Part 23

Babbitt ajoi, ei varovasti tai huolellisesti, vaan kiukkuisesti pyyhkäisten kuorma-autojen ohi välittämättä ohjaajien kirouksista, Raatihuoneelle; pyörät raapaisivat jalkakäytävän reunaa hänen pysäyttäessään; hän juoksi ylös marmoriportaita pormestarin, mr. Lucas Proutin, virkahuoneeseen. Hän lahjoi ovipojan dollarilla; pääsi silmänräpäyksessä sisään ja sanoi: »Muistattehan minut, mr. Prout? Babbitt — Propagandakerhon varapuhemies — agiteerasin teidän hyväksenne vaaleissa. Sanokaa, oletteko kuullut Riesling-raukan asiaa? Minä tahtoisin saada määräyksen, että kaupunginvankilan vanginvartija tai miksi sitä sanotaan, päästää minut hänen luokseen. Hyvä. Kiitoksia paljon.»

Viidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi koppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha kerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja puri nyrkkiänsä.

Paul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski sisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna tulla vain! Puhu moraalia!»

Babbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua moraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä voin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.»

Paul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen istunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen jälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä sitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi, ja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin kaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten, kun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se oli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — — Ehkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia arpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa tyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka olimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän ja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä saatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.»

Kun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi Paul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä ehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu tänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki — — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah, en halua puhua siitä enää!»

Mutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti mutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt: »Sinulla on naarmu poskessasi.»

»Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa mukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa minun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.»

»Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi, matkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold tulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio nainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin puuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan mainio kaupunki.»

Paul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän ei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin asianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka nyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla kahden kesken hetkisen — — —»

Babbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli ulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän.

»Ette, ette mitään. Ette vähääkään. Ette juuri nyt», sanoi Maxwell. »Olen pahoillani. Minun täytyy rientää. Ja älkää yrittäkö tavata häntä. Minä olen pyytänyt lääkäriä antamaan hänelle morfiiniruiskeen, jotta hän saa nukkua.»

Tuntui jollakin tavoin väärältä palata konttoriin. Babbittista tuntui kuin hän olisi juuri palannut hautajaisista. Hän ajoi City-sairaalaan tiedustamaan Zillan vointia. Siellä sanottiin haavoittuneen luultavasti toipuvan. Paulin ison vanhan armeijarevolverin luoti oli mennyt olkapään läpi.

Babbitt palasi kotiin ja tapasi vaimonsa säteilemässä sitä kauhistunutta mielenkiintoa, jota osoitamme ystäviemme tragedioissa. »Tietenkään ei Paul yksin ole syyllinen, mutta se on kuitenkin seuraus siitä, että juoksee toisten naisten perässä sen sijaan, että kantaisi ristinsä kristillisen kärsivällisesti», riemuitsi hän.

Babbitt oli liian väsynyt vastatakseen niinkuin olisi tahtonut. Hän sanoi mitä pitikin sanoa ristin kantamisesta kristillisen kärsivällisesti ja meni puhdistamaan autoa. Tylsästi, verkalleen hän hankasi pois rasvan pohjalevystä ja nakutti irti savipahkat pyöristä. Hän tappoi monta minuuttia pesemällä käsiään, hankasi niitä karkealla keittiösaippualla, nautti lihavien sormiensa rääkkäämisestä. »Perhanan pehmoiset kädet — — — niinkuin naisen. Aah!»

Päivällispöydässä, kun hänen vaimonsa alkoi taas puhua asiasta, hän ärjäisi: »Minä kiellän jok'ikistä sanomasta sanaakaan Paulista! Minä pidän huolen kaikesta puhelusta, mikä tässä asiassa on tarpeellista, ettäs sen tiedätte! Olkoon tässä juorukellojenkaupungissa tänä iltana ainakin yksi talo, jossa eivät naamat farisealaisesti virnistele. Ja heittäkää menemään nuo roskaiset iltalehdet!»

Itse hän kyllä luki ne päivällisen jälkeen.

Ennen yhdeksää hän meni asianajaja Maxwellin luo. Hänet otettiin vastaan jurosti. »Noo?» sanoi Maxwell.

»Minä tarjoan palvelustani oikeudessa. Minä sain erään ajatuksen. Enkö minä voisi esiintyä todistajana ja vannoa, että minä olin siellä ja että Zilla painoi liipasinta ensin, jolloin Paul paini hänen kanssaan ja silloin revolveri laukesi?»

»Jaa, tehdäkö patavala?»

»Mitä? Niin, tiettävästi se olisi patavala? Joo — — — Auttaisiko se?»

»Mutta, hyvä ystävä! Patavala!»

»Ah, älä ole pässimäinen! Suo anteeksi, Maxwell, tarkoitukseni ei ollut sinua suututtaa. Minä tarkoitan vain, että minä olen ja sinä olet tehnyt senkin seitsemän väärää valaa vain päästäksemme kiinni johonkin mitättömään maapalstaan, ja nyt, kun on pelastettava Paul vankeudesta, olisin minä valmis vannomaan väärin kunnes naama mustenee.»

»Ei. Vaikka jätetäänkin syrjään asian moraalinen puoli, pelkään, että se olisi epäkäytännöllistä. Yleinen syyttäjä repisi sinun todistuksesi riekaleiksi. Tiedetään, että Riesling ja hänen vaimonsa olivat tapauksen sattuessa vain kahdenkesken.»

»Mutta kuule! Anna minun tulla vannomaan — ja se olisi silkka totuus — että vaimo kiusasi häntä, kunnes hän tuli melkein hulluksi.»

»Ei. Anteeksi, Riesling kieltää jyrkästi käyttämästä todistuksia, jotka millään tavalla saattaisivat hänen vaimonsa huonoon valoon. Hän tahtoo itsepintaisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.»

»Anna minun tulla sinne ja todistaa jotakin: — — — mitä tahdot. Anna minun tehdä _jotakin_.»

»Olen pahoillani, Babbitt, mutta parasta, minkä voit tehdä — minä sanon sen vastahakoisesti, mutta sinä autat meitä parhaiten olemalla ollenkaan sekaantumatta asiaan.»

Babbitt istui ja hypisteli hattuaan kuin köyhä vuokralainen, joka ei ole maksanut vuokraansa, ja viimeiset sanat koskivat häneen ilmeisesti niin kovasti, että Maxwell suvaitsi säälistä sanoa: »Minä en tahtonut sinua loukata, mutta näes, mehän tahdomme molemmat Rieslingin parasta emmekä saa katsoa mitään muuta. Sinun vikasi, Babbitt, on se, että sinä olet niitä, jotka lörpöttelevät liiaksi. Sinun tekee mielesi kuulla omaa ääntäsi. Jos minulla olisi jotakin syytä kutsua sinua todistajaksi, innostuisit sinä pian ja tärvelisit sillä kaikki. Olen pahoillani. Nyt minun täytyy tarkastaa erinäisiä papereita. Olen — — — tosiaan pahoillani.»

2.

Hän vietti seuraavan aamupäivän karaistakseen itseään kohtaamaan Atleettikerhon suulaita jäseniä. He puhuisivat tietysti Paulista, lipoisivat kieliään ja olisivat halpamaisia. Mutta Grobiaanien pöydässä ei edes mainittu Paulin nimeä. He puhuivat innokkaasti alkavasta pesäpallokaudesta. Hän piti heistä enemmän kuin koskaan ennen.

3.

Hän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin kuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri jännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin todistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja sisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että Paulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana päivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin pois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki väsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan hänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa siihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia oli tarkoitukseton.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

1.

Hänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä ajatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat jalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa, ja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia.

Kesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin tervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein tiennyt mitä.

Koko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä saattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta ajatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää hurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään selityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie Swansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi näkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli.

Hän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille ja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui mielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John Jennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä. Ted työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki selkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään rikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli sanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta.

Ted ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen. Palvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin talossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi epämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien pilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle neitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen tapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin _Rescue,_ eräs nide, jonka kummallinen nimi oli _Figures of Earth,_ Vachel Lindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H. L. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat kirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt ainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa vastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että ne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän kertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän huokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan _The Three Black Pennies._ Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi olla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka hiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa, saapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun valossa:

»Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen matalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo hengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen viininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä jo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja matalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti. Howat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois tien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi sentään pyssynkantaman päähän... Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia ampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen välinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä...»

Siinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin. Babbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat huoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen jääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan luo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät katulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin. Hänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja menivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa. Hän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja kulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena ilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän ajatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti. Hän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin, ei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan epätodellisuutta.

Jos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?» Babbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu peitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman levottomuutta ja pyyteitä.

Sumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti tanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän heilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä, mahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä. Babbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink.

Frink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti:

»Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo — huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen juovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä olisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James Whitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa. Kangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri:

Päivä kun niityllä kimmeltää, lapset ja mettiset temmeltää...

»Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. _Minä_ en tiedä, mitä se merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. _Chilen Puutarharunoutta._ Ja mitä minä olen kirjoittanut? Roskaa!

»Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on myöhäistä!»

Hän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen menossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut enempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin päätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa äärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet heti.

Hän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti sen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia. Hän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli teevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa syödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän sen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli kirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä erikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut hänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä kasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan kyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi?

Hän palasi arkihuoneeseen ja paneutui pitkälleen sohvalle kädet pään takana.

Mitä hän halusi? Rikkauttako? Yhteiskunnallista arvoasemaa? Matkoja? Palvelijoita? Tosin kyllä, mutta vain ohimennen.

»Minä heitän hiiteen kaikki», huokasi hän.

Mutta hän tiesi, että hän kaipasi Paul Rieslingin seuraa; ja siitä hän livahti myöntämään kaipaavansa taruntyttiä — — ilmielävää. Jos olisi ollut nainen, jota hän rakasti, olisi hän paennut sen luo ja painanut otsansa hänen polviaan vasten.

Hän ajatteli pikakirjoittajaansa, miss McGounia. Hän ajatteli kauneinta manikyristiä Hotelli Thornleighin parturiliikkeessä. Nukahtaessaan sohvalle hän tunsi löytäneensä jotakin elämässä, hirvittävästi ja hurmaavasti murtaneensa kaikki, mikä oli säädyllistä ja normaalia.

2.

Hän oli seuraavana aamuna unohtanut päättäneensä nousta kapinaan, mutta oli konttorissa ärtyisä, ja kesken puhelinsoittoja ja asiakkaidenkäyntejä kello yhdentoista aikaan hän teki jotakin, mitä oli usein halunnut, mutta ei koskaan uskaltanut: lähti konttorista sanomatta sanaakaan orjillensa, konttoristeilleen, ja meni eläviin kuviin. Hän nautti oikeudestaan olla yksin. Hän tuli ulos taas jyrkästi päättäneenä tehdä mitä tahtoi.

Kun hän lähestyi Grobiaanien pöytää kerhossa, nauroivat kaikki.

»Siinähän se miljoonamies on!» sanoi Sidney Finkelstein.

»Niin, minä näin hänet lokomobiilissaan!» sanoi professori Pumphrey.

»Peijakas, mahtaisi olla ihanaa olla niin ovela herra kuin Georgie!» kadehti Vergil Gunch. »Hän on arvatenkin varastanut koko Dorchesterin. Minä en vain uskaltaisi pitää pienen pientäkään tonttiraukkaa siellä siitä pelosta, että hän iskisi kyntensä siihen!»

Ne olivat, sen Babbitt käsitti, »saaneet nuuskituksi jotakin». Ja olivat sitäpaitsi leikinlaskutuulella. Tavallisissa oloissa hän olisi ollut mielissään kunniasta saada olla heidän pilansa kohteena, mutta nyt hän kävi äkkiä ärtyisäksi. Hän mörähti: »Niin, sen voitte uskoa; kukaties otan teidät konttoripojiksi!» Hän oli kärsimätön, kun pilaa huolellisesti johdettiin eteenpäin ratkaisuaan kohti.

»Hän on tietysti voinut sopia siellä kohtauksen jonkun tytön kanssa», sanoivat he, ja »Eikö mitä, hän odotti vanhaa huonekumppaniaan, Sir Jerusalem Doakia.»

Babbitt räjähti: »Peijakas, puhukaa suunne puhtaaksi, senkin naudat! Mikä teitä niin huvittaa?»

»Hurraa! George on suuttunut!» ärsytti Sidney Finkelstein kaikkien räjähtäessä nauruun. Gunch paljasti järkyttävän salaisuuden: hän oli nähnyt Babbittin tulevan elävistä kuvista — kello kaksitoista päivällä!

He eivät hellittäneet. Sadoin toisinnoin, sadoin naurunremahduksin he sanoivat, että hän oli ollut elävissä kuvissa keskellä liikeaikaa. Hän ei välittänyt Gunchista, mutta Sidney Finkelstein, tuo kärkäs, laiha, punatukkainen irvihammas kismitti häntä. Häntä häiritsi myöskin jääpala vesilasissaan. Se oli liian suuri, kierähteli ympäri ja poltti häntä nenään, kun hän yritti juoda. Hän ajatteli raivostuneena, että Finkelstein muistutti tuota jääpalaa. Mutta hän sai voiton itsestään; hän pysyi leikkisänä, kunnes toiset väsyivät itsepintaiseen naljailuunsa ja siirtyivät päivän suuriin kysymyksiin.

Hän mietti: »Mikä minuun on tänään mennyt? Minähän olen kauhealla tuulella. Kunhan ne vain eivät lörpöttäisi niin hirveästi. Mutta minun on paras olla varoillani ja pitää suuni kiinni.»

Kun he sytyttivät sikarinsa mutisi hän: »Täytyy mennä takaisin», ja kesken toisten kuoroa: »Jos sinun välttämättömästi on vietettävä aamupäiväsi elävien kuvien eteistyttöjen kanssa!» hän pakeni. Hän kuuli heidän virnistyksensä. Hän oli hämillään. Sopiessaan mitä mahtipontisimmin eteisvahtimestarin kanssa siitä, että ilma oli lämmin, hän tunsi haluavansa kuin lapsi saada suruinensa juosta tarutytin luokse etsimään lohdutusta.

3.

Hän pidätti miss McGounia lopetettuaan sanelunsa. Etsi sopivaa ainetta, joka voisi lämmittää tämän persoonatonta konttoriolentoa ystävälliseksi.

»Minne te menette loma-ajaksenne?» sipisi Babbitt.

»Luultavasti pohjoiseen eräälle maatilalle — tahdotteko, että jäljennän Siddonin kontrahdin iltapäivällä?»

»Ei sillä niin kiirettä ole. Teillä on kai hurjan hauskaa kun pääsette tästä konttorirähinästä.»

Neiti nousi ja kokosi kynänsä.

»Eihän täällä kukaan rähise — minä voin kyllä jäljentää sen, kun olen kirjoittanut kirjeet.»

Hän oli mennyt. Babbitt torjui jyrkästi luotaan ajatuksen, että hän olisi yrittänyt tutkia, kuinka mukautuvainen miss McGoun oli. »Tutkia! Minähän tiesin, ettei se maksaisi vaivaa!» sanoi hän.

4.

Eddie Swanson, automobiiliagentti, joka asui vastapäätä Babbittia, antoi sunnuntai-illalliset. Hänen vaimonsa Louetta, nuori Louetta, joka rakasti jazzia musiikissa ja puvuissa ja naurussa, oli hurjimmalla tuulellaan. Hän huusi ottaessaan vieraitaan vastaan: »Tänä iltana pidetään oikein hauskaa!» Babbittilla oli ollut ennestään tunne siitä, että Louettan täytyi vaikuttaa houkuttelevasti muutamiin miehiin; nyt hän myönsi, että Louetta oli äärettömän houkutteleva hänelle itselleen. Mrs. Babbitt ei koskaan ollut oikein hyväksynyt Louettaa. Babbitt oli hyvillään, ettei Myra ollut täällä tänä iltana.

Hän tahtoi itsepintaisesti auttaa Louettaa keittiössä: otti ulos kananpoikakroketit uunista, vihannessandwichit jääkaapista. Hän tarttui kerran Louettan käteen, mutta tämä ei, ikävä kyllä, sitä huomannut. Jokelsi vain: »Sinä olet mainio mamman pikku apulainen, Georgie! Vie nyt tarjotin sisään ja aseta se buffetille.»

Hän toivoi, että Eddie Swanson tarjoisi cocktaileja, että Louettakin ottaisi yhden. Hän toivoi — — — Niin, hän toivoi olevansa semmoinen boheemi, joista kirjoissa luetaan. Ateljeekutsuja. Hurjia, kauniita tyttöjä, jotka ovat itsenäisiä. Ei välttämättömästi huonoja. Eipä suinkaan huonoja, mutta ei niin kesyjä kuin Floral Heightsin. Kuinka hän olikaan saattanut kestää sitä kaikki nämä vuodet — — —

Eddie ei antanut heille cocktaileja. Ateria oli tosin sangen hilpeä, ja Orville Jones toisti moneen kertaan: »Milloin tahansa Louetta tahtoo tulla istumaan minun polvelleni, niin sanon tälle sandwichille, että se tekee tilaa», mutta he olivat säädyllisiä, niinkuin sunnuntai-iltana sopikin. Babbitt oli salavihkaa varannut itselleen paikan Louettan vieressä pianorahilla. Puhuessaan automobiileista, väkinäisin hymyin kuunnellessaan Louettan selontekoa hänen keskiviikkona näkemästään filmistä, toivoessaan, että tämä lopettaisi kuvauksensa filmin juonesta, sankarin kauneudesta ja muhkeasta näyttämöllepanosta, hän tarkkasi Louettaa. Solakat uumat raakasilkin verhoamina, voimakkaat kulmakarvat, tuliset silmät ja viehkeys, joka teki Babbittin haikeamieliseksi. Hän ajatteli, mikä mainio toveri Louetta olisi pitkällä automatkalla, kun tutkitaan vuoria ja leiriydytään jollekin mäntymäelle, joka on korkealla laakson yläpuolella. Louettan hentous liikutti häntä. Hän oli äkäinen Eddie Swansonille alituisesta perhetorasta. Ja sitten hän, ihan äkkiä, kuvitteli Louettaa tarutytiksi. Hän hätkähti havaitessaan, että he aina olivat tunteneet romanttista viehätystä toisiinsa.

»Sinä vietät tietysti aivan kauheaa elämää nyt kun olet kesäleskenä», sanoi Louetta.

»Saat uskoa! Minä olen oikea pieni piru ja ylpeä siitä. Jonakin iltana voit kaataa jotakin sopivaa seosta Eddien kahviin ja hiipiä kadun yli, niin näytän sinulle kuinka oikea cocktaili on tehtävä», prameili hän.

»No, miksen minä voisi sitä tehdä? Ei voi tietää.»

»Milloin tahdot. Ripusta vain vintinikkunasta ulos pyyhinliina, niin minä syöksyn hakemaan ginipulloa!»

Kaikki nauroivat tälle vallattomuudelle. Tyytyväisenä selitti Eddie Swanson, että hän tarkastuttaisi lääkärillä kahvinsa joka päivä. Muut johtuivat keskusteluun viime aikojen kiintoisimmista murhista, mutta Babbitt jatkoi Louettan kanssa keskustelua persoonallisemmista asioista: »Tuo on sitten kaunein hame, minkä olen nähnyt elämässäni!»

»Pidätkö todellakin siitä?»

»Pidänkö siitä? Tiedätkö, minä toimitan Kenneth Escottin välityksellä uutisen sanomalehtiin, että aistikkaimmin puettu nainen U.S:ssa on mrs. E. Louetta Swanson.»

»Äh, älä ärsytä!» Mutta hän säteili. »Eikö tanssita vähän, Georgie? Sinun täytyy tanssia minun kanssani.»

Babbitt vastusteli: »Sinä et tiedä, kuinka kelvottomasti minä tanssin», mutta nousi kumminkin kömpelösti.

»Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!»