Part 2

Barbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä roskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti piti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte -- niin hän oli päättänyt -- olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner, jossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden kirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia ajatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja penikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin perillisen mukaansa kotiin.

Hän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska tämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle, valkealle lehdelle hän siis kirjoitti:

"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein jälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' -- ei, se ei auta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin. Suom.], se olkoon valiolauselmani."

Hän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän oli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun kuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki syövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja opiksi itselleen hädän hetkenä.

Ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei tohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin Ulla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä omissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa kuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia tyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin -- hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä päivänvaloon.

II.

SYNTYMÄPÄIVÄ.

Barbrosta oli tosiaankin aika noloa jäädä ihan ilman matkaseikkailuja, joita olisi voinut kerroskella tai kätkeä mieleensä kallisarvoisena muistona. Hän oli näet odottanut hyvin paljon pitkästä, omintakeisesta matkasta. Mutta ei näkynyt edes ylioppilasta. Jonkun verran puuhaa ja pientä haittaa oli kolmen viikon vanhasta Vahti-penikasta. Se oli saanut isänsä nimen ja valkean turkin. Naisten osastossa ei ensin kukaan ollut tietävinäänkään tästä huonosti kasvatetusta pikku herrasta, mutta vähitellen se sitten voitti puolelleen sekä vanhojen että nuorten sydämet, ja Barbro pääsi matkustajien suureen suosioon sirkeän penikan vuoksi, joka muiden pikkulasten tavoin enimmäkseen veteli unia.

Ulla-täti ei tietystikään lausunut helliä sanoja Vahdille tervetuliaisiksi. Mutta Aina ilmaisi heti hyväksyvän kantansa; ja silloin oli myös isän suosio saavutettu. Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen Barbro täytti seitsemäntoista vuotta.

Hän sai kauniin syntymäpäiväpöydän ja paljon lahjoja. Isä antoi hänelle antiikkisen teekaluston ja kullatusta hopeasta tehdyn sokeriastian sekä isänmaallisen historiateoksen. Ulla-tädin lahja ei ollut niin mieleinen. Tämä oli tilannut puoli tusinaa aimo keittiöesiliinoja ja niiden lisäksi pieniä valkeita myssyjä, joiden piti olla tukan kaunistuksena ruoanlaitossa.

Birgit oli lähettänyt Babille oman ja pikku tyttönsä valokuvan. Sen mukana seurasi kokonainen albumi amatööri-valokuvia tästä pikku esikoisesta, kokoelma, joka olisi ollut mielenkiintoisempi ylpeälle äidille kuin seitsentoistavuotiaalle tädille. Tämä suvaitsikin mutista kolmannentoista kuvan jälkeen:

"Ei, nyt en jaksa enää katsella sinua, paksua palleroa!"

Elsa, joka ei vielä ollut matkustanut Lundiin, oli lyöttäytynyt yhteen Ainan kanssa ja ostanut syntymäpäivälapselle marmorisen veistokuvan. Barbro sai heti tietää Ainalta, paljonko se oli maksanut. He olivat saaneet sen huokealla, sillä marmorissa oli pieni vika. Aina oli hyvin tyytyväinen, kun oli havainnut sen ja tehnyt hyvät kaupat. Hän ei olisi voinut antaa milloinkaan itselleen anteeksi, jos olisi maksanut saman hinnan virheellisestä Psykestä kuin virheettömästä.

Tukkukauppias Berting piti seitsentoistavuotiaan kunniaksi suuret päivälliset, mutta hän ei kutsunut niille nuorta väkeä. Talon seurapiiriin kuului enimmäkseen lapsettomia perheitä tahi iäkkäitä poikamiehiä. Ja tällaiset sedät eivät olleet Bertingin tyttöjen suosikkeja. He eivät osanneet milloinkaan keskustella mistään muusta kuin "liikkeen" asioista. Ja kun heitä oli useampia, sanoivat tytöt heitä siitä syystä "ikiliikkujiksi".

Sonja Thomas oli ainoa vieras, jonka Barbro otti vastaan rajun ihastuneesti. Sekä Sonja että hänen ruusunsa saivat riemuitsevan syleilyn.

"Vai niin, vai olet sinä nyt tuon näköinen, pikku tunturihiiri", sanoi Sonja, ja Barbro huomasi heti, että hänen äänensävynsä oli kypsynyt ja kehittynyt.

"Mitä merkitsee olla 'tuon' näköinen?" kysyi Barbro nauraen. "Olen puolta päätä pitempi kuin sinä, pieni paapero."

"Pieni, mutta pirteä, Babi! -- Sinä olet pulskistunut, jos sanon suoraan. Minusta on suuri nautinto näytellä sinua meidän joukolle."

Päivälliset olivat hyvin ikävät, ja Barbro huomasi surukseen, että kodin jäykänlainen, painostava mieliala oli pysynyt entisellään. Ruokapöydän huolittelu ja astiat sekä monet ruokalajit vaikuttivat häneen sen sijaan aivan toisella tavoin kuin ennen hänen kotoa lähtöään.

Ennen hän ei ollut ajatellut, että he olivat rikkaita Bertingejä, mutta kun hän nyt vertasi sitä suurta komeutta, mikä kotona vallitsi, tunturien köyhään pappilaan, niin hän ihmetteli, ettei siellä ollut kaivannut kaikkea sitä ylellisyyttä, mihin oli tottunut aina lapsuudestaan saakka.

Vaikka talon tyttäret nyt olivat nuoria naisia -- Aina oli kesällä käynyt rippikoulun --, tuntui heissä kuitenkin olevan sitä arkuutta, mihin Ulla-tädin jankutus ja isän jurous jokapäiväisessä elämässä oli heidät totuttanut. Sonja sen sijaan ei salannut viehkeätä, pulppuilevaa eloisuuttaan. Hän, joka oli vanhempiensa jumaloima ainoa lapsi, oli saanut vapaasti kehittyä ihastuttavan vallattomaksi, ja hänen pieni, kaunis päänsä ja siromuotoiset pikku kätensä liikkuivat myötäänsä. Punaisten huulien lomista välkkyi tasainen valkea hammasrivi. Ylähuuli oli lapsellisen lyhyt ja pehmeästi kaartuva.

Barbro ei voinut katsella häntä kyllikseen. Hänen herkästi syttyvässä sydämessään paloi ihmettely ja ihailu, ja Sonjahan oli ollut aina hänen ihanteensa.

Pitkistä, kuivista puheista sai myös päivän sankaritar osansa. Hänelle piti puheen isä, joka oli nähtävästi halunnut sovitella sanottavansa leikilliseen muotoon. Mutta hän oli tätä ennen puhunut jo kahdelle seitsemäntoistavuotiaalle, ja kun hän ei ollut mikään kaunopuhuja, tuntuivat sanat hieman kuluneilta ja mauttomilta.

Vasta kun tytöt neljän kesken menivät Barbron huoneeseen ja asettuivat mukavasti istumaan ison makeismaljakon ympärille, kävi mieliala rattoisaksi ja iloiseksi.

He olivat ehtineet istua vain vähän aikaa, kun koputettiin oveen. Sisäkkö toi tukun sähkösanomia.

Barbro sävähti tulipunaiseksi. Sähkösanomia hänelle -- käsittämättömän, rajattoman ihanaa, että niin monet olivat muistaneet häntä. Hän katseli noita siniharmaita papereja, pari loistosähkösanomaa oli totta totisesti myöskin.

Sonja tarjoutui mielellään lukemaan ne ja iski samassa salavihkaa silmää Elsalle ja Ainalle. Nämä hymähtivät. Oli mainion hassua nähdä Barbron ihastuneita kasvoja. Tytöt olivat näet yksissä tuumin sepittäneet sähkösanomat. Aina oli ne kirjoittanut koneella. Lomakkeet oli hankkinut Sonja. Hänellä oli aina keinonsa saada toiveensa toteutumaan.

"Herranen aika, onpas vanha 'Köntyskin' muistanut sinua", nauroi Sonja, "et kai ole unohtanut mainiota ruotsinkielen opettajaasi, Babi?"

"Enhän toki! Mutta millä minä olen sen ansainnut..."

"Synnintunnustus myöhemmin -- nyt sähkösanomat. Kuulkaamme!

"Onnistu elämästäs laatimaan aine, jaoitus muodosta tarkkaan ja huolella vainen. Mieleesi kiel'opin säännöt ja puhtaus paina, mi sepitelmän tärkeä puoli on aina.

Fil. lisensiaatti Emma Holback."

"Kirjoittaako hän runoja?" ihmetteli Barbro mitään aavistamatta. "Sitä en olisi ikinä uskonut 'Köntyksestä'."

Aina tirskahti, mutta Sonja vilkaisi häneen varoittavasti ja sanoi:

"Kaikki tekevät sillä tapaa sähkösanomissa, _kleine Geburtstagsblume!_"

"Jatka", kehoitti Elsa.

"Tämäpä on lyhyt ja selvä", sanoi Sonja silmäiltyään seuraavaa sähkösanomaa:

"Seitsemäntoistahan ei oo Mimerin kaivo, toki lie talttunut kielesi raivo.

Tuulonen ja Sulonen."

"Sitä eivät Rothin neidit ole kirjoittaneet", kivahti Barbro. "Joku on sen tekaissut".

"Johan nyt! He ovat kai muistaneet sinun lystikkään koulurunosi", sanoi Sonja.

"Älä lörpöttele!" Barbro ravisti ystävätärtään. "Minua on aika lailla hävettänyt ja kaduttanut mokoma häväistysveisu. Oikeastaan on ilkeää, että kaikista tyhmyyksistä, joita on tehnyt, muistutetaan heti kotiin tultua. Minua on _kovasti_ kaduttanut. Aivan typerää on ivata opettajattaria."

"Hirveän sopimatonta", mutisi Aina melkein tukehtumaisillaan. Näöstä päättäen luuli hänen kamppailevan itkua vastaan. Ainakin kihosi hänen silmiinsä kyyneliä, mutta hän ei ollut vähääkään vihaisen näköinen.

Sonja pudisti uhkaavasti etusormeaan.

"Kuuntelehan, Bab!"

"Alt lægger for din Fod jeg ned, mig ruller lille, svær og bred.

Holger Boye."

"Holgerilta!" Barbro vilkastui äkkiä. "En luullut hänen välittävän minusta hituistakaan. Minkälainen hän on nykyjään, Sonja?"

"Entisellään. Sukkela, paksu, hyvä ja hauska."

"Olisipa somaa tavata häntä. Olen suoraan sanoen ollut siinä uskossa, että hän on laihtunut. Se pukisi häntä. Onhan siellä vielä kaksi sähkösanomaa, Sonja."

"On, on! Numero yksi!"

"Sieväksi, siivoksi tullos, ja kattilaa, kauhoja käytä, porkkanan keitossa, leivän paistossa taitosi näytä, puoliso saaos mieleinen taivahan Herran, seitsemääntoista kun liittyvi seitsemäntoista taas kerran.

Täti Sara Granlund."

"Höpsis! Ilvettä alusta loppuun", nauroi Barbro. "Yksissä tuumin sepustettu, sen näen silmistänne."

Sonjan liukasliikkeinen kieli kurkisti uteliaana suusta.

"Ei taida kannattaa kieltää, tytöt, että olemme syntipukkeja, mutta tämä ei ainakaan ole meidän tekoa, se on syntynyt ilman meidän teräviä päitämme. Ole hyvä ja katso itse, se on lähetetty oikealla tavalla. Ja loistosähkösanoma onkin, kuinkas muuten!"

Barbro katsoi epäluuloisesti viimeistä sähkösanomaa, mutta se oli todellakin oikea, ja hän otti sen hyvin jännittynein mielin.

Siinä oli:

"Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!"

Ei enempää eikä vähempää.

Barbro ajatteli heti, tietämättä itsekään miksi, kotikaupunkinsa ylioppilasta, jonka oli kohdannut kapealla tunturipolulla ja jota ei sen koommin ollut nähnyt. Heistä ei ollut tullut matkakumppaneja, vaikka ylioppilas oli luullut. Barbro oli haeskellut häntä sekä asemilla että ravintolavaunusta, mutta turhaan.

Tuntui hämärältä, kuinka nuorukainen oli saanut tietää, että tänään oli hänen syntymäpäivänsä, vaikka olihan se ajateltavissa. Siinä tapauksessa hän on tietysti vain kujeillut, ja se on oikeastaan hävytöntä.

Barbro repi sähkösanoman pieniksi palasiksi.

"Paljasta roskaa", sanoi hän, "mutta teitä minä kiitän muista".

"Ahaa, pieniä tunturisalaisuuksia", huomautti Sonja, "sepä hauskaa. Mikähän ihmeen otus se mahtaa olla, jonka olet tavannut erämaassa?"

"En ole tavannut kerrassaan mitään muuta kuin sääskiä ja sopuleja, mutta ne eivät ole niin sivistyneitä, että voisivat lähetellä sähkösanomia. Mutta nyt voisimme tehdä jotakin muuta. Emmekö kirjoita _bouts-rimés_?"

"Ei, säästä siitä huvista", huusi Aina. "Minä kammoan runoja. Laskuarvoitukset ovat paljoa hauskempia."

"Ja minä suosin jumalallista laiskuutta", sanoi Sonja, "jota saa häiritä vain joku tanssiaskel, mutta nyt on minusta parasta, että heittäydymme suloisen vetelyyden lohtuisaan syliin! Oo, nämä isoäidin tuolit ovat hurmaavia, kun ne ihan tuhlaavat väljyyttä. Elsa, tarvitsetko tuota vihreää silkkityynyä?"

"En, ole hyvä, ota! En kaipaa selänpehmikettä. Muuten lähdenkin tästä laittamaan tavaroitani matkakuntoon. Poju, sinä, joka olet kätevä, saat tulla minua auttamaan!"

"Kyllä, olkoon menneeksi", mukausi Aina mielellään, "kun kerran on päässyt uskotun palvelijan asemaan nuoruudesta huolimatta".

Hän nousi hartevana ja suoraselkäisenä. Hänen päänsä kekotti rohkeasti tanakassa kaulassa. Hiukset valuivat taalalais-miesten tapaan leikattuina ja pellavankeltaisina otsalle ja poskille. Poju oli omalla uhallaan leikannut uhkeat palmikkonsa ja kuunnellut Ulla-tädin toruntaa harvinaisen tyynin mielin, sillä lyhyeksi leikattu tukka miellytti häntä. Se ei haitannut urheillessa.

"Nyt saan pitää sinut ihan yksin", sanoi Barbro hyvillä mielin Sonjalle, kun tytöt olivat menneet. "Onpa siitä aikaa, kun saimme jutella oikein rauhassa. Tiedätkö, minulla ei ole ollut ketään, jolle olisin voinut keventää sydäntäni. Vaikka eipä minulla ole ollut mitään kevennettävääkään -- surkeaa!" lisäsi hän.

"Hoo, kyllä kai sitä tulee", lohdutti Sonja. "Äskeinen sähkösanoma merkitsee, ettet ole ollut aivan ilman elämyksiä. Saat huoleti puhua minulle, mitä hän oli miehiään."

"En tiedä -- luulen kuitenkin -- vaikka se on tyhmää."

"Sinähän olet niin varovainen, kuin olisit ladattu harvinaisilla salaisuuksilla. Anna pamahtaa vain, Babi! Pam!"

"Luulen, että sähkösanoma taitaa olla eräältä ylioppilaalta --"

"Pohjanperäläiseltä heilalta!"

"Eikö mitä -- eräältä ylioppilaalta, jonka kerran tapasin."

Sonja vihelsi vallattomasti.

"Mikä hänen nimensä on?"

"En tiedä. Hän on täältä. Ja hän on tietysti sähköttänyt vain kujeillakseen! 'Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!' Ihan varmaan hän tahtoo ärsyttää minua, ymmärrätkö?"

"En, niin viisas en ole. Hän ihailee sinun ruskeita kiharoitasi ja syviä silmiäsi. Tuolla alalla minä olen erikoistuntija. Minulla on varsin kunnioitettava kokemusvarasto, mutta nyt olen joutunut kiikkiin."

"Oletko -- oletko kihloissa?"

"En, mutta rakastunut -- inhottavasti rakastanut erääseen tummasilmäiseen kandidaattiin, jolla on ruskea, lyhyeksi leikattu tukka ja pitkät koivet, roomalainen profiili ja hieman liian leveä suu --"

"Sehän on --" Barbro vaikeni äkkiä ja nielaisi sanat "minun ylioppilaani".

"Mitä sinä nyt? Sanoinko jotakin sopimatonta?"

"Et suinkaan, en minä sitä tarkoita", puolusteli Barbro. "Asuuko hän tässä kaupungissa?"

"Asuu, mutta hän matkusti eilen illalla Lundiin. Hän on reserviluutnatti ja aikoo nyt suorittaa filosofiankandidaatti-tutkinnon, niin että meistä tulee sivistynyt pari. Minulla puolestani on näet henkisenä eväänä kunnianarvoisa Fredinin koulu."

"Onko aivan varmaa, että menette naimisiin?"

"Emme ole vielä päässeet siihen kysymykseen, mutta kai se sekin joutuu. Oletan, ettei hän henno sammuttaa minun liekehtivää lempeäni. Toistaiseksi minä huvittelen ja kehitän hyvänpuoleisia seurusteluavujani. Entä sinä, aiotko ryhtyä johonkin erikoiseen tulevana talvena? 'Lastenhoitohan' on nyt hirveästi muodissa, ja minun puolestani saa ollakin."

"Ja minulla on Vahdissa hoitamista. Muuten on tarkoitus sellainen, että minun on puututtava talouteen. Tuossa näet virkapuvuston." Barbro osoitti esiliinoja, jotka olivat syntymäpäiväpöydällä.

"Istu ja pala, mikä kauhistus! Babi-parka! Mutta polta pohjaan vahvasti ja suolaa, niin että kirvelee, silloin pääset mokomasta irti."

"Se olisi ihanaa, mutta jotakin tahtoisin sijaan. Jotakin oikeaa. Muistatko niitä Goethen säkeitä, joita vanha, rakas johtajattaremme usein toisteli:

"Immer höher muss ich steigen, immer weiter muss ich schauen!"

"Muistan. Mihinkä sinä siis tahdot kiivetä ja mitä tähyillä? Luultavasti parnassolle?"

"En, sinne en kelpaa." Barbro muuttui alakuloiseksi ja loi katseensa alas. Hänen kaikki kymmenen sormeaan haroivat pöytäliinan ripsuja. "On aivan nurinkurista, kun ei tiedä miksi ruveta. Pelkkä naimisiinmeno on niin mitätöntä."

"Niin, varsinkin niin suuresta sielusta kuin sinä olet, Babi! Minullakin saisi muuten olla halua antautua jollekin alalle -- esimerkiksi näyttelijättäreksi. Olisitpa nähnyt minut viime talvena Punaisen ristin iltamassa. Minä olin Annana 'Turhantarkassa veljenpojassa' ja sain paljon kiitosta. Nyt opiskelen lausuntoa ja plastiikkaa -- huvikseni vain, mutta jollakin kurssillahan täytyy käydä, vai mitä?"

Barbro ei ollut kahteen vuoteen kuullut tuota virtanaan pulppuilevaa kielenkerkeyttä, joka oli Sonjan erikoisala, ja se tuntui hänestä vieraalta. Heidän käydessään koulua oli ollut itsestään selvää, että välitunnit kuluivat puheluun, jossa sanat ryöppysivät kiireisenä koskena, mutta nyt tuntui Barbrosta, että Sonja taivutteli kieltään niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt mukana. Hän ei tietänyt, mitä oikeastaan oli odottanut tältä jutteluhetkellä, mutta jotakin vallan toista se oli ollut kuin mitä se nyt antoi.

Ja kun ilta päättyi ja hän istui yksinään kirjoituspöydän ääressä, jolla Sonjan ruusut olivat saaneet kunniasijan, otti hän alakuloisesti päiväkirjansa aikoen kirjoittaa siihen jotakin.

Syntymäpäivänä oli kyllä ollut hyvin hauska, mutta seitsemäntoista vuoden täyttäminen ei ollut lainkaan niin merkillistä kuin hän oli kuvitellut. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut sitä tunnetta, että nyt hän on niin iloinen, että sydän lennähtää ulos rinnasta. Kaikki olivat olleet hänelle hyviä ja herttaisia, mutta ihme ja kumma, että koko syntymäpäiväjuhla tupsahti läjään kuin tyhjä ilmapallo. Oli hyvin kiittämätöntä ajatella näin. Hän puristi kyynärpäänsä pöytää vasten ja painoi leuan käsiinsä. Seitsemäntoista vuotta! Se oli kuin satua, mutta edessä oli pitkä jono arkipäiviä ja taloustoimia! Sinisiä päiviä ja haukotuspäiviä; punaisia päiviä vilkkui enimmäkseen vain hänen mielikuvissaan.

III.

KOTI.

"Missä Barbro on?" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa päivässä, ja kun nuori "auttaja" oli saanut kokeilla keittiössä ja liinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman, hutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli, ei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.

Barbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut hämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan liinavaatteita, kävi se päin männikköön -- pistokset olivat kuin harakanvarpaita -- mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa? Sen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.

Birgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei sentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei tahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa vapautettu käsitöistä, mutta Barbro -- hänen, joka oli jo aikaihminen, olisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!

"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu, ja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin, niin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti kaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai kävelyttämään rakasta Vahtiaan.

Tukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi vain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä Ainan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.

Barbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista sanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä isä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin selittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän luuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.

Kerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti tarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti että keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava ja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.

"Mikäs tällä ruoalla on tänään?" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä, kun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera, josta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä olisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa viisitoista vuotta.

"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee", ärisi Ulla-täti. "Vaikka olen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on laitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja kykenemätön."

"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa", virkkoi Barbro harmissaan, "ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta."

"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?" kysyi herra Berting tuikeasti. "Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta mihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin vetelehdit."

Barbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei milloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin nyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä ja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä oli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä auringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan Ulla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli harvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa golfia ja tennistä.

Päivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin hänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan painostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa, ajattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.

Hän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä tyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt niinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin sydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja karannut tiehensä.

Lapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat yht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui painostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui lautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että syksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.

Ulla-täti huokasi raskaasti kuin marttyyri, ja Barbro arvasi ihan tarkkaan, mitä hän ajatteli: Ei kukaan olisi voinut tehdä omien lapsiensa hyväksi enempää kuin hän veljentyttäriensä hyväksi. Hän oli uhrannut koko elämänsä heidän hyväkseen. Barbro tuumaili äkeissään, mihin muuhun hän olisi voinut käyttää elämänsä. Eipä tosiaankaan sillä olisi voinut olla suurta kysyntää, sillä niin kitkerää ja torailevaa se oli.

Illalla Sonja tuli kertomaan, että hänen äitinsä ja hän aikoivat matkustaa Kööpenhaminaan ja ehkä Lundiinkin. Heillä oli sukulaisia ja tuttavia kaikkialla, ja kaikki halusivat heitä luokseen.

"Voi, jospa minäkin pääsisin mukaan!" huudahti Barbro. "Mutta en tohdi pyytää isää laskemaan minua taas matkalle. Olinhan niin iloinen päästessäni takaisin kotiin."

"Arkapa sinä oletkin, Babi, sellaista en luullut sinusta ensinkään tulevan, mutta voihan arkalainenkin olla mitä parhainta ainetta. Minä koetan puhua äidilleni, että hän esittää asian setä Augustille."

"Sinä olet enkeli, Sonja! Kuinka hirveän ihanaa meillä olisi, jos saisimme matkustaa yhdessä."

"Niin, se kieltämättä lisäisi hauskuutta. Eipä silti, että kainostelisin puhua äidille vaikka mitä, mutta minun tunteeni kuohahtelevat niin kovasti, että hyvinkin tarvitsen kaksi henkilöä, joille niitä purkaa. Me jäämme luultavasti Kööpenhaminaan jouluksi, että saan käydä teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä vähintäkään hätäilemättä. Ja aika kuluu että hurisee."

"Kuulehan, Sonja". Barbro oli hyvin hämillään kysymyksestään, mutta se poltti hänen kieltään. "Kun sinä noin lennät huvista toiseen, etkö milloinkaan ikävöi -- _häntä_, josta puhuit?"