Part 9

Ne ne nyt riisuivat ruumiinvetäjän hevosen, ja vanhat työtoverit erosivat ainiaaksi. Kuului vain hevosen vaivalloisen käynnin kopse ja selkeään pakkasiltaan yksitoikkoisena, harvakseen tipahteleva hevosenkellon yhäti loittoneva ja hiljenevä ääni. Viimein häipyi sekin tyyten pois kuulemarajalta, ja korpimaan yli levittäytyi suuri, rauhallinen ja kaikelle kuuro hiljaisuus ja tyhjyys ja sen kaiken yli kaareutuva autio taivas. Ainoastaan läntisellä taivaskaiteella paloi yksi ainoa iltatähti, paloi ja katseli ja valaisi miestä, joka kaikkensa menettäneenä yksin mökkinsä kivijalalla istui ja mietti -- jos mitä miettiäkään hän voi.

* * * * *

Yö läheni hiljaa. Taivaskanteen pureutui tähtikipinä toisensa jälkeen. Korpi hämärtyi, ja erämaan äänettömyys kyykötti mykkänä siinä äärettömyyden tutkimattoman kupukaton alla.

Olli Varis istui silloin mökkinsä kivijalkakivellä kumaraisena, äänettömänä, miettivänä. Hän istui kuin miespolveansa viimeinen, keskellä talveutuvaa korpea, yöpimeän tasaisesti sakeutuessa ja edessä se maailma, jossa hänellä ei enää mitään osaa ollut.

Manu Juuppa osui silloin sivuuttamaan paikan. Se tuli luo, istahti kivijalalle viereen ja painui hänkin mietiksimään.

"Katsohan", alkoi se hetken perästä, hapuili sanoja ja jatkoi katkonaista:

"Niin jotta sinä ymmärrät, että missä on Herran-vanhurskaus... se on jotta" -- pyrki hän sekoittumaan -- "jotta miksi me ihmiset emme sitä vanhurskautta tee?"

Ja he istuivat siinä nyt äänettöminä, ja katse ikäänkuin vastausta hakien tunki sinne äänettömyyden harmauteen, sinne ylös, josta kukaan ei koskaan ole ainoaakaan ääntä kuullut, ei ainoaakaan vastausta koskaan saanut, eikä koskaan sitä saada voine.

Nytkin se vain hohotti heille ainaista, äänetöntä:

Ah te avuttomat, te jotka ylhäältä vastausta ja apua odotatte, vaikka Jumalan-valtakunta, sen vanhurskaus ja kaikki teissä itsessänne olla voisi!