Part 10

Pitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä vain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.

Mutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteli Vendôme-torille päin.

"Ooho", sanoi hän, "minä luulen kuninkaallisten saksalaisten palaavan."

Todellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta. Pitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näki Saint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyi kiväärit ojossa.

"Pian, pian pois", sanoi Pitou, "he palaavat."

Billot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan. Tori oli melkein autio.

"Pois tosiaan täältä", päätti hän.

Ja hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli kiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa säiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.

"Tuhannen pentelettä", noitui Billot, "sinähän näytät rautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi."

"Mihin?" kysyi Pitou.

"Ka, lempo, tähän!" selitti Billot.

Ja häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen pääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia saanut ilman tuollaista apukeinoa.

Seikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta siellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt Invalidi-hotelliin ja tavannut esteen.

"Mitä täällä on?" kysyi Billot.

"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli."

"Entä rantakatua myöten?"

"Ei sitäkään kautta."

"Champs-Elyséesin poikki sitten."

"Ei sieltäkään."

"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki."

Ehdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia, valmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan Tuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita oli sulkenut rantakadun.

"Noita kirottuja on kaikkialla!" mutisi maanviljelijä.

"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan", arveli Pitou.

"Joutavia", sanoi Billot. "Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida ottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran."

Rantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta lähestyivät yhtäkaikki.

"Jäljelle jää Royale-katu", sanoi Billot. "Menkäämme sitä tietä, Pitou."

Mutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.

"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni", myönsi nyt Billot.

"Hm!" äännähti vain Pitou.

Mutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou oli siitä, ettei ollut erehtynyt.

Huudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä tyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.

Taitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi tai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n sillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut. Hän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen jänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea kavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton murtaa.

Billot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni, kylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja sanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:

"Olen keksinyt keinon. Tule tänne."

Pitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.

Maanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle vain: "Autahan minua."

Pitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti, sillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän kanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat tuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.

Ukko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi toiseen.

Kaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi ollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.

Joukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi se antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.

Kun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää kaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: "Pois tieltä, pois tieltä!"

"Sanokaahan, isäntä", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta kuljettuaan, "onko meillä pitkäkin matka?"

"Me menemme Tuileriein ristikkoportille."

"Ohoo!" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.

Ja se väistyi entistä nopeammin tieltä.

Pitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan kolmekymmentä askelta.

"Jaksan!" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.

Tehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä miestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri toiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat Tuileriein portilla.

"Ja nyt yhteisvoimin", sanoi Billot.

"Hyvä on", sanoi Pitou, "kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen. Roomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi." Ja liikkeeseen pantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.

Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun syöksyi koko joukko.

Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.

Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.

Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin, tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus kaatui maahan.

Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.

Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai luodin kaulaansa ja kaatui.

Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.

Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden suojaan, päästyään väljille tiloille.

Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.

"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet ihan parahiksi."

"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin vaikealta kuin luulin."

"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi sotkeudu miekkaan."

"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan ennen käynyt."

"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.

Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.

XII

MITÄ TAPAHTUI HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ 1789

Kerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, että Tuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukon aseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivat Seine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.

Päästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien suojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot ja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.

Oli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä siinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan osaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.

Lausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.

Vuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut. Eilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana osoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta ei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon maanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.

"Herra Billot", sanoi hän, "epäilemättä te olette rohkeampi ja minä vähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan suurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti pois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla on muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että olen Horatiusta urhoollisempi."

"No, mihin sinä tällä tähtäät?"

"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti surmata."

"Entä sitten?" kysyi maanviljelijä.

"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle asialle..."

"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, -- tuon lippaan vuoksi."

"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?"

"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden."

"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne saavuitte, ei tulekaan mitään."

"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou."

"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?" jatkoi Pitou varmistuen sävyltään. "Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin hamppu."

"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou."

"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin kiukkuisella päällä", rohkeni Pitou huomauttaa.

"Kuningasko? Kuinka niin?"

"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä nimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin, on kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia määräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?"

"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou."

"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille huomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi suustanne tuollaista väitettä."

"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät."

"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena."

"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue, joka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa itävaltalaisia."

"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar itävaltalainen", täydensi Pitou.

"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker, kuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma herransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille. Kuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit. Tästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on madame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään sotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on selvä seikka."

"Anteeksi, herra Billot, mutta _deficit_ on latinankielinen sana ja merkitsee: _puuttuu_. Mitäs siis puuttuu?"

"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren suosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen madame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar. Kuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou. "Mutta se lipas?"

"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni kauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet oikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme palata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä."

"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus", vahvisti Pitou.

"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert on", päätti Billot.

"Lähtekäämme vain", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut levätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä. Illan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien puhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä kunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.

Billot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.

"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan", sanoi Billot.

"Varmasti onkin", lausui Pitou.

"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia Oikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet oikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa."

Jo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo ihmisylpeydelle mieluisat sanat: "Olet oikeassa."

Pitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. "Olette oikeassa", lausui hän laskeutuen nurmikolle. "Ei teitä saa tappaa, herra Billot."

Ja lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun. _Vox faucibus haesit_, olisi hän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.

Billot ei sitä huomannut.

"Sainpa aatoksen!" sanoi hän.

"Aah!" kuorsasi Pitou.

"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon, niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou, täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi kiinni."

Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.

"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle... kuuletko, Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja sanot hänelle... Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"

Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.

"Nukkukaamme siis", sanoi hän.

Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.

Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin sanoen, maanneet horroksissa.

Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään, sen sijaan kansaa kaikkialla.

Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä, pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään niiden koneistoa.

Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.

Hätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja kaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi -- mistä, sitä ei kukaan tiennyt -- katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä ja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat: Aseisiin!

Synkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä kuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti vallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin, niinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.

Tänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka maakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen: "Anna meille vapaus!" ja Jumalalleen: "Anna meille ruokaa!"

Billot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he lähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat ympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän he lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier latin, -- kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan, pyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä useammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan katusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin suuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä, murskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi eksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.

Tuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat koonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman nopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat harjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä käyttämään.

Billot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden kapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet opettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin eteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa, joka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.

Maanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten äkkiä kaikuvalla äänellä:

"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?"

"Minä", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen kaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut noustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.

"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!"

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi nuori Sebastien Billotilta.

"Aiotteko ryöstää hänet?" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä molemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen kasvot olivat veressä.

Poika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen turhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään tutulta sotilaallisessa asussaan.

"Ryöstää hänet!" huudahti Billot, "ryöstää herra Gilbertin poika, viedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia iskuja. Ei suinkaan!"

"Siinä näet, Sebastien", sanoi johtaja, "ystäväsi eivät edes tahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin ystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani, kuulkaahan lapset, -- totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa, minä rukoilen sitä."

_"Oro obtestorque_", sanoi Pitou.

"Hyvät herra", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti, ollakseen niin nuori, "pidättäkää toverini täällä, jos haluatte, mutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!"

Hän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla pojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa otsatukkaansa:

"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin toiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien vallassa!"

"Tyrannien vallassa!" huudahti Billot. "Puhu, lapsi, sano, mitä sillä tarkoitat?"

"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän, että hänenkin isänsä vankila avataan."

"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia; "tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine oli siis oikeassa!"

"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"

Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä kurkkua:

"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"

Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä lapsia!"

"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja oppivat asetemput kuin enkelit."

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun, olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää riistäkö minulta lapsia!"

Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia, kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:

"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää siementä tulevaisuutta varten."

Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.

"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä, joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän verensä on vaatteillani. Katsokaa!"

Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.

"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."

Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.

"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."

"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"

"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa Billotin kättä.

"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."

"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää huolta!" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden kanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.

"Päästäkää minut sisään", sanoi Billot, "niin kyllä rauhoitan hänet."

Joukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta, ja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja kymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita lähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen kyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:

"Sebastien, tunnetko minut?"

"En."

"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja."

"Nyt minä tunnen teidät."

"Ja tunnetko tätä poikaa?" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.

"Sehän on Ange Pitou", sanoi poika.

"Niin, Sebastien, minä se olen."

Ja Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa kaulaan.

"Ja mitä nyt sitten?" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.

"Mitäkö nyt?... Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä annan hänet sinulle takaisin."

"Tekö?"

"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani. Perhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja olemme nähneet heidän patruunalaukkunsa."

"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on", vahvisti Pitou.

"Vapautammehan hänen isänsä?" huusi Billot kansanjoukolle.

"Sen teemme", karjui joukko. "Me vapautamme hänet!" Sebastien pudisti päätänsä.

"Isäni on Bastiljissa", sanoi hän alakuloisesti.

"Entä sitten!" huudahti Billot.

"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!" vastasi lapsi.

"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?"

"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut vankilan ristikkojen takaa."

"Mahdotonta."

"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä koululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt isäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja huutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!"

"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?"

"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä."

"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun menisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta vankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka sinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha sydän."

Ja maaviljelijä ravisti poikaa.

"Niin on, niin on, paha sydän", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.

Sebastien ei vastannut mitään.