Part 3

"Ky-yllä", venytteli Sonja, "toisinaan. Toivoisin hirveän mielelläni, että hän saisi nähdä minut silloin, kun kokonainen liuta kavaljeereja häärii ympärilläni, ja jos minulla on oikein hienonhieno puku, niin tahtoisin, että hän saisi ihailla minua siinä. Jopa sinun silmäsi pyörivät! Varmaankin pidät minua hävyttömän suorasukaisena, mutta oletko milloinkaan nähnyt minua haaveksivana ja kaihomielisenä? Se ei sovi minulle ensinkään. Mitäs minä haikailemaan ja huokailemaan, kun elämä on niin suloisen hauskaa. 'Hän', kuten sinä sanot, tietysti tarkoittaen Uno Freideä, pitää kyllä hänkin lystiä omalla tavallaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin me tapaamme toisemme, ja silloin se lempi hehkuu, Babi! Tuli leimuten lyö, tuli kirkkaana lyö, se leimuvi tuhansin liekein."

Barbroon tarttui helposti Sonjan veikeä leikikkyys, ja kun hän oli eronnut ystävättärestään, näytti hänestä kaikki ruusuiselta.

Täti Aimée Thomas saa isän suostumaan, ja sitten hän saa lähteä heidän mukanaan Kööpenhaminaan. Hän tahtoo mielellään oppia lasimaalausta, se oli hänen uusin päähänpistonsa. Mitähän, jos ehtisi käydä sellaisen kurssin; ja tanssikurssin myös! Hänen jäsenensä ihan hytkyivät hyvästä mielestä ja pidätetystä eloisuudesta. Hänen täytyi toisinaan pyöriä kuin hyrrä, pyöriä kunnes päätä huimasi ja hengitys salpautui, sydän takoi ja veri juoksi suonissa kuohuen.

Hän oli käynyt vieraisilla vain pari kertaa kotiintulonsa jälkeen. Tukkukauppias ei suvainnut laajaa seurapiiriä eikä hän ollut vielä oivaltanut, että hänellä oli nuoria tyttäriä, joita piti johdella seuraelämään. Birgit ja Elsa olivat hoitaneet itsensä nuoruudessaan niin, ettei hänellä ollut mitään vaivaa heidän huveistaan. Ja Barbro sai odottaa, kunnes Ainakin joutui siihen ikään. Kun Poju täyttää kuusitoista vuotta, silloin vanha, harmaa kauppahuone säteilee juhla-asussaan, ja loistavat tanssiaiset johtavat Berting Nuoremman seuraelämään. Tämä oli jo aikoja sitten päätetty. Tukkukauppias ja Aina sommittelivat mielellään jonkunlaista ohjelmaa jo monta kuukautta aikaisemmin. Tällöin oli tavallisesti Aina se puoli, joka vahvisti päätöksen.

"Kuulehan, isä", oli Poju sanonut innostuneesti noin vuosi takaperin ja katsonut rohkeasti isäänsä silmiin, "suunnitellaanpas vähän tulevaisuutta".

"Olkoon menneeksi, typykkäni", ja isä hymyili ihastuneena lemmikilleen.

"Ensiksikin on sinun myönnettävä, että minä olen viime lukukausina edistynyt koulussa loistavasti, _all right_ kaikissa aineissa!"

"Myönnetään kernaasti."

"Ja nyt minä aion suorittaa ylioppilastutkinnon kahden vuoden perästä, kohta sen jälkeen tai sitä ennen, kun täytän kuusitoista vuotta. Hyväksytäänkö se?"

"Pelkään, että rasitat itseäsi liikaa, Poju hyvä."

"Joutavia, August Fr. Berting; saat nähdä, että minä suoriudun kuin leikillä. Sitten me pidämme päivälliset kaikille opettajille, huikean hienot päivälliset, ja sitten tanssiaiset tovereille. Suostutko siihen?"

Ei yksikään muista tytöistä, ei edes Birgit, olisi milloinkaan uskaltanut sinutella isäänsä, mutta Ainalta se läksi ihan itsestään, eikä isä ollut siitä millänsäkään. Olihan tyttö Berting Nuorempi, kauppahuoneen tuleva tuki. Ihme kyllä, poikkesi tukkukauppias ankarista periaatteistaan heti, kun oli kysymys Ainasta. Tämä ei ollut hänestä "vain tyttö", vaan miespuolisen perillisen täydellinen vastine.

Fredinin koulussa oltiin sitä mieltä, että Aina menettelisi viisaammin, jos lukisi yhden vuoden lisää eikä hyppäisi luokan yli, mutta Poju oli tarmokas ja ajoi tahtonsa perille. Hän sai yksityisopetusta ja kykeni siten ilman vaikeutta seuraamaan reaaliosaston lukuja. Matematiikka ja maantiede olivat hänen pääaineitaan. Tässä samoin kuin monessa muussakin kohden hän erosi sisaristaan, ja opettajilla oli sula nautinto ihailla hänen selkeää, ponnekasta lahjakkuuttaan. Elsa oli niinikään ollut loistava tähti koulussa, mutta hieman hitaampi ja kankeampi kuin Aina, jolla oli aina ripeä vauhti, olipa sitten kysymyksessä urheilu tai luvut.

Barbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen lapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa kunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja kuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän oli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa, että hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.

Hakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä oli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään kämmenellä tahi huutamalla: "Heipä hei!" Tyttövierailut olivat hänestä "tipumaisia", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan iloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.

Barbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen, että kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin olisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin yrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä pahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin "tukeva sisäisesti" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja mielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava seinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.

Barbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia. Hän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun oli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti, jolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa tunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät tädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.

Niinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton Vahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta nelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin tohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.

Ulla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee ajatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti pötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa kuitenkin Barbron niskoille.

"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan voi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun päivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan lasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä."

Vahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti ei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa ja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria ja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa olivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä heistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei kuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän ei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä niin mankeloituna ja silitettynä. --

"Penkin alle meni", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta Barbron huoneeseen. "Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä äiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi Tukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää aa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista."

"Hyi", sanoi Barbro tuikeasti. "Ja toisella taholla odottavat kaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!"

"Mitä sanot? Kenellä on kaksoiset?"

"Kenelläkö? Gerda Skogilla, etkö tunne? Hänellä, joka pari vuotta sitten meni naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Voit käsittää, että saamme lallattaa niidenkin lasten kanssa. Pikku lapset ovat minusta kuin puhkeamattomat sinivuokon nuput. Niistä toivoo niin pian kuin mahdollista tulevan jotakin oikeaa. Voi, miksi en pääse matkustamaan sinun kanssasi! Olin iloinnut siitä sanomattomasti."

"Minullapa on suunnitelma, Babi,"

"Ainahan niitä sinulla on jos kuinka paljon."

"On itseäni varten, mutta tämä koskee sinua. Kirjoita liikuttava kirje isoäidillesi. Sano, että tukehdut kuoliaaksi tai jotakin muuta sellaista ja että hänen täytyy pelastaa sinun henkesi. Ehdota mummolle, eikö hän omasta puolestaan ottaisi sanoakseen, että hän on niin sairas ja heikko, että tarvitsee jonkun tyttärentyttärensä hauskuttamaan itseään. Hän voi siepata kivukseen vaikka hermosäryn. Sehän kuulostaa kovin surkealta."

"Isoäitiä ei petetä. Ja onhan hänellä sekä seuranainen että kamarineitsyt, Hän ei minua tarvitse, ja toisekseen -- mitä minä siellä maalla tekisin?"

"Kun sinä, Babi, kerran olet kana, niin on iso vahinko, ettet ole saanut täyttä höyhenpukua. Etkö ymmärrä, että Floda olisi vain matkahaluisen henkesi ponnistuslautana."

"Kyllä, mutta se ei käy päinsä." Barbro ravisti päätään. Vastoinkäyminen ei milloinkaan yllyttänyt häntä uuteen ponnisteluun. "Ei maksa vaivaa."

"Sitten kai minä saan ottaa sen tehtäväkseni. Isoäidin puoleen on käännyttävä joka tapauksessa. Kun minä koko kouluajan yrittelin muokata sinusta uudenaikaista ihmistä, niin täytyy minun nyt jatkaa työtäni. Sinä olet toisinaan ihan toivoton, varsinkin milloin olet oikein täynnä kotoisia vaistoja, mutta minä pidän sinusta, olet suorastaan suloinen kuin pieni hirvenvasikka."

"Pidätkö minusta oikein paljon?" Barbro kietaisi lujasti kätensä Sonjan kaulaan. "Voinko luottaa siihen?"

"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit irti ystävyyden."

"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet näytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En unohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen kerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja viskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut häikäilemättä."

"Babi kulta, ethän toki saa halvausta _post festum_. Olethan antanut minulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen jälkeen ollut sinulle aina hyvä?"

"Olet, oikein hyvä", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan poskelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.

"Pikku hyväilijä", sanoi hän ylimielisesti.

Barbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä. Hän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta, ja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia tunteenpurkauksiaan.

IV.

SOKERILEIPURILLA.

Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten. Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä jättämään koiransa kotiin.

Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti ja Barbro lähteä matkaan.

Barbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten se vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin hauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän iloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä Djursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät varmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa tutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa liian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.

Kimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä se oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä huoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman iso liinavaatekaappi sijaitsivat?

Vaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala. Ulla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä veressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen pullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin kädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli samaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.

"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet", huusi Ulla-täti, "nyt ei minusta enää tule ihmistä".

Barbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli kirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean jalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.

"Hae apua, voi-voi-voi", vaikerteli täti, "ota kiinni kädestä, koetan nousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä, olin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi, ja aioin panna -- ai-ai -- sen -- ai-ai-ai -- matkalaukkuun, mutta silloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen joutuukin."

"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja jalkojaan", sanoi Barbro.

"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen tuntee. Tokko -- ai-ai-ai -- tokko lienee ainoatakaan eheää luuta ruumis-parassa."

Haettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut pari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman nyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.

Ulla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni tyttö.

"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta. Poloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä pitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei joulukuusta eikä kynttilöitä!"

Tukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää olla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt he ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä monesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:

"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren."

"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa minun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!"

Barbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt Ulla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä heltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti äkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:

"Minä jään mielelläni tädin luokse." Barbro muisti erään joulun, jolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista istuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet hirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja lukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron silmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti muuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti Barbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla pieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli pelkkää hellyyttä.

"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi", sanoi herra Berting kahden vaiheilla. "Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon uutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä lähtemään."

"Minua surettaa Babin tähden", huokasi täti hervottomasti. "Minusta olisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta kun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään minun tähteni."

Barbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän oli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen pientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä, kultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin niistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli kirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei välittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma olivat siihen aikaan olleet.

Herra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei asia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen täytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän oppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin ja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän ilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.

Tuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin pian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen, ja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni. Hoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja hän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.

Eräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa ilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.

Barbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena houkutuksena hänen tiellään.

Uuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi olla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä, mutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa, tunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa, kalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan ja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro paistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:

"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?"

"Tokihan minä Babin tunnen -- neiti Barbron, piti sanomani."

"Älä viitsi olla olevinasi -- Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?"

"Olen, aamusta iltaan."

"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?"

"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä -- ja pahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa saaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden aikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti." Olenalla oli ilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä henkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. "Sain luvan matkustaa kotiin huomenna, ja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy narranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja kaikki."

"Pitääkö sinun avata ja sulkea puoti ja ottaa myös kassa huostaasi?"

"Ei, sen tekee rouva itse. Hän on kerrassaan kiltti ja kunnon ihminen, mutta ei anna ollenkaan vapautta. Ja kun juuri se Kalle pitää huomenna häitään. Hän on komein kaikista veljeksistä, sillä hän on viinuri ja hänellä on niin hieno käytös, kun hän sanoo 'olkaa niin hyvä'. Hän ottaa Nilssonin Karinin. Morsiamella on kruunu ja se tanssitaan pois."

Barbro tiesi hyvin, että Nilssonin Karin oli kalastajanaapurin tytär saaristosta ja että heillä oli pulska, äsken rakennettu tupa. Niin että häistä lupasi tulla komeat. Turvonneiden silmäluomien alla kiiluivat ja välkkyivät Olenan silmät kuin kiilloitetut tinanapit, kun hän kuvitteli kaikkea komeutta.

Barbro oli ottanut kaksi leivosta lautaselle ja pistänyt ne myös poskeensa. Nyt hän löi pontevasti lusikalla lautasen pohjaan, niinkuin se olisi ollut kilpi, ja sanoi:

"Sinä pääset Kallen häihin, Olena."

"Millä ihmeellä? Ei, kiitos kaunis."

"Ja valkeat sormikkaat saat käsiisi. Saat leikata ne auki kämmenpuolelta, jos ovat ahtaat, ei se näy. Ja sinisen nauhan tukkaan ja pitsikauluksen. Mitäs siihen sanot?"

"Niin, mutta ystävä rakas, en minä sinne pääse sittenkään."

"Ei hätä tämän näköinen, Olena. Tunnen erään luotettavan henkilön, joka on valmis olemaan täällä huomenna sinun sijastasi."

"Kuka hän on?"

Barbro osoitti riemastuneena itseään.

"Siitä ei tule kerrassaan mitään", huudahti Olena hämillään.

"Mikäs sinun oikean sijaisesi nimi on?"

"Gladys Svensson."

"Herrasnimi! Tässä näet siis yhden päivän Gladys Svenssonin. Onko rouva hyväksynyt minut -- Gladys Svenssonin?"

"On kyllä, sillä Gladys on palvellut viisi vuotta sisarensa puodissa Ulricehamnissa, vaikka rouva ei vielä ole häntä nähnytkään; Gladys on ollut täällä kaupungissa ainoastaan pyhäiseen aikaan."

"Sehän sopii mainiosti, mutta sinä et saa hiiskahtaakaan rouvalle, Olena!"

"Niin, mutta -- sittenkään ei --"

"Älä lörpöttele! Opeta vain minua! Harjoitellaan tänä iltana. Minulla on kieltämättä varsin monivuotinen ja -- jokapäiväinen kokemus sokerileipureista, niin että siitäkin näkee, ettei ole pahaa, jossa ei olisi jotakin hyvääkin."

Barbro oli tavattoman ihastuksissaan näin odottamattomasta yksitoikkoisuuden keskeytyksestä. Hän ei ollut peloissaan, että joku hänen tuttavistaan kävisi puodissa ja tuntisi hänet. Useimmat olivat matkoilla, ja muuten hän saattoi olla vakuutettu siitä, ettei kukaan kaupungin herraspomoista käy pienessä nurkkapuodissa sunnuntaina ostamassa mitään.

Tästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää astua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson Ulricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina iltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit uneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat alustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai nauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.

Kokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva nuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:

"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?"

Barbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut tullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä, että neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat ottaneet eräästä isosta laatikosta.

Hän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi anteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:

"Onk ne oikeita muluja?"

"Tietysti", selitti Barbro reippaasti, "ja kun nyt on sunnuntai, niin saa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on -- yksi, kaksi, kolme, neljä, _viisi_."

"Minulla on titko ulkona" piipitti punatukkainen, "ja hänellä on kakti telkkua".

"Kokonaiset sukulaiskestit", nauroi Barbro. "Tässä on, mutta nyt hyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää anna."

Rehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi:

"Onk' neiti nyt aina täällä?"

"En ole, ainoastaan tänään."

Taas pitkä väliaika. Sitten tuli kaksi tirskuvaa ryökkinänalkua, jotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä ja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri kasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:

"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa."

"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!"

Ja he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut johtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän tarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän on tavallinen --?

Hän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko minänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa niin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten kovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä tavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin pukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären sisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.

"Noo", sanoi hän nyökäten, "mitäs turhia harmittelemaan!" Pienet, välkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. "Neiti ei saa olla liian kopea, kuuletko!"

Aika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut tädille menevänsä aamupäivällä käymään "nannan", heidän entisen lapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen koulutoverinsa luona.

Nannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin. Täti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa. Ja silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: "Sanokaa Ulla-tädille terveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä". Yhdeksän aikaan oli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.

Kolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä keittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.