Ks. eräitä Frimmelin kirjoitelmia Goethen ja Beethovenin suhteesta toisiinsa.)

[41] Goethen kirje Zelterille, 2 p. syysk. 1812. — Zelter Goethelle 14 p. syysk. 1812: "Auch ich bewundere ihn mit Schrecken" ("Minäkin ihailen häntä kauhulla"). — Zelter kirjoittaa 1819 Goethelle: "Sanotaan, että hän on hullu".

[42] Se on joka tapauksessa aihe, joka on Beethovenin mieltä kiinnittänyt: me näemme sen hänen päiväkirjastaan ja varsinkin hänen luonnoksistaan Kymmenenteen sinfoniaan.

[43] Samanaikainen ja osaltaan ehkä näihin teoksiin innoittavasti vaikuttava oli hänen hellä ystävyyssuhteensa nuoreen berliniläiseen laulajattareen, Amalie Seebaldiin.

[44] Aivan hänen vastakohtansa oli, tässä tapauksessa, Schubert, joka oli 1807 kirjoittanut tilapäissävellyksen "Napoleon Suuren kunniaksi" ja johti itse sen esitystä keisarin läsnäollessa.

[45] "En puhu sinulle mitään hallitsijoistamme ja heidän valtakunnistaan", kirjontaa hän Kauka'lle Wienin kongressin aikana. "Minulle on hengen valtakunta rakkain kaikista: se on ylin kaikista hengellistä ja maallisista valtioista." (Mir ist das geistliche Reich das Liebste und Oberste aller geistlichen und weltlichen Monarchien.)

[46] "Wien — eikö sillä ole jo kaikki sanottu? — Pieninkin jälki saksalaisesta protestantismista on pois kitketty, vieläpä kansallinen korostus kielessäkin, joka on italialaisen murteen turmelema. Saksalaista henkeä, saksalaisia seurustelumuotoja ja tapoja selostetaan käsikirjoissa, jotka ovat italialaista ja espanjalaista alkuperää. Maa, jolla on väärennetty historia, väärennetty tiede, väärennetty uskonto... Kevytmielinen skeptisismi, joka pakostakin hävittää ja hautaa totuudenrakkauden, rakkauden kunniaan ja riippumattomuuteen..." (Wagner: Beethoven, 1870.)

Grillparzer on kirjoittanut, että on onnettomuus syntyä itävaltalaiseksi. Ne suuret saksalaiset säveltäjät 19:nnen vuosisadan loppupuolelta, jotka ovat eläneet Wienissä, ovat julmasti kärsineet henkisestä ilmakehästä tässä kaupungissa, joka on innostunut farisealaisesti jumaloimaan Brahmsia. Brucknerin elämä siellä oli yhtämittaista kärsimystä. Hugo Wolf, joka taisteli vastaan kaikin voimin ennenkuin hän sortui, on lausunut Wienistä mitä ankarimpia tuomioita.

[47] Kuningas Jérôme oli tarjonnut Beethovenille elinkautisen, kuudensadan kultatukaatin suuruisen vuosipalkan sekä matkarahoja sataviisikymmentä hopeatukaattia ja vaati häneltä ainoastaan, että hän sitoutuisi silloin tällöin soittamaan hänelle ja johtamaan hänen kamarimusiikkikonserttejaan, jotka eivät saisi olla pitkiä eikä liian usein pidettäviä. (Nohl, XLIX.) Beethoven oli vähällä matkustaa.

[48] Rossinin Tancred riitti järkyttämään koko saksalaisen musiikin perustuksia. Bauernfeld merkitsee päiväkirjaansa seuraavan lausunnon, joka kierteli ympäri Wienin salonkeja v. 1816: "Mozart ja Beethoven ovat vanhoja pedantteja; kuluneitten aikojen rajallisuus löysi heidän musiikissaan nautintonsa; vasta Rossinista alkaen tiedämme, mitä on melodia. _Fidelio_ on paljasta roskaa; on mahdotonta käsittää, kuinka kukaan voi vaivautua kuulemaan jotain niin ikävää."

Beethoven antoi viimeisen konserttinsa pianistina v. 1814.

[49] Samana vuonna kadotti Beethoven veljensä Karl'in. "Hän oli yhtä kiinni elämässä kuin minä kernas siitä luopumaan", kirjoitti hän Antonia Brentanolle.

[50] Jollei ota lukuun hänen liikuttavaa ystävyyssuhdettaan kreivitär Maria von Erdödyyn, joka, kuten hänkin, kärsi aina; hän oli parantumattomasti sairas ja kadotti äkkiä v. 1816 ainoan poikansa. Beethoven omisti hänelle v. 1809 kaksi trioaan, op. 70, ja vv. 1815—1817 kaksi suurta sellosonaattiaan op. 102.

[51] Kuurouden lisäksi huonontui hänen yleinen terveytensä päivä päivältä. Lokakuussa 1816 oli hän hyvin sairas katarrin johdosta. Kesällä 1817 sanoi hänen lääkärinsä, että se oli rintatautia. Talvella 1817—1818 levottuutti hän itseään tällä luulotellulla keuhkotaudilla. Sitten puhkesi äkillinen reumatismi 1820-1821, keltatauti 1821, silmän sidekalvon tulehdus 1823.

[52] On huomion arvoista, että tästä vuodesta alkaa hänen musiikkinsa tyyli muuttua, ensimäiseksi sonaatissa op. 101.

Beethovenin keskusteluvihot, jotka käsittävät yli 11,000 käsinkirjoitettua sivua, löytyvät nykyään koottuina Berlinin Kuninkaallisessa kirjastossa.

[53] Schindler, joka vuodesta 1819 oli Beethovenin uskottu ystävä, oli tavannut hänet jo 1814; mutta Beethovenin oli ollut hyvin vaikeaa lahjoittaa hänelle ystävyyttään; hän kohteli Schindleriä alussa ylpeällä halveksinnalla.

[54] Ks. Wagnerin erinomaisia kirjoituksia Beethovenin kuuroudesta (Beethoven, 1870).