Part 7

"Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet, onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä. Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin, sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten. Kun sua, Hip hyvä, katselen -- oot sinä taiteilija suuri, viisaampi _medicus_ Tellusta konsaan ei kiertänyt liene, Rinnalla sun -- myös suurena hän -- käy mainio Kastor[1] ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä, ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit. Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä, polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon."

[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.

Urban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan "runoilijatarta"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin kultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli liikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti tasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli hyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa sattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.

Nauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja aikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.

Täytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten liikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen kaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring rupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin viikon.

Barbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai hänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen nurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.

Mutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat hänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin järjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä sekä tanssia että leikkiä.

Niine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen. Haavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa Sundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että sotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi: "Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!"

Barbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun kättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä täällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut hauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa, missä sai nauttia -- unelmoida -- ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti elämässä ja mikä nyt -- voimakkaammin kuin ennen -- kehoitti häntä laittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä -- se oli jotakin liian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi aavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki lennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:

"Immer höher muss ich steigen, immer weiter muss ich schauen."

Samassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia! Iso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin. Kokonainen pommitus.

Ja näyttämöltä huusi Urban Freide:

"Eläköön Barbro Berting, eläköön!"

Voimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli täynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista kävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä. Sitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.

Hän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua, jotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa taittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän asetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa hiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin arasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia, mutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat hänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku Verdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien yrttitarhassa.

Barbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista, mutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli useita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää yötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:

"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle."

Barbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo silitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.

"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa, nimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'."

Sitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita, muutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon säde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.

Kohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat kuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.

"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön, _jos_ tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.

Naukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen, mutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja kuiskivia ääniä.

Barbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää kurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja rientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti tuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa perästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen komean äänen solistina lauluissa "Hongat huojuu" ja "Kukkivat, kauniit laaksot". Sitten seuraa reipas ja hilpeä "Luuletko mun menneheksi" ja viimeksi "_Kornmodsglandsen ved Midnattstid_".

Mutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:

"Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl, saa lad dem mod Himlen hoeves. Naar Stjernerne falde, do ved du vel, ønsker man ikke förgæves",

virtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä hänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään niin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä ihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät kukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren sydämensä sisimpään.

IX.

POVARILLA.

Barbro oli ehkä vilustunut avoimen ikkunan ääressä serenaadiyönä, ehkä myöskin hermojännitys oli ollut liian voimakas hänen herkälle ja kiihkeälle luonteelleen; hän oli muutamia päiviä kuumeessa ja vuoteen omana.

Hänen mielikuvituksensa työskenteli sairaalloisen kiihkeästi tämän pakollisen kotiarestin aikana, ja niin pian kuin hän sai nousta jaloilleen, hoippui hän kirjoituspöydän ääreen pää sekavana ja ajatukset kuperkeikkoja heitellen. Mutta vapiseva tytönkäsi tarttui rohkeasti kynään, ja sivu toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksella ja mustetahroilla, kunnes Barbro ei enää jaksanut, vaan hänen täytyi heittäytyä pitkäkseen sohvalle ja sulkea silmänsä.

Käsikirjoitus piilossa päänaluksen alla hän nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mistään, kun isoäiti hellästi levitti huopapeiton hänen päälleen, eikä myöskään kuullut, kun Saara teki tulen ruusunväriseen kaakeliuuniin, joka seisoi hoikilla jaloilla ja oli pyöreä kuin pilari.

Sää oli taas käynyt tuuliseksi ja sateiseksi, mutta kaikki, jotka tunsivat Skoonen kevään, tiesivät, että se oli vain ohimenevä pahan tuulen purkaus, jonka ei tarvinnut herättää levottomuutta.

Kun tuli alkoi parhaiksi loistaa elämäniloa ja hyvinvointia ja liekkien heijastus karkeloida matolla, heräsi Barbro, mutt'ei jaksanut heti nousta jaloilleen. Lahea päänalus tuntui niin turvalliselta. Ja sen alla... Hänen kätensä kopeloi ratisevaa paperia ja hypisteli sitä. Päiväkirjaa, kirjeitä ja muutamia tilapäisrunoja lukuunottamatta Barbro ei ollut kirjoittanut mitään pariin vuoteen.

Ovi narahtaa hiljaa.

"Kas, neiti on hereillä", sanoi Saara. "Siellä on vieras odottamassa, jos neiti haluaa ottaa vastaan."

"Sonjako siellä on?"

"Ei ole, neiti Thomas soitti aamulla. Hän kuuluu lähtevän pariksi päiväksi matkalle. Siellä on tietysti yksi niitä neidin kandidaatteja."

Tahtomattaan Barbro tunnustelee kolhiintunutta nenäänsä; haava on tosin parantunut, mutta hyvin ruman ruven peitossa, jota Barbron ihmeellisen toimeliaiden sormien on sula mahdottomuus olla hypistelemättä. Lääkäri on kuitenkin sanonut, että ruven täytyy saada irtautua itsestään, muuten jää ruma arpi. Ja Barbro ajattelee: -- En tahdo mistään hinnasta näyttäytyä Urban Freidelle tällaisena rupinaamana, niin rajattoman hauskaa kuin olisikin ottaa hänet vastaan täällä.

Hän katselee ympärilleen isossa, iloisessa huoneessa, jossa on kauniita, tuoreita kukkia ja kodikas kalusto. Hänen tukkansa, joka hajallaan valuu vaaleansiniselle flanelliröijylle, on upea kuin romaanisankarittaren, ajattelee hän, ja ylpeytensä, siniset samettitohvelit, joita reunustaa joutsenen untuva ja jotka isoäiti oli eilen lahjoittanut hänen suureksi ihastuksekseen, hän olisi hirveän mielellään tahtonut näyttää muillekin. Voi, jos hän voisi maata koko ajan suullaan kasvot pielukseen painettuina! Ei, siitä ei tule mitään! Hän huokaa.

"Saara, en minä voi ottaa vastaan."

"Mitäs neiti turhia! Ei se ole se pitkä ja koree!"

"Ehkä Holger, Saara?"

"No, justiisa se sama. Neiti on ihan kuin ota ja anna prinsessa tuossa loikoessaan."

"Saara -- emmeköhän ottaisi silkkitäkkiä tämän huopapeiton sijaan?"

"Miks'ei, sitähän minäkin meinasin, ja sitten lasketaan verhot alkoovin eteen, niin että neiti on ihan kuin salongissa."

"Kiitos, hyvä Saara! Saatpas nähdä, että minä ikuistan sinut jonakuna päivänä."

"Älkää pilkatko, neiti Barbro, ikuisuus on meidän Herramme käsissä. Nyt menen hakemaan kandidaattia."

Holger astuu sisään ja menee suoraan Barbon luo.

"Kas vaan, täällä loikoilee pikku Verdandi, joka sai näpsäyksen nenälleen katsellessaan liian syvälle Urdar-kaivoon. Sinä olet arveluttavan näköinen."

"Hyh, se ei haittaa mitään." Barbro pistää häpeillen näkyviin tohvelinkärjen. Samassa muistuu jotakin hänen mieleensä ja hän sanoo innokkaasti:

"Oikein paljon kiitoksia serenaadista. Usko pois, että nautin siitä!"

"Se ilahduttaa minua, Mignon. Joudu nyt vain terveeksi, niin lähdemme Linnunlauluun ja Dalbyhyn poimimaan kangasvuokkoja ja ruttojuuria ja paljon muutakin hyvää, josta sinulla ei ole aavistustakaan."

"En ilkeä lähteä tämän näköisenä päivänvaloon."

"Hm, eihän tuo läiskä juuri korista naamataulun Kap Hornia, mutta minä en sitä ujostele."

"Sinä -- mutta pitäisi kai meitä olla muitakin..."

"Noo, sehän on makuasia. Yksin luonnonhelmassa tahi sellaisen kanssa, joka miellyttää, se on minusta mukavinta. -- Millä sinä saat aikasi kulumaan odottaessasi ihanuuden korjautumista?"

"Oo, Holger!" Nyt pujahtaa koko tohveli näkyviin ja kohta sen jälkeen toinen, mutta se tapahtuu harkitsematta, pelkästä innostuksesta, ja sentähden Barbro ei huomaa nauttia siitä, että Holger ilmeisesti ihastelee pienten samettitöppösien reistailua. "Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta erästä asiaa, mutta -- mutta sinä olet tietysti hirveän kriitillinen."

Holger hirnahtaa ja kiepauttaa päätään kuin vauhko hevonen.

"Runoheposi on kai lähtenyt laukkaamaan?" kysyy hän hyväntahtoisesti.

"Älä viitsi tuolla tavoin, se tuntuu niin pilkalliselta! En mahda sille mitään -- -- en voinut mitenkään jättää sikseen."

Holgerin harmaat silmät käyvät vakaviksi ja ilmaisevat lämmintä harrastusta.

"Saat uskoa, Mignon, että olen sekä iloinen että onnellinen, jos annat minun lukea opuksesi. Onko se sinulla täällä?"

"On." Barbro pistää kätensä pieluksen alle.

"Mikä sen nimi on?"

"_Holvin hämärässä ja lakeuden auringossa_. Ne ovat vain sellaisia tunnelmakuvia, näetkös, enkä tiedä, kuinka lie vuosilukujen ja lausetapain ja historiallisten henkilöiden laita, ovatko ne oikein vai eivätkö; siksi tahdon, että sinä tarkastaisit sen."

"Aiotaanko se -- julkaista?"

"Ehkä." Barbron posket lehahtavat punaisiksi. "Jos luulet sen kelpaavan. Holger, sinä voit ehkä lukea sen kohta." Hän vetää esiin irralliset, numeroimattomat paperit, joiden näkö ei hivele silmää. Pari lehteä on hienoa, orvokintuoksuista postipaperia, toiset tavallista konseptipaperia, ja lopuksi on pari harmaata ja kellahtavaa lehteä kiskaistu koulukirjoista, joissa on ollut liikenevä tyhjä sivu nimilehden edessä. "Etkö voisi tulla jo illalla takaisin sanomaan, mitä ajattelet?"

"Kyllä, tahdon koettaa", lupaa Holger hieman kammoksuen tehtäväänsä. "Mutta _jos_ minusta nyt tuntuisi, että sinun on vielä kypsytettävä aatteitasi, niin sinä pahastut minuun, se on melkein varmaa."

"En, ymmärräthän sinä kaikki. Sinusta kuuluu tulevan oikeusministeri, tiesi Urban Freide."

"Vai ministeri oikein? No, _honni soit, qui mal y pense_. Mutta lienee parasta, että lähdenkin tästä oitis lliadeinesi."

"Tee se! Tuletko varmasti illalla? Seitsemän! -- Ei, kuuden aikaan."

"Koetan yrittää. Hyvästi nyt!" --

Täsmälleen kello kuusi saapui Holger, ja isoäiti, joka oli lukemassa Babille, jätti heidät kahden kesken. Hän tiesi, missä asioissa Holger oli tullut, ja hänen sydämensä tykytti melkein yhtä kovasti kuin kirjailijattarenkin.

Holger oli järjestänyt ja numeroinut paperit. Hän oli myös solminut kapean, vihreän silkkinauhan niiden ympärille.

Nyt Barbro ryöpsähti pystyyn sellaista kyytiä, että sekä peitto että pielukset lennähtivät mukana.

"Oletko lukenut?"

"Olen, jok'ainoan rivin."

"Roskaa?"

"Ei."

"Mutta -- sanohan toki ihmisiksi -- miksi seisot tuolla tapaa? Joudu!"

"Minä ajattelen, että käymme ensin istumaan. Pujahda sohvalle, Mignon. Kas niin. Nyt panemme käsikirjoituksen tähän ja ryhdymme rauhallisesti keskustelemaan."

"Se ei ole tarpeellista. Minä voin yhtä hyvin repiä paperit rikki, sen näen silmistäsi."

"Silloin et näe oikein. Tiedätkö, mitä tämä on, Babi? Sinun tunnelmakuvasi on juuri sellainen, josta Snoilsky sanoo: Aatteiden purjehduskelpoinen valtaväylä nuoruuden veressä. Sitä myöten voivat kerran kulkea uljaat aatelaivat, mutta sitä on ensin vähän ruopattava ja padottava. Uskon kyllä, että kyhäyksesi voisi ilmestyä painosta, mutta minun mielestäni sinun on aloitettava korkeammalta tasolta eikä jäätävä pienten, töhertelevien, hiukan sivistyneiden tyttöneitien jonoon. Älähän" -- Holger tarttui Barbron sormiin, jotka rupesivat repimään paperia vihan, surun ja nöyryytyksen kyynelten valuessa silmistä -- "älähän revi. Pane talteen kuvauksesi ja katsasta sitä silloin tällöin kehittävin silmin. Taikka -- kysy neuvoa joltakulta muulta. Ei minun arvosteluni ole erehtymätön. Olen aivan varma, että esimerkiksi Urban Freide antaisi sinulle imartelevan ylistyksen."

"En aio näyttää käsikirjoitusta hänelle, niin että..."

"Totta puhuakseni luulen sen olevan viisainta. Minä muuten tahtoisin hyvin mielelläni, että sinä ja minä yhdessä tarkastaisimme sen alusta loppuun. Otetaan se mukaan Linnunlauluun; siellähän tunteiden kevätpurot saavat virrata vapaasti. Minä kiitän sinua, Babi, luottamuksestasi. Saat uskoa, että pidän sitä suuressa arvossa."

"Ei kai se ole suurenkaan arvoinen", nyyhkytti Barbro ja alkoi yht'äkkiä vimmatusti takoa nyrkeillään viatonta, vanhaa sohvaa.

"Etkö mieluummin halua kurittaa suuttumuksesi aiheuttajaa?" kysyi Holger ja kallisti hänelle pullean poskensa.

Mutta Barbro rauhoittui heti. Hänen mielentilansa kääntyi.

"Olen niin hävyttömän väsynyt", sanoi hän valittaen.

"Käy loikomaan. Minä käännän sinulle päänaluksen, niin on viileämpi ollaksesi. Sillä lailla! Ja tästä saat peiton -- pannaanko se jaloille? Helkkari, kuinka hienot tohvelit sinulla on."

Barbro sulki kirvelevät silmänsä ja oikaisihe. Tohvelien saama kiitos oli kuin pisara balsamia. Kun Holger sitten rupesi kertomaan tasangon valkoisesta talosta, poikavuosiensa elämyksistä ja siitä ajasta, jolloin hän oli oleskellut sukulaisten luona Länsi-Ruotsissa, koska isä oli tahtonut, että hän olisi nähnyt maansa muitakin seutuja, silloin Barbron kasvot kirkastuivat ja hymy alkoi taas säteillä aivan kuin aurinko epävakaisena huhtikuun päivänä.

"Luuletko, että pysymme aina hyvinä ystävinä?" kysyi Barbro sydämellisesti hyvästellessään.

"Kyllä, niin minä luulen; jollet vain mukuroi minua liian pahasti."

"Mukuroi -- minäkö?"

"Niin no, ethän sinä suorastaan ulkonaista väkivaltaa käytä, mutta sinä teet tuhoa minun tunnekuorelleni, arvatenkin tietämättäsi, joten et siis voi parantaa itseäsi. Hyvää yötä, Babi."

"Holger, ota käsikirjoitus mukaani."

"Saanko minä sen? Se on ja pysyy tästä hetkestä asti minun tärkeimpänä arvopaperinani."

* * * * *

Kun Sonja taas tuli tervehtimään, oli Barbro jo pirteä, ja ruma rupi oli aivan odottamatta "tipahtanut satulasta", kuten Barbro sanoi. Hän saattoi nyt taas huoletta liikkua ihmisten ilmoilla, ja Sonja ehdotti heti, että käytäisiin hakemassa Freide-veljekset ja mentäisiin kahvilaan.

Niin tapahtuikin, ja Urban Freide tunnusti suoraan olleensa vähällä hirttää itsensä sappitautisena, kun ei ollut saanut tavata Barbroa edes yhtä kertaa päivässä.

Sinä iltana rupateltiin viljalti hullutuksia, ja tytöt palasivat kotiin Barbron luo miellyttävän kiihtyneessä mielentilassa.

"Tiedätkö mitä", sanoi Sonja, "minä tahtoisin hyvin mielelläni hieman kurkistaa tulevaisuuteen. Täällä on eräs mainion taitava povariakka. Hän povasi minulle kerran, ja jokikinen ennustus on käynyt toteen, niin hyvin se, että minulle tulee täällä hauska talvella, kuin myös että minä kohtaan erään tumman herran, joka on tekemisissä kirjojen, mutta myös aseiden kanssa, ja että ainakin kolme muuta on hirveän mustasukkaisia tummalle. Niitä on nyt useampia", lisäsi Sonja itsetietoisesti, "mutta hän ei varmaankaan tahtonut ilmaista niitä, etten tulisi itserakkaaksi. Emmeköhän lähtisi käymään hänen luonaan?"

"Miks'ei, olisihan se lystiä. Mutta luuletko, ettei hän tunne sinua?"

"Ei hätää, kun ei pelkää! Minä noidun itseni toiseksi. Hokus, pokus, filiokus."

"Minäkin pukeudun muuksi -- Saaraksi!"

"Lähdetään tänä iltana. Tällaisessa sumussa ei meitä kissakaan tunne. Joudutko valmiiksi kello yhdeksäksi, niin tavataan meidän portilla."

"Kyllä joudun. Mutta -- eikö se ole tyhmää?"

"Mikä?"

"Uskoa taikoja."

"Eihän sinun tarvitse uskoakaan. Minä vain mainitsin sinulle, että kaikki sattui ihan paikalleen."

Oli tosiaankin rajattoman jännittävää saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ja Barbron mieltä hykähdytti salainen ihastus, kun hän pukeutui Saaran mustaan pyhäpukuun ja pani päähänsä pienen harmaan huopahatun. Se oli kuin alassuin käännetty emaljoitu pannu. Varsikin siinä oli, suoraan ulospäin törröttävä nauhasilmus.

Mutta Barbron valepuku ei ollut mitään verrattuna Sonjan asuun. Hän oli muuttanut hienon olentonsa pieneksi porvarisrouvaksi, jolla oli sileäksi kammattu tukka ja nukkavieru kapottihattu, jotapaitsi hän oli hommannut itselleen naurettavan pienen muhvin.

"Olepas hyvä ja katso, että olen laillisesti vihitty", nauroi hän näyttäen Barbrolle riemumielin kahta sileää sormusta. "Kaksi kruunua kappale; huikea hinta. Ja nyt -- oraakkelin luokse!"

Sonja pääsee ensin sisälle, ja sillä aikaa kun hän on sibyllan kaikkein pyhimmässä, istuvat Barbro ja kirjava kissa kumpikin tuolillaan pienessä keittiössä. Kissa haukottelee lakkaamatta, ja kohta seuraa Barbro sen esimerkkiä, sillä eipä täällä ole totisesti mitään, mikä pitäisi mielialaa virkeänä. Kattolamppu tuikuttaa unisesti savuttuneesta katosta. Ainoan ikkunan edessä olevassa vetokaihtimessa on kylläkin nähtävänä maisemakuva, matta Barbro pääsee heti selville, ettei kallellaan oleva kirkko, kärpästen kirjailema linna ja jättiläismäinen ritari aivan piskuisen hevosen selässä tarjoa paljoakaan katsomisen arvoista.

Vihdoin Sonja tulee ulos ja kuiskaa:

"Hän hoksasi petoksen ja on äkäinen kuin ampiainen."

"Mitäs sipinää ja supinaa siinä pietään", ärhentelee akka. "Pahalainen minut periköön, jos tässä rupian tytönkutjakkeihen narrattavaksi. Jos on meininki tulla sisään, niin passaa tulla."

"Kiitos", sanoo Barbro aika hämillään ja menee äkäisen sibyllan kanssa pieneen huoneeseen, jossa on sakea ilma, korkeaksi laitettu vuode, ompelukone, kaksi piironkia, sohva, ameriikkalainen keinutuoli ja neljä tavallista tuolia.

Pöydällä sohvan edessä on kohtalon kirja: huomattavasti rasvoittunut korttipakka.

Sibylla, katsoo terävästi Barbroon pannessaan hänet tekemään kaikki muodolliset temput, nostamaan, vetämään kortteja j.n.e.

Sitten hänen päähänsä välähtää jokin ajatus ja hän mutisee: "Ei sinun reposi minun kanaani kaappaa."

Hän laskee hyvin tarkkaan ja levittää kortit. Sitten hän sanoo:

"Teijän miespuol' on teille uskoton. Hän rakastaa enemmän sitä luuttua, joka vast'ikään tästä läksi. Mutta sellaisiahan ne miehet on. Työ saatta iloa vanhimmasta pojasta, ja niitä näyttää tulevan niitä lapsia yheksän, kymmenen, ennenkuin kuoletta."

"Mutta -- minä en ole naimisissa", virkkaa Barbro tahtomattaan.

"Soo-o, vai ette", sano akka suuttuneena. "Ei tietystikään, ei. Mutta tästä _näkyy_ kuitennii, mitenkä se asia oikeastaan on. Näissä käsissä on ollunna monen ihmisen elämä ilmoitettuna. Ja olkaa hyvä, rouva, elkääkä konstailko, muuten ei kortit sano mittään. Niinkuin en minä älyäisi, että työ ootta vaihtanna osat ja että tuo tuolla on lainanna sormukset ja kaikki rouvalta. Mitäs siitä sanotta, häh? Kortit ei valehtele, siitä ei piäse mihinkään."

Barbro purskahtaa niin raikuvaan nauruun, että kortit pölähtävät ylös pöydältä. Hän syöksyy ovelle ja siitä ulos kissan ja Sonjan luo. Hänen on aivan mahdoton hillitä nauruaan.

Kun vain akka ei olisi ollut niin tuiman vakavan näköinen ladellessaan hassutuksiaan! Kylläpä oli ihana oraakkeli!

Sonja sai maksaa onnistumattoman istunnon, sillä Barbro livisti pakoon porttikäytävään. Sonja kertoi tultuaan, että "se siellä sisällä" oli sanonut, ettei hän ole ottanut, penniäkään säädyllisiltä ja siivoilta ihmisiltä, ei vaikka. Eikä Sonja saanut luulla ensinkään, että hän nytkään ottaa "onnentähden" vuoksi. Mutta kun kaksi kujeilijaa töytää hänen kunnialliseen kotiinsa juuri silloin, kun hän aikoo käydä levolle, niin oli kohtuullista, että he antavat jonkun korvauksen sopimattomasta käynnistään.

"Ja sitten minä annoin hänelle kolme kruunua", lopetti Sonja selostuksensa, "sillä näetkös, minä aion käydä hänen luonaan vielä kerran, mutta tavallisessa puvussa. Hän osaa povata hyvin, jos tahtoo."

"Erinomaisen älykkäästi", pistelee Barbro. "Kuinka voit uskoa mokomaa lörpötystä?"

"Älä puhu mitään, ennenkuin sinulle povataan kunnollisesti, Babi."

"Paljon kiitoksia, minun puolestani riittää. Olen saanut tietää, että 'miespuoleni' on uskoton ja että vanhin poikani on erinomaisen toivorikas lapsi. -- Oo, minä nauran itseni kipeäksi."

Ja paljon myöhemminkin, kun Barbro oli eronnut Sonjasta ja harjasi hiuksiaan yöksi, täytyi hänen laskea harja kädestään antaakseen naurun pursua tulvanaan muistellessaan sibyllan viisasta ennustustaitoa.

Mutta Sonja kävi uudestaan vaatimattoman ennustajan luona ja kertoi innostuneesti Barbrolle, että nyt vasta hän oli saanut tietää oikean kohtalonsa. Ja olipa tosiaankin ihmeellistä, että kaikki toteutui niin tarkalleen, kuin hän oli kuvitellut.

Hän joutuu onnellisiin naimisiin ja saa mainion hienon kodin erääseen kaupunkiin, jossa on paljon kirkkoja ja torneja ja katuja. "Se on tietysti Tukholma", sanoo Sonja, "sillä Uno tahtoo, että asetumme sinne".

Barbro pysyi edelleenkin hyvin epäilevällä kannallapa kuunteli Sonjan ihastunutta kertomusta hieman lystikkäästi ja ivallisesti hymyillen.

"Ja tiedätkö -- hän ennusti minulle auton", jatkoi Sonja, "ja pappa onkin sanonut, että hän antaa sen minulle lahjaksi, kun meidät pannaan kuulutukseen."

"Sepä oli varsin anteliasta, että eukko tarjosi sinulle ajoretkenkin", nauroi Barbro. "Mutta eikö hän povaa milloinkaan muuta kuin naimisia ja sen semmoista?"

"Ei -- mitäs muuta sinä tahtoisit?"

"Jotakin todellista, joka tapahtuu -- joka koskee tulevaisuutta."

"Tulevaisuuttahan se on sekin."

Barbro ravisti päätään.