Bartholdus Simonis Historiallis-romantillinen näytelmä kolmessa näytöksessä
Part 3
Mut' Olavi minun tykönä joo velaks'!
_Alcmannus._
Sehän ei ole minun asiani!
_Kaarle Olavi._
Niin kene on? Kene on vika, kene?
_Alcmannus._
Kenen vika nykyiseen surkeuteen? Kenties raadin Tukholmissa, kenties kuninkaan.
_(Hänen näitä viime sanoja sanoissansa tulee *Jöns Barrus*)._
NELJÄS KOHTAUS.
_Edelliset ja Jöns Barrus._
_Jöns Barrus._
Mikä on kuninkaan vika?
_Flaschendorff._
Ett'ei maksa...
_Alcmannus._
Ett'ei pitänyt parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista eikä ajatellut...
_Jöns Barrus (keskeyttäen)._
Niin arvelin minäkin ennen, mutta eräs jalo nuorukainen puhui minulle nämät sanat:
"Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Eikö tuhannen painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! -- Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän päälle katsoessa ja huoletonna ollessanne?"
_Flaschendorff._
Nyt kun varmaan olette saanu' maksun, herra Barrus, te arvele niin.
_Jöns Barrus._
Kuulin hänen myös sanovan että kuningas on kirjoittanut kirjeen, jossa hän selvästi sanoo jotta hän vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpomiesten ainakin! Jumala siunatkoon jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hän teki mitä taisi ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä tuleman häpeälle! -- Peijakas sentään! Jos vihollinen alkaa kiivetä syntymäkyläni muureille, niin on aikomukseni tapella kuin ravoissa oleva karhu!
_Flaschendorff._
Ei auta vaikk' karhuttaa, herra Barrus! Sen minä hoomannu!
_Alcmannus (Barrus'elle)._
Teidän sopii olla raivoissa, vaan ei lukiolaisten...
_Priita._
Kenties on Neitsytniemen noita-akka saastaisilla kureillansa lukiolaiset lumonnut. Hänen on nähty öillä liikkuvan!
_Alcmannus._
Paljon mahdollista!
_Priita._
Kirottu akka!
_Alcmannus._
Sen konnan pro primo laskemme in carcere et vinculis, pro secundo hirtämme, pro tertio teilaamme et postremo poltamme!
_Priita._
Kaikkiin näihin rangaistuksiin on hän todellakin syyllinen!
_Alcmannus._
Käykäämme kuulemaan, mitä sanoo kokoontunut consistorium scolasticum ja gymnasticum tähän! Onko Burmeisterilla valta _meidän_ alamaistemme yli ja eikö tuota noita-akkaa pitäisi polttaa? Eamus! Eamus!
_Flaschendorff._
Haamus! Haamus! Sielt' saa maksu.
_(Kaikki menevät. Anna tulee oikealta)._
VIIDES KOHTAUS.
_Anna, myöhemmin Gerbert._
_Anna (levottomasti)._
Tähän aikaan pitäisi hänen tulla ... jos hän oikein ymmärsi viittaukseni ... _(hakee portin avainta ja löytää sen)._ -- Tässä on avain ... hänen täytyy se saada, koska hän sitä on pyytänyt... Mutta jos olisi hänellä petos mielessä?... jos... Haa! kauhistusta!... Vaan ei! Se joka katsoo niin jalosti ja puhuu niin ylevästi kuin hän, ei taida pettää!... Vaan kuitenkin... Bartholdon sanat?... hänen varoituksensa? Ne ... _(kiivasti)_ -- ne olivat vaan hävytöntä parjaamista! Minä tahdon täyttää lupaukseni, jos vaikka maa aukenisi jalkaini alla ja syvyys nielisi minun kitaansa! En tahdo enkä taida ajatella pahaa hänestä, armaastani, henkeni pelastajasta! _(Gerbert tulee oikealta pitkin rantaa. Anna juoksee häntä vastaan)._ -- Gerbert!
_Gerbert._
Anna kultain!... lemmittyni! -- _(hän suutelee Annaa)._
_Anna._
Olen sinua kovin odottanut!
_Gerbert._
Se minua ilahuttaa, merkkinä kuin se ompi siitä, ettäs minua rakastat, ehk'en toisaalta katsoen tahtoisi sinulle matkaan-saattaa ei edes hetkenkään surua!... Onko sinulla nyt tuo avain Anna?
_Anna (vähän peräytyen. Itsekseen)._
Sitä hän kohta kysyy! Haa!... jos...
_Gerbert (sydämellisesti)._
Anna kultain! Mikä sinua vaivaa? Et enää vastaa minulle?
_Anna._
Mihin pitää minun vastata?
_Gerbert._
Kysymykseeni... _(tarttuu hellästi Annan käteen)._ -- Oletko toimittanut toimitettavasi, Anna?
_Anna. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin)._
-- Olen.
_Gerbert_
Kuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän onnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka sydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä näin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria! _(jättää Annan käden)._ -- Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa sinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että tämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! -- Anna! Viime kerralla kuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme maja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!
_Anna (Itsekseen)._
Kuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä! _(Ääneen, hellästi)._ -- Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen istunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan autuudesta!
_(Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain juurelle, nojaten päänsä hänen syliinsä)._
_Gerbert._
Siellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne sanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna! kuinka hellästi rakastan sinua! -- Tuo paikka ei liene kaukana tästä? _(Hän katsoo ympärillensä)._
_Anna._
Ei olekkaan. Ell'eivät nuo huoneukset tuolla esteisi näkyalaa, niin taitaisit nähdä sen vanhan, rehevän vaahteran, joka levittää tuuhean latvansa katoksi tämän "rakkautemme majan" yli. Aivan lähellä siinä on lähde, josta pieni, hienosti kohiseva puro lähtee virtaamaan. Seininä sillä majalla ovat kauniit sireenipensaat, niin tiiheät, ett'ei ihmisen silmä voi tunkea niiden lävitse. Siellä saatamme olla aivan rauhassa eikä kukaan voi häiritä meitä. Vaan miksi noin kummastellen katsot ympärilles?
_Gerbert._
Katselen noita valleja.
_Anna._
Mitä niistä?
_Gerbert._
Eikö Viipuri ole linnoitus?
_Anna._
On varmaankin ja vielä maamme vahvimpiakin.
_Gerbert._
Mutta en näe vallilla ainoatakaan tykkiä! Tuossa on portti, mutta ei yhtään kanuunaa sen suojaksi. Mokoma linnoitus tämä! Löytyykö täällä tykkejä ensinkään?
_Anna (nauraen)._
Löytyy maar', mutta niitä on viety sille puolen kaupunkia, mistä odotetaan vihollisten ryntäävän. Ei niitä löydy niin monta, että niitä riittäisi joka paikkaan! Neljätoista vaan ja nekin jotensakin pieniä ja mitättömiä!
_Gerbert (päätänsä pudistaen)._
Neljätoista vaan! Se on aivan mitätön tykkien luku näin suuriin varustuksiin verraten!
_Anna._
Niin sanoo surumielin isänikin ja huokaa syvään sitä sanoessansa. Vaan annappas! Löytyyhän niitä sentään useampia. En muistanut, että porvaristo jätti kymmenen vähän suurempaa tykkiä valleilla viljältäviksi. Huh! kuinka niitä oli julma katsella kuin niitä kuljetettiin kaupungin lävitse! Oikein minua peloitti mokomia nähdä!
_Gerbert_
Siis neljäkolmatta yhteen -- sekin on liian vähän!
_Anna._
Surullista kyllä onkin! -- Mutta etkös sinä Gerbert voisi siihen asiaan toimittaa jotakuta apua? Jos olisin mies, niin toki jonkun keinon keksisin!
_Gerbert_
Minäkö? Venäjän rajalta kuin näille seuduille muutin en sodan aikana ensinkään voi saada pääsökirjaa kaupunkiin. Miksikä salavehkeemme, jos tuloni tänne ja lähtöni täältä olisivat vapaat?
_Anna._
Se on tosi... Tuo sota on kaikin puolin ikävä ... sitä on raskas ajatella!
_Gerbert (tarttuen Annan käteen)._
Älkäämme sitä ajatelko! -- Ajatelkaamme onneamme, rakkautamme! Se on asia ilahuttavampaa, miellyttävämpää laatua! -- Nyt pitää minun mennä, mutta kuin päivä on nukkunut ja aurinko lähtenyt läntiseen lepokammioonsa, niin palajaan takaisin ja kohtaan sinun tuolla suuren vaahteran luona.
_Anna._
Minun tulee niin kovin ikävä! Hetkikin sinusta eroitettuna tuntuu minulle ijankaikkisuutta pitemmäksi, mutta tunti sinun kanssas on niinkuin hetki!
_Gerbert._
Armaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole kaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän konsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!
_Anna._
Oi että se aika lähestyisi! -- Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua niin pahat, julmat aavistukset... En saa sitä paremmaksi... Ne hetket, kuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset...
_Gerbert._
Älä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet, jotka voivat syntyä mielessäs! -- Mutta, kultaseni, en taida päästä luokses, ell'et anna minulle portin avainta...
_Anna (nousten seisaalle, tulisesti)._
Portin avainta! _(Itsekseen)._ Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat sanat soivat korvissani!
_Gerbert (joka myös on noussut seisomaan)._
Mikä sinun on, armas Anna?
_Anna (kiivaasti)._
Ei mikään! ei mikään rakas Gerbert! _(antaa avaimen äkisti Gerbertille, joka hymyillen ottaa sen vastaan)._ Ja nyt Gerbert! Nyt olen täyttänyt kaikki pyytämäsi ja lunastanut itselleni oikeuden saada selkoa ja valoa sameihin kohtaloihini! Lunasta siis sinäkin lupaukses ja sano kukas oikein olet! Kuka sinä olet Gerbert? Minä tahdon sen tietää nyt tällä hetkellä! Kuuletko, minä tahdon!
_Gerbert._
Miksi olet niin levotoin, Annaseni, ja niin kiivas? Silmäsi säihkyvät kummallisesti...
_Anna._
Vastaa suoraan Gerbert, taikka saatat minun mielipuoleksi! Sinä olet halpa konna, jos luovut sanastasi!
_Gerbert._
En siitä luovukkaan! -- Niin kuule, Anna, minä olen -- kreivi Suljoff.
_Anna._
Kreivi Suljoff! -- Sinä siis olet venäläinen!
_Gerbert._
Halventaako se arvoani, että niin olenkin?
_Anna._
Sinä olet maamme vihollinen!
_Gerbert._
En ole, Anna, siinä erehdyt! Olen päin vastoin sen paras ystävä! Minä rakastan sitä niin paljon, niin paljon, että soisin sen tykkänään olevan omani!
_Anna._
Sinä julma olet minun pettänyt!
_Gerbert._
En ole pettänyt, Anna, sillä minä todellakin rakastan sinua hartaasti ja palavasti ja ai'on sinut nostaa kreivilliseen arvoon. Enkä minä ole julmamielinenkään. Sen tulet pian huomaamaan, kuin näet minun tämän kaupungin valtiaana. Oikeutta minä rakastan, sääliä minä rakastan eikä pidä hiuskarvaakaan vääryydellä murrettaman kenenkään päästä siellä, missä minulla on päällikkyys! Mutta nyt pitää minun mennä! Suo minun jäähyväiseksi suudella sinua Anna!
_Anna._
Älä lähesty minua petturi! Nyt minä sydämeni pohjasta vihaan sinua! Kavaluudellas olet murtanut sen siteen, jonka ensin henkeni pelastamalla ja sitte rakkaudellas solmeit! Vaan älä myöskään ota askeltakaan pakoon! -- Nyt olet mun vankini!
_Gerbert._
Se on totta, Anna! -- sinun vankis olen kuolemani hetkeen asti, mutta nyt menen.
_Anna._
Älä liikahda! -- minä huudan kaupunkilaisia avukseni, että he tulevat sinua sitomaan!
_Gerbert._
Huuda vaan Annaseni, jos mielit. Täällä ei liene löytyä aivan monta vaarallista takaa-ajajaa kuin Burmeister väkenensä meni tiehensä! -- Sitä pait on minulla kevyt vene ja vahvoja miehiä soutajina. -- Ja vielä yksi asia... Minun tulee sääli sinun kunniatas, sillä -- sen Jumala tietää -- minä rakastan sinua ja tarkoitan parastas. Jos tässä syntymäkaupungissas ihmiset ennen aikaa saavat huhua meidän liitostamme, niin ymmärtänet.
_Anna (keskeyttää tuskalla)._
Ah!
_Gerbert._
Hyvästi Anna! Me tapaamme pian toinen toisemme!
_(Annettuansa heittömuiskun Annalle menee Gerbert pois oikealle)._
_Anna (katsottuansa synkästi Gerbertin jälkeen nauraa kamalasti)._
-- Ha! ha! ha! -- Mitä nyt olen tehnyt? Enkö ole pettänyt syntymäkaupunkiani ja kotimaatani!... _(kätkee hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Sen jälkeen kiivaasti)._ -- Mutta minä tahdon kostaa! -- kostaa kuumasti! -- Ei pidä hänen ikinä, ei kuuna milloinkana hengissä tuleman tämän kaupungin muurien sisä-puolelle! -- Sen vannon pyhästi! -- Jaa, kostaa, kostaa tahdon! vaan millä tavoin? _(Amalia tulee kiiruhtain portista)._
KUUDES KOHTAUS.
_Anna ja Amalia._
_Amalia._
Anna! Anna! -- No täälläpä sinä oletkin! Hyvä että vihdoinkin löysin sinun!... Mutta sinä katsot niin kamalasti, niin kiivaasti, että minä oikein pelkään. Anna kulta! Mikä sinua vaivaa?
_Anna (katsoen synkästi eteensä. Voimakkaasti)._
-- Minä tahdon kostaa! --
_Amalia._
Jumal' armahtakoon kuinkas minua säikähytät! Mitä sinä nyt tahdotkaan kostaa? En ole sinulle mitään pahaa tehnyt... Hyvä Anna! Emmekö aina ole olleet ystävät?
_Anna._
Hyvä Anna! Ha! ha! ha! Hyvä Anna! Minä en ole mikään hyvä Anna! -- Sano minusta paha Anna! ilkeä Anna! petollinen Anna!... sano vielä kavaltaja -- Annakin! Sekään ei ole liiaksi sanottu! --
_Amalia._
Minä en ymmärrä sinua. -- Varmaan olet kovasti erhettynyt niinkuin Bartholdus sinusta sanoi minulle...
_Anna (voimakkasti)._
Niin olen! Kovin olen erhettynyt! Pidin kiitollisuuden rakkautena ja luulin vihaavani häntä, jota rakastan, toivoin rehellisyyttä löytäväni siellä, jossa löytyi ainoastaan kavaluutta ja löysin jalomielisyyttä siellä, missä luulin lapsellisuutta löytyväni! Mutta puhuitpa Bartholdosta? Mitä hänestä? --
_Amalia._
Hän sanoi salaan minulle, että sinä olet kovin erhettynyt ja pettynyt ja käski minua hänen nimessänsä varoittamaan sinua -- mistä, sit'en tiedä, sit'ei hän sanonut, mutta varmaankin jostakusta uhkaavasta vaarasta. --
_Anna._
Koska ja missä hän käski?
_Amalia._
Vähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski hän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta otti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti! Mutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli hän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa sinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii niin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski eversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin...
_Anna._
Haa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin onnettomista! _(Itsekseen)._ -- Bartholdus! -- Kuinka julmasti enkö ole käyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä lähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle saatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on säälillä erhetykseni tuomitseva!
_Amalia._
Mutta kulta Annaseni! Mikä sinun on? Suo minun lohduttaa sinua! --
_Anna._
Sinä et taida minua lohduttaa! -- Vaan kuitenkin taidat ... jos tiedät jonkun neuvon ... jos tunnet jonkun luotettavan miehen, joka tuulispään pikaisuudella voipi viedä muuan sanoman Bartholdolle...
_Amalia._
Muuan sanoman Bartholdolle? Oletko järjeltä pois? Hän vast'ikään läksi sotaan... Vaan mitä sanomaa tarkoitat? --
_Anna._
Suuri vaara uhkaa meitä!... Kaikki voipi mennä hukkaan!... kaupunki... Vaan ollos kysymättä! -- En voi sinulle sanoa sen enempää! Mutta Amalia! Amalia! Oletko jo keksinyt sellaisen miehen, joka lähtisi sanomatani viemään? Etkö tiedä ketään sopivaista? --
_Amalia._
En tiedä... Mutta eriskummallisella käytökselläs saat pääni ihan pyörryksiin. --
_Anna (tulisesti)._
Niin ole sitte mitään keksimättä, kosk'et sitäkään keksi! -- _(Hän kävelee levottomasti edestakaisin)._
_Amalia._
Odotappas Anna! Ehkä Erici, joka jäi kaupungin vartiaväkeen...
_Anna (keskeyttäen)._
Erici! Ah, hän se onkin se mies, jota tässä on tarvis! -- _(Sulkee Amalian äkisti syliinsä)._ Kiitos! Kiitos Amalia kulta neuvostasi. Ijankaikkisesti olen kiitollinen sinulle tästä keksinnästäs! Mutta rientäkäämme! Pian! pian Ericin luo! --
_(Anna ryntää portille ja vetää Amaliaa kädestä)._
_Amalia._
Anna! Anna! Sinä varmaan olet mielipuoli!
_(Esirippu laskeutuu)._
KOLMAS NÄYTÖS.
_Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä. -- Yö. -- Esiripun noustessa seisoo eräs porvari, kivääri olalla, muurilla._
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
_Porvari ja Jöns Barrus (tulee ylös muurille)._
_Jöns Barrus (porvarille)._
Hyvää iltaa ystävä! Ompa sinulla täällä ollut tärkeä vartioitsemis-toimi, sillä tämä vartioimispaikka on nykyjään milt'ei kaikkein tärkein koko kaupungissa. Tottapa oletkin pitänyt tarkkaa vaaria? He? -- Ei käy torkkua tässä tällaisessa toimessa, ei suinkaan! -- Hiisikö tuon portin avaimen vei, tiekkös sitä? Ja olipa tuo saakelimainen lukko! Kaksi kertaa kävin ryhäselkäsen sepän kanssa täällä ja yksin voimin koimme saada tuosta kirotusta lukosta voiton, mutta siitä kokeesta ei syntynyt sitä eikä tätä! Vaan onhan sillä seppänuhkurilla oikein räätälin sormet! Ei niistä mihinkään! Minä, kuules ystäväni, minä siinä hyvin kiivaasti ponnistelin ja pinnistelin pihdeillä ja tiirikoilla, mutta kaikki turhaan! _(Itsekseen)._ -- Peijakas! Tässä nyt pidän pitkiä puheita enkä muista, että on tuo vaskiseppä parka -- tukki kuuro! No kaikkia tänne vallille määrätään vartijoiksi kuin häntäkin! -- _(huutaa porvarin korvaan)._ -- Saat mennä kotia jo -- nyt on minun vuoroni vartioita. --
_Porvari._
Jahah! _(Hän menee)._
TOINEN KOHTAUS.
_Jöns Barrus (ensin yksin)._
_Jöns Barrus (katsoen porvarin jälkeen)._
-- Tuoko olisi kuullut, vaikka vihollinen tykillä olisi ampunut hänen korvansa edustalla! Olipa hänessäkin vartiaa näin tärkeään paikkaan! He ... he.. _(Lyö kädellänsä otsaansa)._ -- Mutta nytpä muistan! Enkö jättänyt kammarini avainta suulle; -- ja kammarissa on raha-arkkuni! Nyt varkaat varmaan vievät minun rahani, kaikki, kaikki minun rahani! Voi minua kovan onnen lasta! Vaan mitä on tehdä? Näin tärkeä vartioimispaikka ja velvollisuus, joka vaatii ... ja toisella puolella rahani, jotka kiljuen huutavat minua apuhun! -- Ah! minä olen onnettomuuden oma!
_Ääni (alhalta, vallin sisäpuolelta)._
Käykää kotia... Kyllä minä tulen vartioitsemaan teidän sijaanne.
_Jöns Barrus._
Kuka sinä siellä olet? _(tähtää kiväärillänsä ääntä kohden)._ -- Minä tiedän että portti on auki, mutta siitä ei pidä pahanhengenkään pääsemän sisään eikä ulos saamatta luotia päähänsä! Joko vastaat taikka kohta pamahtaa!
_Ääni._
Antakaa minulle ensin suun vuoroa vastaamaan. -- "Kuuliaisuus kuninkaalle". --
_Jöns Barrus._
Kuulenhan ettäs olet ystävä, mutta mitä muuten olet? Selitä tarkkaan! Minä tahdon selvän tiedon kaikista, jotka lähestyvät tätä porttia!
_Ääni._
Nuori talonpojan renki Uudelta kirkolta olen. Eilen tulin tänne Wiipuriin vihollista pakoon. Tänään antoi eräs herra minulle kiväärin ja käski minun mennä vallille vartioitsemaan.
_Jöns Barrus._
Tule tänne poika, että saan sinua likemmin tarkastella! --
_(Anna, miehen puvussa, kivääri olalla ja hattu painettuna syvään otsalle, tulee vallille)._
_Jöns Barrus (katsoo Annaan)._
Kooltasi olet pikkarainen, mutta kyllä pikkuisessakin pennikkaa on, jos vaan on hyvästä aineesta. He? --
_Anna._
On kyllä; sen tiedän itsestäni! --
_Jöns Barrus._
Reippaasti vastaat poika! Olkoon menneeksi -- minä luotan sinuun. Mutta kuin olet nuori ja tottumaton, niin velvollisuuteni korkeata kruunua ja omaa itseäni vastaan vaatii, että vähäsen opetan sinua. -- Kuuleppas poika! Jos esimerkiksi tuolla ulkona lahdella tulisi joku vene, niin pitää sinun huutaa "hollah" elikkä "verdah"! Taikka huuda, jos tahdot, "hollah" ja "verdah" yhteen aikaan. Huudappas nyt poika, että kuulen miltä äänes kaikaa! --
_Anna (huutaa)._
Hollah! Verdah!
_Jöns Barrus (nauraen)._
He!... he!... he!... Voisipa miehellä olla vähän raikkaampi ääni, mutta sinä oletkin poikanulikka ja äänes tietysti on sen jälkeen! Vaan ell'eivät veneessä kulkiat tiedä oikein vastata... Mitä pitää heidän vastaaman, muistatko nyt sen?
_Anna._
Heidän tulee vastata: "kuuliaisuus kuninkaalle", sillä ne ovat tunnussanat tänä yönä.
_Jöns Barrus._
Niin ... niin... Mutta ell'eivät sitä tee, niin lasket kiväärisi noin ja näin... _(tähtää kiväärillänsä)._ -- Piff! paff! puff! -- He ... he... Ymmärrätkö minua? --
_Anna._
Olen joskus papin saarnaakin ymmärtänyt! --
_Jöns Barrus._
Sinä olet oikein heittiö vastaamaan, poika! Vaan jos ei ampuminen auta, niin hyökkää portille ja pistä painetilla, niinkuin kiukkuinen puskiainen _(hän osoittaa kiväärillänsä mitenkä painetilla käydään käsiksi)_ ja huuda niin ankarasti, että kajaa ympäri koko kaupungin: "rientäkää avuksi!" Jokos ymmärsit, poika?
_Anna._
Puolesta sanasta viisas ymmärtää, hullu ei kahdesta paranne! --
_Jöns Barrus._
Sinussa on hyvä miehen alku, poika! -- Älä myöskään pelkää aaveita eikä tonttuja eikä noitia. Niemelän isäntä näki niitä viime illalla vartioitessansa tuolla toisella puolen kaupunkia. Ne olivat matkalla Hiitolaan; siis tuskin vielä tänä yönä ehtivät sieltä takaisin. Mutta jos tulevatkin, niin tee ristinmerkki rinnalles ja rukoile Jumalaa. Niin sanoi Niemelän isäntä tehneensä ja pelasti sielunsa ja henkensä konnain kynsistä. -- Nyt menen. Jää hyvästi!
_Anna._
Hyvästi! _(Jöns Barrus menee, mutta tulee kohta takaisin)._
_Jöns Barrus._
Vielä yksi asia! Sinä poika kuin olet juossut joutilaana kaiken päivän olet ehkä sattunut kuulemaan, jos on jotain sotasanomaa saapunut kaupunkiin? Meidän miehillä on ollut kuuma päivä. Lienevätkö saaneet voiton? --
_Anna._
Ei ole mitään sotasanomaa saapunut, mutta syy siihen on hyvin luonnollinen. Ei kenkään vielä olisi ehtinyt tappelu-tantereelta tänne. Tuskin on puolitoista tuntia kulunut siitä, kuin laskin pääni vuorta vastaan ja kuuntelin. Silloin kuulin yhä vielä tykkien jyskinää.
_Jöns Barrus._
Jumala suokoon kaikki parhaaksi! Siellä ovat nuo meidän nuorukaisetkin kuoleman nielussa! Tuo Bartholduskin, jota pidin niin rakkaana kuin olisi hän ollut oma poikani, on siellä.
_Anna._
Bartholdus! --
_Jöns Barrus._
Mitä poika? Tunnetko hänen?
_Anna._
En tunne ... mutta se nimi...
_Jöns Barrus._
Kenties on hän saarnannut teidän pitäjän kirkossa?
_Anna._
Kenties onkin ... se on aivan luultavaa...
_Jöns Barrus._
Hänestä olisi tullut hyvä pappi, siitä olen täydellisesti vakuutettu... Mutta Herran päivät! Tässä seison ja opetan sinulle sotatemppuja, unhottaen että varkaat kenties varastavat kaikki rahani. Oh! kuinka paljas ajatuskin siitä kovasti säikäyttää minua! _(Hän rientää pois)._
KOLMAS KOHTAUS.
_Anna (yksin)._
Hetket rientävät -- vaan Bartholdoa ei kuulu tulevaksi! -- Varmaan tekee tuo petturi Gerbert rynnäkkönsä jo tänä yönä, toivoen viekkaalle juonellensa hyvää menestystä, kuin jalo Burmeisterkin kovaksi onneksi jätti kaupungin. -- Vaan sen ei pidä luonnistuman! -- se ei saa luonnistua! -- _(katselee kivääriänsä)._ -- Sinä luoti kulta, joka lepäät tämän kuolon lähettäjän povessa, sinua rukoilen löytämään tien hänen kavalaan sydämeensä! Tuossa portin edustalla olkoon se määrä, johon on hänen suotu käydä, vaan ei edemmäksi! Seisokoot siinä koston ja kuoleman enkelit vakaina liittolaisinani! _(Kaikua hevoisten kavioista kuuluu. Anna katsoo taaksensa)._ -- Kaksi ratsastajaa! He kiertävät kadun kulmassa ja kiiruhtavat tänne! -- Toinen heistä -- ah, se ompi hän!
_(Anna vaipuu istumaan vallille)._
NELJÄS KOHTAUS.
_Anna. Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi._
_Kaarle Olavi (sisäpuolen muuria)._
Odotappas Bartholdus! Jahka ensin itse olen kunnialla päässyt tämän Schleipnerini seljästä, niin tulen sinulle avuksi. -- Ole varova sinä kuin olet haavoitettu! --
_Anna (Itsekseen)._
Taivaan Herra! -- Haavoitettu! --
_Bartholdus Simonis._
Älä ole milläänsäkään Kaarle! -- Kyllä tulen avutta toimeen! On minulla parempi käteni terveennä.
_(Bartholdus Simonis, jonka vasempi käsi on siteissä, ja Kaarle Olavi tulevat portista)._
_Bartholdus Simonis (Itsekseen)._
Jumalan kiitos, että ehdimme tänne hyvään aikaan, ennenkuin on mitään onnettomuutta tapahtunut! _(Kaarlelle, joka ähkäen pyyhkii hikeä otsastansa)._ Tämän portin lähellä ei löydy ainoatakaan tykkiä, sillä ei kenkään odottanut, että vihollinen tästä ryntäisi kaupunkiin. Mene Kaarle ja toimita tänne yksi tykki. Pait sitä tulee sinun hankkia kymmenen taikka kaksikymmentä rivakasta miestä -- jos satut kohtaamaan niin monta. Muuten on, toivoni mukaan, vähemmässäkin tarpeeksi.
_Kaarle Olavi._
Hoh! Bartholdus! -- Se oli surmantapainen ratsastaminen! Kuuma olen kuin suitseva leipäuuni! _(Ottaa taskustansa pullon ja juo siitä)._ -- Tuhat tulimaista, että oli tuokin vaan pelkkää vettä, selvää lähteen antamaa ja kantamaa! -- Per Dii immortales! Kehnoa särvintä tuo vesi! Oi, muistuupi mieleeni Burmeisterin kesti ja oivalliset olvihaarikat siellä! _(huoaten)._ Nunc qvid est, qvod me in hoc urbe delectare possit? -- Mutta mainitsitte jotakin tykeistä, herra kenraali Bartholdus? Puhuitko niistä tykeistä, jotka tänään jäivät saaliiksemme? --