Part 2

Nyt minä sankariksi tullut olen, ja suureksi laulajaksi, ja nyt minä tiedän, mitä varten minä syntynyt olen, sillä minä olen sinun löytänyt, o Bathseba! Ja nyt minun taivaani, joka on ollut pimeä, on valkeentunut, sillä Bathseba on minun taivaani auringoksi tullut. Minun naiseni, ja minun kuningattareni, sitä varten olen minä suureksi syntynyt, ja sitä varten on minulle sankarin sydän annettu, että minä sinua rakastaa taitaisin.

X.

Minun sydämeni käy laineissa, ja on niinkuin kukkasia minun ympärilläni puhkeilisi ja kun minä nostan silmäni otsani alla, niin kukostelee maailma minun silmäini edessä.

Minä olen tullut toiseksi ihmiseksi, niin että minä ihmettelen itseäni. Sillä minun sydämessäni virkoo ja solisee ja minä itse olen tullut pehmeäksi ja herkkyväksi ja minun ajatuksenikin ovat lämpöisessä värinässä.

Jos minä olen yksin, niin viekottelevat ajatukset minun toimistani pois, ja pehmeät unet ottavat minun, niin että minun tekisi mieleni istahtaa ja nojata päätäni jotakin vastaan, sillä tuntuu, niinkuin kaikki silittäisi minua, ja minun tekisi mieleni painaa poskeni tyynyyn.

Mutta kun minä olen toisten kanssa, niin unhotan minä heidät, ja jään omien ajatusteni kanssa olemaan, sillä ne ovat niin pehmeät ja lämpimät, että ne ovat niinkuin valuisia hahtuvia, jotka liihottelevat minun päälleni. Kun minä herään niistä, ja toiset huomaan, niin katson minä yht'äkkiä heitä silmiin, ja hymyilen heille niin iloisesti, että he katsovat kysyen minuun ja kummastelevat minua.

Mutta en enää heitä huomaakkaan, ja kun minä olen hymyillyt heille, niin ottavat minun ajatukseni taas minun, enkä minä muistakkaan, että minä heidän keskellänsä istun.

Sillä minun sydämeni on saanut oman ajatuksensa, ja Bathseba minun mielessäni aina lepää. Sillä häntä minä ajattelen, ja minun mieleni on syleilyä ja suuteloa täynnä ja hiljainen halajoiminen keinuu minussa. Jos minä silmäni ummistan, niin näen minä hänen edessäni niinkuin lämpimän halauksen, ja jos minä avaan silmäni, niin tekisi minun mieleni suudella ilmaa, ja levittää käteni syleilyyn, sillä Bathseba liihottaa minulle kaiken yllä. Ja koko ajan rusottaa minussa niin pehmeästi, että minä aina unhotan itseni ja jään sitä rusotustani elämään.

XI.

Minä muistelen ... sillä kun minä ajattelen itsessäni, niin minä olen ennenkin elänyt, ja minun menneestä elämästäni nousee tuoksuja niinkuin kukkasmaasta, ja minä olen herkytetty muistojani muistamaan nyt.

* * * * *

Te Siionin tyttäret, kuinka te soittelitte kun teidän sankarinne tuli, hän joka oli Goliatin lyönyt. Sillä Israelin sotajoukko palasi ja sen yllä liehuilivat voiton viheriät palmut. Minä silloin sen sotajoukon edessä ratsastin ja ylpeästi nosteli minun ratsuni päätään. Ja kun minun takanani sotajoukko kohisi ja maa askelten väkevästä poljennasta vavahteli, tunsin minä rintani levittyvän, sillä minä olin Goliatin lyönyt, ja minun käteni oli Israelin vihollisen maahan sortanut, ja nyt minä Israelin voittavan sotajoukon edessä ratsastin ja Jerusalemia lähestyin, jossa minä tiesin kansamme meitä odottavan.

Kun sitte Jerusalem meidän eteemme nousi ja sen tornit häälyvien lippujen ja vehreitten lehtien alla olivat ja musta kansan paljous sen muurien harjat ja toistensa takana nousevat katot peitti niin että kaupunki siinä huojui ja heilui, niin vavahti minun sydämessäni, kun minä yksin siinä rivien edessä ratsastin ja kaikkien silmien edessä valuttavia portteja kohden ajoin, mutta minä nousin suoremmaksi satulassani ja kannustin hevostani, niin että se viskasi päätään taaksepäin ja heilahutti paksua harjaansa. Suunnattomat olivat rivit takanani, ja askelten kohinassa kumahteli voiton poljenta, ja laulu, joka takaani rivien pohjalta pidättämättömänä nousi, oli voiton rajaton laulu ja väen paljoudesta edessä humisi ilma ympärillä. Silloin korkeat portit minun silmissäni himersivät, takana häämötti suora ja kukiteltu tie, ja kahden puolen sitä vallettui tiheä ihmisseinä. Mutta taampaa tieltä valutti valkoinen naisten parvi minua kohden. Ja kun minä ajoin portista sisään, niin helähtivät harput soimaan ja huilut helisemään ja ne valkoiset naisten parvet liikkuivat minua kohden. Niillä naisilla oli kukkasia käsissä, muutamalla yksi ainoa suuri helottava kukkanen, toisilla kukkaskimppu kummassakin kädessä, heillä oli valkoiset vaatteet kaikilla, ja kun he tulivat minua kohden, niin oli se kuin utua. Sitte rupesi satamaan kukkasia minun päälleni, sillä he rupesivat heittämään kukkasiansa minulle; niitä tuli silmille ja rinnalle, viimein minun täytyi nostaa kilpeäni hiukan suojatakseni itseäni niiltä, niin että ne kahisivat kilven kiiltävää kylkeä myöten ales hevosen jalkoihin, niin että se kahlasi kukkasten keskeltä ja nosteli jalkojansa, sitte se suihkasi yhden kukkasvihon suuhunsa, ja pudisteli sitä hampaissaan. Minun mieleni rupesi asettumaan, ja minä päästin kypärin nauhan leukani alta vallalleen ja otin sen päästäni ja annoin hiusteni liehua valloillaan. Sitte minä katselin ympärilleni ja minä ilostuin, kun minä niitä kierteleviä parvia katselin. Käsikädessä ne siinä liehuilivat minun edessäni, mustat hivukset ilmassa vapaina ja valkoiset puvut ympärillä hulmumassa. Siinä ne hupenivat minun tieltäni pois, kun minä eteenpäin ratsastin, ja tanssivat minun edestäni. Minä tulin iloiseksi, sillä he olivat kaikki niinkuin he olisivat olleet minun tuttaviani, ja minun teki mieleni antaa heille kättä jokaiselle, sillä heidän silmänsä katselivat niin iloisina minua. Yhden silmät olivat vallattomana hymynä, mutta ei hän katsonut minua eikä toisiakaan kohden, iloitsi vaan ja taputti käsiään yhteen, kun silmät jonkun kanssa yhteen sattuivat; toisen posket hänen vieressään olivat iloisissa kuopissa, kun hän kulmiensa alta, ikäänkuin katsettansa salaten, minua katseli; heidän kummankin takana näkyi kolmas, sen silmät lepäsivät silmänräpäyksen verran totisina minun päälläni, mutta kun hän huomasi minun katsovan häntä, lensi hän punastuvaksi, ja riensi ottamaan kahta viereistään kädestä ja niiden kanssa pois lentämään, mutta mennessään katsoi hän vielä olkansa ylitse taakseen ja punastui toisen kerran, kun hän näki minun vieläkin häntä katselevan, minä olisin suudellut häntä keskelle sitä punastuvaa poskea. Silloin lensi iso kukkasvihko minua päin silmiä, ja kun minä taas rupesin näkemään, niin nauroivat kaikki ympärillä, mutta minä kostin yhdelle, joka kaikkein enimmän nauroi, ja sieppasin kukkaset siltä, ja ajattelin sitaista häntä itseänsäkin uumilta ja nostaa kanssani hevosen selkään, mutta hän sai kierretyksi itsensä irti käsistäni ja juoksi pois, ja vasta kun hän jonkun matkan päässä oli, kääntyi hän ympäri ja katseli minua heleästi nauraen ja hengitti nopeasti. Hän olikin kaunein ja iloisin kaikista, ja minä ajattelin ottaa hänen kiinni vielä, kun hän sieltä toisten takaakin vielä nauroi, enkä minä olisi pitänyt väliä, vaikka minä olisin häntä ihan keskelle suuta suudellut, mutta sitte tuli jo, ennenkuin minä häntä sain kiinni, toisia minun silmiini, enkä minä enää muistanutkaan ajatella sitä, kuinka notkeasti hän oli levännyt minun käsivarrellani, ennenkuin hän siitä pois sai itsensä kierretyksi. Ja sitte oli taas kaikki minun silmissäni paljasta tanssivaa humua ja hymyileviä silmiä ja tuoreita poskia, joille veri nousi ja laski raikkaina kukkasina, enkä minä koko siitä illasta muuta muista. Ja kun minä sitä vieläkin muistelen, niin menevät minun silmäni valuiseen hymyyn.

* * * * *

Kun minä sitte olin kuningas, ja minun mieltäni veti kaukaisiin maihin, niin on minulla siitä toisia muistoja. Sillä kun minä sotajoukkojeni kanssa olin liikkeellä ja vieraitten maitten keskellä olin, niin öisin kun minä yksin jäin ja kun voiton hyminä ympäriltäni vaikeni, niin istuin minä valveilla ja katselin yötä, ja minun mielelläni lepäsi tumma kaiho, ja oli, ikäänkuin minä olisin kahta kättä halajoinnut, jotka minun kaulani ympärille kiertyisivät, ja ikäänkuin minun huuleni olisivat hakeneet kahta lämmintä huulta...

Kun sitte päivä valkeentui, ja minun sotajoukkojeni ilo taas eteenpäin pauhasi, ja kun uudet kaupungit viheriäisten lehdikköjensä keskeltä eteen nousivat ja idän kuninkaat palmuja heilutellen vastaan tulivat ja minut kaupunkeihinsa veivät ja polvistuen johtivat minut palatsiensa korkeista ovista sisään, niin kun ilta tuli, ja minä loistavassa salissa ylhäisellä istuimella istuin ja kuninkaat minun kummallakin puolellani, niin käskin minä soittajat soittamaan, ja annoin ruhtinatarten eteen tulla ja tanssia.

Kun sitte ympärillä humu heräsi, ja soitto korkeissa holveissa kajailemaan rupesi, ja kun naisten ilmaiset ryhmät rupesivat iloisten pilarien välistä liehuilemaan esiin, niin olin minä alallani ja pysyin sanattomana. Ne parvet olivat niinkuin valkoiset pilvet, kun ne tulivat, ja kepeä hulmunta nousi silmien eteen niistä. Soitto humuili niiden tullessa valuisesti ja ikäänkuin olematonta tavoitellen, mutta sitte se löysi itsensä ja sen kohina syventyi. Sen syventyvän soiton mukana lähenivät tanssijain parvet, ne tulivat tanssin sylissä silmään, kiertelevät käsivarret paljastuivat siitä vaalevasta hulmunnasta, sitte minä näin silmät, ja niiden silmien loisto oli totinen ja ne hohtivat suorasti minua kohden, ja heidän keskeltään hulmahteli tuoksu, joka oli hyvä ja raskas, ja kun se hiveli minun poskiani, niin minä hengitin sitä. Minä hengitin sitä hiljaa ensin, ja koetin olla tyyni ja kylmä. Siinä itseäni pidätellen, minä kuuntelin, kuinka soiton kohina paisui ja nousi, ja sitte minä sisässäni ikäänkuin aukenin, ja minussa heräsi painava halu vetää rintani täyteen sitä tuoksuavaa ilmaa, ja antaa itseni huumahtaa sen soiton mukaan, enkä minä enää missään olisi itseäni vastustaa tahtonut. Nyt minä näin rinnat, jotka vavahtelivat harsojen alla, ja minä näin uumat, jotka taipuilivat tanssin käänteissä ja kaikki oli kuuma ja tummassa vauhdissa lentävä pyörre, ja kaikki silmät paloivat minua kohden, ja se palo oli totinen ja syttyvä, niin että minä värähdin itsessäni, kun minä niiden silmien katsannon kohdeni tunsin. Kun minä siinä kuulustelin, niin en minä pysynyt istumassa enää, vaan nousin seisomaan, ja minä vapisin hiukan. Sillä se soitto tuli nousussaan, niinkuin väkevä valli ja silmät ummessa ja kädet kurotettuina olisi sen haltuun itsensä heittänyt ja sen kantamaksi itsensä jättänyt, mutta kun se laski, niin sen lasku oli paljas hekuma, joka värisi, ja tainnuksissa sen syliin vaipui. Vielä kerran minä vedin rintani täyteen sitä raskasta ja tuoksuvaa ilmaa, joka leyhyi ympärillä niinkuin hivelevä usva, ja sitte oli silmissä enää vaan notkuva pyörre ja kuuma lento. Silloin huumahti mieli ja minä horjahdin yhden askelen eteenpäin, mutta sitten minä jo tulin juosten istuimen portaita alas ja seisoin keskellä pyörryttävää tanssia. Yhden silmänräpäyksen minä katsahdin ympärilleni, ennenkuin minä itseni jätin, mutta sitte katosi kaikki silmistä, enkä minä muuta muista kuin kuumottavan posken, jota vastaan minun poskeni hiipi ja lämpimän rinnan, joka vavahdellen taipui minun rintaani vastaan. Ja sitte oli, ikäänkuin minä olisin lentänyt pois, ja niinkuin minä olisin syviä ulappoja sukeltanut, joissa ei mitään tietoa ole.

* * * * *

Kun minä sitä kaikkea ajattelen, niin minun sydämeni on niinkuin kukkastarha, ja monta tunnetta on sillä kukostanut, niin että sen muistoista kasvaa tuoksu, joka nousee päähän niinkuin väkevä viini. Oh, sillä monta muistoa minussa virkoo, ja minä elän muistoissani elämäni uudestaan rinnassani, niinkuin minä nyt vasta sen eläisin.

Mutta katso, nyt vasta minä sentään tiedän, mitä rakkaus on. Sillä rakkaudessani minä muistamaankin opin. Ja rakkaus on väikkyvä kangastus ja etäisyyden uni ja mielen sulanut sointu, mutta sitte on rakkaus vielä niinkuin punertavan veren rusko ja lämmin suihku.

XII.

Minä olen itseeni vetäytynyt ja pehmeät unet keinuttelevat minun mieltäni. Ja vaikka minä katselen ympärillenikin, niin minä jätän sen kohta, ja palaan itseeni takaisin, sillä minussa on niin hyvä olla, ja lämpimät ajatukset minun sydämessäni vihertelevät, ja niitten kanssa on suloista olla.

Ja minä olen niinkuin nainen, joka tietää sankaria rintansa alla kantavansa, ja joka aina eteensä hymyilee, vaikka hän yksinkin on; ja hänen kaltaisensa minä olen, sillä minä hellytän sylissäni minun suurta ja lämmintä onneani.

Minä olen kokoutunut itseeni, sillä minun sydämeni on kukkurallansa minussa. Ja vaikka minä koko päivän yksin istuisin, ja vaikk'en minä muuta tekisi kuin käsiäni ristissä pitäisin, niin herkkyisi minun oloni täytenä sentään, enkä minä väsyisi sitä yhtä ainoaa mielessäni kuvailemasta. Sillä minun suoniini on rakkauden hunajaa valutettu, ja silmät ummessa minä Bathsebaa halajan. Oi, minä olen elämälleni niin lämpimästi kiitollinen, sillä elämä on ollut niin hyvä minulle, ja on minun rikkaaksi itsessäni tehnyt.

XIII.

Yhtenä iltana, kun minä huoneeni katolla istuin, ja kun oli tyyni, niin minä kuulin laulavan äänen, ja kun minä katsoin, niin istui Bathseba palmunsa varjossa ja lauloi. Hän luuli olevansa yksin, ja hyräili ääneensä, ja minä erotin joka sanan, kun se kumpusi hänen huuliltaan. Enkä minä uskaltanut liikahtaa istuessani siinä, ja peljäten ajattelin minä, että hänelle tulisi jotain muuta mieleen, niin että hän lakkaisi laulamasta. Tällä tapaa hän lauloi, ja joka sana viivähti hiljaisessa ilmassa: -- -- --

Minun on lämmin olla mielessäni, ja ihmetellen ja viivähtäen minä ympärilleni silmäni nostan. Sillä minä elän uudessa ilmassa, joka on suloinen ja painava rinnan ympärillä, enkä minä tiedä, onko tämä totta.

Yhden kerran näen minä edessäni syvät, syvät silmät, ja niihin silmiin on sidottuna maailman kaikki hellyys ja hyväilevä veto, ja ne silmät katsovat minua suorasti silmään ja ottavat minua sydämen pohjaan. Ja hetkittäin unhotan minä itseni katsomaan niitä silmiä vastaan, niin että minä tunnen, kuinka minun poskeni lämpenevät.

Oh, sillä koko minun oloni on niinkuin unennäköä. Enkä minä osaa ajatella, mitä minä olen, ja missä minä olen, vaan minä olen niinkuin lämpimissä harsoissa, ja minun on suloista ja pehmeää olla, ja minun ajatuksenikin ovat punastuvaiset. Ja kaikkein mieluimmin sulkisin minä joka hetki silmäni ja pysyisin hiljaa, sillä silloin rusottaa minussa niin lämpimästi, ja minun mieleni ympärille tulee niin heleä kuultavuus, ett'ei minun tarvitse muuta kuin hiljaa painaa kädelläni sydämelleni, ja minun on suloista olla.

XIV.

Ja kepeä oli Ruthin jalka ja lämmin hänen poskensa, koska hän Boaksen tykö hiipi, kun hän nukkui. Sillä niin se oli tullut hänen mieleensä, että hän hänen tykönsä hiipisi, ja hän oli taputtanut käsiään yhteen, kun se ensin hänen mieleensä tuli, sillä hän ajatteli, ett'ei Boas häntä ollenkaan odottaisi, ja että olisi hauska katsoa, kummoisiksi Boaksen silmät tulisivat, kun hän yht'äkkiä hänen eteensä ilmestyisi. Sillä se Boas oli niin kaunis ja iloinen poika, ja kohta kun hän sen näki, teki hänen mielensä kujeilla sen kanssa, sillä se katseli sitte niin leikkevästi ja myhässäsuin päälle, vaikk'ei se tollus itse mitään osannut. Ja hän hiipi hiljaa, varpasillaan, näin, ett'ei kukaan vaan kuulisi ja hän tahtoi vieläkin ruveta taputtamaan käsiään yhteen, kun hän ajatteli, ett'ei se Boas yhtään häntä odottaisi ja että hän juuri kohta olisi hänen tykönänsä. Mutta sitte käski hän itsensä pysymään hiljaa, hyvin hiljaa, vaikka väkistenkin tahtoi nauruttaa, ja hän pisti sormensa huulilleen, että ne vaan vaiti pysyisivät. Sitte kun hänen niin hiljaa täytyi kulkea, rupesi hän tuntemaan, että hänen sydäntänsä hiukan tykytti. Mutta hän unhotti sen, sillä koko päivä oli ollut niin iloinen, ja hänen suunsa meni hymyyn taas, kun hän sitä kaikkea muisteli. Sillä aamusti kohta oli hän niin iloinen ollut, ja kun hän sitte oli Boaksen pellon ohitse tullut ja sen aidan ylitse kori kainalossa kiivennyt, niin oli vielä ihan kuin hänen korvissaan olisi soinut kahisevien olkien helke, ja sirppien suihke, ja hän tunsi niinkuin keltaiset oljet nytkin pehmeästi hänen paljaiden jalkojensa alla taipuilisivat. Oh, hän oli aivan päivänpaiste, sillä pellolla siellä oli hän nähnyt Boaksen, ja hän oli kohta jättänyt korinsa, johon hän oli tähkäpäitä noukkimaan tullut ja laskenut sen pyörtäneelle ruohojen keskelle ja mennyt Boaksen tykö ja ottanut häntä kädestä, ja katsonut häntä suoraan silmiin, kun hän sanoi hänelle: katso, sinä olet kaunis, ja sinä olet kauniimpi kuin kaikki toiset nuoret miehet, ja minä tahdon sinun jäljissäsi sitoa, kun sinä edellä niität. Ei se Boas siihen ollut muuta osannut, kuin ensin jäänyt leveästi ja iloistuneesti häntä silmiin katsomaan; eikä häntä itseänsäkään ollut muuta kuin hiukan naurattanut, kun hän sen Boaksen siinä niin neuvottomana näki, vaikka hän selvästi huomasi, että se jotain olisi vastata tahtonut, saamatta sentään mitään huuliltaan, mutta sitte hän oli salannut vallattomuutensa ja kumartunut alas ja ruvennut sitomaan niin että Boaksenkin kappaleen aikaa vielä seisottuaan ja häntä katsottuaan oli täytynyt niittämään ruveta. Ja sitte oli Boas niittänyt ja hän oli sitonut. Hänen sydämensä oli ollut paljas ilo, kun Boas ne oljet olkansa taakse heitti, ja hän ne jalallisiksi sai koota; ja hän oli hymyillyt, kun Boaksen oljet hänen käsiensä alla kellersivät ja kahisivat. Kun sitte oli tullut uusi sarka, ja eteen oli tullut syvä oja, niin oli hän noussut pystyyn ja mennyt Boaksen tykö ja hänen silmissään oli palanut vallattomuus, kun hän oli sanonut Boakselle: nyt en minä tahdokkaan itse mennä ojan ylitse, vaan sinä saat nostaa minun ylitse, Boas. Mutta kun Boas sitte oli tavottanut häntä tehdäkseen niin, oli hän jo hypähtänyt ojan ylitse ja nauranut sen toiselta puolelta Boakselle, kun se siihen oli tolmistuneena jäänyt seisomaan. Mutta silloin oli Boaskin hypännyt ojan ylitse ja hänen oli täytynyt ruveta sen edellä juoksemaan, kun se koetti häntä kiinni. Hyvä Jumala, kuinka hän oli juossut ja nauranut, ja kuinka hän oli ollut hengästyksissään, kun se Boas hänen viimein oli kiinni saanut. Vasta puolisarassa se oli ollut, hän oli kuullut, kuinka oljet rupesivat kahisemaan hänen takanaan, siinä samassa oli Boas kasvot punottavina ja nauravina tullut hänen rinnalleen, ja ennenkuin hän oli kerjennyt seisahtamaan ja antamaan sen juosta ohitsensa ja nauranut sille, oli se siepannut häntä uumilta ja nostanut käsivarsilleen. Kuinka sen käsivarsi oli ollut väkevä ja turvallinen, kun se hänen ympärillään oli levännyt, hän oli istunut siinä vaan ja pyyhkinyt hiuksia silmiltään ja hänen rintansa oli tykyttänyt, sillä hän oli juossut vahvasti. Ja kun Ruth sitä muisteli, niin hän ihmetteli, miks'ei hän ollut antanut Boaksen suudella itseään suulle, silloin kun hän oli laskenut hänen sylistään alas, sillä niin oli Boas koettanut tehdä, ja niin oli hän itsekin halajoinnut hänen tekevän, kun hän siinä hänen sylissään oli ollut ja hänen levollisesti hengittävää rintaansa vastaan oli nojannut. -- Ruthin suu oli naurussa, kun hän sitä kaikkea muisteli, mutta koko ajan astui hän hyvin varovasti ja joka askelella viivähtäen kuunnellakseen, jos kukaan kuulisi häntä. Tuntui niin hupaiselta, kun hän ajatteli, että hän kohta saisi nähdä Boaksen taas, ja että hän olisi aivan yhtä lähellä häntä kuin pellollakin. Mahtoiko hän nukkua? Oh, se nukkuu, se tollo, eikä yhtään kipenää tiedä minua odottaa! Tai jos se on valveilla, ja ajattelee minua? Ei, nukkuu se, nukkuu varmasti. Sillä on niin verevät posket, vallan purtavat, kun ne siinä vaalevan untuvansa alla ovat, kun hän ne tyynylle laskee ja silmänsä sulkee, nukkuu hän kohta. Ja hän mietti, mitenkä hän hänelle tekisi, panisiko hän kätensä hänen silmilleen ja sitte vasta herättäisi hänen, ja käskisi arvata, kuka hän on, vai menisikö hän hänen tykönsä vaan ja katsoisi häntä pienen aikaa, kun hän nukkuu, ja juoksisi pois sitte ja huutaisi vasta oven raosta häntä nimeltä ja lähtisi juoksemaan sitte ja nauraisi täyttä kurkkua. Oh, mutta tuossa hän jo onkin! Hän säikähti, sillä siinä hänen edessään Boas nukkui, sillä oli kaula paljaana, ja toinen käsi pään alla, hiukset epäjärjestyksessä tyynyllä, hän ajatteli juosta pois, mutta hän jäi seisomaan, ja hänen sydämensä sykähteli. Ja kun hän siinä katsoi, kuinka versovina Boaksen nuoret posket lepäsivät siinä tyynyllä, ja näki kuinka löysänä hänen valkoinen paitansa hipaisi hänen lämmintä kaulaansa, niin heräsi hänessä tunto, niinkuin hänen olisi hyvä olla, kun hän saisi häntä lähelle itsensä hiipiä, ja hän tunsi poskensa punastuvan, kun hän ajatteli, että hän kätkisi ne Boaksen rintaa vastaan, kun se siinä hänen silmiensä edessä tyynesti nousi ja laski valkoisen paitansa alla. Silloin hänen mielensä tuli yht'äkkiä niinkuin paljas ilo, ja hän otti kädellään Boaksen vaatteen liepeestä, sillä sinne hän tahtoi mennä, ja hänen olisi ikävä olla, joll'ei hän Boasta liki pääsisi. Ja ennenkun hän ajatteli mitään, oli hän nostanut sitä vaatteen lievettä ja pujahtanut sen alle, hänen kätensä hiipivät Boaksen lämpimälle kaulalle, ja hän itse veti itsensä Boasta lähelle. Silloin vasta Boas heräsi ja avoi silmänsä, mutta ennenkuin hän yhtään sanaa suustaan sai, olivat Ruthin huulet hakeneet hänen huulensa, eikä hän enää koettanutkaan mitään sanoa, vaan sulki silmänsä taas ja hänenkin kätensä hiipivät Ruthin ympärille, niin että heidän rintansa sukelsivat toisiansa vastaan ja että heidän huulensa jäivät toisiinsa liittyneiksi. -- Mutta kun aamu valkeni, niin nukkuivat Ruth ja Boas sylitysten, ja heidän hengityksensä nousi ja laski yhtä haavaa.

XV.

Veri humisee minun suonissani, ja minä olen niin, ett'en minä vieläkään ole rauhottunut, vaikka minä jo kauan olen istunut huoneessani, ja koettanut tyventyä.