Part 4

Barbro toi tarjottimen ja niiasi:

"Olkaa niin hyvät!"

Nyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa tehtiin.

"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa", päivitteli lihavampi rouva nyreissään.

"Parasta lajia!" Barbron ääni oli vakuuttava.

"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?"

"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?"

Hohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti näppiään mielissään.

Kun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen, ja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti karamellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! -- Tuo oli hän, ylioppilas, hänen tunturiseikkailunsa -- Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro oli varma, että tämä Uno ja hänen "seikkailunsa" oli sama henkilö.

-- Tunteneeko hän minua? -- Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä sorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:

"Mitäs saisi olla?"

Nuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos hän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron puhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen säälivästi.

"Totisesti", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, "tehän olette... ei, se ei ole mahdollista", korjasi hän matalalla äänellä. "Saanko neljänneskilon karamelleja."

Barbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei _voinut_ olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas oli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei ollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän säteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti huomasivat hänet. --

"Anteeksi", sanoi ylioppilas kohteliaasti, "neiti on ihmeellisesti erään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla".

"En oo siellä käynyt", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe kirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka hänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin sammakoita ilkeän satuprinssin suusta.

Äkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi omalla äänellään:

"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä."

"Olemmeko siis tavanneet toisemme -- tehän se näytitte minulle tien kylään."

"Minä."

"Mutta kuinka ihmeessä te olette täällä?"?

"Olen sijaisena."

"Te --! Anteeksi, tehän olette neiti Berting."

"Enpäs", väitti Barbro iloisesti, "Gladys Svensson -- Gladys Svensson Ulricehamnista".

Tätä salakähmäisyyttä hän ei voinut kieltää itseltään. Häntä huvitti sanomattomasti nähdä ylioppilaan noloja, hämmentyneitä kasvoja, ja hän ajatteli: -- Ähä, siinä palkka sähkösanomastasi, jehu. Tahdoit saattaa minut uteliaaksi, mutta minä panenkin sinun pääsi pyörälle. --

"Vai niin", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti, "sitten olen kokonaan erehtynyt. Ette kai satu tietämään, kuka neiti Barbro Berting on?"

"Tiedän kyllä."

"Ettekö ole ihmeesti hänen näköisensä?"

"Niinkuin marja."

Barbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden raosta.

Ylioppilas maksoi -- perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:

"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata luistinradalla."

"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän tahtoo, että istun aina hänen luonaan."

"Vai niin", sanoi ylioppilas alakuloisesti, "sepä vahinko. Oletteko täällä kaiket päivät?"

"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni sijaisena."

"Ettekö tahdo -- tahdo antaa minulle osoitettanne?"

"En", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui Sonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno Freideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he kaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän _tiesi_, oli hän sanonut, että Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä puhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa, voinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti muistakin tytöistä.

Barbro katsoi ankaran paheksuvasti "Seikkailuun".

Sitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi availemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.

"Hyvästi neiti -- Gladys Svensson."

"Hyvästi."

Merkillistä, että hän sai sanotuksi tuon sanan draamallisen jäätävästi! Hänen omaa selkäpiitään karsi kylmä, miksi ei siis Uno Freide olisi tuntenut samaa? Hän ei tahtonut enää milloinkaan, milloinkaan tavata "Seikkailua". Tämän nimen Barbro antoi hänelle, koska Uno Freide oli Sonjan omaisuutta. Hän ei tahdo ajatella häntä, vaan karkoittaa hänet mielestäänkin -- kunhan vain voisi?

* * * * *

Sen ja monta seuraavaa yötä Barbro Berting näki merkillisen omituisia unia ylioppilaasta, jolla oli tummat silmät ja roomalainen profiili. Milloin seisoi ylioppilas sen tunturin laella, jonne Barbro itse ei ollut kertaakaan päässyt, ja huusi _häntä_ luokseen, vaikka tarkoitti Sonjaa, milloin istui pienessä sokerileipurin puodissa ja kyseli Olenalta, eikö Gladys Svensson kohta palaa takaisin, mutta silloin Sonja pyrähti sisään kuin tuuliaispää ja puhalsi kaikki nurin ja lauloi kovalla äänellä sitä vanhaa, kauheaa pilkkalaulua Fredinin koulusta, minkä Barbro oli aikoinaan sepittänyt.

Se oli katkeroittanut häntä kokonaisen lukukauden, sen tähden että Sonja oli ollut petollinen, ja kuitenkin hän jumaloi Sonjaa! Sonjassa oli kaikki niin yksityiskohtaisen selvää ja kirkasta kuin kauniissa puutarhassa, jonne aurinko paistaa ja jossa linnut laulavat.

Useaan päivään ei Barbro uskaltanut mennä yksinään ulos, sillä hän pelkäsi tapaavansa "Seikkailun". Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui, mutta silloin Barbro livisti erääseen porttikäytävään ja sitten talon neljänteen kerrokseen; siellä hän seisoi pienessä eteisessä, jossa ilma oli sakeanaan paistuvan tuoreen sillin katkua, mikä mahtoi käydä liian kitkeräksi sillin omistajalle itselleenkin, koska eräs ovi kumahti auki.

"Ketä etsitään?" kysyi samassa utelias ääni.

Barbro mutisi jotakin, että oli erehtynyt, ja hiipi takaisin alas. "Seikkailu" mahtoi nyt olla tiessään! Miten iloisen tuntevan näköinen tuo vekkuli olikaan ollut, kun oli tervehtinyt häntä! Näki aivan selvästi, että hänen mielensä teki sanomattoman kovasti pysähtyä juttelemaan. Barbro oli pahoillaan "Seikkailun" huikentelevaisuudesta. Hän oli muuten niin hyvän ja rehellisen näköinen, ja Barbro uskoi varmasti, että hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.

Koko iltapäivän hän pysyi Barbron ajatusten esineenä, niin usein kuin hän sysäsikin hänet pois luotaan aivan tarpeettomana tungettelijana. Ajatusten askartelu meni kuitenkin niin pitkälle, että kun hän luki ääneen Ulla-tädille "Aron prinsessaa", sanoi hän kertomuksen sankaria Unoksi. Hän punastui niin, että veri alkoi kipunoida korvalehtien päissä, ja oikaisi erehdyksensä heti. Ulla-täti ei huomannut mitään. Hänellä oli näet tapana nukahtaa, kun joku luki hänelle ääneen.

V.

MATKA LUNDIIN.

Eräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin ajatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta pitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta oli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät huvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten kirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä luettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut, tanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan sekaisin -- olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut tyttärelleen rakasta äidinkieltään -- ja kaikki lauseet kertoivat samaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta ja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa nautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin yliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen tyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne siksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin täti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa Skoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin vastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje oli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi katkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli sentään: "Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin." Mutta nämä sanat tuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne melkein pahoittivat Babin mieltä.

Isä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.

"Tahdon puhua kanssasi, Babi", sanoi hän, "sinä näytät olevan mahdoton taloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti juuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan Lundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään sinut luokseen. Saisit opetella kieliä."

"Saanko minä lähteä!" Barbron ääni riemuitsi.

"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri, rakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin."

Barbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka suuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka toisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä -- nuo vapaat, valoisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta graniitista ja auringoton -- ainakin hänen suhteensa.

"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan", sanoi hän pitkähkön äänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi olevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.

"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen", virkkoi tukkukauppias, "mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti. Sitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita uudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi häviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä."

Isä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa tyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä Birgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi olemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt tulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti hyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään Ulla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin vaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän piti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi. Nyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan levottomuudesta:

"Saanko ottaa Vahdin mukaani?"

"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä."

Barbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli Vahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.

"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa koiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa kanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi seurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla."

Barbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja Vahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.

Samassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.

"Rakas pikku koirani", sanoi hän, "jospa tietäisit, kuinka merkillinen kapine sinun emäntäsi on."

"Hau-hau", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä Barbron polville.

"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi! Niin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä sisäisesti."

Isoäiti antoi mielellään suostumuksensa Vahdin tuloon, ja kun tätä poikamiestä sitten oli eräänä harmaana maaliskuunaamuna lellitelty ja pyntätty matkakuntoon, sanoi Barbro jäähyväiset Ulla-tädille ja Ainalle, minkä jälkeen hän meni vaunuun ikkunapaikalleen. Muutamat kirjat ja makeispussit, joiden joukossa oli kilo hienon hienoja karamelleja, mitkä kiitollinen Olena oli lahjoittanut, lupasivat melkoisesti lyhentää matkaa.

Barbro nyökytti päätään omaisilleen ja kuuli raollaan olevasta ikkunasta Ulla-tädin evästyksien tupruavan kuin lumihiutaleet ilman halki. Valitettavasti ne haihtuivat yhtä jäljettömiin kuin lumihiutaleetkin, hipaistuaan vain sivumennen hänen lämmintä, virmaa mieltään. Hän oli tänään "lentopäällään". "Nyt Babi lentää", oli siskoilla tapana sanoa, kun jokin äkillinen sattuma keskeytti lapsuuden päivien yksitoikkoisuuden ja hän jännityksestä hurjana riehui ympäri, kaatoi ja särki, mitä eteen osui, voimatta hallita huitovien käsiensä ja keikkuvien jalkojensa liikkeitä.

Ja tänä hetkenä hänen sydämensä ja ajatuksensa lensivät aavistuksen siivillä punaisten päivien riemuja kohden. Siellä on Sonja, Elsa, (vanha Hip, joksi Barbro yhä vieläkin nimitti siskoaan), Holger Boye ja monet muut, jotka hän saa tavata. Lund taisi ollakin oikeastaan vain nuorison ja ilon kaupunki. Hänellä oli mieli täynnä ihania päätöksiä huvitella aamusta iltaan. Eikä isoäiti tietystikään pane esteitä hänen tielleen.

Juna läksi liikkeelle, kulki ensin huurteisen sumukerroksen läpi ja sitten kirkasta valoisaa talvipäivää kohden. Laajat, lumipeitteiset vainiot välkkyivät auringonpaisteessa, ja sinisiä savupatsaita kohosi korkealle punaisten talojen piipuista.

Barbro laittautui nurkkaansa, pisti vaaleanpunaisen silkkipatjan niskan taakse, tunnusteli keveästi kampaustaan. Tuntuipa vallan uudelta ja oudolta aikaihmisiksi kammattu tukka, ja Barbron ruskeat kutrit ikävöivät uskomattomasti vapautta, sillä väliin ne irtautuivat otsalta, väliin korvilta ja hyppelivät poskille pahankurisen vallattomasti.

Valkoinen villapusero, jota somistivat leveä alhaalle laskeutuva kaulus ja iso tummansininen merimiessolmuke, oli hyvin pukeva. Pikku kädet olivat hyvin hoidetut kynnenpäitä myöten. Oi voi! Olipa ollut aika, jolloin Babi oli jyrsinyt kynsiään, että rauski, mutta se oli tietysti tapahtunut enimmäkseen uskontotunneilla neljännellä luokalla, jolloin hän istui mukavasti nurkkauksessa seinän vieressä. Hienot korkeavartiset kengät oli neiti Bertingillä, niin, koko hänen ulkonainen asunsa, johon kuului revonnahkainen garnityyri ja silkkivuorinen kappa, siro kultarengas vasemmassa ranteessa ja satavuotinen timanttisormus pikku sormessa, kuvasti upeaa hyvinvointia. -- Jopa siinä määrin, että eräs nuori mies, joka maleksi käytävässä, rupesi heittämään yhä piteneviä ja kirkastuvia katseita sinnepäin; mutta Barbro ei sitä huomannut. Hän luki erästä jännittävää seikkailukuvausta eikä nostanut katsettaan kirjasta edes silloinkaan, kun hänen kätensä ahkeraan vaelsi Olenan pussin ja hänen oman suunsa väliä. Hän oli yksinään osastossaan; oli alkuviikko ja junassa oli varsin vähän matkustajia.

Vihdoin nuori mies, välittämättä ilmoituksesta: "Naisten osasto", astui Barbron luo.

Barbro vilkaisi pikimmältään tulijaan. "Seikkailu!" -- "Pam! Tuks, tuks", sanoi hänen sydämensä ja jysähti rinnan pohjaan kuin putoava kellonluoti. Hän karahti tulipunaiseksi, mutta luki innokkaasti. Seisköön vain siinä, mutta hän ei ähähdäkään. Pikainen silmäys ikkunaan. Kohta ollaan Halmstadissa. Siellä hän pistäytyy katsomaan Vahtia, ja sitten hän koi muuttaa, vaikka -- miksi muuttaa? -- Rupatella hetkinen -- mitäs pahaa siinä on? -- Hän kurkisti kysyvästi kirjaansa. Hehän voivat puhella Sonjasta -- Sonjasta, josta he kumpikin tavattomasti pitivät. Äh, kuinka se mulkoili! Tiukasti!

Barbro nakkasi äkkiä niskaansa, niin että otsakiharat pyrähtivät ylös kuin pelästyneet linnut.

"Anteeksi", kumarsi samassa nuori mies, "ettekö ole neiti Svensson --"

Barbro katkaisi hänen puheensa helähtävällä naurulla:

"Gladys Svensson Ulricehamnista! En ole tänään."

"Mutta enkö tavannut juuri teitä tuntureilla?"

"Kyllä."

"Ja sokerileipurilla?"

"Kyllä."

"Ettekö suvaitse selvittää salaperäisyyttänne, neiti? Saanko esitellä itseni: Freide, kandidaatti."

"Berting, ulkoilma-pomo", tokaisi Barbro vallattomasti, "se on minun tuorein tittelini, muuten olen Bertingin huonekunnan musta lammas. Te varmaankin kunnioititte minua sähkösanomalla syyskuun kolmantenatoista päivänä, niin että kai tunnette kotini."

"Pahastuitteko sähkösanomasta? Inga Rolander, serkkuni, sattui mainitsemaan, että te täytätte seitsemäntoista vuotta."

"Olette kehno, kun ette pannut nimeänne alle. Vaikka kyllä tiedän, miksi ette sitä tehnyt. Mutta nyt paljastan Gladys Svenssonin salaisuuden", lisäsi hän äkkiä ja taas punehtuen, -- On sopimatonta ruveta heti lavertelemaan Sonjasta, ajatteli hän. -- Sen tulee tapahtua hiotummin ja täysikasvuisemmin, ei noin vain päätäpahkaa. -- Hän alkoi puhua vilkkaasti Olenasta ja kertoi koko sitä asiaa koskevan jutun. Lopuksi hän osoitti makeispussia ilosta säteillen: "Ja tässä näette hyveen palkan. Minä rakastan karamelleja! Oh! Ettekö tahdo maistaa?"

"Onko niitä liikenemäänkin?" ihmetteli kandidaatti leikillään. Pussi tuntui hänestä valtavan isolta yhdelle hengelle.

"On kyllä, jollei teillä ole kovin suuret vaatimukset", nauroi Barbro.

Halmstadissa he kävivät yhdessä katsomassa Vahtia, joka pitkällä ulinalla ilmaisi surunsa, kun he poistuivat.

"Minua säälittää kovasti pikku koirani", sanoi Barbro, "mutta eihän enää ole monta tuntia jäljellä".

"Ei, ikävä kyllä", vastasi kandidaatti, "tänään viihdyn junassa erinomaisesti".

Barbro istahti takaisin nurkkaansa ja otti kirjansa, jota hän selaili kovakouraisesti. Vihdoin hän sanoi:

"Teistä on kai hauska jälleen tavata Sonja Thomas."

"On kylläkin. Hän on sievä nuori nainen."

Jännittävä seikkailukirja putosi yht'äkkiä lattialle.

"Mikä te oikeastaan olette, kandidaatti Freide?" Suuret, tummat tytönsilmät katsoivat halveksivasti ja samalla melkein tuskaisesti nuoreen mieheen. Hän ei tahtonut, että "Seikkailu" olisi kaksois-olento. Hän piti hänen leveästä otsastaan ja leveästä suustaan; hän tahtoi luottaa rehelliseen, lujaan kädenpuristukseen.

"Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, että neiti Thomas on mielestäni sievä? Ja sellainen hän on suuressa määrässä. Kun hän laulaa tahi näyttelee, on hän aivan vastustamatonkin. Hän tanssii ihastuttavasti ja pukeutuu kuin paras muotinukke, mutta minusta hän on liiaksi _grand dame_. Tuskin kahdeksantoistavuotias ja niin vietävän koketti."

"Hyi, hyi!" Barbro polki jalkaa. Nyt hän oli niin vihainen, että silmät säkenöivät. "Sonja on minun kaikkein parhain ystäväni, ja te teette hävyttömästi -- juuri _te_ -- puhuessanne hänestä tuolla tavalla."

"Siksi, että hän on teidän ystävänne", pisteli kandidaatti.

"Eipäs, vaan siksi, että -- ah, sen kai tiedätte itsekin, Uno Freide!"

Kandidaatti nauroi poikamaisesti.

"Nyt voisin maksaa teille samalla mitalla, Gladys Svensson, mutta näyttää siltä, että te haluatte hyökätä minun kimppuuni, ja minä pelkään, että tulen voitetuksi; senvuoksi lienee parasta, että tunnustan olevani keikarin ja herra luutnantti Uno Freiden yhtä vuotta nuorempi ja perin vaatimaton veli, Urban Freide, joka tutkiskelee vanhan Justitia-rouvan ryppyisiä kasvoja ja kantaäidin periaatteita ja jota sitäpaitsi huvittaa kaikki, mitä taivaan ja maan välillä on, siihen luettuna, mutta ei minään pääasiana Sonja Thomas."

Barbro otti hyvin hitaasti kirjan lattialta. Aivan ihmeellisen vaikutuksen teki tämä selitys, joka oli ilvehtivä ja kuitenkin hyväntahtoinen. Nyt olisi kaikki voinut olla niin hyvin kuin suinkin olla voi ja hän varma siitä, ettei millään tavoin asetu Sonjan etujen tielle, mutta samassa hän yht'äkkiä häpesi äskeistä kiivauttaan ja tunsi jonkunlaista nöyryytystä. Olihan aivan luonnollista, että se, joka hänestä hiukan välitti, oli tuo "perin vaatimaton veli" eikä Sonjan ihailija. Se pisti Babin tyttöylpeyttä, sillä olihan häntä salaisesti huvittanut juuri se seikka, että henkilö, joka Sonjan mielestä oli kyllin arvokas mielitietyksi, oli edes rahtusen verran ajatellut häntäkin, kovaonnista Babia. Sonjan mielestä oli Uno Freidellä ollut hieman liian leveä suu. Tällä taas oli aivan liian leveä.

"Miksi olette niin hiljaa, neiti?"

"Minäkö -- ei ole mitään puhumista."

"Näyttää kuitenkin siltä, että päänne on täynnä ajatuksia. Mitä aiotte tehdä Lundissa?"

"En mitään erikoista. Asun isoäidin luona ja luultavasti huvittelen."

"Mainiota, että ette ole ylioppilas. Saanko ruveta oppaaksenne, näyttää teille kaupunkia ja muuta? Minulla on aina aikaa, ja hylkään mielelläni ummehtuneet kirjat."

"Miksikä te sitten luette lakitiedettä?"

"Askarrellakseni opintojen sivussa mitä mieli tekee. Isäukko ei piittaa toivorikkaista pojistaan ja antaa heidän nauttia elämästä. Saattepa nähdä, että tulette hyvin usein käyttämään minun apuani, jott'ette eksyisi Lundin suurkaupungissa. Vai onko teillä muita tuttuja? -- Sisarenne Elsan olen nähnyt, entä onko muita?"

"On, eräs serkku: Einar Berting, ja eräs hyvä ystävä: Holger Boye."

"Se pyylevä skoonelainen, josta aikaa myöten kai paisuu oikeusministeri. Sillä pojalla on päätä. Me sanomme häntä _globe-trotteriksi_, kun hän on niin pyöreä ja halukas vaeltamaan. Myötäänsä hän tallustaa kartanoonsa tasangolle, jonne hänen sielunsa siemen on kylvetty ja jossa se kantaa hedelmän, kuten hän sanoo. Oletteko hyviä tuttuja? Hän ei ole puhunut teistä milloinkaan."

"Emme ole, tapasimme toisemme oikeastaan vain eräänä keväänä. Hän on ehkä unohtanut minut."

"Se sopii minulle", naurahti Urban Freide.

"Minusta on ikävää, kun joutuu unohdetuksi", sanoi Barbro rehellisesti. "Sonja Thomas kuuluu myös olevan Lundissa, mutta pelkään kovasti, ettei hän paljoa välitä minusta. Minä pidän hänestä hirveän paljon."

Nyt juna pysähtyi taas eräälle asemalle, missä voitiin käydä katsomassa Vahtia, ja sitten meni nuori herrasväki ravintolavaunuun teetä juomaan, Barbrosta oli kovin juhlallista saada itse tilata ja antaa juomarahat. Hän olikin ylen runsaskätinen, ja Freide huomautti:

"Viinuri pitää teidät varmasti muistissaan omituisena naisolentona, sillä ainoastaan vanhat, rumat ja köyhät naiset antavat runsaita juomarahoja."

Lundin asemalla olivat vastassa sekä Elsa ja Einar että Holger Boye ja isoäidin Saara, uskollinen palvelijatar vanhan kansan tapaan. Hän oli tullut Flodaan kahdentoista vuoden ikäisenä; nyt hän oli jo neljänkymmenen korvilla ja oli kuin kiinni kasvanut "Hänen armoonsa".

Barbro sanoi matkatoverilleen jäähyväiset jokseenkin hätäisesti ja pisti kätensä Elsan kainaloon.

"Kuinka hauskaa, Hip, olla täällä. Mitä teemme huomenna?"

"En jouda olemaan paljoa kanssasi, Babi. Mutta lauantaina ovat ylioppilaiden tanssiaiset, niin että voit ruveta valmistautumaan niihin. Etkö muuten aio toimittaa mitään hyödyllistä?"

"Onko isoäiti puhunut siitä?" kysyi Barbro hieman säpsähtäen ja kulki yhtä jalkaa Elsan kanssa. Heillä oli vain lyhyt matka kuljettavana. Isoäiti asui aivan lähellä Lundagårdin puistoa ja tuomiokirkkoa.

"Ei ole, mutta minä tulin sitä ajatelleeksi."

"Älä katko lapsen siipiä", virkkoi Holger Boye yht'äkkiä. Hän kahmaisi lunta eräältä ikkunapelliltä, puristi sen palloksi ja heitti Barbron tukkaan. "Terve tuloa nuoruuden ja hulluuden pariin", sanoi hän, "arpa on heitetty".

"Oletko hassu, Holger", nauroi Barbro, Hän kimmahti irti nuolennopeasti, vilkaisi ympärilleen, mistä saisi vastalahjan, ja lennähti Grand Hotellin edustalla olevalle aukeamalle, missä kokosi ison kahmalollisen lunta.

Mutta pallo jäi viskaamatta, kun Elsa puuttui jupakkaan. "Et kai ole enää lapsi hupakko, Babi!"

"Kuka sen tietää", ilakoi Holger Boye. "Ei ole vielä päässyt koulusta, Mignon."

"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?"

"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille. Ja Mignon sopii mielestäni sinulle -- miksikö, hm! Meillä on, millä mällätään, jos loppuu, niin lainataan."

Isoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli häikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja, herkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.