Bartholdus Simonis Historiallis Romantillinen Naytelma Kolmessa
Chapter 5
Kirous!-- Tuumani menneet tyhjiin! -- Pakenevat mieheni jättivät minun! Eikä tässäkään yhtään venettä! --
_Anna._
Gerbert!
_Gerbert._
Anna!
_Anna._
Niin Anna -- koston enkelinä! Nyt täytän valani! Nyt petturi -- nyt! _(Hän tähtää kiväärillänsä)._
_Gerbert (pelvotta)._
Ammu vaan kaunis Annaseni, jos mielit! Palkitse jalosti henkesi pelastukses ja lämmin rakkauteni! -- Katso -- tässä on minullakin pistoli vyössäni, mutta tuhannen kertaa mieluisammin kuolen, kuin että tähtäisin sillä hänen rintansa kohti, jota rakastan! --
_Anna (jonka, kivääri verkkaan vaipuu maata kohden)._
-- Oi! taivaan Jumala!
_Gerbert._
Etkös ammu, Anna kulta?
_Anna._
En ... taida!
_(Bartholdus, miekka kädessä, tulee vasemmalta)._
_Bartholdus Simonis (Gerbertille)._
Haa! -- Vihdoin viimein tapaan etsimäni! kohtaan sinut rintaa rintaa vastaan! -- _(Hän ryntää Gerbertiä vastaan)._
_Gerbert (ottaa pistolin vyöltänsä ja ampuu Bartholdon)._
_Anna (huutaa tuskalla)._
Haa! Gerbert! -- Mitä sinä olet tehnyt!
_Gerbert (osoittaa kädellänsä kaatuneesen Bartholdoon)._
-- Oliko _hänkin_ sinun sulhos? --
_Anna._
Jumalatoin! -- Nyt eivät mitkään voimat maailmassa pelasta sinua kuolemasta. -- _(Hän nostaa tulisesti kiväärinsä ja ampuu)._
_Gerbert (horjahtaa)._
Voi Anna! _(Hän kaatuu. -- Kivääri putoo Annan kädestä ja hän jää vavisten seisomaan)._
_Bartholdus Simonis (kohoaa toisen käsivartensa nojalle)._
-- Silmäni ovat niin sameat .... näköni ..... niin himmeä.... Missä olen?... Ah! Älkää antako heidän riistää meiltä voittoa!
_(Hän vaipuu taas maahan)._
_Anna (heittäiksee polvillensa Bartholdon viereen. Suurella tuskalla)._
-- Bartholdus!
_Bartholdus Simonis (Kohoaa taas käsivartensa nojalle)._
-- Kuka minua huusi?..... Burmeisterko?.... En jaksaa enää herra evesti..... Luoti on ..... sydämessäni.... --
_Anna._
Bartholdus! Älä kuole! Älä jätä minua! --
_Bartholdus Simonis._
Sinä Anna..... Sinäkö se oletkin..... Sinua niin sydämellisesti rakastin!..... Nyt pyydän lupaustasi ..... ett'es koskaan virka kenellekään .... kuinka tämän asian laita oikein .... on ollut. --
_Anna._
Sinä pyydät sellaista lupausta minulta, sinä joka olet -- voi minua! -- rikokseni uhri! --
_Bartholdus Simonis._
Pyydän .... pian!.... Silmäni eivät enää näe sinua ... vastaa pian...
_Anna._
Bartholdus! minä lupaan! Mutta älä kuole! --
_Bartholdus Simonis._
Jumala siunatkoon sinua Anna!.... Muista min.... --
_(Hän vaipuu maahan ja heittää henkensä keveällä huokauksella)._
_Anna._
Bartholdus! Bartholdus! -- Ah! -- Hän ei enää kuule minua! Hän on kuollut -- -- -- kuollut!
_(Tuskistuneena jää hän nojaamaan Bartholdon ruumiin yli. Viime sanoja sanoessansa on hänen hattunsa pudonnut ja hänen tuuheat hiuksensa putoovat vapaina alas hänen olkapäillensä. Sotureita vasemmalta. Kaksi heistä nostavat pois Gerbertin. Vähän kolinaa muurien sisäpuolella. Burmeister ja hänen taapinsa tulee portista. Yksi lukiolaisvänrikeistä kantaa suurta banéria)_
KAHDEKSAS KOHTAUS.
_Edelliset ja tulleet._
_Burmeister._
Mit' ompi täällä tapahtunut? _(Äänettömyys. Sotureille, jotka seisovat alakuloisina)._ -- Miksikä niin surullisna? Vastatkaa! -- _(Äänettömyys. Burmeister astuu muutaman askeleen eteenpäin ja näkee Bartholdon ja Annan)._ -- Haa! -- ompi surma täälläkin tehnyt tehtävänsä ja kuolo saanut saaliinsa! Ken on tuo Manaan mennyt? --
_Kaarle Olavi (tulee kiirusti portista)._
Kuinka onkaan täällä laita? Eikö kukaan voi herra evestille antaa vastausta? _(Huomaa Bartholdon. Hämmästyksellä)._ -- Bartholdus! Ystäväni!
_Burmeister._
Hän. Oi surun surua!
_Kaikki lukiolaisvänrikit._
Hän!
_Burmeister._
Niinkuin mullan mato mielukkaasti hakee parhaan marjan, sen suuremmasta hekkumasta nauttiaksensa, niin tekee ryöstöretkillänsä kuolemakin! _(Annalle)._ -- Vaan kuka olet sinä murhettiva nuorukainen? Lohduttaakseni sinua muistutan, ett' oli ystäväsi matka loistava, jos lyhytkin! -- Vaan kummaa! -- Tuo tukka tuuhea! En sellaista ennen ole nähnyt miehen omaisuutena! -- Ken olet? Vastaa!
_Anna (nousee verkkaan ja juhlallisesti seisomaan ja katsoo lujasti läsnä oleviin)._
_Kaarle Olavi (kummastuen)._
Pormestarin Anna!
_Anna._
Niin olen....
_Burmeister._
Mi salaisuus on tämä!
_Anna._
Herra evesti! Surullinen ja katkera kertomus olisi minulla kerrottavana -- se koskee minua ja minun onneni kohtaloita. Mutta tuon surullisen ohessa voisin myös kertoa toisen kauniin, jalon ja viehättävän kertomuksen -- se koskee häntä, sankarikuolemaan nukkunutta. Kuitenkaan en saata kertoa kumpaistakaan näistä kertomuksista, en saata enkä saa -- sillä lupaus hänelle, vainajalle annettu sitoo kieleni. -- Sen vaan uskallan sanoa, että kaupunki oli vaarassa -- ja hän, hän sen pelasti! -- Mutta millä hinnalla! -- Hänelle se maksoi hengen nuoruuden hellimmässä kukoistuksessa -- minulle tämä hänen pelastustyönsä tuli yhtä kalliiksi -- sillä minulle se maksoi sulhaiseni, lemmittyni! --
_(Hän kätkee kasvonsa käsiinsä)._
_Burmeister (Annalle)._
En tunne, nuori ystäväni, onnes kohtaloita ja lupaus kuolevaiselle on pidettävä pyhänä -- mutta jos oli _hän_ sun ylkäsi, niin sinulla on syytä itkeä ja murhettia! Ei kenkään kerrassaan voi enemmän kadottaa, kuin sinä kadotit! --
_Anna._
Niin.... Itku, murhe -- ne olkoot iloni ja lohdutukseni nyt tästälähin, naimatonna leskenä kuin astelen siks' että haudan rauha toivottu mun sulkee rauhaan rajattomaan! Oi että olisi se hetki läsnä!
_Burmeister._
Vaan tyttö, sinulla myös ompi syytä sulhaisestas kerskata! Ei hän kehnoa tietä mennyt hautahan, vaan sankartietä ikimuistettavaa! Hän samana päivänä kahdessa taistelussa taisteli, voitti kaksi voittoa ja kuoli voittajana. Siinä oli kunniaa kyllin miehelle vanhemmallekin kuin hän!
_(Aurinko nousee ja valaisee seudun ensin vähän, sitte kirkkaasti)._
Tuo aurinko kuin nousee tuolla, lyhyestä unestansa herättyänsä, se nähköön -- tämä harras rukoukseni on vakaa Luoja! -- se nähköön usein tällaisen näön Suomen rannoilla! Niin kauan kuin sen säteet maansa edestä kaatuneitten nuorukaisten kirkkaassa veressä kimaltelevat -- niin kauan kotimaallamme on vahva turva ja jalo henki liikkuu kansassa! -- Mut' jos ne joskus ventomielten vienoa verta lämmittävät -- niin onneton tää maa!
_(Amalia, kukkaisseppeleitä kädessä, ja toisia naisia, samaten kantaen kukkaisseppeleitä -- tulee portista. Jöns Barrus heidän perässänsä. Toisia porvareita näkyy vallilla)._
YHDEKSÄS KOHTAUS.
_Edelliset ja tulleet._
_Amalia (kiiruhtaa Burmeisterin tykö. -- Häveliäästi)._
Herra evesti! Me kuulimme että kahdenkertainen voitto tänään on saavutettu ja että te olette _oikein_ tyytyväinen meidän nuorten ystäviemme kanssa. Kovasti riemastuimme siitä sanomasta ja kiiruhdimme lupaustamme lunastamaan!.... Te muistatte..... _(kumartaen iloisesti)._ -- Nyt, herra evesti!... _(katsottuaan pitkään Burmeisteriin)_... Vaan mikä!.. Eikö nyt ole ilon päivä? _(katsoo ympärillensä, näkee Bartholdon ja Annan ja säikähtyy)._ -- Ah! -- Anna! Bartholdus!
_(Myös toiset naiset osoittavat suruansa)._
_Jöns Barrus (astuen esiin)._
Oi Herran päivät! _(Hän jää seisomaan kädet ristissä)._
_Kaarle Olavi (tarttuu Amalian käteen. Hiljaan, mutta vilkkaasti Amalialle)_
-- Pitäisitkö minusta enemmän, Amalia, jos näkisit minun tuollaisena, verisenä, kaatuneena?
_Amalia (Katsoen hämmästyksellä Kaarleen)._
Sitte kuolisin, jos sinäkin Kaarle...
_Kaarle Olavi (keskeyttäen)._
Hyvä... Jos olisit suonut minun tuollaisena näkeväsi -- niin olisit mun pian sellaisena saanut nähdä!
_Anna (kyyneleissä)._
Amalia kulta! Anna minulle yks' seppele! -- _(Saatuansa Amalialta seppeleen polvistuu hän Bartholdon viereen ja silittää hänen hiuksensa pois otsalta)._ -- Oi armaani! kuinka vaalea on otsasi ja kylmä! Suo minun tehdä tämä rakkauden osoitus sinulle -- suo särjettyjen kukkain toinen toisiaan suudella! _(Hän seppelöitsee Bartholdon)._ -- Ja nyt jäähyväiseksi yksi suudelma! -- ensimmäinen ja -- viimeinen! _(Hän suutelee pitkään Bartholdoa ja jää sitte polvistumaan hänen viereensä)._
_Burmeister._
Yksi vaate vielä puuttuu tuohon kauniin kuolinpukuun. Se ei saa siinä puuttua! Hän toivoi itse sen vaipan alla nukahtaa -- tahtonsa pitää täytettämän! -- Mä viimeisen teen hälle kunnian.
_(Hän ottaa suuren banérin ja peittää Bartholdon sillä, kuitenkin niin että hänen päänsä jää paljaaksi. Burmeisterin tätä tehdessä laskevat kaikki sotilaat muut vähemmät liput sekä aseensa alaspäin maata kohti)._
MELODRAMI.
_Anna (hiljaan ja hellästi)._
Niin lepää, lepää kultain rauhassa Ja nuku levollisna haudassa! Jos joskus kuulet äänen kuiskaavan, Sun turpees alle tykös tunkeevan, Niin silloin rakkauttas muistuttelen Ja lepoon päästäkseni toivottelen. Vaan koska muiston kukka surkastuu Sun haudallas ja kuihtuu, lakastuu, Niin silloin, silloin lakastunut on Ja rientää luokses -- kultas onneton! --
_(Esirippu laskeutuu)._
End of Project Gutenberg's Bartholdus Simonis, by Evald Ferdinand Jahnsson