Part 17

"Onko Pitoulle tapahtunut joku onnettomuus", kysyi Sebastien levottomana. "Eikö se kunnon poika olekaan teidän seurassanne?"

"Hän on portin edustalla vaunuissa."

"Isä", sanoi Sebastien, "antakaa herra Billotille lupa tuoda tänne Pitou. Olisin niin iloinen saadessani hänet nähdä."

Gilbert nyökkäsi. Billot poistui.

"Mitä aiotte sanoa minulle?" kysyi Gilbert apotti Bérardieriltä.

"Sitä vain, että tälle lapselle ei pitäisi suositella yksinomaan työtä, vaan pikemmin huvittelua."

"Kuinka niin, herra apotti?"

"Hän on lahjakas lapsi, jota jokainen rakastaa täällä kuin omaa poikaansa tai veljeään, mutta..."

Apotti vaikeni.

"Mutta mitä?" kysyi isä rauhattomana.

"Mutta ellei olla varuillaan, niin muuan seikka voi tuottaa hänelle kuoleman."

"Mikä niin?" kysyi Gilbert kiihkeästi.

"Työ, jota hänelle suosittelette."

"Työkö?"

"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret rinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä..."

"Ahkeroiden vai haaveillen?" kysyi Gilbert. "Tehden työtä, etsien jotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta, kreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia. Ja katsokaahan tänäkin hetkenä..."

Vaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, -- vaikka Billot töintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut unelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.

"Onko hän useinkin tuollainen?" kysyi Gilbert levottomana. "Voisin melkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka hän etsii jotakin."

"Olette oikeassa, herra apotti", sanoi Gilbert, "ja kun näette hänen tuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava."

"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka jonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika kolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa."

"Olkaa varuillanne", sanoi tohtori; "tuollainen ajatuksiin vaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin heikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette oikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön, tai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta."

"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä."

"Ollessaan tuossa tilassa?"

"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina valmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa liikkuvat. Hän kertaa läksyjään."

"Kun hän tuolla tavalla kertaa läksyjään, on hänen ajatuksensa johdettava muuanne, herra apotti. Kyllä hän silti osaa läksynsä yhtä hyvin ja voi paremmin."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma."

"Kaipa te sen asian ymmärrätte pätevämmin", lausui kunnon apotti, "te, jota Condorcet ja Dabanis väittävät maailman viisaimpiin kuuluviksi."

"Mutta kun herätätte hänet tuollaisista unelmista, menetelkää varovaisesti", neuvoi Gilbert. "Puhukaa hänelle ensin hiljaa ja sitten vasta kovempaa."

"Miksi?"

"Palauttaaksenne hänet vähitellen tähän maailmaan, jonka hän on jättänyt."

Apotti katsoi kummastuneena tohtoriin. Eipä paljoa puuttunut, ettei hän pitänyt tätä hulluna.

"Saatte kohta nähdä, että olen väitteessäni oikeassa", sanoi tohtori.

Billot ja Pitou astuivat sinä hetkenä sisään. Parilla harppauksella Pitou oli Sebastienin luona.

"Sinä kutsuit minua, Sebastien", sanoi Pitou tarttuen lapsen käsivarteen. "Siinä teit herttaisesti."

Ja hän painoi ison päänsä pojan väritöntä otsaa kohden.

"Katsokaa", sanoi Gilbert tarttuen apotin käsivarteen.

Kun Sebastien heräsi unelmistaan Pitoun sydämellisen kosketuksen johdosta, muuttuivat hänen värittömät kasvonsa kalmankalpeiksi; hän horjui, pää painui alas, ikäänkuin ei jaksaisi sitä enää kannattaa. Tuskainen huokaus nousi hänen rinnastaan; sitten helakka puna kohosi hänen poskilleen.

Hän pudisti päätänsä ja hymyili.

"Sinäkö se oletkin, Pitou?" lausui hän. "Niin, minä lähetin noutamaan sinua tänne."

Hän katsoi Pitouhun ja jatkoi:

"Sinä olet siis ollut taistelemassa?"

"Niin on ollut, oikein urhoollisena poikana", tokaisi Billot.

"Miksi ette vienyt minua mukananne?" sanoi poika moittivalla äänellä; "minäkin olisin taistellut ja silloin tehnyt jotakin isäni hyväksi."

"Sebastien", huomautti Gilbert vuorostaan lähestyen ja painaen poikansa pään rintaansa vasten, "sinä voit tehdä paljoa enemmän isäsi hyväksi muutoin kuin taistelemalla: kuunnellen hänen neuvojaan, seuraten niitä ja tulemalla eteväksi ja kuuluisaksi mieheksi."

"Samanlaiseksiko kuin te?" kysyi poika ylpeästi. "Sellaista minä toivonkin."

"Sebastien", sanoi Gilbert, "kun nyt olet syleillyt Billotia ja Pitouta, tahdotko tulla vähäksi aikaa puutarhaan keskustelemaan minun kanssani?"

"Mielelläni, isä. Pari kolme kertaa olen saanut olla kahdenkesken seurassanne, ja nämä hetket ovat kaikkine yksityiskohtineen painuneet mieleeni."

"Sallittehan, herra apotti?" kysyi Gilbert.

"Tietysti."

"Billot, Pitou, ystäväni, te kai kaipaatte jotakin ravintoa."

"Toden totta kaipaankin", myönsi Billot. "En ole sitten aamun syönyt mitään ja uskon, että Pitoukin on yhtä nälkäinen."

"Sepä se", sanoi Pitou. "Olen kyllä syönyt yhden vehnäleivän ja pari makkaraa, juuri vähää ennen kuin kiskoin teidät vedestä, mutta uiminen lisää ruokahalua."

"Tulkaa siis ruokasaliin", kehoitti apotti Bérardier, "niin teille tarjotaan päivällistä."

"Oho!" äännähti Pitou.

"Pelkäätte kai saavanne koulun tavallista ruokaa", sanoi apotti. "Olkaa huoletta, teitä kohdellaan vieraina. Mutta minusta tuntuu", jatkoi johtaja, "että teidän vatsanne yksinään ei ole huonossa kunnossa, rakas herra Pitou."

Pitou katsahti ulkoasuansa ja häpesi.

"Ja jos teille tarjotaan housut samalla kertaa kuin päivällinen..."

"Niin otan vastaan, herra apotti", sanoi Pitou.

"Tulkaa siis, housut ja päivällinen odottavat teitä."

Ja hän vei Billotin ja Pitoun toisaanne, Gilbertin ja Sebastienin mennessä toiselle taholle, viitattuaan kädellään toisille tervehdykseksi.

Molemmat menivät huvittelupihan poikki ja saapuivat opettajia varten varattuun pieneen puutarhaan, joka oli vihanta ja varjoisa. Täällä oli apotin tapana lukea Tacitustaan ja Juvenalistaan.

Gilbert istuutui penkille, jota elämänlanka- ja villiviiniköynnökset varjostivat. Sitten hän veti Sebastienin luoksensa ja sanoi siirrettyään tukan syrjään hänen otsaltaan:

"Kas niin, lapsi, olemme siis jälleen toistemme luona."

Sebastien kohotti katseensa taivasta kohden.

"Jumalan suoman ihmeen kautta."

Gilbert hymyili.

"Jos tässä on ihme tapahtunut", sanoi hän, "niin Pariisin kunnon väestö on sen saanut aikaan."

"Isä", vastasi lapsi, "älkää erottako Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä Jumalaa minä teidät nähdessäni vaistomaisesti kiitin."

"Ja kai Billotia."

"Billot tuli Jumalan jäljestä, samoin kuin pyssy tuli hänen järjestään."

Gilbert mietti.

"Olet oikeassa, lapsi", sanoi hän. "Jumala on kaiken takana. Mutta palatkaamme sinuun ja puhelkaamme hiukan sinusta ennen eroamme."

"Joko me siis jälleen eroamme, isä?"

"Luultavasti emme pitkäksi aikaa. Mutta eräs tärkeitä papereita sisältävä lipas on kadonnut Billotin luota samaan aikaan kuin jouduin Bastiljiin. Minun täytyy saada tietää, kuka minut on heittänyt vankilaan, kuka on varastanut lippaan."

"Odotan siis tapaavani teidät, isä, senjälkeen kun olette tutkimuksenne päättänyt."

Poika huokasi.

"Oletko murheellinen, Sebastien?" kysyi tohtori.

"Olen."

"Ja miksi olet murheellinen?"

"En tiedä. Mielestäni ei elämä ole luotu minua varten samanlaiseksi kuin toisia lapsia varten."

"Mitä sillä tarkoitat, Sebastien?"

"Sitä, mikä on totta."

"Selitä."

"Kaikilla muilla on huvituksia, ajanviettoa, minulla ei."

"Eikö sinulla siis ole huvituksia?"

"Tarkoitan sillä, että ikäisteni huvit eivät miellytä minua."

"Ole varuillasi, Sebastien. Olisin kovin pahoillani, jos luonteesi olisi sellainen. Sebastien, olennot, jotka lupaavat tulla kuuluisiksi, ovat samanlaisia kuin hyvät hedelmät kasvuaikanaan, -- ne ovat katkeria, kirpeitä, vihantia, ennenkuin heidän sisustansa täyttyy mehevällä kypsyydellä. Usko minua: hyvä on, kun ihminen on ollut nuori."

"Ei ole minun syyni, ellen ole sellainen", vastasi nuorukainen alakuloisesti hymyillen.

Gilbert jatkoi pusertaen molemmin käsin hänen käsiään ja katsoen häntä silmiin:

"Tämä ikäsi on kylvön ikäkausi; vielä ei näy mitään siitä, mikä opetuksella sinne on kylvetty. Neljäntoista vuoden iässä on liiallinen vakavuus joko ylpeyttä tai sairautta. Kysyin onko terveytesi hyvä, ja sinä vastasit myöntävästi. Kysyn, oletko ylpeä; koeta vastata siihen kieltävästi."

"Isä", sanoi poika, "olkaa siinä suhteessa rauhallinen. Ei ylpeys eikä sairaus tee minua murheelliseksi, vaan suorastaan suru."

"Suru, lapsi-parka! Ja mikä suru voi sinua tuolla iällä vaivata? Sanohan."

"Ei nyt, isä, ei nyt, sitten myöhemmin. Sanoittehan, että teillä on kiire. Te ette jouda viettämään muuta kuin neljännestunnin seurassani. Puhukaamme jostakin muusta kuin minun hupsuuksistani."

"Ei, Sebastien, sillä muutoin lähden levottomana luotasi. Sano minulle, mistä surusi johtuu?"

"En toden totta uskalla sanoa, isä."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään teidän pitävän minua näkyjen näkijänä tai kertovani asioista, jotka tuottavat teille mielipahaa."

"Sinä tuotat minulle suurempaa mielipahaa, jos olet kertomatta salaisuuttasi, rakas lapsi."

"Tiedättehän, ettei minulla ole mitään salaisuuksia teidän edessänne, isä."

"Puhu siis."

"En todellakaan uskalla."

"Sebastien, sinä, joka jo tahdot olla mies!"

"Juuri sentähden."

"Rohkaise mielesi!"

"No siis, kaikki johtuu unelmasta!"

"Ja unelmako sinua peloittaa?"

"Peloittaa eikä peloita, sillä kun saan sen unelman, en ole kauhistunut, vaan kuin siirtynyt toiseen maailmaan."

"Selitähän."

"Jo lapsena näin näkyjä. Tiedättehän, että pari kertaa eksyin siihen suureen metsään, joka oli sen kylän lähellä, missä olen kasvanut."

"Niin olen kuullut kerrottavan."

"Minä seurasin silloin jonkinmoista näkyä."

"Mitä sanot?" kysyi Gilbert katsoen poikaansa niin kummastuneena, että se muistutti kauhua.

"Tällaista minulle tapahtui. Leikin toisten kylän lasten kanssa, ja niin kauan kuin olin kylässä, niin kauan kuin ympärilläni oli toisia lapsia, ei minulle tapahtunut mitään. Mutta jos erkanin heistä, jos loittonin kylän viimeisten puutarhojen ulkopuolelle, tunsin kuin hameiden kahinaa vieressäni. Ojensin käteni tarttuakseni siihen ja syleilinkin vain ilmaa. Mutta mitä loitommalle se näky meni, sitä selvemmäksi se kävi. Se oli usvaa, ensin läpikuultavaa kuin pilvi; sitten tiivistyi ja sai ihmishahmon. Se oli naisen muotoinen, se liiteli pikemmin kuin käveli ja tuli sitä selvemmäksi, mitä kauemmaksi se loittoni metsän synkimpiin kohtiin. Silloin outo, vastustamaton voima pakotti minut seuraamaan tuota naista", jatkoi poika. "Menin hänen jäljestään käsivarret ojennettuina, vaiti niinkuin hänkin, sillä monasti olen koettanut huutaa hänelle, mutta suustani ei ole lähtenyt ääntäkään. Ja minä seurasin häntä, eikä hän pysähtynyt, -- seurasin kunnes ihme, joka oli ilmoittanut hänen saapuvan, ilmoitti hänen katoavan. Tämä nainen haihtui vähitellen, aines muuttui varjoksi, varjo vaihtui, ja kaikki oli häipynyt. Sieltä Pitou minut toisinaan löysi samana päivänä, toisinaan vasta seuraavana."

Gilbert katseli poikaansa yhä levottomampana. Hänen sormensa tunnustelivat Sebastienin valtimoa. Sebastien ymmärsi tohtorissa liikkuvan tunteen.

"Älkää olko rauhaton, isä", sanoi hän; "kyllähän minä tiedän, ettei tässä ole mitään todellista. Tiedänhän, että se on ainoastaan näky."

"Ja minkä näköinen se nainen oli?" kysyi tohtori.

"Ylväs kuin kuningatar."

"Ja oletko joskus nähnyt hänen kasvojaan?"

"Olen."

"Mistä ajasta alkaen?" kysyi Gilbert vapisten.

"Siitä asti kun jouduin tänne", vastasi poika.

"Mutta eihän täällä Pariisissa ole Villers-Cotteretsin suuria puita salaperäisenä ja tummana lehtikupuna. Pariisissa ei ole hiljaisuutta, yksinäisyyttä, jollaista moiset ilmestykset edellyttävät."

"On kyllä täälläkin."

"Missä?"

"Tässä."

"Tässäkö? Eikö puisto ole varattu opettajia varten?"

"On kyllä, isä. Mutta pari kolme kertaa olin näkevinäni sen naisen liitelevän pihalta tänne puistoon. Tahdoin seurata häntä, mutta suljettu portti esti minua siitä. Kun siis eräänä päivänä apotti Bérardier, joka oli hyvin tyytyväinen kirjoituksiini, kysyi mitä toivoisin, pyysin päästä joskus kävelemään hänen kanssaan puutarhaan. Hän suostui siihen. Minä tulin tänne, ja täällä, täällä, isä, näky ilmestyi jälleen minulle."

Gilbert värisi.

"Kummallinen näky", jupisi hän; "mutta sellainen voi olla mahdollista hänen kaltaiselleen herkkähermoiselle olennolle."

"Ja oletko nähnyt hänen kasvojaan?"

"Olen, isä."

"Muistatko, millaiset ne ovat?" Poika hymyili.

"Oletko koskaan koettanut lähestyä häntä?"

"Olen."

"Ojentaa häntä kohden kättäsi?"

"Silloin hän katoaa."

"Ja kuka sinun arvelujesi mukaan se nainen on?"

"Minun mielestäni se on minun äitini."

"Äitisi!" huudahti Gilbert kalveten.

Ja hän painoi kätensä sydämelleen kuin estääkseen verta vuotamasta kipeästä haavasta.

"Mutta tämähän on vain unta", sanoi hän, "ja minä olen melkein yhtä hullu kuin sinäkin."

Poika vaikeni ja katsoi isäänsä pitkään.

"Mitä nyt?" kysyi Gilbert.

"Se voi kyllä olla unelma, mutta unelmieni todellisuus on olemassa."

"Mitä sanotkaan?"

"Sanon, että viime pääsiäisen aikaan vietiin koko koulu kävelemään Satoryn metsään lähelle Versaillesia, ja kun siellä ollessani erilläni muista haaveilin..."

"Niin sama näky ilmestyi?"

"Niin, mutta tällä kertaa vaunuissa, joita oli vetämässä neljä komeaa hevosta... tällä kertaa todellisena, elävänä. Olin vähällä pyörtyä."

"Miksikä?"

"En tiedä."

"Ja mikä vaikutelma jäi sinulle tästä uudesta näystä?"

"Että näyssäni ei ilmestynytkään minulle äitini, sillä tämä oli sama nainen kuin unelmissani, ja äitinihän on kuollut." ["Neiti de Taverney" -romaanin lukijoille on tunnettua, että Sebastienin äiti oli kuningatar Marie-Antoinetten hovineito, ylevä ja ylpeä Andrée de Taverney. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef Balsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut hypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta herättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan syntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon ja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti rakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen uhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut avioliittoon loukkaajansa kanssa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseen, mutta Gilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet ja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.]

[Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Ameriikkaan; matkalla luuli hänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen veli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti rakastunut kuningattareen. "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren kaulanauha"-romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin, mistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier de Charnyn harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut kreivi anoi Andrée de Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut kreiviin, sai tietää, että kreivi pelkästään kuningattaren pulan vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman pariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. Pelkkien kärsimysten koettelema kreivitär de Charny esiintyy sitten yhtenä päähenkilönä Dumas'n myöhäisemmissäkin vallankumous-romaaneissa.]

Gilbert nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maailma pimeni omituisesti hänen silmissään.

Poika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.

"Siinä näette, isä", sanoi hän, "että tein väärin kertoessani teille näitä hullutuksiani."

"Et, lapsi, et, päinvastoin", sanoi tohtori. "Puhu siitä minulle usein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut."

Sebastien pudisti päätänsä.

"Parantaa minut, miksikä?" sanoi hän. "Olen tottunut tähän näkyyn, se on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin ja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää parantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen matkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan yksinäni."

"Et olekaan!" sanoi tohtori itsekseen.

Hän painoi Sebastienin rintaansa vasten.

"Näkemiin asti, lapsi", sanoi hän; "toivon, ettemme enää eroa, sillä jos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua."

"Oliko äitini kaunis?" kysyi poika.

"Oli, oli, hyvin kaunis!" vastasi tohtori käheällä äänellä.

"Ja rakastiko hän teitä yhtä paljon kuin minä teitä rakastan?"

"Sebastien, Sebastien! Älä milloinkaan puhu minulle äidistäsi!" huudahti tohtori.

Ja suudellen viimeisen kerran poikaansa otsalle hän poistui kiireesti puistosta.

Poika ei seurannut häntä, vaan vaipui alakuloisena ja masentuneena penkille istumaan.

Pihalla Gilbert tapasi täydellisesti ravitut Gillotin ja Pitoun, jotka apotille kertoivat yksityiskohtia Bastiljin valloituksesta. Hän antoi vielä kerran johtajalle neuvoja Sebastien hoitamisesta ja meni molempien seuralaistensa kanssa vaunuihin.

XXI

ROUVA DE STAËL.

Istuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja Pitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella välkkyi hikipisara.

Mutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään mielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja painoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen takaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä otsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet kasvot.

"Te siis sanoitte, rakas Billot", lausui hän, "että kuningas on erottanut parooni de Neckerin."

"Niin, herra tohtori."

"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?"

"Paljonkin."

"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?"

"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä hän oli matkalla Brysseliin."

"Onko hän siellä nyt?"

"Pitäisi ainakin olla."

"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?"

"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar de Staëlille."

"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?"

"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa seurassa."

"Ajuri", sanoi Gilbert, "pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan luona."

"Aiotteko muuttaa pukua?" kysyi Billot.

"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä tällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo. Etsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja."

"Oho", sanoi maanviljelijä, "te näytte jättäneen kukkaronne Bastiljiin."

"Se kuuluu vankilan sääntöihin", sanoi Gilbert hymyillen. "Kaikki arvoesineet jätetään linnan kansliaan."

"Ja jäävät sinne", lisäsi maanviljelijä.

Hän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.

"Ottakaa tuosta, tohtori", sanoi hän.

Gilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut pysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.

Gilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan, hyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty käytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja täydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin ulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.

Gilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa juuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.

Tässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty yhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain Gilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa vaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden asumukset.

Portit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen pois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.

Linnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin avoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi häntä paroonin väreihin puettu lakeija.

Silloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:

"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?"

"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin."

"Ja rouva paroonitar?"

"Seurasi paroonia."

"Mutta rouva de Staël?"

"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan, sillä tähän aikaan hän on kävelemässä."

"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle tohtori Gilbert."

"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän ottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut määräyksen olla häntä häiritsemättä."

"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä."

Lakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.

Sulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin, joilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin tovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä mitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä hän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.

Viiden minuutin päästä lakeija palasi. "Paroonitar on kävelemässä", ilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta tohtori ei luopunut aikeistaan.

"Ystäväiseni", sanoi hän, "pyydän teitä poikkeamaan saamistanne määräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen markiisi de Lafayetten ystävä."

Tohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan kultaraha, joka solui hänen käteensä.

"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.

Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä rakennukseen, vaan puutarhaan.

"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja odottakaa täällä."

Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli odottanut tapaavansa keski-ikäisen.

Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme huomaavaisuutta.

Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka on nuoruuden viehätyksiä.

Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden, mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.

Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi elämää ilmaiseva valo.

Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen" vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.

Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.

Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon, mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.