Part 8

Katso, Bathseba, sillä ilta on mennyt ja yö on kulunut ja nyt valkeentuu uusi aamu jo, ja me istumme vieretysten vielä, emmekä ole toisistamme hellittäneet. Anna, että minä vielä viimeisen kerran painan sinun rinnalleni, ja anna huulemme vielä yhteen suuteloon yhtyä. Katso, nyt on hyvä, ja nyt me istumme erillämme.

Kuule nyt, minä olen noussut seisomaan sinun eteesi, ja nyt minä kerron sinulle yhden asian, josta minä tähän saakka olen sanattomana ollut. Minä olen murhannut sinun miehesi Urian. -- Mitä varten otit sinä kädelläsi sydämellesi? Sillä ethän sinä tänä yönä häntä muistanutkaan ole. Vai muistitko sinä häntä, kun sinä äsken minun sylissäni olit? -- Kuinka? Tunnetko sinä hänen kuvansa itsesi lävitse niinkuin repivän ja kylmän veitsen terän?

Bathseba, kylmene; kylmä minäkin olen. Nyt. Ei maailmassa syntiä ole, ja rikokset ovat haaveita, joita näkevät ne, jotka eivät uskalla niitä tehdä, vaikka tahtovat. Toivu, ja ole rauhallinen, rauhallinen minäkin olen ja istun kylmin otsin.

Hyvä; joko sinä kokosit itsesi. Mitä synti on? Oliko meidän rakkautemme synti? Jumala taivaassa, sitte minä sinun haastan kamppailuun kanssani! Ja minä olen otteleva niinkuin rintaansa haavotettu jalopeura, sillä minä tunnen ajatuksissani toivottomuuden synkeän mahdin, joka voitettuna ja alasviskattuna vielä väkevämpänä nousee ja uuden kamppauksen alkaa ja uudella voimalla, joka loimahtaa. Jumala, Urian täytyi kuolla, ja minun syntini se ei ole. Sinä täytymyksen ihmisen rintaan asettanut olet, ja minä tottelin. -- Mitä? Huimaako sinun silmiesi edessä niin, että sinä nostat kätesi silmillesi? Siinä on tuolin noja, nojaa siihen, ett'et horju, jos sinä rauennut olet. Hyvä, nyt sinun silmäsi katsovat taas suoraan eteensä, ja sinun hengityksesi käy taas. -- Hänen täytyi kuolla. Sillä minä tahdoin elää. Sillä minä olin nähnyt sinun ja löytänyt sinun, ja mihinkä minä olisin itseni itseltäni kätkenyt? Oh, minä murhasin Urian, ja hänen täytyi kuolla, sillä hän oli tullut minun tielleni, ja sulkenut elämän minulta, ja minun olisi täytynyt seisahtua, joll'ei hän olisi pois tullut. Sillä minussa nousi minun mieleni, niinkuin virran vesi, kun sen tiellä sulku on, enkä minä ennen nousemasta lakannut, ennenkuin minä kohista sain. Urian täytyi kuolla, niin totta kun minä hengitän. Minä katson eteeni nyt, kun minä tätä puhun, enkä katso sinua silmiisi, mutta minä en kadu sitä, että minä sen tein, enkä koskaan tahdo katua, sillä oikein minä tein ja minun täytyi se tehdä, ja se oli hyvä, että hän kuoli.

Mutta Jumalani, mitä minä teen! Herra Jumala! nyt vasta minä huomaan, että minä sinun edessäsi puhun. Vuodatko sinä verta itsessäsi? Mitä sinä tunnet? Anna kätesi tänne, minä suutelen sinun sormiasi, anna anteeksi minulle, minun otsani on kipeä. Herra Jumala, kuinka kovia sanoja minä sinulle olen puhunut! Oi, katso toisen kerran vielä minua sillä tapaa minun silmieni pohjaan, sinä annat niin sulavalla sydämellä anteeksi minulle, että minä tunnen vielä suloisemmin itseni mieleni pohjaan tartutetuksi, kuin jos en minä ollenkaan rikkonutkaan olisi.

Oh, Bathseba, mikä sinun mieleesi nyt tuli? Sinä näytit ensin niinkuin sinä olisit ruvennut minun puhettani kuuntelemaan, mutta nyt sinun kasvojesi ylitse lensi puserrus, niinkuin sinun rintasi lävitse olisi leikannut. Mitä sinä ajattelet? Sillä sinun kasvosi murtuvat, ja puristuvat jäykiksi siitä, ja minä tunnen, niinkuin sinä liukuisit minun läheltäni pois.

Kuule, kuule Bathseba, katso minua, minä rakastan sinua, ja ilman sinua en minä voi elää. Kuule, etkö sinä kuule! Voi, etkö sinä rakkautta tunne! Oh, Bathseba katso nyt, etkö sinä näe, pimeys on kamalana varjona meidän taaksemme jäänyt, ja nyt on suuri ja lämmin onni valuisena meidän edessämme odottamassa. Oh, tule minun syliini, kätke pääsi tänne, tässä minun povellani on sen paikka, elämäni hädässä olen minä sinua hakenut, ja nyt minä sinun olen löytänyt, tule, Bathseba, meidän olomme on oleva yksi ainoa lämmin syleilys! Minä en kestä! Bathseba, Bathseba. Minä olen kipeä, kun et sinä liikahda, tule!

Miksi sinä istut ja päätäsi suorana pidät ja katsot suoraan eteesi, etkä liikahda? Ja nyt? Sinä nouset ylös, sinä olet kalpea ja värähtelet koko kasvoiltasi, ja seisot siinä ikäänkuin sinä itsessäsi revitty olisit. Etkö sinä kuullut, mitä minä äsken puhuin? Meidän onnemme lämmin päivä on meidän edessämme ja meidän elämämme alku, kun me sen käsityksin käymme. Mitä nyt? Eivätkö minun sanani sinulle asti kuulu? Mutta nyt? Yhdessä silmänräpäyksessä sinä ikäänkuin sulat koko olennoltasi, sinun katseesi herkähtää minun päälleni kuin armon tulva, ja sinä horjahdat askelen minua kohden, mutta seisahdat siinä vielä ikäänkuin silmänräpäykseksi ajattelemaan. Ja nyt minä näen sinun silmäsi ihan edessäni, niiden katse sukeltaa minuun, mutta sitte ne lyövätkin minuun, niinkuin jäykistävä parahdus. Sinä heität itsesi minun syliini? Mitä sinä? Miksi sinä itsesi niin värähtävästi minun rintaani vastaan puserrat! Sinä vapiset koko ruumiiltasi, ja sinun huulesi polttavat minun huulillani. Ja nyt! Minä en vielä kerjennyt ottamaan vastaan sinun suuteloasi, ja nyt sinä silmänräpäyksessä tyrmistyt, ja vedät itsesi takaisin minun rinnaltani, ja minä tunnen sinun suutelosi vielä niinkuin reväisyn itsessäni. -- Mitä? -- Mikä musta haave tänä silmänräpäyksenä minun mieleeni itsensä lyö? -- -- Aiotko? aiotko? -- -- Ota pois -- -- ota pois -- --! Minä en saa hengitetyksi, että minä saisin sanotuksi. Bathseba, Bathseba, se ajatus ei ollut tosi! Mutta minä hallitsen itseni. Minä kysyn. Kyllä minä sanani saan esille, vaikka ne tulevat verkalleen ja yksi kerrallaan. Minä ajattelin. Oliko ... se sinun... Odota, niin minä saan sen selkeästi ja yhtä mittaa sanotuksi. Oliko se sinun hyvästijättösi minulle, kun minä sinun kuumettuneen vartalosi äsken vastaani tunsin? Mitäh! Mitä! Onko se totta? -- Huuda, kirkase, jollet hengitystäsi käymään saa! Horjutko sinä? Rauhotu, ei se niin kipeätä minulle tehnyt. Kyllä minä kestän. Luuletko kaatuvasi? Tässä, nojaa päätäsi minun olkapäätäni vastaan. Minä pidän kiinni sinusta. Taivuta vaan, anna pääsi taipua, minä turvaan sinua rinnallani, kuinka lienteät ja silitystä tarvitsevat sinun hiuksesi ovat! Voi, sinun raukkaa päätäsi, mitä sinun kestää täytyy, anna, minä silitän! Nyt? Sinun raukeneva poskesi hipasi jo minun rintaani ja sinun silmäsi ummistuivat suloisen levon ha'ussa, ja nyt sinä jäykkenit ja vedit itsesi suoraksi, niin että minun käteni, joka oli sinun ympärilläsi ja jolla minä tuin sinua, hervaistuna vajosi alas! -- Jumalani, nyt minä muistan! Nyt minä muistan.

Kuule, järkähtikö maa minun jalkojeni alla? Seisonko minä tässä pystyssä? Ja olenko se minä, joka tässä seison, ja pitelen päätäni kahden puolen? Se on kaikki totta. Minä se olen, joka tässä seison, ja sinä, Bathseba seisot siinä, vähän matkaa minun edessäni, toisella matolla. Kyllä kaikki minun edessäni selkeänä on. Ja sekin on selkeä ... ei, minä en anna sen tulla huulieni ylitse. Ei, ei!

Bathseba, voi, mitä minä tekisin, jumalani, jumalani, mitä minä tekisin! Katso, katso, minä olen maassa polvillani sinun edessäsi, tähän minä olen huimaistu. Bathseba, Bathseba, eikö sitä vielä voi muuttaa, näe minun käteni. Ne ovat yhteenjuotetut, minun rukoukseni pusertelee niissä. Armahda minua! Voi, armahda minua! Jumalani, opeta minulle sanoja. Minä olen henkeni hädässä. Herra Jumala, mistä minä sen sanan löytäisin, joka sinun sydämesi liikahtamaan saisi!

Bathseba, elänkö minä? vai olenko minä kuollut? Minä katselen ihmetellen ympärilleni. Sinäkö minun edessäni seisot, sinä joka olet niin rakas... Voi nyt minä tunnen sen taas. Minä olen salaman lyömä! ja minä olen tähän viskattu. Jumalani, onko tämä kaikki totta? Minäkö tässä polvillani virun ja vapisen, ja ovatko nämä minun käteni, joita minä hykertelen. Bathseba, Bathseba, ota tämä minun päältäni; minä en kestä, Jumalan tähden, minä en kestä! Bathseba, etkö sinä näe, kuinka minun silmieni hätä sinun silmiäsi hakee, älä vältä! oh, kestätkö sinä minun silmieni hädän? Oi, älä salaa sitä, minä näin sen, kuinka sinun silmäsi sulivat, oh, et sinä kestänyt, kun minun katseeni sisimmässä epätoivossa itsensä sinuun haki, ja sinä horjahdit hiukan.

Jumalani, jumalani, minä hypähdän pystyyn. Minä otan sinun. Otan. Kuinka voisit sinä minusta itsesi irrottaa! Mutta kuinka jäykkänä sinä seisot! Minä olen astunut sinun tykösi ja epätoivoisessa hykäyksessä olen minä ajatellut heittää käteni sinun ympärillesi ja masentaa sinun vastarintasi kuumaan syleilyyn. Mutta nyt kun minä olen juuri lähellä sinua, niin minä tunnen, niinkuin sinusta lähtisi vieras ja kova mahti, ja minä vaivun herpaistuna kiihtymyksestäni. Voi, Jumalan kautta! etkö sinä ymmärrä, etten minä ilman sinua olla voi, ja että minun mieleni seisahtuu jäykistävässä hädässä, jos sinä minulta poissa olet. Sinäkö siinä seisot, Bathseba, ja pysyt kasvoiltasi värähtämättömänä? Voitko sinä olla vieras minulle? Sinä, sinä, joka ennen olit paljas rakkaus minulle. Etkö sinä sitten minun palavan hätäni kouristusta näe? Vapahda, vapahda minut! Voi Jumala! suulleni minä heittäytyisin, ja tähän paikkaan tahtoisin minä rintani pakahtuvan, jos minä sillä voisin sinun nostaa sinun epätoivosi synkeästä päätöksestä.

Oh, minun voimani on ohitse. Minä annan käsieni vajota ja riukenen polvieni päälle tähän sinun eteesi. Minä olen ajatuksissani kylmä ja vaipunut nyt, ja katselen itseäni kuin vieras ihminen, itseni ulkopuolelta. Sinä seisot siinä minun edessäni juuri, ja minä olen niin lähellä sinua, että jos minä kohottaisin kättäni, niin minä tavottaisin sinun hameesi lievettä. Kuinka kaukana sinä sentään minusta olet. Sillä kun minä käteni ajattelen oijentaa, niin se raukeentuu jo puolitiehen, ennenkuin se sinun tavottanut on ja vaipuu alas, sillä vaikka sinä minua läsnä juuri seisot, niin hupenet sinä minun ajatuksissani sentään hämärän etäisyyden taakse. Sillä sinä seisot niin ajatuksiisi sulkeutuneena minun edessäni ja niin kokonaan poispäin kääntyneenä, vaikka sinun kasvosi minua kohden surullisesti katsovatkin, että minä vaivun kokoon itsessäni ja tunnen itseni yksin jätetyksi. Mitä sinussa liikkua mahtaa? Sillä sinä seisot heikkona ja vapisevana, mutta sentään minä tunnen, että minä keveämmin voisin käteni levittää, ja maanpiirin paikoiltaan nostaa, kuin että minä sinua sinun sydämesi kovassa päätöksessä järkyttää voisin. Voi, minä väsyn, ja annan sen olla. Enkä minä riutuneessa mielessäni enää muuta tee, kuin että minä vielä viimeisen kerran otan sinun kuvasi itseeni, ja imen sairaan sydämeni sinun näöstäsi täyteen. Sinä olet selittämätön minulle siinä kun sinä seisot, ja minun tuntoni ja ajatukseni ovat tällä hetkellä uuvuksissa, niin ett'en minä ymmärrä mitään sinusta nyt muuta kuin ihmettelen, Sillä minä olen sinun sydämesi rakkaus ollut, ja nyt sinä olet kova minulle. Mikä sinun teki, että sinä rakkautesi rintaasi suljit ja sydämesi minulle lukitsit? Etkö sinä itse sen alla kärsi? -- Oh, minun puheeni nyt ovat kaikki löyhää humuilua. En minä sinua ymmärrä, ja sinä olet pyhä minulle ja salaperäinen ja puhdas, ja sitte sinä olet tuskien haava minulle.

Voi, kuinka minä olen vaivuksissa, kun minä tässä sinun edessäsi olen, ja annan huulieni käydä, että minä jotain vielä sinulle puhua saisin. Sillä minä puhuisin vielä jonkun sanan sinulle, vaikk'ei minulla mitään sanottavaakaan ole, mutta minä tahdon puhua vaan, sillä sitte sinä viivyt pienen aikaa vielä, ennenkuin sinä lähdet. Sillä minä näen, ett'et sinäkään henno minua kuulemasta lähteä, vaan viivyt ja viivyt, etkä tahtoisi vielä juuri lähteä. Minä ymmärrän sinut, sillä sinun sydämesi on aina ja yhä minun, ja minä tunnen sen nyt, kun minä heikko olen, mutta sinun täytyy kaiketi lähteä, koska sinä sen niin ajatellut ja päättänyt olet. Enkä minä sinua enää kieltääkään jaksa. Mutta älä lähde juuri vielä, viivy vielä pieni aika, yhden hiukan; minä en voi koota ajatuksiani, sillä minä olen lyöty ja riutunut ja minun ajatukseni ovat vaivuksissa, mutta minä tahtoisin, että minä voisin sinulle hyvästijätön sanan löytää, sillä minä tahtoisin semmoisen sanan sinulle hyvästijätön sanaksi löytää, että se aina sinun sydämessäsi soisi, ja sinun rakastavan sydämesi liikkumaan saisi aina kun se sinun mielessäsi heräisi, mutta minä olen heikko ja väsynyt ja sanat hupenevat minun ajatuksistani, niin ett'en minä sitä sanaa tavottaa jaksa, vaan yhtäpäätä puhelen ja puhelen. Mutta sekin on hyvä, että minä puhelen, sillä jos minä lakkaisin puhumasta, niin sinä läksisit pois ja sitte minä olisin yksin. Mutta viivy vaan ja anna minun jotain puhua, puhella kepeästi, sillä minun mieleni keventyy siitä ja minä näen, että se on sinullekin huojennukseksi. Viivy vielä, kyllä sinä sitte saat lähteä; kun sinä lähdet, en minä kättänikään ole voiva oijentaa sinua pidättääkseni. Kyllä minä tiedän, että kun sinä nyt minun silmistäni lähdet, niin en minä koskaan enää silmilläni sinua näe. Jumalani! Oh, viivy vielä pieni aika, sen verran että minä vielä hiukan saan hengittää samaa ilmaa, jota sinäkin hengität.

XLVIII.

Missä minä olen? Kuka minä olen? Herra Jumala. Herra Jumala. Minäkö tässä istun?

Minäkö? Tuossa istui Bathseba, kun minun sydämeni niin lämpimänä nousi. Tässä pidin minä hänen kättänsä kädessäni. Jumalani, Jumalani! Minäkö se ihminen olen, joka tässä istun ja ajattelen? Enkö minä joku toinen ole, joka vieraana katselen itseäni ja kauhusta seisahdun, että elämä semmoinen jollekin on?

Minulleko tämä tapahtunut on? Minulleko, juuri minulle? Miks'ei yhtä hyvin jollekin toiselle? Jumala. Suuri Jumala. Enkö minä ihminen ja sinun lapsesi ole? Olenko se siis minä, jota tämä kohdannut on?

XLIX.

Yö on tyhjä ympärillä, ja tyhjyys humisee huoneessa, ja kun minä ylös uskallan katsoa, niin on kaikki tyhjää minun ympärilläni. Tyhjä, tyhjä on kaikki, ja elämä avautuu tyhjänä eteen. Minä istun kyyristyneenä istuimellani ja tunnen ... tunnen että hän on poissa, ja että nyt on tyhjyys.

L.

Bathseba, Bathseba, missä sinä olet? Etkö sinä minun värisevää ääntäni kuule? Bathseba, Bathseba, vastaa! Missä sinä olet?

Bathseba, Bathseba, minun ääneni kuolee pimeään yöhön, kun minä sinua kutsun, mutta yö jää vaikenemaan. Tule nyt jo! Minun sydämeni kätkee ja minun ääneni helähtää tuskasta. Missä sinä olet, Bathseba? Onko se totta, että minun ympärilläni on tyhjä? Minä pelkään yksinäni olla, tule!

LI.

Bathseba, kuka sinä olet ja mitä sinä olet? Minä olen ottanut kovasti itseeni, ja nyt minä olen selkeentynyt sinusta monessa. Mutta minä en tunne sinua, mitä sinä olet?

Sitä minä nyt ajattelen, mitä sinä silloin olit, kun sinä itsesi minusta pois irrotit. Nyt minä ensikerran olen uskaltanut sitä ajatella, ja minulla on ollut ankara kamppailu itseni kanssa.

Nyt minä olen yhdeksi hetkeksi itseni voittanut, ja nyt minä kiellän itseni, sillä kun minä ajattelen sinua nyt, niin sinä kasvat niinkuin suuri ja valuinen henki minun ylitseni, ja minussa herää hämärä tunto, niinkuin se, joka sinussa silloin liikkui, jotain suurta olisi ollut, ja vielä suurempaa kuin rajaton halajoiminen.

Sillä minä näen, että sinun voimasi oli suuri, kun sinä minua silmästä silmään seisoit, ja minun epätoivoni kamppauksen kestit. Sinä olit sinä hetkenä itsellesi kova, kun sinä itsesi minulle kovaksi teit, ja sinä vapisit jäykistymisesi alla, ja minä muistan nyt, että minä näin sinun silmiesi alustat sinisesti värähtävän, ja syvän kärsimyksen piirun sinun suusi ympärillä, niin että sinun kasvosi olivat kärsiväisiksi uurretut.

Bathseba, yhdessä minä sinun ymmärrän: sinä olet puhdas ja toinen olento kuin minä, ja sinä olet uhrautumisen kirkastettu henki, ja sinä olet vaeltanut syvän kärsimyksen kautta, että sinä niin kirkastetuksi olet tullut. Mutta se on kova ja ankara näky, ja minä luhistun sinun ilmestyksesi edessä.

Voih! minä olen ihminen, mitä varten sinä jätit minun!

LII.

Tuska, tuska! Elämä on sula tuska ja suuri kärsimys, ja elämä on kuuma houre. Ja ihmisen elämän pohja on vaiva, ja ihmisen elämän sisältö on hätä, ja suuri huuto käy ihmisen elämän lävitse, ja se huuto on valituksen huuto, ja se on paljas parahdus.

Sillä ihmisen olo on tulenkipenän olo, ja ihminen itse on valkean polte. Ja ihminen tuntee olonsa niinkuin tuikkivan palon, ja hänen henkensä on hehkumista. Sillä elämä on kolkko ja kamala, ja elämä kylpee tuskissa ja elämällä on kuoleman haju ja jokaista elävää elämä ruoskii. Ja minä avaan suuni suureen huutoon, että minä saisin hätäni mahtumaan siihen, mutta minun hätäni jää sydämen pohjalle makaamaan, ja minun huutoni palaa takaisin sydämen päälle.

Sillä elämä on tullut ihmisen päälle, ja se on sytyttänyt hänen ohimoilleen palavat siniset liekit, ja ne liekit ovat kammotuksen liekkejä. Ja ihminen lentää eteenpäin ja huohottaa suu auki, kun elämä häntä ratsastaa, ja se on elämän puserrus, joka häntä sillä tapaa ajaa.

LIII.

Jumalani, miks'et sinä minua armahda, kun minä vuoteellani makaan ja näännyn! Sillä minä en kestä, ja minä vapisen kun minä tunnen tuskieni hetken lähestyvän.

Minä en kestä, en kestä, ja joka hengenveto on kuormaksi minulle. Sillä minun olemiseni on niinkuin suuri haava, josta yhtä mittaa verta tiukkuu. Jumalani, minun kärsimykseni ovat minun lannistuksiin rutistaneet, ja kun minä käteni ristiin liitän, ja minun pitäisi rukoileman, niin minä huudan tuskasta.

Oh, armahda minua, suuri Jumala, sillä en minä muuta rukoile, kuin ett'ei minun aamulla enää herätä tarvitse ja uuden raskaan päivän valkeentumista nähdä, kun minä yöllä olen unen silmiini saanut.

LIV.

Joskus kun minä vuoteellani yksin olen ja pimeä yö avoimien silmien yllä lepää, ja kun minä olen maannut ja ylös eteeni tuijottanut, niin että aika minun mielessäni seisoo ja lepää päällä niinkuin raskas ja matala laki, niin ett'en minä tiedä, missä minä olen, ja kuinka minä olen, vaan on niinkuin minä aina yhdellä tapaa olisin hädän puserruksessa ylös päälleni tuijottanut, ja niinkuin ei aikaa enää olisikaan, vaan niinkuin kaikki seisoisi alallansa niinkuin uumottava ja käyvä sielun olo; ja kun minä siinä olen ollut, niinkuin minä hädässä olisin itsestäni ulos nostettu ollut, ja niinkuin koko olo olisi paljas ja pohjaton hätä ollut, joka joka puolelta minun ympärilläni seisoi, niinkuin kova ja korkea seinä, niin silloin olen minä kummallakin kädelläni ottanut sänkyni kumpaankin laitaan, ja pusertanut käsilläni niitä niin, että minun sormieni päät ovat sattuneet ja että minä olen peittoni alla vääntynyt. Sitte minä olen seisahtunut siihen kesken siitä vääntynyttä liikettäni, ja olen pysynyt hiljaa ja liikahtamattomana. Vasta viimein, kun minun pääni on valunut tyynyltä alas ja minun polveni ovat peitteen alla koukistuneet, olen minä verkalleen ja kylmällä äänellä, ikäänkuin minä jollekin edessäni minua vastapäätä olisin puhunut, sanonut: Jumala, helvetin herra, ole kirottu, sillä sinä olet elämän luonut. Senjälkeen, kun minä sen olen saanut sanotuksi, niin olen minä vaiennut, ja jäänyt liikahtamatta ylös pimeyteen katsomaan ja kuullut, että ääneni on kuollut, ja että sen perästä kaikki on pysynyt vaiti, niin että huoneessa on ollut hiljaista, niinkuin ei kukaan olisi koskaan puhunut. Kun minä sitte olen taas kauan ollut liikahtamatta ja pitänyt suutani auki, että minä hengitetyksi sain, niin ajattelen minä Jumalaa taas, ja sitte minä kuulen oman ääneni niinkuin jonkun vieraan äänen, joka minun vieressäni puhuu, ja se sanoo: Perkele, Perkele, ja koko ajan ajattelen minä Jumalaa, ja minä tunnen että minun huuleni käyvät niiden sanojen mukana. Minä kuulen sen useampaan kertaan ja minun ääneni on kova ja selkeä, kun se sen puhuu, ja minä itse olen koko ajan kylmä ja tyyni, ikäänkuin minä veriviholliseni edessä murha-ase kädessä seisoisin, ja vaanivin silmin hakisin, mistä minä sen hänen sydämeensä upottaisin, niin että lämmin veri valuisi minun kädelleni. Mutta kaikki pysyy äänettömänä, ja minä jään makaamaan jäykistyneenä ja alallani vuoteellani taas, ja kuulen, kuinka peitto kahisee, kun minun raskas hengitykseni nousee ja laskee. Minun silmäni ovat auki yhä, ja minä tuijotan ylös pimeään päälläni, ja kaikki seisoo ja humisee äänettömänä, ja kun minä hengitän, niin minun rintani on kipeä.

LV.

Nyt minä olen ajatellut, mitä elämä on, ja se on suuri hätä.

Tällainen se on. Sillä joskus se on niinkuin nahkea ja harmaa hirviö, jolla ovat lukemattomat niljakkaat käsivarret, ja joka makaa ihmisen päällä ihan hänen rintansa päällä ja antaa niiden niljakasten käsivarsiensa ihmistä lähelle ja lähemmälle hiipiä ja häntä syleillä, ja niiden syleilys on selvä tukaluus, niin että niiden alla hengestään taistelee, ja koko olo on paha-olo.

Mutta sitte on elämä toisen kerran niinkuin suuri ja kova vuori, joka on paiskattu ihmisen päälle, niin että joka jäsen on sen alle lamattuna, niin ett'ei pientä sormeansakaan liikahtaa voi, ja että ajatuksen sykähdyskin ennen syntymistään raukee, sillä niin läpitsensä on maahan lyöty.

Ja vielä on elämä niinkuin valkea, joka joka jäseneen on sytytetty, ja niinkuin kimakka ja tulinen puserrus, joka koko ihmisen itsestään nostaa ja suulleen heittää. Ja sitte se on rinnan vaiva ja sydämen tuskallinen kolkutus ja ainainen hengen ahdistus.

LVI.

Mutta sitte minä olen elämän vielä tämmöiseksi nähnyt. Että se on niinkuin suuri autius, jonka keskellä ihminen kivettyneenä seisoo, ja omaa itseään pelkää.

Sillä minä näen sen, niinkuin pimeän yön avaran meren rannalla. Sen meren pinta on musta. Mutta toisella puolella sitä mustaa merta näkyy laakea ja autio ranta ja sillä rannalla häämöttää yksi ainoa heikko ja kuollut valkea, joka on sininen ja jäykkä niinkuin aaveen uni. Se on matalalta, melkein häälyvän meren tasalla, ja se tuikahtelee niinkuin se sammumassa olisi ja enää viimeisiä kertojansa koettaisi heikon valonsa koota ja ylös lehahtaa, mutta se elää yhä ja sen valo häämöttää kuolleen veden pinnan ylitse, joka hengettömänä hiljaa häälyy. Mutta sen valkean takana on syvä pimeys, ja kaikki on hiljaista, eikä kuule muuta kuin aution meren heikkoa loksuntaa. Se valkea elää yhä, vaikka sen joka hetki tukehtuvan luulee, ja joka hetki lentää kelmeä ja kolkko valaistus liikkuvan meren ylitse.

LVII.

Tuskista minä lakkaamatta laulan, ja tuskista minä laulaa saan, sillä minä olen tuskien vihitty profeetta, ja minä olen tuskan kasteella kastettu.

Ja minun sanani valuvat minusta, sillä minun tuskani opettaa minulle minun sanani, ja minä puhun sentähden, ett'en minä voi puhumatta olla.

Voi tuskat! Sillä minä olen uskottomaksi minun Bathseballeni tullut, ja minä hellytän sylissäni minun tuskiani, ja minun tuskani ovat minulle minun lämpimin oloni.

LVIII.

Tämä oli kuolevan Bathseban sana minulle, jonka hän puhui, että se hänen kuolemansa jälkeen tuotaisiin minulle. Näin se, joka hänen sanansa toi, kyyneltensä keskeltä hänen sanansa minulle puhui:

Sanokaa Davidille, minun kuninkaalleni, että hän on ollut minun sydämeni herra. Ja sanokaa hänelle, että minä siitä hetkestä, kun minä hänen tyköänsä lähdin, ja hänen ijäksi olin jättänyt, kitunut olen niinkuin valkea, jolta hänen valutuksensa on otettu pois. Sillä minun sydämeni oli hänessä, ja kaikki minun ajatukseni elivät hänessä aina, niinkuin lehdet, jotka puusta viherjöitsevät, sillä hän oli minun puuni, ja hänestä minä imin minun viherjäni ja ajatusteni lämpimyyden. Ja siitä hetkestä, kun hänen silmänsä ensiksi minun päälläni lepäsivät hamaan minun sydämeni viimeiseen tykähdykseen asti, olen minä sydämeni kaikissa ajatuksissa hänen ollut, enkä minä sitä minun ajatusteni lämmintä onnea mihinkään elämässä vaihtaa tahtoisi.