Part 7

"Ei. Sitäkään ei hänelle sallittu enää!"

Herra armahda niitä, jotka rikkaudessa vaeltavat!

* * * * *

Mutta nyt hän alkoi saarnata Latsaruksesta. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka muisto elää. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka kunniaksi ja muistoksi on lausuttu iäti pysyvät muistosanat, muutamilla sanoilla kirjoitettu kokonainen eepos hänen elämästänsä täällä ja hänen sielunvaelluksestansa tulevassa elämässä. Hän ylisti sitä kurjaa, jonka ylistystä veisataan lukemattomissa puukirkoissa ja kalleissa miljoonatemppeleissä, mutta jonka osaa ei kukaan tahtoisi itsellensä valita...

Ei kukaan. Ei ainoakaan. Ei parhainkaan...

"Rakkaat kuulijani!" jatkoi hän. Ja hänen edessänsä oli pelkkä Latsarusten joukko. Siellä oli Olli Varis ja Mari, molemmat Latsaruksia. Siellä oli...

"Onko teistä kukaan Herran edessä niinkuin Latsarus?" kaikui papin voimakas ääni.

On, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä syönyt... Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla kulkenut... Täällä on...

"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?" kaikui yhä voimallisemmin.

Oo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut pappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja syöpäläisiä.

"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille..."

Varmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän on sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra, taivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe, miten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen kuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan vilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin... koko tämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois taudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!

* * * * *

"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi meitä! Voi seurakuntaasi, Herra!" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne sanat sydämeen: "Onko?"

Ei, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä karuja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole temppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja vertaistensa avuksi.

Kuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen vihdoinkin jo meille!

"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi vahingon!" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat korvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä voinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki kaikkeen ja tukkesi kaiken.

"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!" julisti pappi lujasti. "Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle me veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!... Veisatkaamme!"

Ja kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:

"Kunnia olkoon Jumalallemme!"

Se soi niin ihanasti, niin koruttomasti.

"Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!"

antoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui hiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he Latsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin eteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:

"Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä..."

Armahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja...

Jospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!

* * * * *

Ei siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli niin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään. Toiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa odottaessa.

Ja nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta poikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka liikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä menettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.

"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?" tiedusti äiti.

"Ka... e... e... e... eipä tässä... e-erikoista", änkkäsi se vaivoin. Ruotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis olot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko ruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.

"Tähän vaan ky... kylkeen pi .. istää!" sai se änkätyksi kipujansa selitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta sanattomana.

"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää... Kyllä se Herra lopulta armon lainaa." Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi jotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista kivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.

"Ka mitäpäs näistä meistä enää!... Hautaan menijöistä!" kierrellä nureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:

"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan... Eikä tuossa mitään suurempaa hätää ole."

Mutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta kuin neuvoa:

"Jos pyytäisit jonkun hieromaan... Tottapahan vaikka sitte sieltä kotimökiltä maksettaisiin hierojalle..."

"Ka-aa", tapaili poika välinpitämättömästi, ja pää painui taas alakuloisena ryntään yli nuokottamaan.

* * * * *

He olivat myöhästyneet niin, että ilta alkoi hämärtää, kun he aavalle vesiulapalle lähtemään joutuivat. Ilmakin oli äkkiä kylmennyt. Aika navakka, kylmä tuuli jo puhalteli ja nosti vettä hyrskeeseen.

"Kun ei vaan nousisi nyt vielä myrsky!" arveli Mari.

Mutta kotiinhan siitä täytyi pyrkiä. Olivathan he näihin matkoihin tottuneetkin, eivätkä heitä pienet vaarat saaneet pelottaa. Kohta keikkuikin vanha vene-pahanen ulappavesillä, ja vanha mies kiskoi airoista, Marin kyykistyessä kyttyräksi veneen perään.

Mutta tuuli kiihtyi ja kylmeni. Oli vielä laitatuuli, ja alkoi vihmoa kylmää syyssadetta. Marille tuli jo vilu. Varsinkin kipeitä jalkoja palelti. Tuuli kiihtyi. Roiskulaineet viskoivat jo harjojansa toistensa yli.

"Jokohan nyt nousee myrsky!" huolestui jo Mari. Mutta mies rauhoitteli:

"Ka mikäpäs tässä on hätänä, kun on vene."

* * * * *

He olivat jo aavaselällä. Tuuli alkoi vinkua, ja syyssade kiukustui jo räntäsateeksi. Ei se ollut tavallista näin aikaiseen vuodenaikaan. Aallot heittelivät jo vene-pahaa kuin kuplaa, kellutellen sitä harjoillansa. Yhä pimeni ja yhä kylmeni ilma.

"Noita jalkoja... kun nyt rupeaa paleltamaan!" valitti Mari. Mies antoi hänelle takkinsa ja käski kääriä jalat siihen. Itse hän tarkeni paitasillaankin. Ei se tosin märkä takki paljon auttanut, mutta olihan toki tyhjää parempi.

* * * * *

Se lie jo ollut likellä puoliyötä. Oli miltei aivan pimeä. Tuuli oli raivostunut myrskyksi. Vene viskautui aallolta aallolle, ja pärskevesi räiskyi laidan yli, usein lentäen sitä tietään koko vene-pahan ylitse järveen takaisin.

"Herra-isä kuitenkin!" pääsi jo Marilta. Mies kiskoi voimiensa takaa.

"Pelottaako sinua?" kysyi paleltuva vaimo huolissaan.

"Eipä tässä... veneessä."

Ulappa jo aivan raivosi. Myrsky koetteli jänteittensä voimia.

"Kun on Herra turvana, niin ei siinä hätää!" koki Mari jo rohkaista, ja niin nousikin hänessä luja usko luonnonvoimia vastaan.

"Elä siis pelkää, Olli!" rohkaisi hän.

* * * * *

Hei!! vinkui riemuitseva myrsky, ja aallokko roiski ja jyrisi, ja lastuna keikkui vene pimeässä.

Mutta ulvo, myrsky! Lyö ylitsemme, pauhu, ja kiidä, riehuva myrsky, päittemme päällitse! Emme me kuitenkaan pelkää, sillä turvanamme on Herra!

Jyrise allamme, syvyys, ja visko vaahtoasi, meri! Emme me kuitenkaan vapise, sillä tukenamme on Hän!

Ja meri huusi ja pimeys uhmasi, ja he olivat avuttomina ulapalla, ja...

Ei se mitään! Lyö vaan, pauhu, rantakallioihin! Iske vuoriin, ja jos ne voimastasi pirstoutuvat, niin emme me pirstoudu, sillä meidän voimanamme on hädässä Herra.

Häneen yksin kaikki pirstoutuu.

Ja pilvi halkesi ja pimeys haihtui. Kirkas kuu puhkesi paistamaan uhman ja kuoleman keskelle ja valaisi öistä ulappaa, jolla kaksi avutonta taisteli pimeyden ja myrskyn halki tietänsä etsien.

Ja ranta tuli. Vielä oli Marin kylmettyneissä jaloissa sen verran voimaakin jälellä, että hän miehensä tukemana pääsi takaisin mökki-pahansa lämpimään.

Päivä alkoikin silloin jo valeta. Myrsky pauhasi, mutta taivas pureutui selkeäksi, kylmäväriseksi, ja pauhaavan järven päällä leijaili korkeudessa ylpeä, valkea lokki.

XIII

Kusti oli jäänyt seudulle oleilemaan, sillä välipä sillä missä hän. Väliin se teki taloissa työtä, väliin vetelehti ja kävi joskus kotimökilläkin oleksimassa päivän, toisen.

Tulopuuskastansa lähtien se oli muuttunut vanhempiinsakin suhtautumiseen nähden. Humalan selvittyä oli alkanut ujostuttaa ja sitten suututtaa koko olo ja elämä, kun se oli semmoiseksi nyt kiertynyt ja tämmöisenä hänet kotipaikoille sysännyt. Hän tuli katkeraksi, usein pisteliääksi, joskus vieroen ihmisiäkin, sittemmin taas yhä enemmän ja enemmän ärtyen niille, varsinkin kun ne vihjailivat hänelle. Hän tunsi olevansa vieras täällä, jossa elämä ja ihmiset olivat toisia kuin siellä maailmalla, missä hän oli kouluutunut.

Ja isän ja pojan välillä oli samalla alkanut kyteä jotain katkeraa, joka heidät erotti toisistaan. Ei sitä oltu sanoin sanottu, mutta Kusti aavisti niin olevan. Vaistomaisesti oli Ollin mieli katkeroitunut, kun pojasta ei mitään apua ollut ja kyläläiset vielä morkkailivat häntä siitä. Nyt se vielä kävi syömässä niitäkin viimeisiä, mitä vielä mökissä oli.

Monta sanaa ei ollutkaan vaihtanut poika isänsä kanssa.

* * * * *

Nyt se taas istui tuvassa. Oli tullut yhdessä Manu Juupan kanssa ja aikoi jäädä yöksi, ehkä joksikin pitemmäksikin aikaa. Marin jalat olivat kirkkomatkalla kylmetyttyänsä menneet aivan piloille. Hädin-tuskin voi hän enää liikkua, ja usein painoi se jo ihan vuoteen omaksi. Eräs vaimo niitä taas hieroksi ja voiteli siinä tupa-pahassa.

"Siellähän ne kirkkomatkalla kun vielä kohmettuivat", nureksi Mari hiljaksensa. Hieroja huokaili, ja Kusti, hetken ajan synkkänä mietittyänsä, katkaisi vaitiolon pistämällä:

"Ka mitäs sinne menit kirkkoon!... Turhanpäiten kohmettumaan!"

Hän istui kumarassa, hattureuhka syvällä päässä, ja tuijotteli lattiaan. Äiti huomasi sen pistävän äänen ja hetkisen mentyä koki sovitella, nureksien:

"Mistäpäs tässä lohdutuksen saa, jos ei sieltä... Kirkosta ja Jumalan sanasta..."

Puhe kääntyikin nyt siihen asiaan. Manu Juuppa kuunteli viisaan näköisenä, punniten kuulemiansa, ja Kusti näytti synkkenevän.

"Saarnasi nytkin niin ihanasti Latsaruksesta ja rikkaasta miehestä, jotta..."

Ei tahtonut löytää sanoja, joita tarvitsi. Vasta hetkisen kuluttua voi hän siis jatkaa hartaalla nyrinällä:

"Ei se rikkaita ylistänyt saarnassaan. Kaiken maallisen sanoi tuovan sielulle vahingon ja..."

"Paljonko hän, pappi, sai siitä 'ajallista'... siitä ajallisen tuomitsemisesta?" katkaisi Kusti pistävästi. Syntyi vaitiolo. Sylkäistyänsä jatkoi Kusti synkkänä:

"Hänelläkin, tällä papilla, on tuloja yli kymmenen tuhannen vuodessa, niin se tekee jo yhtä saarnaa kohti tuonne kaksisataa... Niin jotta kannattaa niillä palkoilla 'ajallista' tuomita..."

Äiti ei tiennyt mitä sanoa. Ei hän itse asiaa jaksanut arvostella, mutta pojan ynseys Sanaa kohtaan häntä masensi.

"Työmies saa kahdestasadasta usein koko vuoden rehkiä, ja sitten niille saarnaa jotta: elkää tavaraa kootko... Vaan kantakaa sitä saarnapalkasta papille, joka rikkautta vastaan paukuttamalla teiltä omiksi rikkauksikseen viimeisetkin pennit kiskoo!" lisäsi hän katkerana, pisteliäänä.

Vaiettiin.

"Joo... Se on se niks!" pisti sitten Manu Juuppa merkitsevästi, käväsi sylkemässä sylen ja kompuroi taas istuksimaan ja mietiskelemään.

"Mhyh-hyy!... Yh-hyy!" huokailla kytysteli Mari itsekseen, kun puhe oli loppunut, kun kaikki vaikenivat ja oli kuin olisi oltu kaikki eri leiriä nyt. Vaitiolon yhä jatkuessa huokaili hän kuin yksin nuristen:

"Köyhille... köyhille ja vaivaisillehan se on Sana annettu ja niille se on taivaanvaltakunta varattu, eikä ynseille ja ylensyöjille ja ylenjuojille."

Ei hän sillä tarkoittanut Kustia, mutta Kustista tuntui, että se vihjailee ylen juomisella hänen juopottelevaa elämäänsä. Hän synkkeni, mutta malttoi mielensä ja painui kumarampaan.

"Ja niille köyhille hän siellä saarnasikin... Ei siellä yhtä ainoaa rikasta miestä koko kirkossa ollut", jatkoi äiti alistuvalla, sovittavalla äänellä.

"Olipas yksi!" pisti siihen Kusti ja kuin puraisemalla lopetti: "Pappi!"

* * * * *

Syntyi pitkä äänettömyys. Kaikkien välillä tuntui olevan jotain, joka nyt jo lopullisesti jakoi ja erotti. Se oli jotain kuin uutta, outoa, selvästi käsittämätöntä. Vihdoin lopetti äänettömyyden Mari, joka ainaiseen tapaansa hiljaa nureksi:

"Kaikkihan tuo näkyy jo maailmassa muuttuvan ja olevan uutta... Niin jotta ei tässä enää meistä vanhoista ja häviävistä eläjiksi eikä minkään ymmärtäjiksi ole!"

Niin kyllä. Kustin tulo ja kaikki muu oli tuonut paljon semmoista, jota ei hänen nuoruudessansa ollut. Ja sitten vielä...

"Kun nyt tääkin Manu Juuppa jo..." jatkoi hän nyreksintäänsä. Sekin oli hänenkin silmissänsä viime aikoina muuttunut, kuin uus-uskolaiseksi tullut. Hän ryhtyi jotain puuhaamaan ja nurisi kuin yksin puhuen, alistuvan:

"Mutta kukapa meistä vanhoista ne tämänmaailman opit ja uskot ymmärtää ja tietää!"

Kusti istui kuin ynseänä sille vanhalle, mutta samalla kuin miettien. Ja Manu Juuppa nojaili kainaloin sauvaansa ja katse lattiaan painuneena mietiksi omia mietteitänsä.

Tupaan tuli nyt Olli. Se istahti, istui piippunysä ikenessä, kumarassa ja synkkänä kuten poikakin. Huolet ne painoivat nyt kuten aina ennenkin.

"Vai mitä sinä, Olli Varis, itse siitä arvelet?" kysyi häneltä Manu Juuppa, ikäänkuin Olli olisi kuullut äskeisen keskustelun.

"Niin jotta mistä?"

"Ka tässä vaan", yritti Mari painaa koko asian syrjään, mutta keskeytti siihen.

"Että... että niks-naks vaan!" jatkoi Manu omaansa viisaana ja kuin voitonpäällä ollen. Hämärästi selvisi toki mistä oli kysymys, kun hieroja-eukko alkoi huokailla:

"Ynseyttä... ynseyttä se on tää maailma täynnä... Ohhoi... Hohhoi!"

Ja Ollille hän asian selitykseksi lisäsi:

"Kusti tässä vaan sanoi, jotta eivät ne kirkot ja papit muuta kuin keritsevät köyhää... keritsevät ja karitsevat vaan köyhää... Köyhää, köyhää ja kurjaa!"

Kustia jo suututti. Ynseänä vannoi hän synkkää:

"No ei lähdekkään Kusti Latsarukseksi, jonka selässä papit ajavat sinne rikkaan miehen helvettiin..."

Vaitiolo, joka sitä seurasi, oli raskas, sillä isä ja poika olivat synkkiä. Heidän välillään kytevä katkeruus odotti ilmipuhkeamistansa.

"Vielä narraavat vanhat akat sinne jalkojansa palelluttamaan!" lisäsi Kusti hetkisen vaiettuaan, katkaisten äänettömyyden ja synketen papeille.

"Ka", yritti isä. Hetkeksi hän siinä vielä pysähtyi, mutta lisäsi sitten synkkänä:

"Kunpa sitä sinäkin olisit vaikka kirkossa juossut, etkä huorien hännässä riippunut, niin vaikka tuota vaivaista äitiäsi voisit autella nyt."

Se oli ensimäinen katkeruuden sana. Mutta se oli terävä, pureva ja synkkä. Mökkiin painostautui raskas vaitiolo. Sekä isä että poika näytti painuvan entistä syvempään kumaraan, ja kuului vain äidin joku hiljainen huokaus.

Viimein nousi Kusti, painoi hattureuhkan syvemmin päähän ja poistui hiljakseen, sanaa sanomatta. Ulkona istahti hän hetkiseksi kaivonkannelle, istui siinä kumarassa, synkkänä, päässä joku epäselvä, tylsä ajatus.

Mutta ei hän kauan istunut. Sanattomana nousi hän ja lähti kävelemään pois mökiltä iäksi.

Ja niin alkoi hän lopullisesti painua siihen Latsarus-virtaan, siihen kurjien ja onnettomuuteen sortuneiden virtaan, joka joskus hiljaa voihkien, useimmiten aivan äänettömänä kaikilta maailmankulmilta virtaa kenenkään huomaamatta halki rikkauksien ja kurjuuksien mertansa, n.s. "tuntemattomien hautoja" kohti. Ja aallot ummistuvat äänettöminä heidän häviönsä yli, ja heidän haudoillansa pauhaa iäti se taistelu rikkaudesta, joka armottomuuden kivikovaksi paaduttaa ja rikkaudenhimon pedon kiihkeäksi verenhimoksi tekee.

Voi Latsaruksia! Voi avuttomia heitä!

* * * * *

Siljan luo meno oli yhä viivästynyt, kun esteetkin olivat suuret ja matka yletön. Pappila oli ainoa paikka, mistä toivottiin matka-apua saatavan, mutta ei ollut tullut vielä yritetyksi sitäkään kokea.

Mutta nyt se tuli jo pakoksi. Lautamies tuli aivan vierasmiesten kanssa antamaan häätökäskyn. Sulan aikana, ennen lumikelien tuloa, piti mökin olla tyhjä. Haaste veloista oli jo aikaisemmin annettu.

Lautamies Kokko oli seudun tavallisia talollisia, semmoisia, jotka jotenkuten pääsevät vuodesta vuoteen, velkataakan yhä suuretessa ja karujen peltojen sitä mukaa kasvuvoimasta tyhjetessä. Se puhua honotti nenäänsä ja lausui useimmat sanat vinkuvalla nenä-äänellä.

"Noo!... Mutta mikäpäs sinulla, Olli, hätänä!... Vanha mies ja niin menet ruotilaiseksi kuntaan", honotti se asiaa sovitellen, kuin häädettyä lohdutellen.

"Ka..."

Mari sai siitä hänen puolestansa jatkaa:

"Samapahan tuo on, missä tää köyhä päivänsä päättää."

"Yy... yy!" innostui siitä Kokko myöntelemään ja vinkua honotti:

"Sa-amahan se on!... Ihan samahan se on!"

Se oli oikeastaan ajatuksetonta, tavanmukaista. Mistäpä siinä paremmatkaan puheet otti! Siitä johtuikin hän, osaksi asiaa koristellaksensa, jatkamaan:

"Tässä kun ei minullakaan olisi tätä talonrähjää, niin minäkin kuntaan... Ku-untaan, kuntaan minä menisin", vinkui hän lujittavasti, sytytti piipun ja selitti:

"Mutta kun on se talo, niin eivät ota... Yy... yy... Eivät hylyt ota kuntaan talollista."

Ei siihen talonväki vastannut. Ei tehnyt mieli puheisilla olla nyt. Kokko puhella honotteli ja vinkui vielä hyvät hollit, puhui talollisten rasituksista ja harmitteli:

"Ja nyt menevätkin jo kaikki kuntaan, niin jotta talollisten verot vaan nousevat, jotta ei enää tule elämästä mitään... Ei mitään, ei mitään..."

"Ka... kullakinhan ne ovat ristinsä... Niinkuin talollisillakin", murahti Mari siihen jotain, enempi omia surujansa siten nureksien.

"Niin... iin... iin... iin!" innostui siitä Kokko vinkumaan ja alkoi selitellä omia ristejänsä:

"Kun ovat ensin nää kunnan ja ruunun verot jo suuret ja sitte vielä siinä lisänä papit ja muut paholaiset, niin... ii... ii... ii... Eihän siinä mikä enää jaksa. Senkö piru siinä enää jaksaa taloa pitää!"

* * * * *

Antoikin se pappi hänelle lainaksi matkarahat, kun ensin oli ottanut selon hänen elämästänsä ja erittäinkin hänen mielialastansa kirkkoa ja kristillisyyden asiaa kohtaan. Omasta puolestansa oli vielä antanut pienen avun ja jotain voiteita Marin jalkoja varten. Paljon niitä olikin nyt halla-aikana avun anojia pappilankin varoihin katsoen.

Ja nyt oli hän matkalla Siljan luo. Menomatkalla oli hän poikennut pappilaan saamaan ne rahat ja istui nyt kansliassa. Pappi puhui hänelle, rohkaisi häntä, neuvoi turvaamaan Jumalaan ja rukoilemaan Häneltä apua ja siunausta. Liikuttavasti se puhuikin, ja herkkä avunsaaneen mieli täyttyi ääriään myöten.

Pappilassa oli silloin kotiopettajana nuori ylioppilas Tauno Jokela. Se oli pienen virkamiesperheen lapsia, mutta vanhempien kuoltua olivat varat loppuneet ja hän ansaitsi niitä nyt kotiopettajan töillä, eniten rikkaissa pappisperheissä. Jumaluusoppia hänkin lueksi, mutta nuoren miehen hehkulla oli hän kiintynyt myös n.s. isänmaallisiin asioihin ja kysymyksiin.

"Tämä on eräs torppari, Olli Varis", esitteli rovasti Ollia, kun Jokela osui kansliaan tulemaan. Rykäistyänsä ja sylkäistyänsä hän vielä Ollista lisäsi:

"Ahkera työmies ja yksi hiljaisimpia henkiä seurakunnassa."

"Soo-o!... Vai niin! Jassoo!" hyvitteli Jokela ja antautui Ollin kanssa puheisiin. Hehkuvasta, puhtaasta nuorukaisen sydämestä hänen puheensa tuli. Hän puhui jonkun sanan isänmaasta, hyvitellen Ollia:

"On hauska että isänmaalla on niin uskollisia ja hiljaisia työmiehiä!"

"Ka..."

Hän sotkeutui siihen ainoaan sanaan, sillä ei hän oikeastaan sen puhetta ymmärtänyt. Sillä itse asiassa se, joka on hänenlaisten lihaa ja verta lapsuuden ajoilta, tietää, että heidän joukossansa isänmaa-käsite on jotain olematonta, korkeintaan ulkoa opittua. Ei hänen työnsä koristuksena ollut koskaan ollut sitä isänmaallisuuden ja isänmaanrakkauden risaliinaa, jonka alla niin moni isänmaalle uhrautuja itsensä kylläiseksi uhrioinaaksi lihottaa, -- jos kohta moni oikeinkin uhrautuu. Työ semmoisenansa oli hänen elämässänsä kunniassansa, semmoisenaan, ilman koristuksia, siveellisenä elämänarvona.

"Sillä totta kai teidänkin työllänne on korkeana päämääränä isänmaa!" jatkoi nuori, puhdashenkinen ylioppilas hänelle.

"Ka", yritteli hän taas, sotkeutui ja lisäsi asiasta pelastuaksensa:

"Mistäpäs ne nää meikäläiset ne kaikki asiat ymmärtävät... Eikä sitä köyhän kannatakaan."

Ei kannata uhrautua, tarkoitti hän. Mutta oitis tuntui, kuin hän olisi sanonut tyhmästi, ja kun se nuori herrakin vaikeni, koki hän korjata, katse maassa selittää vääntäen:

"Sitä kun täällä täytyy niin kovasti tehdä työtä, niin sitä ei ole aikoja puhumiseen... Niin jotta mistä sitä silloin oppii, jotta miten sanoa."

Mutta yhtä vaikealta se taaskin tuntui, kun hän pysähtyi. Nuori ylioppilaskin tunsi kaikessa olevan jotain niin raskasta, ettei voinut ryhtyä isänmaanrakkaudesta selittelemään ja puhumaan, niinkuin alussa oli halunnut tehdä. Kuin neuvottomaksi joutuneena hän koki kääntää puhetta mieluisemmaksi, huomauttaen:

"Olettekin jo vanha mies... Olette tainnut jo saada paljon työtä tehdä ja kokea..."

"Ka..."

Taas oli hän siihen töksähtää, mutta löysi toki sanat ja jatkoi:

"Sitä täytyy näin karuilla mailla eläessä panna maahan niin paljo työtä... Jos mieli leivässä pysyä..."

Ja taas alkoi painaa äänettömyys. Nuori ylioppilas oli sanoja vailla, ja oli kuin olisi hänelläkin ollut raskas olla. Onneksi tuli toki rovasti väliin, käänsi puheen Siljaan ja toivotti matkalle Jumalan siunausta, armoa ja rauhaa.

XIV

Silja oli juur'ikään päässyt vankilasta. Ei se ollut mikään erityinen rikos, josta hän oli muutamia viikkoja istunut. Se oli vain tavallisia katutyttöjen pieniä erehdyksiä; siveellisyyspoliisia hän oli vihapäissänsä herjannut ja siitä joutunut kiinni.

Nyt hän taas varustautui lähtöön. Puolenpäivän aikaan oli vankilasta tullut ja pukeutui nyt kiireesti iltaa varten. Entisiä rahoja ei ollutkaan, ja emäntä tietysti tahtoo huonevuokran etukäteen. Hän puuhaili ja valitsi siinä hamejoukosta sopivaa. Kepeitä ne kaikki olivat ja...

"Panisit nyt sen Senniltä ostetun!" kehotteli emäntä.

Mutta ei hän siitä nyt huolinut, se oli se pitkä hame.

"Ne herrat nyt eniten lyhythameisia... Luulevat niitä ensikertalaisiksi ja nuoriksi tytöiksi", selitteli hän emännälle. Kohta hän olikin puettu, posket maalatut. Hän oli aika sievä.

"Ilmankos ne herrat sinua aina kehuvatkin... Toisille tytöillekin kuuluu Forsmanninkin herra kehuneen", mielisteli emäntä. Se miellytti Siljaa.

"Kenelle?" tiedusti hän kuin ohimennen muka, kähertäen samalla peilin edessä tukkaansa. Miten kepeältä tuntuikin nyt mieli ja olo, juur'ikään kun vankeudesta vapauteen päässyt oli.

"Iinekselle kuuluvat kehuneen... ja Hoikan Eevalle ja..." vastaili emäntä. Tukka käherryssaksissa kiinni notkautteli silloin Silja askeleita, pidellen oikealla kädellä käherryssaksia, joihin tukka oli kähertymään kiedottu, heilautti helmaa kuin varietee-tyttö ja oli iloinen.

"Ma, päälläni valkeat vaatteet ja sormukset sormessa mun",

laulahti hän siinä iloisena notkistellessansa.

Tyttö-poloinen! Voi kepeä tyttö-haituva sinua!

* * * * *

Palvelustyttö tuli nyt siihen kepeän elämän iloon:

"Siellä on eräs vanha ukko, joka kyselee", ilmoitti se turskeana.

"Minuako!"

Hän aivan oudostuen jo alkoi hätäillä:

"Jos se on niitä paholaisen vahtimestareja, jotka tahtovat syyniin, niin sano jotta... Tai ai!" hoksasi hän äkkiä ja kiirehti:

"Jos se onkin se pyykki-Kaisan ukko sitä pyykkivelkaa, niin sano jotta ei ole vielä päässyt linnasta... ja jotta kyllä minä sitte itse tulen... No!"