Bartholdus Simonis Historiallis-romantillinen näytelmä kolmessa näytöksessä
Part 2
Niin tule alas tänne luokseni! Saatpa kuulla oivallisia uutisia! Kun läksit niin kiireesti linnasta, jäit niitä kuulematta. _(Bartholdon tultua)._ -- No, hyvää huomenta, kunnon veikkoni! -- Hiisi vieköön, kuinka mun on lämmin! Olen juossut kuin kasakki-hevonen kaikkialla sinua hakemassa! Vihdoin tapasin tuon porvari-heittiön Barruksen ja hän sanoi kohdanneensa sinun täällä. -- Bartholdus veikkoni! Eikö ollut komea kesti tuo Burmeisterin meille laittama? Hyvää olutta ja hyvää viiniä todellakin! Olisi noita kemuja vaan kestänyt viikonkin päivät perätysten! -- Miltä tuntuu sinusta Bartholdus ollaksesi upsieri? -- Minä olen kuin toinen ihminen! Oi! pater omnipotens! kuinka iloitsen päästyäni vapaaksi ihmiseksi! -- Tiekkös veikkoni -- sivunmennen juoksin pikimältänsä kotia ja paiskasin kirjahyllyni kumoon. Hih! mikä hälinä siellä nousi, kuin isä Cicero ja muut patres Latinorum et Graecorum ihmetellen pudota putpottelivat pitkin lattiaa! -- Mutta tanssitaanpas!
_(Hän tarttuu Bartholdoon ja kiertää hänen muutaman kerran ympäri)._
_Bartholdus Simonis._
Annappas mun olla rauhassa puoleton! ja kerro kerrottavat uutiset. Ovatko ne tärkeätäkin laatua?
_Kaarle Olavi._
Mitä tärkeintä! oikein tärkeätä in superlativo gradu... Me pääsemme tuleen, pääsemme luultavasti jo tänään. _(Heiluttaa hattuansa)._ Eläköön Burmeister, joka kaikki meille hyvin toimittaa! -- Mutta saakeli soikoon eikö minun ole jano! Kömpelö olin, kun en linnasta lähteissäni ottanut haarikallista olutta myötäni!
_Bartholdus Simonis._
Mutta uutiset -- selitä selvemmin!
_Kaarle Olavi._
Kuule siis paksupää, asinus et asinarius, niinkuin tuon siunatun maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli puhutella minua. Kuule ja iloitse! Kohta sinun mentyäsi linnasta tuli sinne vaahtisen ruunan seljässä kulkenut kuriiri, joka ilmoitti että vihollinen on saapunut Raudun kirkolle taikka johonkin sinnepäin. Kohta päätti Burmeister, että hän, sinä ja minä ja joukko muitakin kelpomiehiä -- ipse, tu, ego et alii celeberrimi viri -- niin, että me lähdemme sinne antamaan vihollisille vähän tupakan-tulta. Hän ottaa, tuo kunnon Burmeister, kaikki lukiolais-vänrikit kanssansa, pait Ericin, joka jää linnaa ja kaupunkia suojelemaan...
_Bartholdus Simonis._
Lähteä Wiipurista! _(Itsekseen)._ -- Nyt ennenkuin olen päässyt Annan salaisuuden perille. Se on mahdotointa!
_Kaarle Olavi._
Mutta sinä et iloitse, vaikka julistin sinulle näin ylen suloisen sanoman! -- Voisipa luulla, ettäs pelkäät mennä vihollisia vastaan! Vaan sit'et kuitenkaan tee?
_Bartholdus Simonis._
Ha! ha! Minäkö pelkään? Koska tulitkaan tuntemaan minua siltä kannalta?
_Kaarle Olavi._
En luullutkaan sinua pelkuriksi! Kunniallani voin taata, ett'en luullut sinua siksi! -- Vaan sanoppas mitkä syyt estävät sinua iloitsemasta?
_Bartholdus Simonis._
Niistä en voi antaa minkäänlaista selitystä sinulle. Sen vaan sanon, että tällä kertaa mieluisemmin jäisin Wiipuriin.
_(Muutamat rakuunat tulevat. Tehtyänsä sotaisen kunnia-osoituksen Bartholdolle ja Kaarlelle menevät rakuunat veneesen ja alkavat panna sitä kuntoon)._
_Kaarle Olavi (vastattuansa hyvin lystillisellä tavalla rakuunain tervehdykseen)._
-- Saakeli soikoon, kuinka on hupaista olla upsierina! Peijakas, mitkä lystilliset ja mukavat temput! -- Me Herkule! tää on oivallista! -- Mutta et sinä sittenkään iloitse! -- Etkö iloitse, jos vielä kerron sinulle, että Burmeister kapteini Udnyn komennon alla jo lähetti ratsuväen ja vähän jalkaväkeä matkalle ja että hän, minä ja sinä ja muu taapikunta -- kuule Bartholdus, _taapikunta_, johon me molemmat kuulumme, lähtee muutaman hetken perästä tuolla veneellä merta myöten.
_Bartholdus Simonis._
Muutaman hetken perästä! _(Itsekseen)._ Täytyykö minun siis jättää hänet hänen oman onnensa nojalle!
_Kaarle Olavi._
Niin aivan! Suoraan kuljemme lahdet halki, salmet poikki siksi että laskemme maalle ennen määrättyyn sopivaan paikkaan... Mutta mikä sinun on kun et voi olla iloinen, Bartholdus?
_Bartholdus Simonis._
Kyllä siitä iloitsen, että tuo suloinen hetki lähestyy, jona kotimaatani saan puollustaa ja ehkä vertakin vuodattaa sen edestä -- mutta muutamat toiset seikat saattavat mieleni karvaaksi.
_(Flaschendorff tulee ähkäen)._
VIIDES KOHTAUS.
_Edelliset ja Flaschendorff._
_Kaarle Olavi (itsekseen)._
Hiisiko tuon Flaschendorffin tänne lähetti! --
_Flaschendorff._
Gute morgen, hyvät herrat! Onko tosi, ett' herra' tuota pikaan lähtee sotaan, oikein tosi -- ulos-sotaan?
_Kaarle Olavi._
No mitäs jos olisikin se totta?
_Flaschendorff._
Sodass' pian koolee, kaatuu!
_Kaarle Olavi._
Siin' olette oikeassa.
_Flaschendorff._
Pää poikk'!
_Kaarle Olavi._
Kyllä sellaistakin voipi tapahtua. On joskus niin tapahtunutkin.
_Flaschendorff._
On! On! Usein on huomattu niin tapahtua...
_Kaarle Olavi._
Mutta voihan sieltä myös hengissäkin päästä kotia! --
_Flaschendorff._
Hyvin epätietoist'! -- Vihollisell' paljo miekkoi ja kuuloi! Paljo kiväreit' ja painettei!
_Kaarle Olavi (Koomillisella totisuudella)._
Ja paljo rumppui ja huilui...
_Flaschendorff._
Aivan oikein -- niit' mööskin! -- Mutta se pikku rätinkimme, herra Olavi!
_Kaarle Olavi._
Jättäkäämme siitä turhasta puhumatta!
_Flaschendorff._
Ei! ei! Siitä juur' puhuta!
_Kaarle Olavi._
Nyt on meillä niin paljon tärkeämpää ajateltavana! --
_Flaschendorff._
Se asia hyvin tärkeä minull', ett' makseta ennen sotamenemist'.
_Bartholdus Simonis (Itsekseen)._
Minun pitää mennä hakemaan joku ihminen, johon saatan luottaa ja jonka haltuun voin jättää suruisan salaisuuteni. _(Hän menee)._
_Kaarle Olavi._
Bartholdus! Bartholdus! Älä jätä minua yksin tämän miehen kanssa! Minä olen hukassa!
_Bartholdus Simonis (portin luona)._
Pian tulen takaisin! _(Menee)._
_Flaschendorff._
Herra Olavi! Maksaka pois se rätinki! kolmetoist' kupariploottu!
_Kaarle Olavi._
Ei minulla ole rahaa, ei äyriäkään!
_Flaschendorff._
Niin hakema raha, herra Olavi, pian hakema!
_Kaarle Olavi._
Siitä ei syntyisi mitään, jos läksisinkin hakemaan! -- Mutta nyt ei minulla ensinkään ole aikaa turhanpäiväisiin juoksuihin. Taskuni ovat tyhjän tyhjät, herra Flaschendorff! _(Kääntää taskunsa nurin päin)._
_Flaschendorff._
Se on hyvin paha, hyvin hoolettava asia!
_Kaarle Olavi._
Olkoon vaan, mutta isänmaan rakkautta löytyy povessani ja uskallusta taistelemaan ja kuolemaan teidän ja toisten edestä, vaikka ovatkin lakkarini tyhjät kuin Mierolan muorin ruoka-aitta.
_Flaschendorff._
Minä en hooli isänmaanrakkaudest' eikä koolost', vaan rahast' minä hooli!
_Kaarle Olavi._
Mutta voitte kuitenkin, hyvä herra, isänmaan rakkauden tunteilta liikutettuna, näin tärkeällä ajalla kuin nykyinen heittää tuonmoinen halpa seikka siksensä, jättäen rääkkäämättä niitä hetkiä, jotka ovat mitä painavimpia koko elämässäni!
_Flaschendorff._
Mitä te hulluttele, herra Olavi! Isänmaa! isänmaa! Se maa minull' isänmaa, miss' jooda parhain, makseta hyvi.
_Kaarle Olavi._
Ja sen rohkenette tunnustaa! Niin pitää teidän saaman totuutta totuutta vastaan! Pois tyköäni mies taikka vedän kalpani ja hakkaan sinun kunnottoman pääsi kahtia! Ja sen sanon -- rahaa et saa! Jos taistelussa kaadun, niin tulevat ne kolmetoista kupariploottua oleman sinun kehno, vastenmielisesti annettu roposi kotimaalle tällä hädän ja tuskan aikana! Pois! --
_(Tarttuu miekkansa kahvaan ja lähestyy uhaten Flaschendorffia)._
_Flaschendorff (peräytyen)._
Ho-ho. Ho-ho! _(Itsekseen, suutuksissa mennessänsä porttia kohti)._ Ja valloittako Venäläiset tämä kaupunk'! Minä olen kuull' ett' veneläis upser' joo hyvi ja maksa hyvi. _(Pois)._
_Kaarle Olavi._
Taas hengitän kuin pääsin tuosta kiukkuisesta karhusta, joka vaatii minulta sellaista, jota minulla ei ole eikä tyydy siihen kuin minulla on! Ohhoh! Jo milt'ei ollut hän iloani peräti pilaamaisillansa noilla kirotuilla kupariplootuillansa!
_(Sota-marsin ääntä kuuluu etäällä. Kaarle kuuntelee innostuksella. Sill'aikaa tulee porvari toisen perästä muurille seisomaan)._
_Kaarle Olavi._
Kas tuo on toista ääntä! Noitten samojen sävelten soidessa kävivät meidän maan jalot sankarit uskon pyhää sotaa Saksan maalla ja taistelivat .. voittivat! -- Niiden soidessa tahdon minäkin taistella, voittaa taikka kuolla, sillä mahdotointa on niitä kuunnellessa peräytyä!
_(Amalia, kukkaisvihkoja kädessä, tulee. Kohta hänen perässänsä toisia nuoria naisia, hekin kantaen kukkia ja kukkaisseppeleitä)._
KUUDES KOHTAUS.
_Kaarle Olavi, Amalia, muut naiset, rakuunat (veneessä) ja porvarit (muurilla)._
_Amalia._
Sinä näytät niin innostuneelta, Kaarle! Silmäsi leimuavat tulta ja kasvosi hehkuvat! --
_Kaarle Olavi._
Voisinko olla innostumatta, armas kaunis serkkuseni. _(Hän antaa äkisti suuta Amalialle)._
_Amalia._
Hyi Kaarle! Mitä sinä teet!
_Kaarle Olavi._
Sen kuin tein tein innostuksessani! Suo siis minulle anteeksi armas serkkuni! -- Kuuletko soitantoa? --
_Amalia._
Miks'en kuulisi.. Ovatpa minulla varsinkin hyvät korvat!
_Kaarle Olavi (Näpistäen Amaliaa korvaan)._
Ja pienet ja kauniit kuin purppura -- simpukat! -- Mutta tuo soitto julistaa, että evesti Burmeister on lähtenyt linnasta. -- Ja kuin on hän tänne ehtinyt, sitte serkkuni! Hei!
_Amalia._
Niin sitte?
_Kaarle Olavi._
Me lähdemme sotaan! Sotaan, Amalia, katselemaan kuinka luodit lentävät vinkuen niinkuin hyttyset kesätiltana!
_Amalia._
Ja sinä voit olla niin iloinen! Minä olen juuri pakahtua murheesta..
_Kaarle Olavi._
Miksi murehdit Amalia?
_Amalia._
Siksi että lähdette kuoleman uhreiksi: sinä, Bartholdus, Aatu, Erkki ja ne toiset kaikki! Varmaan kuolisin surusta jos joku teistä kaatuu! _(Kätkee kasvonsa käsiinsä)._ Voi! Voi! En uskalla sitä ajatellakaan! --
_Kaarle Olavi._
Et kuolisi Amalia, vaan jos vähän itkisit, niin ne kyynelesi putoaisivat haudoillemme virvoittavina niinkuin kasteen helmet kukkien kruunuihin! Älä itke Amalia! En voi sinua nähdä surullisena.
_Amalia._
Taidanko olla itkemättä, kuin ajattelen niitä iloisia hetkiä, joita me nuoret olemme yhdessä viettäneet tanssien ja laulaen.
_Kaarle Olavi._
Jaa, ne olivat tosin suloiset hetket, Amalia! Ne hetket ovat muistoni ihanimmat timantti-päärlyt! Eläköön tanssi ja kaikki nuoret kauniit naiset!
_Amalia._
Ja kuin nyt ajattelen, että kenties näen teidät viimeisen kerran .. voi! voi! --
_Kaarle Olavi._
Ole surutta Amalia! Kallis maamme kutsuu meitä!
_Amalia._
Miksi kutsuu se juuri teitä, minun nuoruuteni ystäviä! -- kutsukoon toisia! Löytyyhän niitä vanhempiakin, jotka paremmin saattavat kuolla kuin te! Hyvä Kaarle! Älkää menkö ensinkään! Jääkää kotia!
_Kaarle Olavi (hennosti nuhdellen)._
Amalia! Amalia! Eikö meidän nuorten ole astuminen ensimäisessä rivissä? Eikö meidän veremme virtaa kerkeämmin ja eikö meidän sydämemme syki vilkkaammin kuin vanhusten? En toki tuntenutkaan serkkuani hänen viime sanotuissa sanoissansa! -- Mutta onpa sinulla kauniita kukkia.
_Amalia._
Anna anteeksi Kaarle, että äsken haastelin hyvin ajattelemattomasti; -- niin ei olisi minun pitänyt puhuman!
_Kaarle Olavi._
Se on sinulle tuhannesti anteeksi annettu Amalia kulta! Vaan anna minulle yksi kukka muistoksi -- taikka kaksi. Toisen kätken sydäntäni vastaan -- toisen lasken hattuuni!
_Amalia._
Saat, saat, jos voit odottaa! Älä luule että me naisetkaan olemme niin tuiki ajattelemattomia, kuin nuoret herrat ehkä luulevat. Ovat isänmaalliset tunteet meidänkin rinnassamme liikkumassa. Uskotkos sitä?
_Kaarle Olavi._
Sen tiedän!
_Amalia._
Kuultuamme, että teidän nyt pitää lähteä sotaan -- ja se tieto levisi ukkosen tulen nopeudella ympäri kaupungin -- sanoimme näin toinen toisillemme: Nyt lähtevät meidän nuoret ystävämme sotaan, sotaan meidän kaikkien yhteisen äitimme kotimaan edestä. Me naiset emme kelpaa sotureiksi, mutta ehkä tuo ilahuttaisi meidän nuoria ystäviämme, jos menisimme rantaan heitä saattamaan. Nyt olemme Heinäkuussa, kaikki luonto vihannoitsee ja laaksoissa kasvaa niin paljon ja niin erinomaisen kauniita kukkaisia. Miks'emme siis voisi viedä heille jokaiselle pientä kukkaisvihkoa muistoksi. Sanottu ja tehty! --
_Kaarle Olavi._
Oi! Olipa se oivallinen ajatus! _(Naisille):_ Helena, Lisette, Cecilia ja mikä teidän kaikkein nimenne lienee, minä kiitän teitä! Tämä teidän ystävyytenne on tuottava meille uskallusta miehuullisesti ryntämään tuhansien kuolojen kitaan! Minä tahtoisin ilossani suudella, syleillä teitä kaikkia! Ja teitä kaikkia nyt syleilen syleissäni tätä ihanaa serkkuani! _(Hän syleilee äkisti Amaliaa)._
_Amalia._
No Kaarle! Kaarle mieletön! Päästä minut! _(Kaarle hellittää hänet)._ -- Oletko riivattu! Mitä ajattelevatkaan nuo ihmiset tuolla vallilla! --
_Kaarle Olavi._
Älä ole milläänsäkään Amalia! _(välillä seisoville)._ Hyvät ystävät ja Wiipurin asujamet! Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että mielisin syleillä teitä kaikkia järjestänsä! Mutta kuin te olette siellä ylhällä muurilla ja minä täällä alhalla, niin syleilen sen sijaan taas tätä suloista serkkuani!
_(Hän aikoo ottaa Amalian syliinsä, mutta Amalia juoksee nauraen pakoon. Myös toiset naiset nauravat. Äsken kuulunut soitanto on muutama hetki sitte vaiennut, mutta nyt kuuluu askelten kaikua lähellä porttia)._
_Kaarle Olavi._
Nyt tulee evesti Burmeister! Nyt tulee tämän kaupungin ja tämän maan etevin sotilas ja puolustaja!
_(Burmeister seuruenensa (johon lukiolaisvänrikit kuuluvat) tulee portista ynnä suuri joukko sotureita. Yksi sotureista kantaa suurta lippua)._
SEITSEMÄS KOHTAUS.
_Edelliset ja tulleet._
_Burmeister._
Hyvää huomenta kauniit kukkaiskauppiaat! _(nyppii kädellänsä Amaliaa leukaan)._ -- Kuningas itse, koko valtakunta ja myös minä -- me kaikki olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa! Ei nyt näille nuorukaisille enää ole tarvis minun kehoitus-sanojani. Teidän kehoituksenne tekee kaikki, kaikki muut kehoitukset tarpeettomiksi ja mitättömiksi! Minä olen yhtä kiitollinen kuin iloinen siitä, että muistitte näitä nuoria ystäviäni. Jaa -- enkö olisi iloinen! -- _(katsoen vallin päällä seisoviin)._ -- Onko yhdellä ainoallakaan sotapäälliköllä milloinkaan ollut sellaista taapikuntaa, kuin minulla? Evesti Burmeister onkin sen taapikuntansa kanssa sangen tyytyväinen ja sentähden tahtoo hän nyt julistaa tämän tyytyväisyytensä teille, rehelliset Wiipurilaiset, sillä teidän keskellänne on tuo nuoriso noussut, kasvannut ja teidän keskuudestanne lähtenyt minun ja isänmaan palvelukseen! Jos joku, jok'ei kuullut heidän miehuullista valaansa, halveksii näitten sotilaitteni nuoruutta, hän katsokoon vaan heidän silmiinsä! Eivätkö heidän rohkeudesta ja innosta kohoavat rintansa tarpeeksi asti osoita, että minulla vaaran hetkenä on oleva heistä suuri apu? _(naisille)._ -- Ja nyt nuoret, jalot neitsyet! Sanokaa jäähyväisenne näille nuorukaisille, joita ajan ankarat temmellykset riistävät pois teidän seurastanne, vieden heitä ilon ja riemun hupaisesta leikistä kunnian ja kuolon hirmuleikkiin. -- Aika kiiruhtaa! Tuolla -- ei aivan kaukana tästä -- raivoo vihollinen! Tuleen sytytetyt majat ja mökit, suitsevat rauniot, äitien valitushuudot ja lasten itku ääneen pyytävät pikaista apua!
_(Amalia ja toiset naiset astuvat esiin ja jakelevat kukkaisvihkojansa lukiolaisvänrikeille, jotka istuttavat niitä hattuihinsa)._
_Burmeister (hymyillen)._
Antakaa minullekin yksi kukka -- yksi ainoa! -- Toden todella -- vanha, harmaapää soturi kadehtii tänä hetkenä noita nuoria vänrikeitä ja soisi vielä olevansa yhtä nuori kuin hekin! -- _(Naurahtaen)_ On tämän elämämme juoksu kuitenkin kummallinen! Selvästi vielä muistan sen ajan, koska minun ei tarvinnut _pyytää_ kukkaista sotaan lähteissäni!
_Amalia (Häveliäästi tarjoten Burmeisterille yhtä kukkaisvihkoa)._
-- Saanko luvan -- herra evesti!
_Burmeister._
Saat toki -- ja kernaasti saatkin! Mutta saanko minä luvan -- vielä kerran olla nuori! _(vastaan-ottaissansa kukkaisvihkoa suutelee hän Amalian kättä)._ -- Mutta juohtui mieleeni jotakin! -- _(Naisille)._ -- Te olette nyt kunnioittaneet meitä kukkaisilla. Voisitteko vielä lisätä hyväntahtoisuuttanne meitä kohti ja suostua yhteen esitykseen, jonka ai'on tehdä teille. Se koskee erittäin näitä nuorukaisia. Jos me voitolla palajamme sodasta, tahdotteko silloin seppelöitä heitä? Ken heistä _ei_ palaja, lupaatteko seppelöitä hänen hautansa? Näin voivat he saada korvauksen niistä seppeleistä, jotka odottivat heitä opin tiellä opin juhlasalissa. Annatteko suostumuksenne tähän esitykseeni? --
_Kaikki Naiset._
Annamme!
_Amalia._
Ja toivomme, että he kaikki palajavat hengissä!
_Burmeister._
Sitä sopii toivoa, vaan sitä ei tiedä. Kuinka onkin; -- muiston seppelöitsemän turpeen alla on hyvä maata ja rauhallista levätä! --
_(Bartholdus Simonis tulee kiiruhtain)._
KAHDEKSAS KOHTAUS.
_Edelliset ja Bartholdus Simonis._
_Bartholdus Simonis (itsekseen)._
En tavannut ketään, jonka haltuun olisin uskaltanut antaa salaisuuteni, ja aika kiiruhtaa...
_Burmeister._
Vänrikki Simonis! Levottomuudella olen odottanut teitä.
_Bartholdus Simonis._
Teidän palvelukseksenne -- kunnioitettava herra evesti! --
_Burmeister (Ottaa soturilta sotalipun)._
Vänrikki Simonis! Katselkaa tuota lippua vähän tarkemmin! Se on kallis, jalo jäännös menneistä ajoista! Monta päivää on se nähnyt, monta kovuutta kestänyt ja ollut -- niinkuin sen liinassa löytyvät reijät osoittavat -- monen luodin esineenä... Ennenkuin se joutui meidän omaksemme on se seurannut Jaakko De la Gardieta ja Kustaa Aatolvia! Se mies, joka sitä tyydyttävällä kelvollisuudella taisteluissa voi kantaa -- hän ei saa liioin olla pelkuri! Vänrikki Simonis! Minä olen valinnut teidän sitä kantamaan, Ottakaa se vastaan! _(Bartholdus Simonis ottaa lipun)._ -- Näin nuorissa käsissä kuin nyt on se tuskin milloinkaan ennen ollut, vaan niinkuin toivon ei myöskään paremmissa! Mutta vahvistakaa kuitenkin kunnian sanallanne, ett'ette petä luottamustani, joka teidän turvaanne uskoi kaiken Suomen kansan kalliimman tavaran -- sen puhtaan ja saastumattoman sota-banérin.
_Bartholdus Simonis (innokkaasti, hetken häveliäästi katsottuansa maahan)._
-- Herra evesti! Taivaan ja maan kautta ja Kaikkivaltiaan kuullessa vannon, ett'ei kenkään ihmisestä syntynyt tätä jaloa lippua riistä minulta niinkauan kuin rinnassani vielä löytyy hengen kipinä jäljellä, mutta kuin minä olen kuollut ja tämä raskastettu liina on minua kuolinvaatteena peittänyt, niin olkoon siinä silloin toinen läsnä, joka sen uudestansa korottaa verisellä tantereella!
_Burmeister (tarjoten kätensä Bartholdolle)._
-- Sananne vastaavat toivooni. Täydellisesti luotan teihin.
_Amalia (antaa kukka-kiehkuran Bartholdolle)._
-- Sinä et saa jäädä kukkaisitta, Bartholdus!
_Bartholdus Simonis._
Kiitos hyvänsuovaisuudestasi Amalia! _(Hiljaan)._ Mutta yksi sananen. Pidä vaari Annasta! Hän onneton on kovin eksynyt ja erhettynyt! Varoita häntä minun puolestani!... Tämän lasken sydämellesi...
_Amalia (katsoo ihmetellen Bartholdoon, mutta vetäiksee sanaakaan lausumatta toisten naisten riviin)._
_Burmeister._
Ja nyt hyvät herrat -- huomatkaa kuinka myötätuuli painattaa haaksemme pursia ja lahden äsken tyyni pinta lainehtii läihkyen. Siis matkaan! Rientäkätte kaunotarten lupaamia seppeleitä ansaitsemaan!
_(Hän menee veneesen. Kaikki Lukiolaisvänrikit rientävät jäähyväisiksi antamaan kättä naisille)._
_Kaarle Olavi (Amalialle)._
Sinä pidät minua vaan kevytmielisenä veitikkana, kaunis serkkuni! Että minussa kuitenkin löytyy vähäsen muutakin kuin veitikkamaisuutta, sen vannon tällä retkellä osoittaakseni! Jää hyvästi armas Amalia! _(Suutelee Amalian kättä)._
_Kaikki Lukiolais-vänrikit (heiluttaen hattujansa)._
Hyvästi rakkaat ystävät!
_(Kiiruhtavat, yhä hattujansa heiluttaen, veneesen. Naiset ja porvarit viittavat huiveilla ja liinoilla. Vene laskee rannalta Lukiolais-vänrikkien seuraavaa marssia laulaessa):_
Nyt taisteluun me riennämme Ja rannat rakkaat jätämme, Kun isänmaa on vaarassa Sit' tulee meidän suojella. Jos elohon Tai kuolohon Tää retkemme Nyt meidät vie -- Ei ollenkaan, Ei ollenkaan Se seikka meitä huoleta, Jos Suomeamme puolustaa Me saamme vaan!
_(Vene menee näkymättömiin. Naiset ja porvarit vetäyvät surumielin pois. Esirippu laskeutuu)._
TOINEN NÄYTÖS.
_Paikka sama kuin ensimäisessä näytöksessä._
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
_Priita Pöyriäinen (yksin)._
Kauan olen elänyt ... olen jo vanhimpia Jumalan luomia koko Wiipurin kaupungissa -- ja pitääkö mun nyt näkemän se suruhetki, että tää kaupunki menee hukkaan! -- Mik' ei tapahtunut Knut Possen aikoina -- se on nyt tapahtuva! -- Voi! ett'ei mieheni enään ole hengissä! Mutta nouskoot kuolleetkin haudoistansa kaupunkia varjelemaan.
_(Alcmannus tulee portista)._
TOINEN KOHTAUS.
_Priita Pöyriäinen ja maisteri Alcmannus._
_Alcmannus._
Päiviä monia teille täti Priita! -- Miksi kurkistelette ulos lahdelle? Voisipa luulla teidän sulhonne purjehtivan siellä.
_Priita._
No, mitä pilkkaa laskettekaan minusta, herra maisteri Alcmannus! Minun sulhoni! Olisitte hänestä puhuneet viisikymmentä vuotta takaperin! Oh! Oh!
_Alcmannus._
Se aika on teille hyvässä muistossa, koska sitä ajatellessa huokaatte niin syvään?
_Priita._
On kyllä. Silloin ottelivat kuningas Sigismundo ja herttua Kaarle ja asiain asema täällä ei ollut valoisampi kuin nytkään. Ah kuitenkin! -- ei niinkään valoisa! -- Laillista kuninkaansa rakasti Wiipuri. Silloin tuli tuo julma herttua ja piiritti kaupungin sekä mannermaan että meren puolelta. -- Kirottu olkoon pormestari Herman Bröijer, sillä hänen kavaluutensa saattoi kaupungin herttuan valtaan! Kirottu hän! -- Näette linnan tuolla. Sinne vetäytyi joukko uskollisia ja niiden joukossa myös... _(keskeyttää lauseensa)._
_Alcmannus._
Teidän sulhonne? Kenties teidän ensimäinen rakastajanne? Enkö arvaa oikein? Recte, rectissime?
_Priita._
Olkoon sen asian laita miten tahansa! Vaan linnaa ei voitu puolustaa -- se antautui ja Kaarle herttua lupasi armoa ja oikeutta sen urhokkaille puolustajille. Mutta noudattiko tämä herra koskaan oikeuden sääntöjä! -- Hän tappoi mahtavimmat heistä ja ripusti heidän päänsä tämän portin päälle!
_Alcmannus._
Ja niitten päitten joukossa löytyi teidän ensimäisen rakastajanne pää? -- Se oli hirmuisesti tehty, oikein crudeliter!
_Priita._
Kuitenkin olivat vihollisemme silloin omia kansalaisiamme -- nyt -- nyt jos sattuisi onnettomuus tapahtumaan! -- mikä meidän kohtalomme? Ja miks'ei se voisi tapahtua tätä nykyä; -- me olemme, herra maisteri, kaupungin parhaimpia puolustajia!
_Alcmannus._
Niin on asian laita, täti Priita! Tuo Burmeister, joka läksi täältä, on monessa kohden moitetta ansaitseva mies! -- Ensin viekoittelee hän nuorisoa, toiseksi saattaa hän sivistykselle häviötä, vieden lukiolaisia sodan teurastuskentälle, kolmanneksi turmelee hän virtutem et disciplinam nostrorum discipulorum, deinde tekee heidät impudentes ja postremo saattaa opettajille indignationem et dolorem. Exempli gratia...
_(Flaschendorff tulee kiireesti portista)._
KOLMAS KOHTAUS.
_Edelliset ja Flaschendorff._
_Flaschendorff._
Hyvä, maister' Alcmannus, -- ett' tapasin teidän. Maksaka pois se pieni rätink' kuin teidän alamaisenne Olavi jäi velkaa! -- Kolmetoist' kupariploottu...
_Alcmannus._
Minäkö maksaisin?
_Flaschendorff._
Niin te ... opettaja alamaisensa synti edest'! Ei muut' kuin kolmetoist' kupariploottu! Ottakaa teinirahast' herra maister' -- Paljo välttämätönt', ett' minä saa ne rahat!
_Alcmannus._
Justitia in omnibus rebus sit justitia! Mutta tuo oli inhumaniter pyydetty! Ja Kaarle Olavi sitte! Asinus et asinarius veritabilis! -- Exempli gratia. -- Kuulkaa herra Flaschendorff. -- Kuin tänään varhain aamulla tapasin tuon Olavi heittiön, niin hän ei ollenkaan tervehtinytkään minua. Koska tästä syystä tartuin hänen kauluksiinsa ja rupesin häntä nuhtelemaan siitä, että hän kantoi miekkaa ja tupsuhattua, niin laski hän ylpeästi kätensä taskuihinsa, sai niin pivollisen herneitä ja heitti ne vasten silmiäni lausuen: "Tässä ovat kaikki ne herneet, joidenka päällä olen ollut polvillani! Puoleksi turmeltuneet reiteni ylistävät hyväntahtoisuuttanne!" -- Niin hän puhui. O tempora! O mores!
_Flaschendorff._