Part 4

_Bartholdus Simonis._

Käskin sinua mennä noutamaan yksi tykki tänne ja haalimaan kokoon kymmenen eli kaksikymmentä kunnollista soturia...

_Kaarle Olavi._

Niin ... niin sanoit. Nyt jo muistan nämät sanasi kuulleeni. -- Vaan minkätähden tykki? -- Miksikä sotureita? -- Minkätähden tämä kirottu ratsastus, joka oli viedä hengen minusta?... mutta olipa tuo hallipää-valakka myös hevonen hevoseksi! Näin -- näin se harpata hölkötteli ikäänkuin Neitsytniemen vanha tietäjä-akka! Vaan Bartholdus! Kuka on sanonut ja mistä sen tiedät, että vihollinen aikoo tehdä rynnäkön? Minkä sanoman antoi sinulle Erici? Minkä tähden on tämä asia näin salassa pidettävä? Puhu nyt suusi puhtaaksi ja selitä minulle selitettävät! --

_Bartholdus Simonis._

Miksi vaadit selityksiä, Kaarle, ehkä olet kuullut, ett'en voi selityksiin ryhtyä? --

_Kaarle Olavi._

Miksikä kohtelet minua niinkuin komentaja käskettäviänsä? Enkö ole vänrikki niinkuin sinäkin? -- Suoraan sanottu! En tottele kauemmin käskyjä, joidenka tarkoitusta en ymmärrä. Nyt olen suuttunut kauemmin näyttämään sen porsaan osaa, joka säkissä vietiin pitkät matkat, itse tietämättä mihin!

_Bartholdus Simonis._

Kaarle! En ole kohdellut sinua niinkuin komentaja käskettäviänsä, vaan niinkuin ystävä ystäväänsä, niinkuin veli veljeänsä! Mutta ell'eivät pyytämäni ole sinulle mielin, niin käyn itse toimeen. Jää sinä sill'aikaa vartiaksi tähän! --

_Kaarle Olavi._

Älä vihastu, ystäväni Bartholdus! Minä hyppään päistikkaa vaikka kaivohon, jos ystävyytemme nimessä pyydät minua niin tekemään. Siis menen -- mutta kirotut olkoot kaikki salaisuudet! Eikö ihmisten sopisi olla niinkuin minun? Minulla ei ole salaisuuksia Jumalan eikä ihmisten kanssa! Linnut ilmassa, puut metsässä, kukkaiset kedolla ja vielä _(viittaa lahdelle)_ kalatkin meressä tuntevat ajatukseni yhtä hyvin kuin minä itse, sillä en niitä salaa keneltäkään! Hyi tätä mailmaa! Eikö salaisuus ja hulluus ollene sama asia? --

_Bartholdus Simonis._

Nyt joudu Kaarle!

_Kaarle Olavi._

Kyllä joudun -- niin paljon kuin näin harmissani ollen on mahdollista! --

_Bartholdus Simonis._

Mistä syystä oletkaan näin kovin harmistunut? --

_Kaarle Olavi._

Monesta syystä, mutta enimmän kuitenkin siitä syystä, ett'en tullut haavoitetuksi niinkuin sinä! --

_Bartholdus Simonis (nauraen)._

Sepä kummallinen syy harmiin!

_Kaarle Olavi._

Kummallinen kyllä, mutta luonnollinen! -- Minä olen rakastunut, julmasti rakastunut!

_Bartholdus Simonis._

Sinäkö? -- Mitä vielä! --

_Kaarle Olavi._

Oikein toden totta! -- Minä jumaloitsen nuorta serkkuani! -- Mutta hän -- hän pitää minua kevytmielisenä heittiönä! -- Ah! jos olisin haavoitettu! Kyllä tulisi hän pian toisenlaisiin ajatuksiin! --

_Bartholdus Simonis._

Mitä joutavia lasketkaan! -- Tietävät kaikki kertoa, ettäs tänään taistelit kuin sankari ja että Burmeister erittäin kiitti sinua! --

_Kaarle Olavi._

Ensin kiitettyänsä sinua. -- Niin tietäkööt vaan, mutta minä tiedän, että naisten aivoja särkee, kun näkevät sodassa haavoitetun nuorukaisen ja siteet varastavat heidän sydämensä.

_Bartholdus Simonis._

Lähde jo houru!

_Kaarle Olavi._

Lähden kyllä, mutta parempi onni toisella kertaa! Jos kuulat ensitulevassa tappelussa vielä välttävät minua, niin syöksen salaan oman miekkani käsivarteni lävitse -- sen vannon tekeväni! Saaspa sitte nähdä, jos Amalia säälittä voi katsella mun vereni virtaavan! -- _(Hän menee iloisesti hyräillen)._

VIIDES KOHTAUS.

_Bartholdus Simonis ja Anna._

_Bartholdus Simonis (menee tunnustamaan porttia)._

-- Aivan niinkuin pelkäsin! -- Avain poissa!... Portti auki! -- Kavaluuden hankkeissa hän kävi koska hänen viimein kohtasin tässä! -- Haa! Ken olisi voinut luulla, että pimeyden vallan piti viettelemän häntä näin kauhistavaan rikokseen! -- Mutta tuo ihana muoto oli vaan kehno kuori, joka peitti inhoittavinta kavaluutta ja vilpillisyyttä! Nyt niinkuin usein ennen puetti helvetin ruhtinas lemmittynsä kauneuden vaippaan, siten helpommin päästäksensä tarkoitustensa perille! -- Ja tuota kavaltajaa minä rakastin! -- Oi! sortukoon viimeinen kipinä tuosta lemmen liekistä rinnassani ja sammukoon se vihan ja ylenkatseen aaltoihin!

_Anna (tuskaantuneena, itsekseen)._

Mitenkä hän raivoo! Herra Jumala! En rohkene minä käydä hänen silmiensä eteen enkä tehdä hänelle tunnustustani! -- Tunnen itseni niin särjetyksi, niin poljetuksi... Nyt vasta olen, kurja, oikein onneton!

_Bartholdus Simonis._

Portti ilman vartiata! Pääsö kaupunkiin vapaa! Siinäkin lie hänen vaikutuksensa olla huomattavana! -- Ehkä hän sireeni -- katsonnollansa ja sanoillansa on senkin saanut matkaan! --

_Anna (epävakaisella äänellä, tehden kiväärillänsä sotaisen kunnian-osoituksen)._

-- On täällä vartia!

_Bartholdus Simonis._

Onko? Niin mik'set kelvoton antanut itseäs ilmi ja tehnyt velvollisuuttasi meidän äsken porttia lähestyessämme? --

_Anna._

Minä näin että olitte suomalaisia upsieria enkä luullut...

_Bartholdus Simonis._

Sinä et saa luulla mitään, vaan tarkoin tehdä mitä sinun on käsketty tehdä! -- Tule alas! _(itsekseen)._ -- Tuollaisen heittiön turviin heitetty maamme etuvarustus! --

_(Anna tulee portista ja seisahtuu portin holvin suuhun. Bartholdus luo kiivaat silmäykset Annaan)._

_Bartholdus Simonis._

Sinä ansaitset kuja-pieksua velttoudestas! --

_Anna._

Antakaa anteeksi, kunnioitettava herra! Minä olen nuori ja ymmärtämätön -- en uskaltanut käskyttä astua puhumaan upsierien kanssa. Jos olisi ollut vihollinen, niin toisin tehnyt olisin!

_Bartholdus Simonis._

Kuinka silloin olisit tehnyt?

_Anna._

Ensin olisin ampunut ja sitte huutanut apua voimiani myöten!

_Bartholdus Simonis._

Oikein -- niin sinun olisi tullut tehdä... Ehk'ei tässä olekkaan syytä suuttua sinuun... Mutta ole toisten paremmin varoillasi!

_Anna._

Hyvä herra! Uskallanko ... tohdinko kysyä teiltä, jos meidän miehet tänäpänä saivat voiton? Tykkien jyske on kuulunut aina tänne asti ja levottomuus on kaupungissa ollut suuri.

_Bartholdus Simonis (innolla)._

Saivat voiton!... suuren voiton!... kauniin voiton!... ihanan voiton! Oi Jumalani, mikä päivä! Meidän soturimme tekivät ihmeitä! Niinkuin jalopeurat karkasivat he vihollisten päälle!... Siinä kaatui mik'ei mennyt pakoon ... kaikki maahan masentui! Surrottujen rumien ylitse kävi voittoretkemme! -- Hurrahuutojen kajahtaissa ei saattanut kuulla kuolevaisten valituksiakaan! --

_Anna (Itsekseen)._

Kuinka hänen silmänsä loistavat eriskummallisesti! -- _(Ääneen)._ -- Te olette haavoitettu, herra upsieri? --

_Bartholdus Simonis._

Niin olen ... kaksi kiväärin luotia tunki käsivarteni läpi -- ei sen enempää! --

_Anna (Itsekseen)._

Ei sen enempää! Todella -- hän puhuu kuin sodassa harmaantunut sotilas. -- _(Ääneen)._ -- Jos vielä rohkenisin tehdä kysymyksiä, niin pyytäisin teitä selittämään, miltä tuntuupi ensikerran tulla taisteluun... Jos minunkin joskus tulisi mennä tuleen, niin voisipa tuo olla hyödyksi edeltäpäin tietää...

_Bartholdus Simonis._

Miltä se tuntuu? Ylevältä, sangen ylevältä! Ensimäisen tykin pamahtaissa piirtelivät viluvedet kaiken ruumiini lävitse, mutta en usko että se tapahtui pelosta, vaan tottumattomuudesta ja innosta... Kuula tuli vinkuen meidän joukkoomme ... ja yksi meidän miehistä kaatui maahan ... päätänsä lyhyempi kuin ennen. En seisonut kauemmas hänestä, kuin että hänen verensä niinkuin myrskyn heittämä rankkasade ripsahteli kasvoilleni ... silloin oma vereni läksi virtaamaan ja minä purin hammasta!... Pamahti niin toinen laukaus ... kiemaellen mennä viuhahtivat kuulat päämme ylitse... Into nousi meissä!... Me katselimme levottomasti Burmeisteriin!... Mutta jo olikin aika tullut rynnätä! -- "Eteenpäin pojat!" -- huusi hän -- "Eteenpäin ja taistelkaa nyt kuin miehet maanne edestä!" -- Ei muuta! Ukkosen jyrinällä vastasimme hänelle: "eteenpäin!" ja juoksussa läksimme vihollista vastaan!... En tiedä kuinka kovasti juoksin ... kuinka kauas... Sotalippu oli vasemmassa kädessäni, miekkani oli oikeassa... Sen muistan että pian näin julmia viiksihuulinaamoja edessäni jo kiväreitä kiiltää kimalteli silmiini... Vihollinen antoi tulta... Minä tunsin kovan tuskan kädessäni ... päätäni pyörrytti ... ja minä kaaduin.

_Anna._

Herra Jumala! sinä kaaduit...

_Bartholdus Simonis (jok'ei innossaan ole kuullut Annan sanoja)._

-- "Sotabanérimme vaipuu maahan! Pelastakaa kallis banérimme!" -- huusi evesti Burmeister. Nämä hänen sanansa minäkin kuulin ja ne herättivät, sytyttivät uudesti hengen rinnassani... Jo oli ystäväni Olavi ottamaisillansa sotalipun kädestäni... Silloin nousin jälleen jaloilleni ja huusin kuin hullu: "En minä jätä rakasta lippuani toisille! Eteenpäin Suomalaiset! Teidän lippunne liehuu vielä!" --

_Anna._

Kiitos taivaan, ett'et sinä kuollut, Bartholdus! --

_Bartholdus Simonis (laskee kätensä otsallensa ja on niinkuin unesta herännyt)._

-- Mutta tuo ääni! Tuo ääni! Oi ett'ei se milloinkaan enää olisi kaikunut korvissani! että se olisi vaiennut ijänkaikkisesti! -- _(Hetken äänetönnä oltuansa. Kiivaasti Annalle)._ Kuka olet sinä poika? Oletko sinä aave Manalasta, koska sinä laulat perkelien nuottia? _(Äänettömyys)._ -- Vastaa!...

_Anna._

Minä olen -- Anna!

_Bartholdus Simonis._

Ha! ha! ha! Anna! Eikö sinun kavaluutesi juoksulla ole yhtään loppua? -- Lepääpi kerran virta laskettuansa meren helmahan, vaikeneepi myrsky raivottuansa aikansa, herkeääpi ruttokin tehtyänsä hirmutyönsä -- sinä vaan olet virtaa villimpi, myrskyä myrskyisempi ja ruttoa julmempi; sinä et luovu ilkitöistäs eikä sinun kavaluudellasi ole loppua! -- Tänne olet asettunut salahankkeitasi auttamaan edes! Syntymäkaupunkisi olet pettänyt viholliselle, nyt ehkä tahdot hänelle pettää minun ja ne toiset, jotka minun kehoituksestani käyvät sinun pauloihis! Sinä vasta olet oikein oivallinen nainen, Anna! --

_Anna._

Kova on tuomiosi, mutta kovan tuomion olen ansainnutkin! -- Vaan kavaluuden salahankkeissa en käy! Jos niin tekisin -- miksi käskeä sinut tänne uhkaavaa vahinkoa karkoittamaan?

_Bartholdus Simonis._

Niin miksi käskit? --

_Anna._

Kuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. -- Tahdon sinulle tehdä tunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni... Silloin kuin sanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut ... sillä todella sinua rakastin... Mutta aika kului ... vilkkaat levottomat ajatukseni työnsivät sinne tänne ... lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen kypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin ei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli... Sinä olit vaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi... Minun lempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä... En voinut enää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää, eriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi, autuudeksi... Bartholdus! -- Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan jokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön -- ja sinun hellyytesi alkoi käydä minulle ikäväksi... Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa tuolla ulkona lahdella ... varmaan muistat sen myrskyisen illan... Veneemme kaatui... Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma ell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt aaltojen syliin minua pelastaaksensa... Hän oli nuori, hän oli kaunis ja...

_Bartholdus Simonis._

Ja sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!

_Anna._

Minä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni toiveitteni perille. -- Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen ylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista säätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti hän salassa.

_Bartholdus Simonis._

Eikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä sallimus! Ha! ha! ha!

_Anna._

Älä naura niin kamalasti! -- Hän tosin on venäläinen, mutta sitä en silloin tiennyt. Että hän oli nuori ja loistava, sen näin, että hänen rinnassansa jalo ja vilpitön sydän sykkisi -- siitä luulin voivani olla varma. Kaikella kohteliaisuudella käyttelikse hän minua kohtaan ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla... Henkeni oli hän pelastanut... Minä olin hänelle kiitollisuuden velassa ... ja kuin hän sanoi rakastavansa minua...

_Bartholdus Simonis._

Niin et sinäkään voinut olla häntä rakastamatta! -- Sen olet jo kertonut, mutta kerro vieläkin tuosta oivallisesta lemmen leikistä!

_Anna._

Kauneitten sanainsa ja nerokkaitten valheittensa avulla koki hän saada minulta tiedon kaikista niistä asioista, jotka koskivat tämän maan ja tämän kaupungin puolustushankkeita...

_Bartholdus Simonis (Keskeyttäen)._

Siksi että hän sai sinun pettämään kotikaupunkisi ja samalla kotimaasi! Sinä olet tehnyt kauniin työn, Anna, oikein ikimuistettavan. Mutta missä on hän sun lemmittysi nyt? Etkö jo riennä hänen luoksensa?

_Anna (itkusilmin, mutta voimallisesti)._

-- Se on tosi Bartholdus! Hän sai minut tekemään tuon inhoittavan työn, jonka mainitsit, sillä minun järkeni oli pimitetty. Vasta tänään tulin havaitsemaan hänen kavaluutensa; minun silmäni aukenivat ja minusta tuntui niinkuin sille ihmiselle tuntuu, joka herää surullisesta, levottomasta unesta. Kuitenkin oli siinä se eroitus, ett'ei minun unelmani ollutkaan paljas unelma! En voinut kieltää tehtyä tekoani, kauhistavana ja peloittavana asettui se eteheni... Mielelläni olisin heti paikalla mennyt kuolemaan, jos sillä olisin suorittanut rikokseni! Mutta ei! Omatuntoni huusi väkevällä äänellä että minun piti kostaa sitä miestä, jota en koskaan todellisesti ole rakastanut, joka kiitollisuuteni tunteet kavalasti käytti hurjiin tuumiinsa. Sentähden elän vielä, sentähden lähetin Ericin sinun tykös, sentähden kannan tätä kivääriä. -- Nyt olet kuullut erhetykseni historian, Bartholdus! Yksin sinulle olen sen kertonut...

_Bartholdus Simonis._

Sinä et ole rakastanut häntä? Sanoitko niin? --

_Anna._

En ole, vaikka luulottelin itseäni niin tekeväni... Todella olen vaan yhtä ainoata miestä eläissäni rakastanut.

_Bartholdus Simonis._

Ja kuka on ollut tuo onnellinen, jos saan kysyä?

_Anna (vakaasti)._

Sinä!

_Bartholdus Simonis (hetken mietittyänsä)._

-- Minä?... Minä?...

_Anna._

Tällä hetkellä täytyy minun se tunnustaa. Ainoastaan sinua olen rakastanut, vaikka hämmenyksen pilvet hetkeksi peittivät ymmärrykseni valon ja kätkivät onneni tähden sameaan sumuhun.

_Bartholdus Simonis._

Anna! -- Tuo salainen ääni rinnassani siis ei valhetellut? Se on kuiskannut, että sinä lemmit minua...

_Anna._

Se on yhtä varmaan kuiskannut totta kuin se kova tuomio, jonka minulle olet julistanut, oli oikea! --

_Bartholdus Simonis._

Tuomio? -- En tuomitse, Anna, sinun erhetystäs! _(laskee kätensä otsallensa)._ -- Vaan kenties olen sanonut jotakin loukkaavaa? En tarkoin muista mitä kaikkia olen sanonut... Mutta, Anna, en tuomitse sinua! Olisitko voinut tehdä toisin henkesi pelastajalle? -- Anna, sinä lemmit minua! Se tieto purkaa kaikki muut tiedot minusta! Sinun rakkautesi -- se on minulle kaikki! Muut mailman menot ovat siihen verrattuina mitättömät! Tuhansien kuolojen kidasta tahdon temmata sinun ja rakkauteni! _(Hän polvistuu)_ -- Ah Anna! lapsuudestani lemmittyni! Tule tuomaan lepoa tälle sydämelleni, joka lyö niin levottomasti! --

_Anna._

Bartholdus! Älä puhu näin! En taida olla sinun! Nouse ylös! -- Sinä olet tänään vuodattanut verta sen saman isänmaan edestä, jonka minä petin -- et voi sinä syleillä kavaltajaa, kuuletkos kavaltajaa! --

_Bartholdus Simonis (lempeästi)._

Et sinä ole pettänyt, et ole kavaltaja! Se oli erhetys; -- voivat enkelitkin erhettyä! Anna! Anna! Kuule minua! --

_Anna._

En uskalla enkä saa kuunella ääntäsi tällä hetkellä, jona olet innostunut! Pian tulisit huomaamaan, ett'et ikinä voi minulle täydellisesti antaa anteeksi. Kamala rikokseni seisoisi aina peloittavana, verettömänä haahmona meidän välillämme!

_Bartholdus Simonis._

Sinä et tunne minua, Anna! Minä olen jo antanut anteeksi sinulle, täydellisesti antanut anteeksi! -- En koskaan ole tehnyt jotakin vaan puoleksi; se sotii luontoani vastaan! Jos rakastan, niin rakastan sydämeni syvyydestä, jos innostun, niin innostun täydestä mielestäni, jos annan anteeksi, niin teen sen täydellisesti!... Anna!...

_Anna._

Älä puhu enemmän Bartholdus! -- Nouse...

_(Kellon ääni kajahtaa kolkosti. Bartholdus hyökkää seisomaan ja tarttuu miekkaansa)._

_Bartholdus Simonis._

Vaan mitä merkitsee tuo kellojen ääni? Onko vihollinen tehnyt päällekarkauksen muualta? Tuhannen kuoloa! Millä suunnalla lie nyt vaara!

_Anna._

Ei ole mikään vahinko uhkaamassa tällä kertaa; -- tuo kellojen soitto tapahtuu sekin minun käskystäni. Nyt on sydänyö. --

_Bartholdus Simonis._

Sinun käskystäsi? --

_Anna._

Niin ... minulla on liittolainen, josta minun tulee kiittää sinua. Kuule Bartholdus! -- Puoliyöhön asti päätin odottaa sinua, mutta ell'et siksi saapuisi tänne, niin käskin Amalian, -- joka ei kuitenkaan asiaa tarkemmin tunne -- toimittaa tieto tornin vartioille, että surma uhkaa kaupunkia.

_Bartholdus Simonis (kiivaasti)._

Vaan tuon kellon äänen pitää vaikeneman!

_Anna._

Minkätähden on se niin tarpeellista? --

_Bartholdus Simonis._

Sentähden että vihollinen siitä saa muistutuksen olla varoillansa! Parempi on että hän ryntääpi tänne ja saapi kunnon tervehdyksen, kuin että hänen väijymistänsä joka hetki täytyy pelätä! Soturi, hoi!

_(Yksi soturi tulee)._

KUUDES KOHTAUS.

_Bartholdus Simonis, Anna, Soturi, kohta sen jälkeen Kaarle Olavi ja toisia sotureita._

_Soturi (tekee portista tultuansa sotaisen tervehdyksen Bartholdolle)._

_Bartholdus Simonis (soturille)._

Riennä pian torniin sen vartioille sanomaan, että ovat soittamatta! Ei ole kaupunki vaarassa. -- Ken sellaista on heille sanonut, hän on jaaritellut tyhjiä! Kiiruhda!

_(Soturi menee. Rattaiden kolinaa kuuluu)._

_Kaarle Olavi (vallin sisäpuolella)._

Kiiruhtakaa nuhjustelia-lurjukset! paksupäät, asini et asinarii! -- niinkuin maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli sanoa minulle. Ettekö kuule kuinka kellot soivat ja vaara siis on läsnä! --

_Bartholdus Simonis (Annalle)._

Lähde Anna! Sinä et saa viipyä täällä kauemmin!

_Anna._

En lähde Bartholdus! Minä olen vannonut ampua hänen hengettömäksi, jos laskee hän vielä kerran jalkansa kaupunkimme pyhälle rannalle! -- ja valassani pysyn vakaana! -- Toisten sotilaisten rivissä tahdon seisoa! --

_Bartholdus Simonis._

Mieletöntä! Lähde Anna! Monet vaarat voivat uhata sinua! --

_Anna._

Mitkä vaarat tahansa -- mielelläni ne kaikki kestän sinun kerallas! -- Se on oleva minulle iloa ja hauskuutta!

_(Kaarle Olavi, miekka kädessä, tulee portista)._

_Kaarle Olavi._

Nyt on täällä tuo tykki -- mihinkä on se laskettava? Ei se juuri ole mailman mainioimpia, mutta eipä juuri huonoimpiakaan, vaikka se lieneekin laatuansa ensimäisiä tässä Suomen maassa, kenties Kaarle Bonden aikuisia. Kyllä sillä tulemme toimeen! -- Vaan liekö piru päässyt vallalle, taikka miksi pauhaavat kellot? Luulin vihollisen jo ryntäneen tänne _(huomaa Annan)._ -- Kaunis soturi sinulla täällä! -- Vaan Bartholdus! Mihin on tykki asetettava! --

_Bartholdus Simonis._

Tuonne vallille oikealle puolen ampumatornia. -- Saitko sotureita kokoon? --

_Kaarle Olavi._

Sain muutamia lurjuksia, vaan mistä kunnosta lienevät -- sen saavat itse osoittaa, jos tarvis tulee.

_(Hän menee portista sisään toimittamaan tykkiä ylös vallille, mikä toimi tapahtuu melskeen ja huutojen alla. Kellojen ääni vaikenee)._

_Bartholdus Simonis._

Lähde Anna! -- minä rukoilen! -- Jos joku vahinko kohtaisi sinua, niin olisin onneton kuolemani hetkeen asti --

_Anna._

Älä puhu minusta! -- Enkö itse ole syypää kaikkiin vahinkoihin, mitkä voivat tulla kysymykseen? Minunko siis pitäisi niitä välttämän! --

_Bartholdus Simonis._

Ah Anna! Parempi, suloisempi on, ettäs säästät itses siksi kuin rauha taas on päässyt maahamme majailemaan ja rakkaus rauhan kanssa!

_Anna (kolkosti)._

Ha! ha! Minä kehno, kurja! Ei sovi minun ajatella rauhaa eikä rauhallista onnea! -- _(päättäväisesti)._ Ole surutta minun suhteeni, Bartholdus! --

_(Tykki on saatu ylös muurille. Kaarle Olavi ja muutamat soturit seisovat muurilla lähellä tykkiä)._

_Kaarle Olavi._

Katsoppas tänne Bartholdus -- tuossa nyt on tykki! Eikö se lepää siinä hyvin mukavasti? -- Onko moitteelle sijaa? --

_Bartholdus Simonis._

Ei suinkaan.

_Kaarle Olavi._

Sitäpä luulisin! -- Tulkoon nyt vaan vihollinen -- me olemme valmiit häntä ottamaan vastaan sopivalla tavalla! --

_Bartholdus Simonis._

Pidä kaksi miestä kanssas siellä vallilla! Lähetä muut tänne! --

_Kaarle Olavi._

Niin teen... Kahden miehen avulla toivon voivani soittaa tätä huilua kauniimmin kuin se milloinkaan ennen on soinnut, vaikka se, sen muodosta päättäen, lieneekin monta virttä visertänyt! -- _(Hän kääntyy ja antaa käskyn sotureille, jotka menevät)._

_Bartholdus Simonis (Annalle)._

Riennä täältä pois, Anna! --

_Anna._

Älä pyydä sellaista, Bartholdus, jota en taida tehdä! En luovu päätöksestäni! Jumala itse on antanut tämän koston minun toimitettavakseni! --

_(Joukko sotureita tulee portista)._

_Bartholdus Simonis (sotureille)._

Jos tässä syntyy pieni kahakka, niin pitää teidän tarkoin totella käskyjäni! -- se on pääasia! -- Nyt piilekää portin holvissa!

_(Soturit vetäiksevät portinholviin. Anna aikoo seurata heitä, mutta Bartholdus tarttuu hänen käteensä)._

_Bartholdus Simonis (hiljaan Annalle)._

Tottele minua Anna! -- lähde! Säästä itseäs -- vanhempiesi tähden! -- minun tähteni! --

_Anna. (Katsoen vakaasti Bartholdoon)._

Se on mahdotointa!

_(Hän menee sotureitten joukkoon. Bartholdus astuu vielä muutaman askeleen Annaa kohti, mutta Anna kääntyy takaisin ja antaa kädellänsä jyrkästi estävän osoitteen)._

_Bartholdus Simonis (Itsekseen)._

Hyvällä ei hän tottele, kovuutta en taida käyttää! -- Jumala! kuinka on tämä asia päättyvä!

_Kaarle Olavi (tykin sytytin kädessä, vallilta)._

-- Kuule Bartholdus! Sytyttimen varsi kutkuttaa kättäni! Jos he tulevat -- saanko kohta heittää heille palasen aamiaista? --

_Bartholdus Simonis._

Älä turmele tointamme pikaisuudella! -- Varro käskyjäni! Mene piiloon!

_(Yksi kiväärin laukaus kuuluu vasemmalta. Kohta sen jälkeen useampia)._

_Bartholdus Simonis._

Vaan mitä tämä?

_Anna (tulee kiiruhtain portin holvista. Bartholdolle)._

-- Se on Gerbert! Hän oli viekkaampi kuin luulinkaan. Arveltuansa, että minä toimittaisin suojelioita tähän porttiin on hän ryntänyt toista porttia vastaan! --

_Bartholdus Simonis._

Sinne avuksi! Me kierrämme muurin ympäri! -- Mutta sinä Anna jäät tänne! Minä vannon syöstääkseni kuolemaan, ell'et noudata tahtoani! --

_Anna (katsoo ensin Bartholdoon ja sitte alakuloisesti maahan)._

_Kaarle Olavi (tulee portista)._

Hei Bartholdus! -- Ei yhtään väliä missä tanssitaan, että vaan soitto helisee! _(käy vasemmalle)._ -- Kiiruhtakaamme nyt!

_Bartholdus Simonis (Kaarlelle)._

Sinä jäät tykkis luo! Emme saa jättää tätä paikkaa ilman vahditta ja suojatta.

_Kaarle Olavi (polkee jalkansa maahan)._

Sen vietävä että kaikissa lupasin totella häntä! -- Mutta ei auta kinaaminen, vaikka miekan kahva kuinka kutkuttaisi kättä! _(Hän menee kiireesti portista sisään)._

_Bartholdus Simonis (Soturille, jotka ovat tulleet esiin)._

-- En tarvitse teille sanoa, mitä työtä teidän nyt on tekeminen. -- Kuolema taikka voitto! -- Eteenpäin pojat! Mars! --

_(Bartholdus ja soturit menevät vasemmalle, josta kuuluu ampumista, sotamelskettä ja sota-huutoja)._

_Kaarle Olavi (vallilla)._

En -- en jaksa kauemmin kuunnella! Jos hetkenkin vielä kuuntelen, niin luovun lupauksestani! _(Hän lukitsee molemmilla käsillänsä korvansa ja vetäiksee ampumatornin taakse)._

_Anna (levottomasti)._

Nuo laukaukset!... Jokainen niistä voipi olla merkki siitä että Bartholdus on kaatunut!... Käyköön mitenkä tahansa ... tätä levottomuutta ... tätä tuskallista tietämättömyyttä ... en saata sitä kauemmin kärsiä! _(Tulisesti astuu hän muutaman askeleen vasemmalle, mutta samassa tulee vasemmalta Gerbert, venäläisen päällikön puvussa, kiiruhtain)._

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Anna, Gerbert, myöhemmin Bartholdus Simonis ja Sotureita._

_Gerbert._