Part 6

"Tehän kuulutte olevan ylioppilaskunnan paras barytoni. Onhan se mainio vetovoima. Ja jos me sitäpaitsi nimitämme teidät teatterin johtajaksi --"

"Paljon kiitoksia! Varmasti lupaan tehdä kaikki, jotta Barbrolla olisi hauskaa. Neuvottelen jo tänään parin tunnetun lystimestarin kanssa. Urban ja Uno Freide ovat kai itseoikeutettuja?"

"Ky-yllä", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: "tulee oppia tuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia."

VII.

TANSSIAISPÄIVÄLLISET.

Kuinka paljon valoa, kuinka paljon kukkia ja kuinka kuvaamattoman juhlallista olikaan isoäidin asunnossa tänä rumana maaliskuun iltana! Vanhat huonekalut aivan kuin myhäilivät tyytyväisyydestä seisoessaan turvassa ja lämpimässä, ja sohvien vaalea silkkihipiä kiilsi kilpaa pöytien ja piironkien etelämaisen mahongin kanssa.

"Emäntä on kuitenkin kaikista suloisin ja herttaisin", sanoi Barbro ja suuteli isoäitiä poskelle. Bertingin tyttö oli pukeutunut kööpenhaminalaiseen juhlapukuun. Se oli vaaleaa, kukikasta musliinia, kaulauurros pyöreä, puhkahihat lyhyet. Leveä, vaaleanpunainen silkkivyöhikkö sopi hänen hoikkaan vartaloonsa. Vallattomat kiharat olivat saaneet tyytyä oikenemaan kahdeksi Margareta-palmikoksi, mutta niskassa ja ohimoilla ne pitivät ilvehtivää kurkistuspeliään. Kalpeahko ja hieman laihaposkinen Barbro vieläkin oli, eivätkä hänen liikkeensä olleet niin viehkeän tasaisia kuin Sonjan ja Elsan. Hän ei myöskään ollut kaunis, lukuunottamatta silmiä ja suuta, mutta hänen vilkkautensa vaikutti puoleensavetävästi. Jos hän istui hämillään, jäykkänä ja ääneti, saattoi hän tuntua ikävältä, värittömältä ja rumalta.

Tänä iltana ei kuitenkaan ollut siitä pelkoa. Koko Barbro loisti. Ja hän pyöri tanssien neljälletoista katetun pitkän päivällispöydän ympäri. Paitsi nuoria oli mukana isoäiti ja "Luikari", eräs hyvin suosittu pianonsoittaja, jonka porvarillinen nimi varsin harvoin kulutti ihmisten huulia. Luikari oli se _nom de guerre_, jota lundilaiset käyttivät keskuudessaan, mutta mies itse olisi raivostunut, jos se, joka kävi häntä tilaamassa, olisi hairahtunut nimestä. Hän oli Carl Maria Wiberg, olkaa niin hyvä!

Liihotellessaan pöydän ympäri Barbro luki korteista: Elsa Berting, parina Einar Berting. Inger Thomas -- kandidaatti Folke Sterner. Viveka Harring -- kandidaatti Urban Freide. Barbro Berting -- kandidaatti Holger Boye. Sonja Thomas -- kandidaatti Uno Freide. Lisa Harring -- kandidaatti Hugo Urnström.

Harringin tytöt olivat erään isoäidin lapsuudenystävättären pojantyttäriä. Heidän isällään oli maatila lähellä Flodaa, ja siellä kasvoi vähitellen valtava ja rehevä lapsilauma. Viveka ja Lisa harjoittivat taidekudontaa ja huvittelua. He puhuivat ja nauroivat kovaäänisesti, aivan kuin olisi aina ollut voitettava sen kovan tuulen tohina, joka puhalsi mereltä tasangon ylitse, mutta heidän äänekkyytensä oli hauskan varmaa ja heidän käytöstapansa naisellista, melkeinpä hieman äidillistä. Lisa oli suloinen, sirovartaloinen vaaleatukka, Viveka uhkea tummatukka, isot hymykuopat poskissa ja silmät kastanjanruskeat, elämäniloiset. Kädet pienet, jalat sievät.

Heidät oli otettu teatteriseurueeseen. Se oli näet jo muodostettu. Oli päätetty ottaa näyteltäväksi "Mamselli Sundbladin naimapuuhat". Sitäpaitsi oli ohjelmassa Holger Boyen yksinlaulua, ja kandidaatti Sternerin viulunumero. Huhtikuun neljäntenä päivänä, Elsan syntymäpäivänä, oli aikomus antaa näytäntö. Einar oli luvannut sepittää proloogin juhlan sankarittaren kunniaksi. Tämä ei tietysti saisi aavistaa mitään suurenmoisesta hommasta. Juhla aiottiin lopettaa siten, että Urd, Verdandi ja Skuld -- Sonja, Barbro ja Inger -- kohtaavat toisensa Urdar-kaivon luona ja keskustelevat kuten hyvät nornat Elsan entisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Barbron oli määrä kyhätä jotakin "tekstiksi".

Nyt vieraat saapuivat. Iso salonki otti heidät tuota pikaa vastaan leppeästi ja kokeneesti hymyillen. Ainoastaan Sonja ja Freide-veljekset viipyivät. Inger oli lähtenyt suoraan piirustustunnilta eikä tietänyt, missä serkkunsa oli. Vihdoinkin kuului heidän ääniään eteisestä; he tuntuivat olleen kaikki kolme samassa seurassa, ja näkyi, että heillä oli jo tavattoman hauskaa. Pari minuuttia vallitsi täydellinen hiljaisuus eteisessä. Luultavasti ei kukaan muu kuin Barbro kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän seisoi kuulohermot jännityksessä odottaessaan innostunein mielin hetkeä, jolloin säteilevän ruokasalin ovet lennähtävät auki.

Nyt! Sonja tervehtii pehmeästi ja sirosti isoäitiä ja ystävällisen huolettomasti, ylimieliseen vivahtavasti muita.

Barbro kuiskaa hänen korvaansa:

"Miltä tuntuu olla aina noin kaunis?"

Sitten Urban Freide puristaa nuoren emännän kättä, tämä punastuu, rintaan kohahtaa kuumentava tunne, ja hän tekee nytkähtävän liikkeen päällään sanoessaan:

"Terve tuloa."

Kunpa Holger ei olisi sanonut tuota, että hän mielisteli! Se tapahtui Lundagårdin puistossa, silloin kun hän oli vähän matkinut Sonjaa, mutta eihän se kovin vaarallista liene ollut? Viveka Harring sai kiemailla mahdottomasti, ja silloin hän miellytti herroja kaikista enimmän.

Kiivas, tuttu haukunta keskeytti Barbron mietteet, ja huoneeseen töytää hänen rakas Vahtinsa, jonka hän oli taiten kammannut ja somistanut räikeänpunaisella nauhasolmukkeella. Mutta minkä näköinen koira on? Häntään on sitaistu kimppu kirjavia laskiaisvitsoja, ja koettaessaan päästä irti mokomasta kiusankappaleesta se pieksää vimmatusti mattoa, tuolinjalkoja ja itseään nipottavalla vitsakimpulla.

Kaikki nuoret purskahtavat hillittömään nauruun, paitsi Barbro, joka on käynyt aivan kalpeaksi. Hänestä ei tämä ole ensinkään hauskaa. Kuka sen on keksinyt? Tuokion hän katselee kysyvin silmin ympärilleen. Sonjako? -- Ehkä Urban ja Uno Freide? Ahaa, se on heidän keksintöään. Sen hän näki heidän kasvoistaan, ja vähältä piti, ettei hän purskahda itkuun, mutta samassa hän puree kovasti alahuultaan ja juoksee Vahdin luo, jonka hän nuolennopeasti vie ulos huoneesta.

"Suo anteeksi, oma kulta haukkuseni", sanoo hän hellästi, irroittaessaan varovasti vitsoja. "Tätä en minä ole tehnyt. Hiljaa nyt, Vahti, äläkä katso minuun tuolla tavoin, taikka minä itken. Nyt minun täytyy lentää tieheni."

Pöydässä hän kysyy Urban Freideltä:

"Oliko teidän mielestänne sukkelaa laittaa minun Vahtini sen näköiseksi?"

"Sonja ehdotti."

"Ja te suostuitte heti. Oletteko te sellainen?"

"Että olen kernaasti mukana pilanteossa. Kukapa ei sellainen olisi?"

Barbron oli vaikea päästä takaisin iloiseen mielialaansa, ja Holger Boye sai panna liikkeelle koko kuivan huumorinsa saadakseen hänet tasapainoon. Urban Freide oli myös -- vaikka hänellä olikin paljon tekemistä oman parinsa kanssa -- halukas näkemään nuo miettivät, kalpeat pikku kasvot taas iloisina ja päästeli sentähden tunnetulla taidollaan puhetta kahden puolen. Hän olikin oikeastaan vain joistakin kainoussyistä asettunut veljensä, reserviluutnantin, varjoon, sillä he olivat aivan tavattomasti toistensa kaltaiset. Vihdoinkin väistyi alakuloisuus, ja kun Barbro oli saanut kyllikseen tanssia hivelevää bostonia Urban Freiden kanssa, tunsi hän olevansa aivan pyörällä ilosta.

"Ihme, että tunturiruusu on puhjennut kukkaan Skoonessa", sanoi Urban lämpimästi. "Silloin te olitte mielestäni pieni tyttö ja nyt olette iso daami."

"Vanha mamselli kohta", nauroi Barbro. Hänen oli määrä näytellä pääosaa "Mamselli Sundbladin naimapuuhissa", iäkästä, naimahaluista höpäkköä. "On aika hullunkurista", lisäsi hän, "pukeutua aivan tuntemattomaksi".

"Minustapa on paljoa hauskempi nähdä teidät Verdandina. Lupaatteko päästää hiuksenne hajalleen?"

"Tietysti. Ah!"

"Mitä nyt?"

"Ei muuta kuin oikein hauskaa! Nyt tanssimme taas, vai mitä?"

Ja sinä iltana tanssivat Urban ja hän tanssin toisensa perästä. Eihän täällä noudatettu kaikkia sovinnaisia tapoja. Mutta eräällä väliajalla Sonja ja Viveka ottivat Barbron väliinsä sohvalle, ja silloin alkoi pila- ja pistopuheita sataa kuin rakeita.

"Nyt kai eräs pari on pihkassa", nauroi Viveka. "Tämä huvien pyörre, johon olemme joutuneet, taitaa päättyä -- arvatkaapas mihin?" Hän koukisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne muodostivat renkaan.

"Barbro on kuin tunturin tuiskussa", ilvehti Sonja. "Miltäs tuntuu, _Kleine_?"

"Te olette niin tyhmiä, että --", mutisi Barbro onnellisena. Tuntui ihanalta, kun kaikki näkivät, kuinka hän oli ollut lennossa. Ja kun Sonja lisäsi: "No, jos oikein ajatellaan, niin se on vanha uutinen, onhan hän liehitellyt sinua kohtapuoleen vuoden", ei Barbro malttanut olla vastaamatta:

"Eipäs, vasta seitsemän ja puoli kuukautta."

Voi, miten nuo kaksi tyttöä nauroivat tunnontarkalle pikku Babille.

"Hellalletta", läähätti Sonja ja suuteli Barbroa. "Sinulle ei mahda mitään."

Nyt Barbro yritti nousta, mutta Viveka piti hänestä kiinni ja pyysi häntä leikillisesti kertomaan vähän tunturi-idyllistä.

"Siitä ei ole kerrassa mitään kerrottavaa", väitti Barbro, mutta samassa hän toivoi, että hänellä olisi ollut suuri salaisuus kätkettävänä.

Sonja oli tänä iltana mitä hulluttelevimmalla tuulella; hän veti kursailematta hilpeytensä riemuvaunuja yli kaiken, mitä tielle osui, ja yht'äkkiä aivan hurjistui ilosta, kun huomasi Barbron käsivarteen piirretyt kaksi kirjainta: U.F.

"Ahaa, Babi", huusi hän, "saan kohteliaimmin onnitella. Se on siis selvä se."

"Mikä on selvä?"

Barbro nousi seisomaan. Muutamia muitakin oli tullut heidän luokseen. Siinä olivat Freide-veljekset, Holger Boye ja Lisa Harring.

"Mitä ihmeitä sinä nyt, Sonja?"

Barbron säteilevät kasvot kävivät levottomiksi.

Sonja tarttui pienillä, valkeilla käsillään Barbron käsivarteen.

"Kätken, kätken salaisuutta. Mitä sen pitää tekemän, jonka nimikirjaimet ovat minun käsieni alla?"

"Sen on tulkittava ne oikein", kuului Holger Boyen ääni omituisen vakavana.

"Otettava ne itselleen", ehdotti Urban Freide ja liikahti aivan kuin suudellakseen Barbron käsivartta. Hän oli tyytyväinen sukkeluuteensa ja katsahti mielissään ympärilleen.

Mutta Barbro oli aivan onneton ja kuiskasi rukoilevasti Sonjan korvaan: "Päästä minut, minä kerron sinulle koko jutun." Hämillään ja saamattomana hän seisoi paikallaan ja aivan kuin tarttuen viimeiseen pelastusrenkaaseen hän huusi kovalla äänellä toiselle puolelle salia:

"Hyvä herra Luikari, soittakaa meille _onestepiä_."

Mitta oli täysi. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.

"En osaa ainoatakaan _onestepiä_", huusi Holger Boye, ikäänkuin Barbro olisi pyytänyt häntä soittamaan, "mutta ehkä herra Weber tahtoo olla ystävällinen? Weberhän teidän nimenne on?" Hän kumarsi kohteliaasti soittajalle. "Olette kai sukua säveltäjä Weberille?" kysyi hän innokkaasti. "Koko illan olen aikonut kysyä sitä teiltä. Minusta yhdennäköisyys on aivan hämmästyttävä."

Soittaja oli niin mielissään, että meni ansaan. Hän tosin heitti kieron, epäilevän katseen Barbroon päin, mutta ryhtyi kuitenkin pitkään sukuselitykseen. Tällä välin vei Barbro Sonjan ja Vivekan mukanaan ja kertoi heille avomielisellä tavallaan, että kirjaimet merkitsivät: _Uppåt. Framåt_. Ensin tytöt koettivat sotkea asiaa, mutta Barbron äänensävy oli aivan vakuuttava.

Lopuksi Sonja sanoi:

"No, sitten kai ne aikaa myöten saavat toisen merkityksen. Saat uskoa, että on olemassa joku, joka niille sen antaa."

Ensi kerran koko iltana Holger pyysi Barbron tanssiin.

"Mainiota", sanoi Barbro heti, "tahdon kysyä sinulta jotakin. Kuinka tällaisen saa pois?" Ja kesken tanssin hän näytti Holgerille käsivarressaan olevat pienet töhryiset kirjaimet.

"Se käy helposti päinsä, mutta miksi olet teettänyt tuon ihopiirroksen?"

"Olen tehnyt sen itse."

"Oletko niin hassu! -- Silloin kai alat kohta syödä paperipalasia, joihin olet kirjoittanut U.F."

"Hyi, kuinka ilkeä sinä olet, Holger. Ethän tiedä, mitä ne merkitsevätkään."

"Arvatenkin Urban Freide."

"Luule vain niin, jos se sinua huvittaa", sanoi Barbro tylysti. "Nyt olet _sinä_ samanlainen kuin kaikki muutkin."

Holger tanssi vastaamatta mitään, ja kun hän oli saattanut Barbron tuolin ääreen, hän kumarsi ja meni toisen luo. Mutta paitsi sitä, ettei hän erikoisesti seurustellut Barbron kanssa eikä osoittanut tälle ritarillista huomiota, ei kukaan havainnut hänessä mitään omituista. Kun häntä pyydettiin laulamaan, valitsi hän pelkkiä hullunkurisia lauluja ja esitti vieraiden sekä kuuluvaksi että näkyväksi iloksi yksinpuhelun: Huilunsoittaja.

Mutta Barbro oli kadottanut ilonsa, joka itsestään oli hänessä säteillyt. Hänen mielensä himmeni, ja monet ajatukset harhailivat hänen aivoissaan. Se ajatus, joka pahimmin kompuroi ja loukkautui pimeässä harhaillessaan, koski hänen lapsuudenystäväänsä Sonjaa. Toisen kerran hän jo tunsi pettyneensä tämän ihanteensa suhteen, eikä hän sittenkään malttanut olla katselematta kaunista, hienoa Sonjaa, ihailematta häntä ja pitämättä hänestä. Ja nyt tuntui Sonjakin harvinaisen hyvältä ja katuvaiselta, hyväilevältä ja uskolliselta.

"Täytyyhän sinun ymmärtää, etten ikimaailmassa ole aikonut pettää sinua, vaikka kirjaimet olisivat merkinneetkin sitä, mitä me luulimme", vakuutti Sonja vilpittömästi, syötti korkeanomakätisesti Vahdille sokeria ja puheli tälle kuin millekin hienostuneelle nelijalkaiselle olennolle.

Mutta vaikka kaikki kääntyi parhain päin ja vieraat lähtiessään yksimielisesti vakuuttivat, että heillä oli ollut rajattoman hauskaa, ei Barbro kuitenkaan voinut kiittää isoäitiä oikein sydämen pohjasta.

Hän oli hyvin väsynytkin, ja päätä kivisti. Oli hyvä puikahtaa vuoteeseen.

VIII.

HARJOITUKSIA YNNÄ MUUTA.

Parin harjoituksen perästä Holger Boye luopui ohjaajan toimesta, mutta lupasi ottaa sen takaisin itse näytännön aikana. Hänen mielestään olivat seurueen jäsenet tehneet tehtävänsä niin oivallisesti ja osasivat osansa niin mallikelpoisesti, että he voivat tulla toimeen ilman "kaikkinäkevän silmän" valvontaa harjoitusten aikana. Uno Freide oli ainoa, joka ei osannut vuorosanojaan, mutta sitä ei, niin Holger Boye arveli, kukaan toki ihmetellyt, sillä olihan hän liian suuri pysyäkseen kiinni kirjaimessa.

Väärin tulkitut kirjaimet hävitettiin Barbron käsivarresta. Sonja kävi hakemassa apteekista sopivaa ainetta, ja valiolauselmasta jäi tähteeksi ainoastaan pieni rosoinen pilkku. Mutta Barbro ei ajatellut sitä enää. Hän oli näinä kahtena viikkona paljon muuttunut. Hänenhän ei tarvinnut enää milloinkaan pelätä saavansa nähdä happamia kasvoja, tyytymättömyyttä ja kalseaa epäluuloa palatessaan kotiin iloisesta seurasta. Isoäiti seurasi vilkkaasti ja lämpimästi hänen huvittelujaan, kävi usein niissä hänen kanssaan samoin kuin luennoillakin ja otti vastaan Barbron toivomukset, niin tyttömäisen mitättömiä kuin ne olivatkin, aivan kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita hänen oli hoidettava. Eipä ollut ihme, että Barbro tällaisten olojen vallitessa tunsi kahlitun Psyke-parkansa ojentelevan siipiään terveenä ja voimakkaana. Ja Skoonen kevät, jonka tulo tuntui selvästi koleasta säästä huolimatta, kohotti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli terveen ja reippaan näköinen, vaikka olikin vähän hennompi ja hoikempi kuin useimmat muut nuoret tytöt.

Hän ja Vahti kävivät joka päivä aamukävelyllä. Milloin suunnattiin matka vanhoille, idyllisille valleille, milloin muistopatsaalle. Toisinaan häntä huvitti kierrellä ahtaita, mutkikkaita katuja, jotka ikäänkuin harmaat, yksinäiset vanhukset torkkuivat omissa muistoissaan.

Näihin retkeilyihin ei Sonja tahtonut kertaakaan ottaa osaa. Hänestä oli raakalaismaista nousta vuoteesta ennen kello kymmentä, ja Barbro oli ulkona jo yhdeksän aikaan. Inger Thomas sitävastoin oli mukana pari kertaa, mutta silloin kävely sai jonkin nimenomaisen päämäärän. Hänellä oli aina suunnitelma, jota hän noudatti, ei suinkaan turhantarkkuuden vuoksi, vaan persoonattoman luonteensa mukaisesti tahtoen olla hyödyksi muille.

Hän levitti ympärilleen iloa kaikkialla, missä liikkui, osasi puhella kaikkien, sekä isojen että pienten kanssa, niin että nämä tunsivat lämpenevänsä aivan kuin lujasta, ystävällisestä kädenpuristuksesta. Jos hän oli ikäistensä parissa, niin hän läheni varmoin vaistoin sitä, joka häntä enimmän tarvitsi. Sonja ja hän olivat niin erilaisia kuin yö ja päivä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa, ja Inger piti serkkuaan kauniina perhosena.

Eräänä aamuna Barbro tapasi valleilla Holger Boyen, ja kun tämä tervehti, kysyi Barbro:

"Etkö käänny vähän kävelemään kanssani?"

"Kyllä, miksikäs ei. Kuinka näytelmä sujuu?"

"Kiitos, hyvin, sinun epäävästä kylmyydestäsi huolimatta. Meillä on enää vain yksi harjoitus."

"Niin, minä olen saanut käskyn olla paikallani kenraaliharjoituksessa ylihuomenna."

Syntyi lyhyt äänettömyys. Kumpikin katsoi alas kaupunginpuiston kimaltelevaan lampeen, missä vesilinnut pitivät aamuneuvotteluaan, mutta kumpikaan ei ollut ajatuksineen hanhien, kurkien ja lokkien parissa. Äkkiä he käänsivät päänsä, jolloin harmaa silmäpari ja mustansininen silmäpari seisoivat vastakkain kuin vahtisotamiehet.

"_Wer da_?" kysyi Holger.

"Hyvä ystävä", vastasi Barbro naurua pidätellen, mutta samassa kajahti kaksiääninen raikas nauru ilman leivosille.

"Sinä olet ollut minulle nyreissäsi", sanoi Barbro toinnuttuaan, "mutt'en tiedä mistä syystä".

"Luultavasti siitä syystä, että pidän sinusta paljon."

"Ne kirjaimet ovat harmittaneet minua kovasti. Mokomakin hullutus järki-ihmisen teoksi."

Barbro katsahti Holgeriin salavihkaa syrjästä. Hän näytti niin viisaalta, hyvältä ja luotettavalta, tuo pallukka. Eikä ollutkaan muuta kuin aivan paikallaan, että hän sai tietää selvän totuuden. Barbro kammosi kaikkea salakähmäisyyttä, mutta hän pelkäsi, että Holger pitää häntä naurettavana ja tunteilevana.

"Jos sinä vain et saata minua naurunalaiseksi", alkoi Barbro.

"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?"

"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet", selitti Barbro hätäisesti, "minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni ja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä minussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: _Uppåt, framåt!_ Ja minä tarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö."

"Kissa vieköön", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä. "Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei tekisi pahaa pieni koivurieska." Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle maahan pudonneen oksan.

"Äh!" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä kyynärpäällään.

Mutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja lauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään eräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka seisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka kaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja vesi tippa nenänpäässä.

Hän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:

"Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi, jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi. Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.

Jää jättävi järven veen, kevät käy myös sydämeen; mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.

Ja unteni armaat kuvat taas syttyen kirkastuvat, ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!"

Siinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro taas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään. Mutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä hänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä piti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä pyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että hän napsautti tyytyväisenä näppiään.

Holger kääntyi häneen päin.

"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan", sanoi hän kuivasti. "Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole sellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta vieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä." Hän leventeli sanoja turhan paljon.

"Kuulehan", sanoi Barbro kääntäen päänsä syrjään, sillä hän oli punehtunut ihan hatunreunaan saakka, "oletko ollut pitämässä serenaadia Sonjalle?"

"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty serenaadi?"

"En tiedä."

"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty. Mutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin Sonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki lakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari toveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa alla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin."

Barbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen ajatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.

"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi", sanoi Holger äkkiä pistävästi.

"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on -- niin se on täydellinen erehdys", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset kasvot kääntyivät Holgeriin päin. "Ja sen minä sanon sinulle, Holger, että jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin -- niin -- minä sanon isoäidille."

"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee."

"Mutta ethän tee sitä, Holger?"

"Jos tekisin, niin tekisin sen huvittaakseni Vahtia. Mutta tuo maalaisnuorukainen tuskin osaisi antaa arvoa kunnianosoitukselle, niin että ei taida maksaa vaivaa."

"Eipä tosiaankaan", sanoi Barbro vakuuttavasti.

* * * * *

Kenraaliharjoitukseen saapuivat kaikki esiintyjät puvuissa. Ja Barbro oli aika hassun näköinen Sundbladin mamsellina. Kaikki näyttelivät reippaasti ja repäisevästi. Katsojat: isoäiti, pari muuta rouvashenkilöä ja isoäidin kolme palvelustyttöä nauroivat sydämensä pohjasta hauskoille sukkeluuksille. Einarin proloogia, laulua ja viulunumeroa ei esitetty harjoituksissa. "Se on tietysti _hors concours_", sanoi Sonja. Sen sijaan oli kohtaus Urdar-kaivon luona esitettävä vielä kerran huolellisesti, sillä se oli tavallaan juhlan _clou_.

Barbro-Verdandi oli sepittänyt runot, jotka nornain tuli lausua, mutta hän oli huomauttanut Ingerille kahden kesken, että hän aivan varmaan saa pyörtymyskohtauksen kuullessaan niitä juhlassa lausuttavan. Inger lohdutti häntä sillä, että runot olivat oikein hyvät, mutta Barbron jännitys oli jo nyt kenraaliharjoituksessa rajaton. Kaikeksi onnettomuudeksi johtui hänen mieleensä myöskin se kerta, jolloin hänen piti Flodassa lausua runo isolle vierasjoukolle ja jolloin hän oli sotkeutunut.

Urdar-kaivo oli kyhätty aika näppärästi sängyn varjostimista, jotka oli verhottu kultapaperilla. Isoäidin suurin palmu toimitti Yggdrasilin virkaa, ja nornilla oli toisessa kädessä pieni kristallimaljakko, jolla he noutivat vettä ja kastelivat Yggdrasilin juuria. Erinomaisen ihastuttavilta he näyttivät, nuo kolme solakkaa, pehmeää tyttövartaloa pitkäliepeisissä, valkeissa puvuissaan. Ingerin pitkä tukka valui kuin vaalea silkki hänen olkapäittensä yli ja selkää pitkin. Se pysyi harvinaisen sileänä ja rauhallisena toisten kahden itsepintaisiin kiharoihin verraten. Sonja oli jo kaikenmoisilla kampauksilla kuluttanut tukkansa niin, että se oli menettänyt tuuheutensa ja kiiltonsa, mutta hän osasi laittaa sen taiteellisesti, ja hän oli kieltämättä se noista kolmesta, joka voitti palkinnon.

Yggdrasilia kasteltiin ehkä hieman liian runsaasti ja hermostuneesti, mutta muuten ei voinut mitenkään moittia esiintymistä.

Sonjan sirot käsien ja käsivarsien liikkeet tuottivat kunniaa niille plastiikkakursseille, joilla hän oli käynyt. Inger-Skuld esiintyi koruttoman arvokkaasti ja viehkeästi. Barbron liikkeet olivat jonkun verran hätäisiä ja umpimähkäisiä. Ja isoäiti pelkäsi, että hän saattoi kaataa Yggdrasilin, joka ei seisonut oikein tukevasti.

Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Verdandi ei sotkeutunut sanoissaankaan, vaan lopetti kuviteltuun Elsaan päin kääntyen: