Chapter 3

"Jesus Kristus ja hänen pyhä äitinsä olkoon kiitetty! Kaikkein rakkahin Magda! Kuinka voit sinä ja kuinka kotona voidaan? Sinä saat olla rauhassa lämpimässä vuoteessasi kuin minun pitää tapella tässä kauheassa sodassa. Me olemme olleet suuren linnoituksen luona, jonka nimi on Metz, ja siellä oli suuri tappelu, ja minä olen antanut ranskalaisille selkään, niin että koko jalka-ja tykkiväki on sitä ihmetellyt. Ja kenraali itse on ihmetellyt ja sanonut, että minä olen voittanut tappelun ja antanut minulle ristin. Nyt kunnioittavat sekä upseerit että alaupseerit minua suuresti, ja harvoin he haukkuvat minua. Niin marssimme eteenpäin ja niin oli toinen tappelu, mutta minä olen unohtanut kaupungin nimen, ja siellä annoin minä myöskin ranskalaisille selkään ja valloitin neljännen lipun ja hyvin hienon everstin nostin minä satulasta ja otin vangiksi. Mutta kun meidän rykmenttimme nyt lähetetään kotia, niin on alaupseeri sanonut minulle, että minun tulee kirjoittaa pyyntö ja jäädä sotajoukkoon, sillä harvoin tosin saa maata sodassa, mutta sitä vastoin on runsaasti ruokaa, ja viiniä on saatavana joka paikassa, sillä väestö on rikasta. Joka kerta kuin me olemme polttaneet kylän, emme ole säästäneet lapsia tahi vaimoja enkä minä myöskään. Kirkkoja olemme myöskin vähän kärventäneet, sen tähden, että väki täällä on katoolilaista. Jotenkin moni niistä tuli samalla kertaa paistetuksi. Nyt menemme itse keisaria vastaan ja sitten loppuu sota. Mutta katso sinä talon ja Franekin perään, sillä jos et sinä sitä tee, niin puhkaisen minä sinulta mahan, niin että sinä opit tuntemaan, millainen mies minä olen. Minä suljen sinut Jumalan huomaan.

Bartek Slovik."

Bartek oli mieltynyt sotaan ja alkoi sitä pitää aivan kuin käsityönä. Hän oli saanut suuren itseluottamuksen ja meni tappeluun niin kuin hän ennen oli mennyt työhönsä kotona Pognembinissä. Joka tappelun jälkeen lensi mitalia ja ristiä hänen rintaansa, ja vaikkei hänestä tullut alaupseeria, pidettiin häntä yleisesti rykmentin arvokkaimpana sotamiehenä. Hän oli aina tottelevainen niin kuin ennen ja hänellä oli koko se sokea rohkeus, joka on ihmisellä, joka ei välitä vaarasta ollenkaan. Tämä rohkeus ei nyt enää, niin kuin alussa, syntynyt raivosta. Nyt sillä oli perustuksensa sotamiehen käytännössä ja itseluottamuksessa. Sitä paitsi kestivät hänen jättiläisvoimansa helposti kaikki ponnistukset, marssit ja vaivat. Hänen toverinsa uupuivat hänen sivullaan, hänelle itselleen ei koskaan tapahtunut mitään vahinkoa; hän tuli yhä hurjemmaksi ja muuttui aina julmemmaksi preussiläiseksi sotamieheksi. Nyt hän ei enää tyytynyt antamaan ranskalaisille selkään, vaan hän vihasikin heitä samalla. Myöskin hänen muut näkökantansa muuttuivat. Hänestä tuli sotilas kiireestä kantapäähän saakka ja sokeasti hän ihmetteli arvossa ylempiä.

Seuraavassa kirjeessä kirjoitti hän Magdalle:

"Wojtek revittiin keskeltä kahtia, mutta sitä juuri sanotaankin sodaksi, ymmärrätkös? Hän olikin lurjus, sillä hän sanoi, että saksalaiset olivat ranskalaisia, kuin he kuitenkin ovat ranskalaisia ja me olemme saksalaisia".

Magda moitti häntä niin hyvin kuin voi ja vastasi hänen molempiin kirjeihinsä:

"Rakkain Bartek! Sinä, joka olet minuun vihitty pyhän alttarin edessä! Jumala rankaisee sinua! Sinä itse olet pakanallinen koira, kuin sinä yhdessä tuon roistoväen kanssa tapat katoolilaisia. Sinä että ymmärrä, että seuralaisesi ovat luteerilaisia, ja sinä, katoolilainen, autat heitä. Sinä tahdot sotaa, maankuljeksija, sillä silloin sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin tapella, juoda ja tehdä väärin muille. Sinun ei enää tarvitse paastota, vaan polttaa kirkkoja. Jospa tulisitkin helvetissä paistetuksi, kuin vielä lisäksi ylvästelet kaikesta tuosta, etkä säästä vanhuksia etkä lapsia. Ajattele sentään, mitä on kultakirjaimilla Puolan kansalle kirjoitettuna meidän pyhässä uskossamme, maailman alusta tuomiopäivään saakka, jona päivänä korkein Jumala ei sääli sellaisia konnia, ja varo itseäsi turkkilainen, etten ruhjoa pääkalloasi. Minä lähetän sinulle viisi taaleria, vaikka puutteeni onkin suuri, sillä minä tuskin voin tulla toimeen ja talous menee taakse päin. Minä syleilen sinua rakas Bartek.

Sinun Magdasi."

Tämän kirjeen sisällys ei tehnyt suurta vaikutusta Bartekiin. Akka ei ymmärrä virka-asioita, vaan sekaantuu kaikkeen, ajatteli hän. Ja hän soti vanhalla tavallaan. Hän kunnosti itseään melkein joka tappelussa, niin että hän tuli vieläkin etevämpäin miesten huomioon, kuin Steinmetzin. Kuin vihdoinkin suuresti harvenneet Posenin rykmentit lähetettiin pois, syvälle Saksanmaahan, jätti hän alaupseerin neuvosta pyynnön ja jäi sotaväkeen. Sen tähden oli hän joutunut Pariisin edustalle.

Hänen kirjeensä olivat täynnä ranskalaisten halveksimista. "Joka ainoassa tappelussa pötkivät he pakoon kuin jänikset". Se olikin totta. Mutta piiritys ei häntä miellyttänyt ollenkaan. Pariisin luona täytyi hänen maata kokonaisia päiviä juoksuhaudoissa ja kuunnella tykkien jyskettä. Usein piti tehdä vallituksia, ja hän tuli sateesta märäksi. Sitä paitsi ikävöi hän vanhaa rykmenttiään. Siinä, mihin hän nyt omasta tahdostaan oli siirretty, oli hänen toverinaan suurimmaksi osaksi saksalaisia. Hän oli tosin oppinut vähän saksaa kotona tehtaissa, mutta varsin vähän. Nyt alkoi hän sitä äkkiä oppia. Kuitenkin kutsuttiin häntä rykmentissä puolalaiseksi häräksi, ja ainoastaan hänen kunniamerkkinsä ja suuret nyrkkinsä suojelivat häntä pahemmasta pilasta. Muutamien tappelujen jälkeen hän kuitenkin saavutti uusien toveriensa kunnioituksen ja alkoi vähitellen perehtyä heidän seuraansa. Vihdoin alettiin häntä pitää omana miehenä, niin paljon kunniaa hankki hän rykmentille. Bartek piti sitä aina loukkauksena, jos joku puolan kielellä kutsui häntä "Niemieriksi"--saksalaiseksi,--mutta itse kutsui hän itseään ranskalaisiin nähden "Ein Deutscher" (saksalainen). Se oli hänen mielestään ihan toista ja sitä paitsi hän ei tahtonut olla kaikkia muita pahempi.

Tapahtui seikka, joka olisi antanut hänelle paljon ajattelemista, jollei ajatteleminen yleensä olisi ollut niin vaivaloista hänen sankariaivoilleen. Kerran komennettiin pari komppaniaa hänen rykmentistään muutamia ranskalaisia joukkoja vastaan. Asetuttiin väijyksiin ja ranskalaiset joutuivat kiinni. Mutta tällä kertaa ei Bartek nähnyt punalakkisia, jotka ensi laukauksen kuultuaan läksivät pakoon, sillä osastoon kuului vanhoja sotilaita, yhden ja toisen rykmentin sekä muukalaislegionan jätteitä. Vaikka he olivat piiritetyt, puolustivat he itseään yksipäisesti ja tekivät vihdoin pistinhyökkäyksen murtaakseen itselleen tien preussiläisten sotamiesten rivien läpi, jotka ympäröivät heidät. He hyökkäsivät niin kiivaasti, että osa pääsi läpi eivätkä muutkaan antautuneet eläviltä, sillä he tiesivät, mikä kohtalo heitä odotti. Se komppania, jossa Bartek palveli, sai sen tähden kiinni vaan kaksi. Iltasella pantiin he metsänvartijan tupaan. Seuraavana päivänä he ammuttaisiin. Muutamia sotamiehiä oli ulkopuolella vahdissa, Bartek sijoitettiin tupaan käsistään sidottujen vankien luo, lähelle ikkunaa, jonka ruudut oli rikki lyöty.

Toinen vangeista oli vanhanpuoleinen mies; hänen viiksensä olivat harmahtavat ja kasvonsa eivät näyttäneet pitävän väliä mistään. Toinen näytti olevan vähän kolmannella kymmenellä, parta oli tuskin päässyt kasvamisen alkuun ylähuulessa, ja hänen kasvonsa olivat pikemmin tytön, kuin sotamiehen kasvon kaltaiset.

--Vai niin, tässä on nyt kaiken loppu,--sanoi nuorempi hetken kuluttua,--kuula otsan läpi; ... sitten on loppu!

Bartek sai iskun, niin että kivääri kolisi hänen käsissään;--nuori mies puhui puolan kieltä.

--Minä en välitä mistään mitään,--vastasi toinen halveksivalla äänellä.--Jumala tietäköön, että kaikki on minulle aivan yhdentekevää. Minä olen jo kärsinyt niin paljon, että minulla on jo siitä tarpeeksi.

Bartekin sydän tykytti kiivaammin univormun alla.

--Tulehan nyt kerrankin järkihisi--ryhtyi vanhus uudestaan puheesen, --mitään ei voi tehdä. Kuin sinä pelkäät, niin koeta ajatella jotakin muuta, tahi pane maata. Elämä on kurjaa. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, en minä välitä mistään.

--Minun tekee niin pahaa äitini tähden,--vastasi siihen nuorempi.

Hillitäkseen mielenliikutustaan ja rohkaistakseen itseään, hän alkoi viheltää. Yht'äkkiä keskeytti hän ja huusi hurjassa epätoivossa:

--Oi Jumalani sentään, ... enhän edes ole sanonut jäähyväisiä hänelle!

--Olet siis lähtenyt salaa kotoasi?

--Olen. Minä ajattelin, että saksalaiset kyllä joutuisivat tappiolle, ja siitä olisi apua kotolaisilleni siellä Posenissa.

--Niin minäkin ajattelin...

Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen sanansa sekaantuivat tuulen huminaan.

Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira. Nurkassa, tuulen suojassa oleva lamppu heijasti epätasaista valoa tupaan, mutta Bartek juuri ikkunan vieressä oli kokonaan pimeässä.

Kenties olikin parasta, etteivät vangit nähneet hänen kasvojaan. Hänen tilansa oli varsin kummallinen. Alussa valtasi hänet kummeksiminen ja hän tuijotti levitetyin silmin vankeihin, samalla kuin hän turhaan koetti ymmärtää, mistä he puhuivat. Olivathan he tulleet antamaan saksalaisille selkään Posenissa olevien kotolaisten eduksi, ja hän taas kuritti ranskalaisia aivan samassa tarkoituksessa! Mitä se merkitsi? Mitä hän, mies parka, ajattelisi kaikesta tuosta? Puhuttelisiko hän heitä sanoakseen heille, että hän oli heidän kansalaisiaan, ja että hän sääli heitä. Tuntui aivan kuin hänen henkeään olisi ahdistanut. Mitä hän sitten sanoisi heille? Vapauttaisiko hän heidät kenties? Mutta silloin hän itse tulisi ammutuksi! Mikä kumma sitten vaivaa häntä? Sääli on vähällä tukehduttaa hänet, niin että hän ei voi pysyä paikallaan.

Tavaton, ihmeellisen voimakas kaipaus tulee lentäen häntä vastaan-- juuri kotoa Pognembinistä. Tuntematon ääni hänen sotilasrinnassaan huutaa hänen sydämmensä syvyydestä: "Bartek, vapauta kansalaisesi! Nehän ovat omaa kansaasi!" Ja samalla kaipaa hänen sydämmensä kotia, Magdaa ja Pognembiniä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Nyt hän on saanut tarpeeksensa Ranskasta, sodasta ja tappeluista. Aina selvemmin kuuluu ääni: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Kirotkoon Jumala koko tämän sodan! Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus:

--"Bartek, vapauta kansalaisesi!"

Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies, karkaisi? Ei koskaan!

Metsän suhina käy yhä kovemmaksi ja tuulen puuskat ulvovat yhä surkeammin.

Silloin lausuu vanhempi vangeista yht'äkkiä:

--On aivan sama tuuli kuin kotona meillä syksyllä...

--Jätä minut rauhaan!--rukoilee nuorempi tuskallisella äänellä. Mutta kohta sen jälkeen uudistaa hän koneellisesti sanat: "Kotona, kotona! Oi, Jumala varjelkoon meitä!"

Syvä huokaus sulautui tuulen suhinaan ja vangit ovat taas ääneti.

Väristys jäätää Bartekia. On harmittavaa, kuin ei voi selvittää itselleen, mikä oikeastaan vaivaa. Vaikkei Bartek koskaan ennen ollut mitään varastanut, niin tuntui hänestä kuitenkin kuin jos hän nyt olisi niin tehnyt, ja kuin jos hän pelkäisi joutuvansa kiinni. Ei mikään uhkaa häntä, ja kuitenkin hän pelkää. Jalat vapisevat hänen allaan, kivääri on kärsimättömän raskas, ja jotakin lämmintä kohoaa hänen kulkkuunsa kuin pidätetty itku. Tapahtuuko se Magdan tahi Pognembinin tähden? Molempien tähden tietysti, mutta nuori vanki käy myös niin hänen sääliksensä, ettei hän tiedä mitä tehdä.

Väliin tuntuu hänestä, kuin jos hän nukkuisi ja näkisi unta. Tuulen puuskat ulkona käyvät yhä voimakkaammiksi ja tuulen suhinassa kuulee hän yhä selvemmin merkilliset äänet.

Yht'äkkiä kohoaa joka hiuskarva hänen päässään. Hän on näkevinään jotakin metsän syvässä, kosteassa pimennossa, joka huokaa ja nyyhkyttää ja alati huutaa: "kotona, kotona meillä!"

Bartek alkaa pelätä ja lyö kiväärin päällä alttiaan, tointuakseen. Niin tulee hän taas tuntoihinsa. Hän katselee ympärilleen, vangit lepäävät nurkassa, lamppu leimuaa, tuuli ulvoo, kaikki on niin kuin tulee olla. Valo lankeaa nyt suorastaan nuoren vangin kasvoille, täydellisille lapsen- ja tytönkasvoille. Hänen silmänsä ovat kiinni ja olkia on hänellä pään-alusenaan. Hän näyttää jo kuolleelta.

Niin pitkälle kuin Bartek voi muistella taaksepäin, ei sääli ollut koskaan häntä niin vaivannut kuin nyt. On aivan selvää, että jokin painaltaa hänen kurkkuaan, on aivan varmaa, että itku kohoaa hänen rinnastaan.

Vanhempi vanki kääntyy vaivoin toiselle korvalleen ja sanoo:

--Hyvää yötä, Wladek.

Hiljaisuus syntyy. Kuluu tunti ja Bartek voi hyvin pahoin. Tuuli soi kuin urut kotona Pognembinin kirkossa. Vangit makaavat äänettöminä. Yht'äkkiä nousee nuorempi kyynäspäälleen ja huutaa:

--Kaarle!

--Mitä tahdot?

--Sinä et nuku?

--En!

--Niin, tiedätkös, sano niitä tahdot, mutta nyt minä haluan rukoilla.

--No, rukoile sitten!

--Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas...

Nyyhkytys keskeytti nuoren miehen, mutta kuitenkin saattoi kuulla, kuinka katkennut ääni jatkoi:

--Tapah... tukoon... sinun... tahtos...!

Oi, Jesus, jokin alkaa huutaa Bartekin rinnassa, oi Jesus!

Ei, nyt hän ei enää kestä kauempaa! Vielä hetkinen, ja hänen täytyy huutaa: "Herra, tässä minä olen!" Niin, ulos ikkunasta, metsään... Tapahtukoon mitä tahansa!

Silloin kuuluu vakaita askeleita etehisestä, patrulli tulee alaupseerin kanssa. Vahdin muutto!

Seuraavana päivänä oli Bartek päissään päivän noususta aikain. Seuraavana päivänä samoin.

* * * * *

Sitten alkoi uusia vaivoja, taisteluja ja marsseja. Minun on rakasta ilmoittaa, että sankarini saavutti jälleen henkisen tasapainonsa. Tästä yöstä jäi hänelle vaan vähäinen rakkaus pulloon. Muutoin oli hän taisteluissa sama kuin ennenkin. Voitto seurasi häntä.

VI.

Kului taas muutamia kuukausia, ja kevät oli pitkälle joutunut. Pognembinissä kukkivat kirsikkapuut puutarhoissa ja runsaat lehdet peittivät niitä, samalla kuin voimakas talvivilja viheriöitsi kedoilla. Eräänä päivänä istui Magda töllinsä ulkopuolella ja kuori muutamia huonoja perunoita päivällisiksi. Ne olivat jo alkaneet itää, ja sopivat paremmin eläinten, kuin ihmisten ruo'aksi. Mutta talven loppuhan olikin, eikä puute ja kurjuus yleensäkään ollut niin vähäinen Pognembinissä. Sen saattoi nähdä Magdan kasvoista, jotka olivat surulliset ja tuskaa täynnä. Kenties sitä karkoittaakseen hän pani silmänsä kiinni ja alkoi laulaa ohuella, vaivaantuneella äänellään erästä puolalaista kansanlaulua, joka kertoi sotaan lähteneestä aviomiehestä ja hänen uskollisesta vaimostaan.

Varpuset visersivät kirsikkapuissa, niin kuin jos he olisivat tahtoneet voittaa hänen äänensä. Laulaessaan katseli hän milloin miettivänä koiraa, joka lepäsi auringon paisteessa, milloin maantielle, joka kulki hänen töllinsä ohi, milloin polulle, joka maantieltä kierteli puutarhan ja peltojen läpi. Mahdollisesti katseli Magda polulle, sen tähden että se vei rautatien asemalle, ja tänään tapahtui, ettei hän turhaan tähystellytkään. Kaukaa näkyi haahmo. Vaimo varjosti käsillään silmiänsä, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä aurinko sokaisi häntä. Sitä vastoin heräsi koira, kohotti päätään, murisi ja alkoi haistella ympärilleen ja nosti korvansa pystyyn. Samalla kertaa kuuli Magda epäselviä laulun sanoja. Heti hypähti koira ylös ja ryntäsi täydessä juoksussa miestä vastaan, joka lähestyi. Silloin kalpeni Magda vähän.

--Bartek!--eihän se voinut vaan olla Bartek!

Hän nousi ylös niin kiivaasti, että hän kaasi peruna-astian kumoon. Ei ollut enää epäilystä ollenkaan. Koira hyppeli iloisesti tulijaa vastaan. Vaimo riensi häntä vastaan ottamaan ja huusi iloissaan niin kovasti kuin voi:

--Bartek! Bartek!

--Niin, Magda! Niin, minä itse se olen!--vastasi Bartek käyttäen kättään puhelutorvena ääntään vahvistaakseen, samalla kuin hän kiiruhti askeleitaan. Hän avasi puutarhan veräjän, horjahti poikkipuuta vasten niin, että hän oli vähällä kaatua kumoon ja heittäytyi vaimonsa kaulaan.

Sitten alkoi vaimo innokkaasti kertoa:

--Ja minä, joka luulin, ettet enää ollenkaan palaisi kotia. Luulin, että ne kyllä olivat sinut tappaneet. Kuinka sinä voit? Anna kuin katselen sinua! Oi, kuinka sinä olet tullut rumaksi. Voi sentään niitä julmureita! Hyvä Jumala! Hän on tullut kotia! Hän on tullut kotia!

Sitä puhuessaan otti hän kätensä hänen kaulaltaan, katseli häntä ja hetttäytyi uudestaan hänen kaulaansa.

--Niin, hän on tullut kotia! Jumala olkoon kiitetty! Kaikkein rakkain Bartekini! Mutta astuhan sisään. Franek on koulussa. Saksalaisten opettajien tähden on siellä lasten vaikea käydä, mutta muutoin on poika reipas. Ja hänellä on ihan samallaiset silmät kuin sinulla. Niin, jo sinun olikin aika palata kotia. Toimeentulo on täällä vaikeaa. Hyvin vaikeaa, sanon sinulle. Talous menee taaksepäin. Läävän katosta pääsee vesi sisään. Mitä on tehtävä? Bartek, Bartek!--Minä sain sinut kuitenkin vielä nähdä! Millaisessa pulassa minä olenkaan ollut siemenviljan tähden! Czermienickin väki, naapurimme, ovat auttaneet minua. Mutta sinä olet kai terve? Kuinka sentään olen iloinen! Jumala on suojellut sinua. No, astuhan sisään! Mutta, älähän!--Sinustahan on tullut ihan kuin toinen ihminen. Mikä sinua vaivaa? Jumalan tähden, Bartek!

Vasta nyt oli Magda huomannut suuren arven, joka kulki suoraan Bartekin naaman yli vasemmasta ohimosta partaan saakka.

--Se ei ole mitään! Se oli vaan eräs ratsumies, joka sen naarmun teki, mutta kyllä minäkin häntä naarmusin. Minä olen ollut lasareetissa.

--Ah, hyvä Jumala!

--Vähät siitä.

--Niinhän olet laihtunut kuin kuolema.

--Ei väliä!--sanoi Bartek.

Hän oli todellakin laihtunut, auringon paahtama ja ryysyissä. Todellinen sankari! Ja niin hän horjahti.

--Oletko päissäsi?

--Hä,--olen vaan hiukan heikko.

Heikko hän kyllä oli, mutta juovuksissa myöskin. Hänelle, joka oli niin voipunut, olisi viinaryyppy ollut kylliksi, mutta asemalla oli hän saanut kokonaista neljä. Mutta hänelläpä olikin todellisen sankarin koko innostus. Ja sellainen ulkonäkö sitten! Sellaista ei hänellä koskaan ennen ollut.

--Ei väliä--uudisti hän.--Nyt ollaan päästy sodasta. Nyt olen minä herra, ymmärrätkös sitä? Näetkös näitä?--Sitä sanoessaan viittasi hän risteihinsä ja mitaleihinsa.--Näetkö näitä! Tiedätkö, mikä mies minä olen? Mitä? Links![1] Rechts![1] Heu! Stroh! heiniä, olkia, heiniä, olkia,--seis!

[1] Vasempaan! Oikeaan!

Viimeisen seis, huusi hän niin kovalla äänellä, että vaimo peräytyi muutaman askeleen.

--Oletko hullu?

--No, kuinka sinä voit, Magda? Osaatko ranskaa raukka, vai? Musiu? Musiu! Kuka on musiu? Minä ole musiu[1], tiedätkös sen?

[1] Tarkoittaa ranskalaista sanaa _monsieur_, herra.

--Ihminen, mikä sinua vaivaa?

--Niin, ällistele sinä! Was? Done diner! ymmärrätkös?

Magdan otsalle alkoi myrsky lähestyä.

--Mitä kieltä sinä höpiset? Etkö ymmärrä enää puolan kieltä? Niin kyllä, minulla oli oikein. Mitä ne ovat sinulle tehneetkään?

--Anna minulle jotakin syödäkseni!

--Mene sisään!

Jokainen komennussana teki Bartekiin sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut ollenkaan vastustaa. Hän ojensi itseänsä vastentahtoisesti, asetti käsivartensa sivuille, teki puolikäännöksen ja marssi sisään. Hän tointui vasta ovella ja alkoi kummeksien katsella Magdaa.

--No mutta, mikä sinua vaivaa, Magda?

--Mene sisään, mars!

Hän meni sisään, mutta kaatui kynnyksellä.

Viina oli noussut kovin hänen päähänsä. Hän lauleli ja etsi silmillään töllistä Franekia. Hän huuteli hänelle: Morgen Kerl![1], vaikkei Franckia ollenkaan ollut sisällä. Sitten alkoi hän nauraa, otti pitkän harppauksen, sitten kaksi lyhyttä, huusi hurraata ja kaatui pitkin pituuttaan penkille.

[1] Huomenta, mies!

Iltasella heräsi hän selvänä ja voimistuneena. Hän tervehti Franekia, kerjäsi itselleen muutamia kolikoita Magdalta ja meni sankariretkelleen kyläkrouviin.

Huhut hänen urhotöistään olivat saapuneet hänen kotiseudulleen jo kauan ennen hänen tuloaan, niitten sotilasten kautta Pognembinistä, jotka olivat aikaisemmin palanneet. Kuin nyt kuultiin, että Gravelotten sankari oli krouvissa, riensivät kaikki, jotka kynsilleen kykenivät hänen entisten toveriensa kanssa häntä sinne katsomaan.

Bartek istuu pöydän päässä, eikä kukaan olisi voinut häntä nyt tuntea. Hän, joka ennen oli niin ujo, lyö nyt nyrkkiä pöytään, kehuu ja ylpeilee kuin riikinkukko.

--Muistatteko toverit, kuinka minä annoin ranskalaisille selkään ja mitä Steinmetz sanoi?

--Sen kyllä muistamme.

--Puhuttiin niin paljon ranskalaisista ja meitä niin pelotettiin, ja kuitenkin he olivat oikeita jäniksiä.--Was! Heinää ne purevat aivan kuin jänikset ja juoksevat käpälämäkeen. Mutta olutta he eivät juo, sitä vastoin aikalailla viiniä.

--Niin, se on totta.

--Kuin me kerran poltimme kylän, niin he vääntelivät käsiään ja huusivat heti: pitié, pitié! joka muka merkitsisi, että he tahtoivat antaa meille jotakin juotavaa (puolalainen sanasutkaus), jos antaisimme heidän olla rauhassa, mutta siitä emme välittäneet.

--Vai niin, heidän puhettaan voipi sitten ymmärtää?--kysyi muudan nuori poika.

--Sinä et sitä ymmärrä, sillä sinä olet tyhmä, mutta minä ymmärrän.

--Done djengi, ymmärrätkö sitä?

--Mitä se on?

--Mutta oletteko nähneet Pariisia? Siellä oli tappelu toisensa jälkeen, ja me voitimme jok'ikisessä. Heillä ei ole hyvää komentoa, niin sanoivat kaikki. Upseerit ovat kehnoja, mutta meidän, ne olivat hyviä.

Vanha Maciej Kierz, järkevä tilanomistaja Pognembinissä, alkoi pudistaa päätään ja sanoi:

--Niin, saksalaiset ovat tosin voittaneet kauheassa sodassa, ja me olemme auttaneet heitä, mutta mitä siitä seuraa meille, sen tietää Jumala yksin.

Bartek tuijotti häneen avoimin silmin ja sanoi:

--Mitä lörpötystä tuo on?

--Eivätkä saksalaiset ole meitä juuri suuresti kiittäneet avusta, sillä nyt kohottavat he nenäänsä taivasta kohti, niin kuin heitä ei enää Jumala hallitsisikaan. Niin, meille tekevät he kerran vielä enemmän vääryyttä, ja sitä he oikeastaan jo nytkin tekevät.

--Se on vale--sanoi Bartek.

Pognembinissä oli vanhalla Kierzillä sellainen valta, että koko kylä ajatteli hänen päänsä mukaan, ja olisi ollut tyhmänrohkeaa vastustaa häntä; mutta nyt Bartek oli sankari ja itse jonkinlainen valta. Ja kuitenkin katseltiin häntä nyt kummastellen, melkein katkeruudella.

--Tahdotko ruveta riitelemään Maciejn kanssa? Mitä, mitä sinä tahdot?

--Mitä minä Maciejsta välitän! Minä olen puhunut paljon mahtavampien ihmisten kanssa, ymmärrättekö? Toverit! Enkö ole puhunut Steinmetzin kanssa,--was? Uskokoon Maciej mitä hän tahtoo. Saattepa nähdä, että meidän olomme käy paremmaksi.

Maciej katsoi hetken aikaa sankaria.

--Oi, sinua raukkaa!--sanoi hän.

Bartek löi nyrkillä pöytään niin, että kaikki pullot ja lasit tanssivat.

--Still, der Kerl da![1] Heu, Stroh!

[1] Hiljaa mies!

--Pysy alallasi, äläkä ylvästele. Tiedustele asian laitaa hänen arvoisuudeltaan papilta, tahi myöskin armolliselta kartanon herralta.

--Onko hänen arvoisuutensa kenties ollut sodassa? Tahi armollinen herra? Mutta minä olen ollut siellä. Älkää uskoko häntä, toverit. Nyt vasta alkavat he pitää meitä arvossa. Kuka on voittanut taistelun? Sen olemme me tehneet. Sen olen minä tehnyt. Pyydän minä heiltä nyt mitä tahansa, sen he kyllä minulle antavat. Jos tahtoisin tulla maanomistajaksi Ranskassa, voisin tulla. Hallitus kyllä tietää, kuka on antanut ranskalaisille selkään. Meidän rykmenttimme olivat parhaat, seisoi raporteissa. Nyt ovat puolalaiset voitolla, ymmärrättekö sitä?

Kierz viittasi kieltäen kädellään, nousi ylös ja läksi pois. Bartek oli nyt myöskin voittanut valtiollisella taistelutantereella. Nuoret pojat, jotka olivat jääneet jälelle, katselivat häntä ihmetellen ja kunnioittaen, ja niin hän sanoi: