Part 25

Ei ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi yksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä seurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän. Mutta pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän tytön Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan ajelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön kättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen luonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta hän ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä sitä odotti.

Silloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon sytytyslaitteissa. Ja hänellä _täytyi_ olla auto tänä iltana. Raivostuneena hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta mulkoilipa hän kuinka hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut liikkuakseen ja se oli epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen autovajaan. Viehätys palasi, kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa. Sen käyttäminen oli samalla kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä.

Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun luulin, että teillä oli oma auto!»

»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»

»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen ennenkin.

Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi, kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä sanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin siistimään sorkkia.»

Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa. Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli. He istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.

»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!» esitti hän.

»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin kotona.»

»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»

»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin hurjasti.»

Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa vasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas ravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»

Oli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä alhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja niissä istui himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi kaipaavan kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti niitä. Ei ollut yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt suuteli häntä ja yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö suudelmaan autonohjaajan leveän selän takana.

Hänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen hattuansa.

»Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt.

»Mitä? Hattuniko? En ikinä!»

Babbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti taas kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen tyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa äidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt on ihana yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun hyvästelemme. Anna minulle nyt savuke.»

Babbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi, oliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä niin loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei kukaan olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin, täsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että kirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen ihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi sietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen syömisestä.

»Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta?

Mitä?»

Tyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli lyödä häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse vastaanottaa armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä teen tästä lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona lopun yötä.»

Hän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen; mistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä Georgea. Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä alituisesti kinastelet johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta henkilökunnasta, ja usko pois, sen ei kannata niskoitella — —»

Tultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt hyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan matkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!»

VIIDESKOLMATTA LUKU.

1.

Hän heräsi ja oikoili jäseniään hilpeänä vuoteessaan kuunnellen varpusten viserrystä; sitten hän muisti, että kaikki oli nurin, että hän oli päättänyt antautua harhateille ja ettei se ollut lainkaan häntä huvittanut. Miksikä, mietti hän, hän rupeaisi kapinoimaan? Mitä hän rimpuili? Miksei ottanut järjen päästä kiinni, lopettanut tätä idioottimaista hyrräämistä ja viihtynyt perheensä, työnsä, kerhotoveriensa parissa? Mitä hän voitti kapinoimisesta? Kärsimystä ja häpeää — häpeää siitä, että Ida Putiakin kaltainen katutyttö saattoi kohdella häntä kuin poikanulikkaa. Ja kuitenkin — — — aina palautui hän tähän: »ja kuitenkin.» Tuotti kärsimystä tai ei, mutta hän ei enää saattanut tuntea tyytymystä maailmaan, joka, kun kerran epäluulo oli sitä vastaan herännyt, oli käynyt mahdottomaksi.

Mutta, vakuutti hän itselleen, tästä tyttöjen perässä juoksemisesta täytyy tulla loppu.

Päivällisaikaan hän ei ollut niin varma edes siitä. Ellei hän miss McGounissa, Louetta Swansonissa ja Idassa ollut löytänyt sydämensä haltijatarta, niin ei se todistanut, ettei jossakin voinut olla se saavutettavissa oleva nainen, joka ymmärtäisi häntä, antaisi hänelle arvoa ja tekisi hänet onnelliseksi.

2.

Mrs. Babbitt tuli kotiin elokuussa.

Ennen, kun hän oli ollut poissa, oli Babbitt ikävöinyt hänen turvallista pikkunurkunaansa ja odottanut hänen tuloansa kuin juhlaa. Nyt, vaikka hän ei uskaltanut loukata häntä antamalla vivahdustakaan siitä näkyä kirjeissään, oli Babbitt huonolla tuulella siitä, että Myra tuli ennenkuin hän itse oli ehtinyt päästä entiselleen, ja hänestä oli kiusallista mennä häntä vastaanottamaan ja olla iloisen näköinen.

Hän taivalsi asemalle; hän lueskeli kesähuvi-ilmoituksia, jotta ei tarvitsisi puhella tuttavien kanssa ja paljastaa avuttomuuttaan. Mutta hän oli hyvin koulutettu. Kun juna porhalsi asemalle, oli hän sementtisillalla ja tähysteli Pullman-vaunuja, ja nähdessään vaimonsa matkustajain joukossa, jotka virtasivat asemahallia kohti, hän heilutti hattuansa. Ovella hän syleili häntä ja julisti: »Joo, joo, peijakas, sinä näytät oikein reippaalta!» Sitten hän huomasi Tinkan. Tässä oli jotakin; tämä pieninenäinen ja vilkassilmäinen lapsi rakasti häntä, uskoi hänen suuruuteensa, ja kun hän otti lapsen syliinsä, nosti ja rutisti häntä, kunnes lapsi kirkui, oli hän hetkeksi jälleen entinen vakava oma itsensä.

Koko ajan hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi olemaan yksin vaimonsa kanssa ja tämä kärsivällisesti odottaisi hyväilyä.

3.

Talossa vallitsi vakiintunut tapa, että hänen piti viettää loma-aikansa yksin viikon tai kymmenen päivän käynnillä Catawbassa, mutta häntä vaivasi ajatus, että hän vuosi sitten oli ollut Paulin kanssa Mainessa. Hän näki ajatuksissaan palaavansa sinne, saavansa siellä rauhan ja viettävänsä Paulin seurassa alkeellista ja sankarillista elämää. Kuin salama sattui häneen ajatus, että hän todella voisi matkustaa. Toisin sanoen, hän ei oikeastaan voisi, hänen ei sopisi jättää afäärejä, ja Myra pitäisi varmaan omituisena, jos hän lähtisi sinne yksin. Tietysti voisi hän päättää tehdä mitä perhanaa hyvänsä tämän jälkeen, mutta kuitenkin — — — mennä Maineen!

Hän matkusti monien ja pitkien mietiskelyjen jälkeen. Vaimolleen asiaa ilmoittaessaan hän käytti — kun ei tietenkään voinut selittää aikovansa mennä etsimään Paulin henkeä erämaasta — säästäväisyyttä noudattaen sitä valhetta, jonka hän vuosi sitten oli keksinyt ja jota hän ei tähän saakka juuri lainkaan ollut käyttänyt. Hän sanoi, että hänen täytyi liikeasioissa tavata erästä herraa New Yorkissa. Hän ei olisi voinut edes selittää itselleen, minkätähden hän otti ulos pankista useita satoja dollareita enemmän kuin tarvitsi tai minkätähden hän suuteli Tinkaa niin hellästi ja lausui: »Jumala siunatkoon sinua, pikku Tinka.»

Junasta hän huiskutti hänelle, kunnes tytöntypykkä oli vain pieni tulipunainen piste mrs. Babbittin tilavamman ruskean hahmon rinnalla valtavan rautaportin sulkeman sementtikäytävän päässä. Surumielisesti hän katsoi taakseen Zenithin viimeistä esikaupunkia.

Koko matkan pohjoiseen hän ajatteli Mainen oppaita: yksinkertaisia ja voimakkaita ja rohkeita, iloisia ja hilpeitä, jotka pelasivat pokeria koruttomassa majassaan, osasivat saada selvän metsän salaisuuksista, kun kulkivat pitkin polkuja tai laskettelivat alas koskia. Hän muisteli erikseen Joe Paradisea, joka oli puolijänkki, puoli-intiaani. Jospa hän voisi hankkia itselleen metsäpalstan kaukana erämaassa yhdessä Joen kaltaisen miehen kanssa, tehdä ankaraa ruumiillista työtä, olla vapaa ja kovaääninen, pukunaan työmiehen mekko, eikä koskaan tarvitsisi palata tähän surkeaan sovinnaisuuteen.

Taikka, niinkuin turkismetsästäjä pohjoiskanadalaisessa filmissä, samota pitkin metsiä, leiriintyä Kalliovuorille tuimana ja vaiteliaana luolaihmisenä! Miksei? Hän voisi tehdä sen! Kotona oli riittävästi rahaa perheen toimeentuloksi, kunnes Verona oli naimisissa ja Ted voi pitää huolen itsestään. Vanha Henry T. hoitaisi heitä kyllä. Vakavasti. Miksikä ei? Todella elää — — —

Hän kaipasi sitä, myönsi kaipaavansa sitä ja uskoi melkein tulevansa niin tekemään. Niin pian kuin terve järki virnisti: »Joutavia! Ihminen ei karkaa perheensä ja kunnon kumppanien luota, ei yksinkertaisesti tee sitä, siinä koko juttu!» selitteli Babbitt itselleen toisaalta: »Eihän se sentään vaadi suurempaa rohkeutta kuin Paulilta vaadittiin vankeuteen menemiseen ja — — — hyvä Jumala, kuinka hartaasti tahtoisin sen tehdä! Seikkailijoita — kuusipiippuinen revolveri — rajakaupunki — korttihuijareita — maata taivasalla — olla oikea mies Joe Paradisen kaltaisten jymymiesten joukossa — peijakas!»

Niin hän tuli Maineen, seisoi jälleen sillalla pienen hotellin edustalla, sylki taas sankarillisesti vedenkalvoon ja joutui mäntyjen suhistessa, vuorten kimmeltäessä ja lohenpoikien molskahdellessa kiertämään entistä ympyräänsä. Hän riensi oppaiden majalle kuin todelliseen kotiinsa, todellisten ystäviensä luokse, kauan kaivattujen. He riemastuisivat hänet nähdessään. Hypähtäisivät ylös ja huutaisivat: »Hei, kas mr. Babbitt! Se poika ei ole tavallisia urheiluteikareita. Se on oikea mies.»

Laudoilla vuoratussa ja jotenkin rappeutuneessa kojussaan istuivat oppaat rasvatahraisen pöydän ääressä ja pelasivat pokeria rasvaisin kortein: puolitusinaa ryppynaamaista miestä vanhoissa housuissaan ja pehmeät huopahatut päässä. He nostivat katseensa ja nyökäyttivät. Joe Paradise, mustaverinen, suuriviiksinen vanhus mörähti: iltaa, vai ollaan täällä taas.

Pelimerkkien rapinan rikkoma äänettömyys.

Babbitt seisoi heidän vierellään ylen yksinäisenä. Hän ehdotti, kun hetken kuluttua eräs perin mutkallinen peli oli päättynyt: »Kai minäkin saan olla vähän aikaa mukana, Joe?»

»Kyllä. Istukaa! Kuinka monta merkkiä pitää olla? Tuota, ettekös te ollut täällä viime vuonna vaimonne kanssa vai kuinka?» sanoi Joe Paradise.

Siinä koko tervehdys, jonka Babbitt sai vanhassa kodissaan!

Hän pelasi puolen tuntia, ennenkuin jälleen puhui. Hänen käsiinsä tarttui piippujen ja halpojen sikarien paha katku, ja hän oli väsynyt »pareihin» ja »royaleihin», loukkaantunut heidän tavastaan olla hänestä välittämättä. Hän sanoi Joelle: »Onko töitä nykyään?»

»Ei.»

»Tuletteko minulle oppaaksi pariksi päivää?»

»No, miksen. Eipä tässä ole muutakaan tilausta ennenkuin ensi viikolla.»

Tämä oli koko tunnustus, jonka Joe antoi Babbittin hänelle tarjoamasta ystävyydestä! Babbitt maksoi velkansa ja lähti kojusta kuin pahantuulinen lapsi. Joe pisti päänsä esiin savupilvestä, niinkuin hylje hyrskyjen keskeltä, rohkaisten: »Minä tulen sitten huomenna», ja sukelsi takaisin kolmen ässänsä kimppuun.

Ei hiljaisessa huoneessaan, jossa tuntui vastasahattujen honkalautojen tuoksu, ei järven rannalla eikä auringonlaskun pilvissä, jotka juuri nyt nousivat usmanpunervain vuorten takaa, Babbitt voinut tavata Paulin rauhoittavaa henkeä. Hän oli niin yksinäinen, että jäi illallisen jälkeen keskustelemaan iänikuisen vanhan köhätautisen ja yhtä mittaa lörpöttelevän rouvan kanssa hotellin hallin takkavalkean ääreen. Hän kertoi hänelle Tedin todennäköisistä vastaisista voitoista valtion yliopistossa ja Tinkan merkillisestä sanavarastosta, kunnes oli täynnä kaipuuta sitä kotia kohtaan, jonka oli ainaiseksi jättänyt. Halki pimeän, halki pohjolan äänettömyyden, mäntyjen oksien alla, hän samosi rantaan ja löysi kanootin. Siinä ei ollut airoja, mutta laudanpätkän avulla, istuen epämukavasti keskellä venettä ja työntäen lautaa veteen pikemmin kuin soutaen, hän pääsi sentään jokseenkin kauas järvelle. Hotellin ja pikkurakennusten valot muuttuivat keltaisiksi pisteiksi, sikermäksi Sachem Mountainen juurella olevia kiiltomatoja. Entistään valtavampana ja tukevampana kohosi vuori tähtiyössä, ja järvi oli kuin suunnaton, musta marmoripermanto. Babbitt surkastui mitättömäksi, mykäksi ja vähän pelästyneeksi, mutta tämä mitättömyys vapautti hänet siitä kerskuvasta esiintymisestä, joka oli ominaista Zenithin mr. George F. Babbittille; vapautti hänen sydämensä ja teki sen suruisaksi. Nyt hän tunsi Paulin läsnäolon, ajatteli häntä (pelastettuna vankilasta, Zillasta ja kattohuopakauppojen ankarasta todellisuudesta) viulu kädessään veneen perässä. Babbitt päätti: »Minä pysyn päätöksessäni. Minä en ikinä palaa. Nyt, kun Paul on poissa, en enää tahdo nähdä ainoatakaan noista kirotuista ihmisistä! Typeräähän oli suuttua, ettei Joe Paradise hypännyt pystyyn ja langennut kaulaani! Hän on metsäihmisiä, liian viisas huudellakseen ja lörpötelläkseen toisen pyörryksiin niinkuin kaupunkilainen. Mutta saada hänet kauas vuoristoon, otusten jäljille — — — se on todellista elämää!»

4.

Joe saapui Babbittin tuvan luo kello yhdeksän seuraavana aamuna. Babbitt tervehti häntä kuin toveriansa aarniometsäelämässään:

»No, rakas Joe, miten olisi, jos mentäisiin jäljille ja päästäisiin pois näistä perhanan veltoista ilmavieraista ja naisista ja kaikesta?»

»Sopiihan se», sanoi Joe.

»Mitä sanotte, jos mentäisiin Box Car Bondiin — minä olen kuullut sanottavan, että siellä olevaa majaa ei käytetä — ja leiriytyisimme sinne?»

»Miksei mr. Babbitt. Mutta Skowtuit Pond on lähempänä, ja kalansaanti siellä jokseenkin yhtä hyvää.»

»Ei, minä tahdon oikeaan erämaahan.»

»Jaha. Se on eri asia.»

»Pannaan vanhat rensselit selkään ja lähdetään metsiin oikealle eräretkelle!»

»Eiköhän olisi helpompaa, arvelen, mennä sitten vesitietä Lake Choguen kautta? Voitaisiin kulkea koko tie moottoriveneellä, tasapohjaisella, oikein Evinrudella varustetulla veneellä.»

»Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei sinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja sanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin te.»

»Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on pitkä tie kävellä.»

»Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?»

»No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin kaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä. Mutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni surullisena tiehensä.

Babbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe palasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia jutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo olivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja miten laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt läähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla. Mutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja koluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden keskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen. Pysähtyessään levähtämään hän nauroi:

»Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin vanhoja! Mitä?»

»Uh — huh», myönsi Joe.

»Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse näkee järven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun saatte elää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen kitisevien ajopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten keskessä, jotka kiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä toivoisin tuntevani metsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen punaisen kukan nimi on?»

Joe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa.

»Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain vaaleanpunaiseksi kukaksi.»

Babbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui sokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä väsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin itsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka kiusasi hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea mitään tietoista iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen päivänpaahteista porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset parveilivat kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle rannalle. Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja horjui eikä pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi vehmaan vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen vaipuvansa uneen.

Hän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa valmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja ohukaisista, ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän ja tunsi itsensä miehekkääksi.

»Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te oppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja olisitte ihmisistä riippumaton?»

Ensimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan paistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos minulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn sievoisen kenkäkaupan.»

Illallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei siihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan. Babbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä. Kuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä ollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä.

Hän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa kopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan ainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling nyt mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä autotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa. »Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen lojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata. Minä olen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua. Kuudenkymmenen kolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa elämästäni ennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä! Täytyy!»

Hän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä — mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli hankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes hätkähti:

»Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!»

Tällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata tiehensä, kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä hän lähtikin takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon näköinen, mutta hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän istui Zenithiin menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei sen vuoksi, että hän olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa, ettei milloinkaan voisi karata Zenithistä ja perheestään ja konttoristaan. Senvuoksi, että hänellä omissa aivoissaan oli perheensä ja konttorinsa ja jokainen Zenithin katukuva ja piirre.

»Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!» lupasi hän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

1.

Kulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun ihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia etuja Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä oli tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten vaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka Babbitt nyt oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä yhdessä sellaisen fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä ei hän tavannut ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi vastenmielisesti. Seneca Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin Chum Frinkin näköinen, paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää virnistystä. Hän luki kirjaa, jonka nimi oli »Kaiken maailman tie». Babbittista kirja näytti uskonnolliselta, ja hän alkoi miettiä, oliko Doane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja isänmaalliseksi.

»Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän.

Doane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä:

»Kas. Terve, Babbitt.»

»Matkoilla, näen minä?»

»Niin, olen ollut Washingtonissa.»

»Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?»

»Se — — — mutta etkö istu?»

»Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on puhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet tullut viime luokkakokoukseen.»

»Oo — — — kiitos vain.»

»Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi pormestarinvaalissa taas?»

Doane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi: »Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään erikoista, ja hymyili.

Babbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin metkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli' Mintonin hotellista.»

»Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.»

»Mitä? Huvittaako sinua tanssi?»

»Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja hyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat miehet.»

»Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi tahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.»

»Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi vaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja toimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?»

»On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole tavattu useammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa minulle senvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan Proutin puolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin ikäänkuin — — —»