Part 31

Babbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi lykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin. Näistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat tavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma Carrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi olla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun tapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa, mutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.»

Mutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan näistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla henkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella järkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta ja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet kiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi soveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli painostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti houkutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin harmaa haamu ja liiteli heidän välillään.

»Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että työttömyys vähenee.»

»Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.»

Äänettömyys.

Babbitt teki epätoivoisen yrityksen:

»Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?»

»Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä, olenko vai en?»

»Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.»

»Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen tuolinsa nojapuulle.

Babbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen vaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui entiselleen.

»Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?»

»Tietysti pidän, pikku tyhmyri!»

»Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?»

»Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin täällä, ellen pitäisi.»

»Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä äänellä!»

»Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt jatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä: »Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa sanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti. Pitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?»

»Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä olet lohduttanut?»

»Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!»

Hän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua. Minä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä, että olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että rakastat minua!»

»Minä rakastan sinua... Tietysti rakastan.»

»Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en tarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä tunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole mitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät, kultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin tehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en ole vanha enkä tuhma, vai olenko?»

Babbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen tukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt tästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli kärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan miehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa välityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä ja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää helpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui katselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira tai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan kummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain suututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi käydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut olla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän pani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen silmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä. Eräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha! Tanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa nähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin silmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä liehitellyt.

Babbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä idioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on helkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle tuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi hänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella leikkauksella!»

Hän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien mukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli Tanisin syytä.

»Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta suoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin aikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja selvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt olla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö voi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli minun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin tavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —»

»Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.»

»Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia tulevaisuudesta.»

»Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä tehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean pahoillani!»

Babbitt pani päättävästi kädet selän taa.

»Et vähääkään, vielä mitä, et mitään! Sinä olet niin hyvä kuin ihminen saattaa olla, mutta asian laita on se — — — Herra Jumala, etkö usko, että minulla on mitään tekemistä maailmassa? Minulla on liike hoidettavana ja, uskot tai et, vaimo ja lapset, joista pidän hurjan paljon.» Vasta tällöin, tämän murhan tehtyään, hän saattoi tuntea itsensä jaloksi ja siveelliseksi. »Minä tahdon, että olemme ystäviä, mutta peijakas, minä en voi jatkaa tällä tavoin ja elää siinä tunteessa, että minun täytyy tulla tänne yhtämittaa — — —»

»Voi, rakkaani, armaani, minähän olen niin usein sanonut sinulle, pitänyt niin tärkeänä, että sinä tiedät olevasi täysin vapaa. Minä tahdoin vain, että sinä tulet tänne, kun olet väsynyt ja haluat puhua minun kanssani tai kun sinulla saattaa olla huvia meidän seuroistamme — — —»

Tanis oli niin mukaantuvainen, niin lempeä, niin ymmärtäväinen, että kesti tunnin, ennenkuin Babbitt pääsi irti, eikä silloinkaan ollut mitään ratkaistu, mutta kaikki kuitenkin inhoittavasti ratkaistu. Autiossa vapaudessa, ulkona jäätävässä pohjoistuulessa Babbitt huokasi: »Jumalan kiitos, että se on ohi. Tanis-parka! Pikku rakas kunnon Tanis-parka! Mutta se on lopussa lopullisesti. Minä olen vapaa.»

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

1.

Hänen vaimonsa oli vielä ylhäällä, kun hän tuli kotiin.

»Onko sinulla ollut hauskaa?» kysyi hän.

»Ei. Ei ollut. Minulla oli inhoittavan ikävää. Onko vielä muuta, mistä on tehtävä selvää?»

»Georgie, kuinka sinä voit puhua tuolla tavoin — — —-? Oi. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt.»

»Herra Jumala, ei minuun ole mennyt mikään. Miksi sinä alituisesti minua kiusaat?» Hän varoitti itseänsä: »Ole varoillasi, älä ole niin tyly! Hänenhän täytyy olla ikävä istua täällä yksin koko illan.» — Mutta hän unohti varoituksensa, kun Myra jatkoi:

»Miksi sinun sitten pitää mennä ulos tapaamaan kaikenlaisia kummallisia ihmisiä? Vai sanotko taaskin, että tänäkin iltana olet ollut jossakin komitean kokouksessa?»

»En. Minä olen ollut erään naisen luona. Me istuimme takkavalkean ääressä ja laskimme leikkiä, ja meillä oli helkkarin hauskaa, jos sinun välttämättömästi täytyy tietää!»

»Vai niin — — — sinun tavastasi ilmaista se, minä arvaan, että oli minun vikani, että menit sinne! Minä kai se muka sinut sinne lähetin!»

»Niin teit.»

»Ei, kuule nyt — — —»

»Sinä inhoat kummallisia ihmisiä, niinkuin suvaitset sanoa. Jos saisit tahtosi läpi, olisin minä yhtä mahdoton vanha jäärä kuin Howard Littlefield. Sinä et koskaan tahdo kutsua tänne väkeä, jossa on jotakin, vaan kokoat vanhoja nahjuksia, jotka istuvat ja naukuvat ilmasta. Sinä teet tosiaan parhaasi saadaksesi minut vanhaksi. Mutta jos tahdot tietää, en minä aio — — —»

Murtuneena tästä ennen kuulumattomasta ryöpystä Myra vaikeroi:

»Ah, ystäväni en minä voi uskoa, että tuo on totta, en tahdo tehdä sinua vanhaksi, sen tiedän. Mutta ehkä sinä olet osaksi oikeassa, ehkä minun on vaikea solmia uusia tuttavuuksia. Mutta jos sinä ajattelet kaikkea rakasta ja viihtyisää, mitä meillä on ollut, ja illallisia ja eläviä kuvia ja kaikkia — — —»

Tosi miesmäisellä tempulla onnistui hänen vakuuttaa itselleen, että Myra oli tehnyt hänelle vääryyttä, eikä ainoastaan vakuuttaa sitä itsellensä, vaan äänekkyydellään ja tylyydellään myöskin Myralle, ja hetken kuluttua hän oli saanut asian niin pitkälle, että Myra pyysi häneltä anteeksi, että hän oli viettänyt iltansa Tanisin luona. Hän meni makuulle sangen tyytyväisenä, ei ainoastaan perheen hallitsijana, vaan myöskin sen marttyyrina. Yhtenä ainoana kiusallisena silmänräpäyksenä, juuri kun hän oli mennyt vuoteeseen, välähti hänen päässään ajatus, oliko hän sittenkään ollut täysin oikeassa.

»Minun pitäisi hävetä ärhennellä hänelle tällä tavoin. Kenties hänelläkin on oikeus valittaa. Ehkei hänelläkään ole ollut niin erikoisen ihana oltava. Mutta mitä minä siitä välitän? Se tekee hänelle vain hyvää, että häntä vähän ravistaa. Minä aion pysyä vapaana hänestä ja Tanisista ja Kerhosta ja kaikista ihmisistä! Minä aion hoitaa elämääni itse!»

2.

Tässä mielentilassa hän oli aivan erikoisen mahdoton Propagandistien kerhon lunchilla seuraavana päivänä. He kuuntelivat esitelmää, jonka piti eräs kongressin jäsen äskettäin palattuaan kolmen kuukauden perusteellisilta opinnoilta, joita hän oli harjoittanut talouden, kansatieteen, valtiollisten järjestelmäin, kielellisten eroavaisuuksien, mineraalirikkauksien ja maanviljelysolojen alalla Saksassa, Ranskassa, Suur-Britanniassa, Italiassa, Itävallassa, Tšekko-Slovakiassa, Jugoslaviassa ja Bulgariassa. Esitelmän pitäjä antoi heille kaikkea mahdollista valaistusta näistä aineista, kertoi lisäksi kolme hauskaa juttua siitä, miten nurinkuriset käsitykset eurooppalaisilla on Amerikan oloista, ja lausui muutamia henkeviä sanoja siitä, kuinka välttämätöntä on pitää tietämättömiä muukalaisia loitolla Amerikasta.

»Tuo oli sitten opettavainen esitelmä! Helkkarin ponnekas», sanoi Sidney Finkelstein.

Mutta tyytymätön Babbitt ärähti:

»Bluffia, lörpötystä! Ja minkä vuoksi täällä olisi ruvettava rähjäämään immigranttien kanssa? Ei kai ne kaikki ole niin tietämättömiä, ja tekisipä mieleni kysyä, eiköhän tässä vähän itsekukin ole immigranteista peruisin.»

»Sinä olet sietämätön», sanoi Sidney Finkelstein. Babbitt oli tietoinen siitä, että tohtori A. I. Dilling ankarana kuunteli toisella puolen pöytää. Tohtori Dilling oli Propagandakerhon arvokkaimpia merkkihenkilöitä. Hän ei ollut tavallinen tohtori, vaan kirurgi, mikä on romanttisempi ja hienompi ammatti. Hän oli voimakas, roteva mies, tuuheatukkainen ja paksuviiksinen. Sanomalehdet mainitsivat usein hänen tekemistään leikkauksista, hän oli kirurgian professori valtion yliopistossa. Hän seurusteli kaikkein hienoimpien perheiden kanssa Royal Ridgessä, ja hänen sanottiin olevan useiden satojentuhansien dollarien arvoinen. Babbittia hämmensi, kun sellainen mies istui häntä tuijottamassa. Hän riensi kiittämään kongressin jäsenen neroa Sidney Finkelsteiniin kääntyneenä, mutta puhe oli tarkoitettu tohtori Dillingille.

3.

Sinä iltapäivänä tunkeutui Babbittin konttoriin kolme miestä sen näköisinä kuin olisivat olleet rajasotien aikuisia Valvojakomitean jäseniä. He olivat kookkaita, päättäviä, lujaleukaisia miehiä ja kaikki korkeita herroja Zenithissä — tohtori Dilling, kirurgi, Charles McKelvey, urakoitsija, ja kaikkien pelottavimpana valkopartainen eversti Rutherford Snow, Asianajajalehden omistaja. Heidän valtava läsnäolonsa sai Babbittin tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi.

»Suuri kunnia nähdä herrat täällä. Istukaa, tehkää hyvin. Miten voin palvella?» puheli hän.

He eivät istuutuneet eivätkä alkaneet puhua ilmasta.

»Babbitt», sanoi eversti Snow, »me tulemme Kansalaisliitosta. Me olemme sopineet, että otamme sinut mukaan. Vergil Gunch sanoo, ettei sinulla ole halua, mutta minä luulen, että voimme saada sinut katsomaan asiaa toiselta kannalta. Liitto aikoo yhdessä Kauppiasyhdistyksen kanssa ryhtyä kamppailuun 'Open Shopia' vastaan, joten on aika sinun päättää tulla mukaan.»

Hämmennyksissään Babbitt ei voinut muistaa, mitä syitä hänellä oli olla tulematta Liittoon, jos hän ylimalkaan milloinkaan oli niitä varmasti tiennyt, mutta hän oli intohimoisesti vakuutettu, ettei tahtonut olla mukana, ja ajatellessaan, että hänet tahdottiin pakottaa, hän tunsi suuttumuksen mielessään nousevan, yksinpä näitä raharuhtinaitakin vastaan.

»Anteeksi, eversti, mutta minä haluan hiukan harkita asiaa», murisi hän. McKelvey mörähti: »Merkitseekö se, että sinä et aio tulla mukaan, Georgie?»

Jotakin mustaa ja tuntematonta ja hurjaa uhkui Babbittista: »Kuulepas, Charley, minä en aio, hitto vieköön, antaa kenenkään pakottaa itseäni mihinkään, en edes niin suurten pomojen kuin te.»

»Me emme pakota ketään ihmistä», alkoi tohtori Dilling puhua, mutta eversti Snow työnsi hänet syrjään sanomalla: »Päinvastoin, sen me teemme, me emme häikäile pakotustakaan, jos se on tarpeellista. Babbitt, K. L. on puhunut sinusta yhtä ja toista, sinua pidetään järkevänä, kunniallisena, vastuuntuntevana miehenä, sellainen olet aina ollut; mutta nyt viime aikoina olen saanut, Herra ties mistä syystä, kuulla kaikilta mahdollisilta ihmisiltä, että sinä seurustelet kaikennäköisen roskaväen kanssa, ja mikä paljon pahempaa, että sinä suorastaan olet kannattanut ja puolustanut muutamia kaupungin vaarallisimpia aineksia, kuten esimerkiksi sitäkin Doanea.»

»Se on kai minun oma asiani.»

»Olkoon, mutta meidän on tultava selvyyteen tässä asiassa. Sinä olet ollut osamiehenä, sinä ja sinun appesi, monessa tämän kaupungin tärkeimmässä edistyspuuhassa, ja minun ystäväni Raitiotieyhtiössä ja minun sanomalehteni ovat antaneet sinulle monta avustavaa kädenojennusta. No, et sinä voi odottaa, että kunnolliset ihmiset edelleenkin auttavat sinua, jos aiot liittyä juuri niihin, jotka koettavat tuhota meitä.»

Babbitt oli pelästynyt, mutta epätoivoinen vaisto sanoi hänelle, että jos hän antaa perään tässä, niin hänen täytyy antaa perään kaikessa. Hän vastusti:

»Tuo on liioittelua. Minä katson, että miehen pitää olla laajanäköinen ja ennakkoluuloton, mutta luonnollisestikin olen yhtä! paljon yllyttäjien ja agitaattorien ja ammattiyhdistysten vastustaja kuin tekin. Mutta asia on se, että jo olen jäsen niin monessa järjestössä, etten voi omistaa aikaani niille niinkuin pitäisi. Tahdon siis ajatella asiaa, ennenkuin päätän liittyä K.L.:ään.»

Eversti Snow alentui vielä lausumaan:

»Ei, minä en liioittele, tohtori kuuli sinun ivaavan ja halventavan erästä etevimpiä tasavaltalaisia kongressinjäseniämme viimeksi tänä aamuna. Ja sinulla on aivan väärä käsitys asiasta, kun tahdot ajatella sitä. Me emme pyydä sinua tulemaan K.L.:ään — me sallimme sinun tulla mukaan! Äläkä ole niin varma, poikaseni, ettei ehkä osuisi olemaan liian myöhäistä, jos lykkäät sitä. Minä en ole niin varma, että me silloin enää otamme sinua. Ajattele siis pian, ajattele pian.»

Nuo kolme valvojaa, oikeamielisyydessään pelottavaa, tuijottivat häneen jännittyneessä äänettömyydessä. Babbitt antoi heidän odottaa, hän ei ajatellut yhtään mitään, hän odotti kauemmin. Sillävälin hänen päässään jyskytti: »Minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo.»

»Jaha, vai niin, sen pahempi sinulle», sanoi eversti Snow, ja nuo kolme miestä käänsivät äkkiä rotevat selkänsä hänelle.

4.

Mennessään autonsa luo sinä iltana Babbitt näki Vergil Gunchin tulevan katua kävellen. Hän nosti kättään tervehdykseksi, mutta Gunch ei ollut näkevinään, vaan meni toiselle puolelle katua. Hän oli varma, että Gunch oli nähnyt hänet. Hän ajoi kotiin mielessään kiusallisen ikävä tunne.

Hänen vaimonsa kävi heti hänen kimppuunsa: »Kuule, Georgie, Muriel Frink on ollut täällä tänään ja hän sanoo, että Chum sanoo, että eräs komitea siitä Kansalaisliitosta on erityisesti pyytänyt sinua tulemaan mukaan ja että sinä et tahtonut. Etkö luule, että olisi viisaampaa olla mukana, tiedäthän, että kaikki kunnon ihmiset kuuluvat siihen, ja liitto tarkoittaa — — —»

»Minä tiedän, mitä liitto tarkoittaa. Se tarkoittaa vapaan sanan ja vapaan ajatuksen ja kaiken muun sortamista. Minä en aio antaa pakottaa tai usuttaa itseäni mihinkään, eikä kysymys ole siitä, onko se hyvä yhdistys vai huono yhdistys tai mikä perhanan yhdistys hyvänsä, se on vain, että minä en anna kenenkään käskeä itseäni — — —

»Mutta, ystäväni, ellet sinä mene mukaan, tulevat ihmiset ehkä moittimaan sinua.»

»Anna heidän moittia.»

»Mutta minä tarkoitan kunnon ihmisiä.»

»Kaikkea vielä, minä — — — asia on se, että koko tuo liitto on vain semmoinen muotihulluus, aivan samaa kuin kaikki ne järjestöt, jotka alkavat sellaisella menolla ja kohulla ja julistavat kääntävänsä koko maailman nurin, mutta sangen pian kuihtuvat pois ja joutuvat unohduksiin.»

»Mutta jos tämä nyt on se ainoa suuri muoti nykyään, niin eikö mielestäsi — — —?»

»Ei, ei, Myra kulta, ei huolita puhua siitä! Minä olen lopen kyllästynyt kuulemaan koko K.L.:stä puhuttavankaan. Minä melkein toivon, että olisin mennyt mukaan, kun Verg ensi kertaa ehdotti sitä. Silloin se olisi ollut tehty. Ja minä olisin kenties sen tehnyt tänään, ellei komitea olisi ollut niin röyhkeä minulle, mutta jumal'auta, niin kauan kuin minä olen vapaa ja riippumaton Amerikan kansal — — —»

»Nyt, Georgie, puhut aivan kuin se saksalainen talonmies.»

»Vai niin, teinkö niin, jahaa, no sitten minä en puhu ollenkaan.»

Hän ikävöi sinä iltana Tanis Judiquea ja olisi toivonut vahvistusta tämän sympatiasta. Kun koko perhe oli mennyt makuuhuoneisiin, pääsi hän niin pitkälle, että soitti taloon, missä Tanis asui, mutta hermostui, ja kun portinvartija vastasi, sanoi hän kiivaasti: »Se ei ollut mitään, minä soitan myöhemmin» ja pani kuulotorven pois.

5.

Jos Babbitt vielä saattoi olla hiukan epävarma siitä, että Gunch oli karttanut häntä, niin ei ollut juuri mitään epäilyn mahdollisuutta seuraavana aamuna William Washington Eathorneen nähden. Ajaessaan konttoriin Babbitt saavutti Eathornen automobiilin, missä suuri pankkiiri istui kalpeana ja juhlallisena ajajansa takana. Babbitt huiskutti kättä ja huusi: »Hyvää huomenta!» Eathorne katsoi miettiväisenä häneen, epäröi ja nyökäytti sitten päätään halveksivammin kuin jos olisi ollut tervehdykseen lainkaan vastaamatta.

Babbittin kumppani ja appi tuli konttoriin kello kymmenen:

»Georgie, mikä se juttu on, kun sanotaan, että sinä olisit antanut jonkin hävyttömän vastauksen eversti Snow'lle, että et tahdo mennä K.L.:ään. Mitä perhanoita sinä oikein meinaat tehdä? Ajaako firman vararikkoon? Et kai sinä luule, että ne pääpomot aikovat sietää, että sinä petät heidät ja menet siihen 'ennakkoluulottomaan' roskajoukkoon, johon nyt viime aikoina kuulut liittyneen.»

»Häh, saakeli, Henry T., joku on syöttänyt sinulle silkkaa valetta! Ei ole mitään sen pahempaa kuin sellaiset salaliitot, jotka tahtovat estää ihmisiä olemasta laajanäköisiä. Tämä on vapaa maa, kuule, mies voi tehdä juuri mitä tahtoo.»

»Ei se ole mikään salaliitto! Kuka sitä on semmoiseksi sanonut? Mutta jos ihmiset alkavat epäillä, että sinä olet ajattelematon ja epävarma, niin et kai kuvittele heidän tahtovan tehdä kauppoja sinun kanssasi, vai mitä? Pieni huhu siitä, että sinä olet alkanut konstailla, tekisi enemmän vahinkoa firmalle kuin kaikki salaliitot ja juonet, joita joku hullu romaaninkirjoittaja voi keksiä koko kuun kaikkina pyhinä.»

Samana iltapäivänä, kun vanha luotettava Conrad Lyte, tuo lystikäs saituri Conrad Lyte, ilmestyi, ja Babbitt ehdotti, että hän ostaisi tontin uudesta asuntokorttelista Dorchesteristä, sanoi Lyte äkkiä, liian äkkiä: »Ei, ei, minä en ryhdy mihinkään uuteen juuri nyt.»

Viikkoa myöhemmin Babbitt sai Henry Thompsonin välityksellä tietää, että Raitiotieyhtiön hallinto suunnitteli uutta kiinteistökaappausta ja että Sanders, Torrey & Wing eikä Babbitt & Thompson saisi asian hoitaakseen.

»Minä arvaan, että Jake Offutt alkaa mennä puuhun, kun kuulee, mitä ihmiset sinusta puhuvat. Jakehan on varma vanha kaveri, mutta hän on varmaan neuvonut raitiotiehallintoa kääntymään jonkun toisen agentin puoleen. Georgie, sinun täytyy tehdä jotakin», sanoi Thompson huolestuneena, ja samassa Babbitt suostui. Kaikki oli vain joutavaa pötyä, ja ihmiset arvostelivat häntä aina väärin, mutta kuitenkin hän päätti mennä Kansalaisliittoon ensi kerran, kun häneltä kysyttäisiin, ja hän odotti ärtyisänä ja levottomana. Häneltä ei kysytty. Hänestä ei välitetty. Hänellä ei ollut rohkeutta mennä Liittoon ja pyytää päästä jäseneksi, ja hän yritti kurjaa kerskuntaa, että hänen oli muka onnistunut vetää koko kaupunkia nenästä, mutta ettei kukaan voi komentaa, miten hänen oli ajateltava ja toimittava.

Ei mikään tehnyt häneen niin ilkeää vaikutusta kuin se, että verraton pikakirjoittaja miss McGoun äkkiä jätti hänet, vaikka esittikin ihan päteviä syitä — hän tarvitsi jonkin ajan lepoa, hänen sisarensa oli sairas, hän ei ehkä voisi tehdä työtä puoleen vuoteen. Babbitt oli tyytymätön hänen seuraajaansa, miss Havstadiin, — mikä miss Havstadin etunimi oli, ei kukaan konttorissa saanut koskaan tietää — tuntui uskomattomalta, että hänellä oli mitään etunimeä, ihailijaa, puuteriviuhkaa tai ruoansulatusta. Hän oli niin persoonaton, tämä hintelä, kalpea, nuori ruotsalainen tyttö, että tuntui mahdottomalta ajatella hänen menevän tavalliseen kotiin syömään tavallista kauravelliä. Hän oli hyvin rasvattu ja kiilloitettu kone ja hänet olisi pitänyt joka ilta tomuttaa ja lukita pulpettiinsa pitkien ja terävien lyijykynien mukana. Hän pikakirjoitti nopeasti, hänen konekirjoituksensa oli täydellistä. Mutta Babbitt tuli hermostuneeksi, kun hänen piti työskennellä hänen kanssaan. Tyttö sai Babbittin tuntemaan itsensä kömpelöksi näyttämällä hänen parhaiden jokapäiväisten juttujensa aikana lempeän ymmärtämättömältä. Babbitt toivoi, että miss McGoun tulisi takaisin, ja ajatteli jo kirjoittaa hänelle.

Silloin hän sai kuulla, että miss McGoun viikkoa lähtönsä jälkeen oli mennyt hänen vaarallisten kilpailijainsa Sanders, Torrey & Wingin palvelukseen. Hän ei ainoastaan pahastunut; hän pelästyi. »Minkätähden hän sitten muutti?» mietti hän levottomana. »Oliko hänellä ennakkotuntua, että minun liikkeeni on menossa nurin — — ja Torreyhan sai sen raitiovälityksen? Rotat — uppoavat alukset.»