Part 5

"Hoh!... Mutta mitäpä noista!" käänsikin hän äkkiä kaiken, Manu oli noussut, teki lähtöä ja puhui:

"Se, Anna, on niin jotta..."

"No mitä se nyt Manu!" koki Anna jo lopettaa, mutta se vain jatkoi:

"Jotta kun linjamentitkin loppuvat sieltä, missä niitä tarvitaan ja missä kipu on suurin, niin silloin... Että, Anna..." toisteli se ja jatkoi:

"Silloin ajavat väärät profeetat hyvän asian selässä, ja se, joka on Mestari, on niiden kerinsaksi..."

Eivät ne nyt jaksaneet hänen tarkoitustansa ymmärtää. Hän lynkytteli jo sauvoinensa pois ja vannoi siinä mennessään kuin yksin:

"Mutta se pitää olla vielä niks!... Se kerinsaksi.."

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja Anna puheli:

"Olisi niin hyvä ja viisas mies, kun ei toisinaan ryyppäisi... Ja kun ei sitte väliin noin kummasti puhuisi, kun se nykyään on ruvennut..."

Hän pysähtyi, mietti jotain hajanaista, kuin jotain muistellen.

"Se näet", yritti hän ja taas muisteli, katse hajanaisena.

"Se näet kuuluu ruvenneen saarnaamaan uutta uskoa, tää Manu... Sitä... mitä se lie... sitä tämän ajan uskoa", hajaantui hän ja sekoittui tyyten ja istahti raukeana, jolloin väsyneet nivelet aivan rusahtivat. Siinä istuessansa hän vieläkin siitä Manu Juupan uudesta uskosta muisteli:

"Ne nää tehtaan akat siitä jo puhuivat, jotta ei se enää sen usko tätä oikeaa uskoa ole."

Puhe keskeytyi siinä, sillä rintatautinen mies sai ysköskohtauksen ja koki siitä nyt selviytyä, rykien minkä heikoin voimin voi.

* * * * *

Oli jo yli puolipäivän, kun Olli lähti astumaan paluutaipaleelle. Manu Juuppa lyöttäytyi tiellä matkaan, mutta ei nyt mitään puhunut. Kävellä lynkyttelihän vain siinä sauvoinensa ja mietiksi jotain.

Mutta tienhaarassa, missä oli erottava, pysähtyi hän rutosti ja lausui:

"Olli!... Olli Varis hoi!"

Ja hän katsoi puhuteltavansa silmiin pitkään, kuin katseella puhuen, kunnes jatkoi:

"Minä jo silloin sanoin sinulle, jotta missä se on vanhurskaus..."

Olli kuuli vain sanat, mutta ei hän jaksanut selvästi tajuta mitä se nyt tarkoitti. Mutta se jatkoi ja muutamin sanoin selitti jotain.

"Katsohan, Olli Varis!" puhui se. "Se toinen vanhurskaus keritsee kaiken, niin jotta ei jää sille oikealle linjamenttiakaan antaa, mutta se pitää olla _halki_!"

Sauvan hän aivan löi maahan ja kovaäänisesti vannoi:

"Halki ja pois pitää olla se väärä... se laiska vanhurskaus, ja sijaan pitää tulla se uusi... se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja silloin... Vai mitä, Olli?"

"Ka..."

Se oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui. Mutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:

"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos... Jos silloin, kuule" -- nousi ääni -- "jos silloin uskaltavat koskea siihen ja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!"

VIII

Mäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti vaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja mäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin kepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi kuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi, kuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa, ei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin siivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään äänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.

Ja siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä omin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.

"Olisihan tätä maata!" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä korpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.

"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!" jatkui ajatus. Edessä rynnisti siinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli soliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori sekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä multaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa riemuiten kuin äidinrinta.

"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos..."

Mutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti. Ajatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.

"Ja tässäkin!..."

Järvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen. Rantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta keräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin että aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa pimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi liiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.

Mutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa kantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi maata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on säretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.

"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että ökisisi", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.

Ja niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei ole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä ajatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.

Maata... maata ja maata vain...

Niin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.

Tsyt...

Ei mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän. Rauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti katsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas. Mutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan, korpikuusikkoon häviten.

Hän jatkoi taas kulkuansa. Väsyttikin jo ja tuntui tulevan nälkä. Ohi ajoi silloin pari kuormaa markkinamiehiä. Ne hoilasivat ja retusivat, löivät hevosiansa ja kerskuivat. Näkyivät kaikki olevan nuoria miehiä eivätkä tämänseutulaisia.

"Hei, ukko!" huusivat ne hänelle kohdalle päästyänsä. "Tunneks sä Limperin tyttöä ja ooks sä markkinoilla halannut punahelmaa mamman lasta!"

Hän raivautui kauas tiepuoleen, ja joukko lasketteli hyvää kyytiä ohi remuten ja reuhaten:

"Hih!"

* * * * *

Jalkoja raukasi jo. Vain vaivoin nousi pieksu enää tiestä, taas siihen uudestaan painuaksensa, noustaksensa ja niin yhä jatkaaksensa.

Mutta siinä kotikylän rajamailla osui Saukko ajamaan samaa matkaa ja käski nousta kärriin. Se oli nyt jo päättänyt Ville Hukan kanssa kaupat ja ilmoitti sen Ollille.

"Paljonhan minä siitä joutavasta sille maksoin, mutta kun siinä olisi muuten mennyt velka", lisäsi se kuin kauppaansa katuen. Hevonen nyhti kuormaa mäkitöyryä ylös. Siinä oli Saukolla hyvää aikaa miettiä ja punnita.

"Minkälaiset", alkoi se, "siinä ovat ne rakennukset... Niin jotta paljonko arvoiset?"

"Ka, vanhathan ne jo", sai siihen Olli tokaistuksi. Oli junnauduttu jo mäen päälle, ja Saukko jatkoi:

"Tässä kaupassa menevät rahat niin näppiänuolten, että taitaa täytyä ne myödä, jotta pääsee vähän alkuun ja talven yli."

Tuli vaitiolo. Hevonen sai kävellä iltiksensä. Piippu lerppui Saukon ikenissä juur-juuri vain siinä pysyen vielä.

"Se tää Vilskan Heikki arveli ne ostaa... Niin jotta olisikohan noista kaksisataa sopuhinta", jatkoi se nyt sitä tiedusteluaan.

"Ka..."

Sanottava loppui siihen. Saukko pani uuden tupakan, näytti yhä miettivän asiaa ja tarjoten tupakkaa Ollillekin käänsi äkkiä:

"Vaikka saisithan ne sinäkin ostaa itsellesi samalla hinnalla... Jos haluat."

Ja vähitellen siinä hevosen astuessa hän alkoi hieroa kauppaa ja kysellä miten oli Ollin rahansaanti. Hän itse tarvitsi viimeistään ennen sulan loppua.

"Niin jotta sopisiko se sinulle siksi ajaksi?" kysäsi hän. Olli alkoi sitä tylsästi laskea ja toivoa, puhui jo taas Kustistakin ilmoittaen:

"Ka onhan siitä Kustin tulosta toivoa. Eikö se toki tuon vertaa voine..."

Se tuntui hänestä hyvinkin varmalta nyt taas, se olenkorsi, nyt kun hätä taas pakkasi päälle uudelta puolen ja joku tie näytti samalla toki avautuvan vielä.

"Ja sitte vielä Siljalta on toivoa... Kuuluu vaan muuttaneen toiselle herrasväelle, niin jotta ei ole saanut kirjettä, mutta käyn tästä itse hänet etsimässä, niin tottapahan sitte", selitteli hän vaivalloisesti, raskaasti jauhaen. Suolaiset hikipisarat aivan kihosivat taas otsasta ja alkoivat raivata tietänsä karujen poskien yli hiljaa alas putoamaan pyrkien.

"No... Koeta nyt sitte puuhata!" kehotteli häntä vielä Saukko, rapsasi hevosen hölkkäjuoksuun ja käänsi puheen heinäntekoon ja muihin asioihin, ja niin he joutuivat tienhaaraan, josta Olli lähti jalkaisin kulkemaan korpitietä myöten mökki-pahaansa kohti.

* * * * *

Alkoi jo painua aivan illaksi, kun hän korpitietä käyden mökkiänsä lähestyi. Hiljaa iltakirkkaudeksi seestyvässä ilmassa leikkautuivat kaiken piirteet yhä selvempinä. Päiväiset äänet olivat jo vaienneet, Siellä täällä survoivat vain hyttysparvet ja kuului jokunen raksahdus tai tipahti joku yksinäinen väsyneen linnun tirskahdus metsästä, polkun lähettyviltä.

Tämän lopputaipaleen alussa oli tuntunut kuin virkeämmältä. Se Saukon kaupanhieronta oli valostanut hieman mieltä, ja levähtänyt jalkakin nousi keveämpänä.

Mutta mökkiä yhä lähetessä alkoi taas painaa, ties miksi. Eihän sinne ollut iloisia kuulumisia Annaltakaan vietävänä, ja muutenkin... miten lie ollutkin kaikki nyt taas.

Siinä tuli jo aho. Sen yläreunalla törrötti jättiläiskelo, kuivia oksiansa sikin-sokin pujotellen ja piirtäen kuvaansa autiota iltataivasta vasten kuin mikä yksinäinen puuaave, jonka ympäriltä on kaikki nuori, elinvoimainen ikäänkuin paennut.

Aivan niin yksinäiseltä, kuivalta, johonkin aaveena törröttämään jääneeltä tuntui elo ja oleminen siinä nyt... Mitäpä siitä missä törröttää ja missä jo kuivuu ja kaatuu.

"Mitäpä näistä mökeistä tässä enää! Elää elonsa ja on olonsa, niin tottapahan loppu tulee", pääsi häneltä siinä jo.

Tie teki mutkan, painui noroon, jossa oli vanha, jo lehdottuva työmaa, ja kohosi taas aho-pahalle. Kuivuneen lepän oksalla istua kyykötti siinä yksinäinen varis, pää hartioiden väliin vedettynä.

Aivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena, mistään elähtymättä.

Mutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju enää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea pilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran viivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa vasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan tumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi tulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen hiljaa taivaanrannan taa.

IX

Heinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta korjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin yritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin hikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku pilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi lientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa sitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä kulloinkin välitöiksi sattui.

Semmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä pitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja herrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat niinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista isovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi aukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.

Se oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan reipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä lähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa joku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.

"Perr!" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa. Ja teki jo mieli kääntyä takaisin.

Mutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja reuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.

"Vaikka saakeli!" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja kaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.

"Vaikka... Err!..."

Tie halkasikin siinä mökkisikermän. Ne olivat kotimökin läheisimpiä, rähjäisiä salotöllejä, joiden jokainen seinänrakokin oli hänelle lapsuusvuosilta tuttu.

"Vaikka... Hip!..."

Ja kuin uhmaten alkoi hän hanttuuttaa mökkikylän läpi. Tulkoon nyt jos kuka ja nähköön, niin...

"Tässä menee Kusti!..."

Korvon eukko seisoikin siinä veräjällänsä vasikanjuottopuuhissa. Ei se näyttänyt tuntevan, koskapa niin katsoa töllötti. Hän uhmautui aivan, muutti puhetapansakin pohjalaiseksi.

"Eks sä mua tunne?... Vai?"

Ja hän pysähtyi ja katsoi eukon silmiin kuin uhmaten, vastausta odottaen. Aivan hän hampaitansa kiristi.

"Eks sä?"

"Herra-isä!... Sekö se Variksen Kusti!" alkoi eukko muistella ja siunailla. Mutta ei hän viitsinyt siihen vastatakaan. Horjahtaen lähti vain reuhaamaan raittitietä pitkin ja hoilasi reilusti:

"Ja niin olen kotona kasvatettu kuin ryytimaassa yrtti..."

Mutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne, pois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto rohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin yksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa, ja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota vastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä...

"Nähkööt!"

Alkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.

"Tää poika ei pelkää... Ei vaikka... Sipperi..."

Siinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa Siukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli potkaissut leukaan.

"Perr!... Sapperr!" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit puristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja tultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten tiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja umpimähkäistä:

"Vaikka perr!... Ja vaikka koko maailma, niin... Perr!..."

* * * * *

Kotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä, äskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä vartoneellekin.

Mutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti kuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet tuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.

Mutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein arvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa, varmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:

"Onko se Kusti?"

Ei se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.

"Herran-kiitos jotta toki tulit!" ilostui varmistunut äiti ja selittää nureksi:

"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään... Missä kaikkialla sinä nyt olet ollut?"

Jotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä äitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän vain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:

"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo Herra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja näkisi vielä elävin silmin..."

Ja hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen yhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa ajatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin omituinen mielikin nyt.

"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat..." hytysteli hän raukeasti. Muut vaikenivat.

"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi olla", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa asiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.

"Ja sitte vielä tässä tään mökin tautta tuli uusi harmi kaiken entisen lisäksi", alkoi hän siitä pahimmasta nurista. Toiset yhä vaikenivat. Olli istui synkkänä, miettivänä kuten aina, ja kasvojen rypyt terottuivat entistä huolekkaammiksi.

"Eikös se Simo Viikki sinulle tästä jo puhunutkin?" tiedusti äiti jo kuin ohimennen ja sai silloin kuulla ensimäiset pojan sanat:

"Ka?... Puhui se."

* * * * *

Nyt oli hän jo ehtinyt kotiutua lapsuuskotiinsa. Erilaiset tunteet siinä olivat vaihdelleet nopeasti, sekavina kiehahdellen. Lyhyitä ne olivat olleet ja tylppiä ja katkonaisina seuranneet toinen toistaan. Hän oli käynyt ulkona, ryypännyt siellä, ja päässä alkoi humista ja kuumeta.

"Tuota että äiti...? Ettäkö tuota mökiltä pois?... Ja että Ville Hukka?" tiedustella retusi hän nyt jo sitä häätöasiaa.

"Ka... Herran kädessähän tässä ollaan", sekoittui jo äiti. Odottamatonta tämä oli hänelle, mutta hän alistui. Minkäpä sille kuitenkaan mahtoi.

"Vai että Ville Hukka!" uhmaili poika, yltyi ja vannoi:

"Mutta sen minä sanon että juu!... Niin että siitä ei tule mitään, vaan että vaan... perr!..."

Hän sotkeutui itsekin jo sanottaviinsa, tajusi vain uhmailevansa isäntää, Ville Hukkaa, joka aikoo häätää, ja pää kuumeni entistä enemmän.

Ja kuin kutsuttuna osuikin Ville Hukka tulemaan nyt. Se hoeksi, kyseli kuulumisia, puuhasi ja puheli.

"Vai Kusti se tää... Että tuota niinkuin Kusti", puheli se ilman ajatusta.

"Jaa... Että Kusti!" ylvästyi puhuteltu ja alkoi haastaa riitaa Hukan kanssa.

"Häh, Hukka?" tiukkasi hän siinä mielessä jo äkkiä.

"Ka... ka... Että tuota... tuota niinkuin Hukka", hoeksi toinen vain pelkkiä ajatuksettomia sanoja. Se sotki Kustin uhmaavat laskelmat ja reuhahtelevat ajatukset. Umpimähkään sai hän nyt enää kerskatuksi ainoastaan uhittelevan:

"Tiedäks sä mitä, Hukka?... Häh?"

"Ka... Tuota noin... Vai, vai Kusti se tää... Tuota niinkuin Kusti!" hoki tupakkaa tuhraava Hukka siihenkin yhtä samaa ja rauhallista, kunnes äkkiä kysäsi:

"Ja että tuota... että niinkuin poikamiehenä vielä... poika- ... poikamiehenä vaan yhä tää Kusti?"

"Joo!"

Se tuli uljaasti, ylpeästi ja johti asian aivan uusille tolille.

"Mutta tiedätkös mitä, Hukka?" kerskasi hän naima-asiaan äkkiä johtuneena ja jo alkoi kehua:

"Mutta maailmanrannalla ne hentut vaan itkevät ja heilat ne siellä surevat, kun tää poika jätti..."

Olli painui istuessaan kuin kyttyräksi, ja Mari huokaili jotain hiljaista. Kusti innostui kerskumaan morsiamillansa, kehui miten ne olivat kaikki häntä tahtoneet ja itkeneet, mutta että hän ei.

"Se pormestarin piikakin, saameri, kun rakasti niin... Mutta e-hoh!... E-hoh, Hukka!" uljasteli hän.

"Vai... vai hänkin... Vai niinkuin hänkin... Tää pormestarin piika."

"Joo!"

Hän teki rennon liikkeen, yltyi ja jatkoi:

"Mutta Hiltusen tytöllä, kuule Hukka, kun oli punainen hame! Ja markkinoilla kun ne karusellit pyörivät silloin, ja rommiryyppyjä juotiin Hiltusen tytön kanssa ja se polvella tuossa... Hip, Ville Hukka!" löi hän innostuneena polveensa jo.

"Ka... ka... ka... Tää niinkuin Hiltusen tyttö."

"Jaa... se... Ja tiedäks sä, Hukka?"

"Ka... ka... ka", hoeksi toinen vain vastaan.

"Niin että!" yltyi juopunut reuhaaja. Korotti äänensä ja kerskasi:

"Ja niin jotta sitä rakasteltiin silloin!... Sitä Hiltusen punahelmaa, tarkotan. Mutta nyt se on jo huora!"

Hän lausui viime sanan kovasti, kerskaten, teki samalla rennon liikkeen ja löi polveensa voitokkaasti, että sävähti.

* * * * *

Vähä-vähältä oli hän mennyt tytöstä tyttöön, hentusta henttuun; oli välillä ryypännyt, tarjonnut Hukallekin ja päihtynyt lisää.

"Niin jotta monta maailmanmutkaa on tämän pojan takana ja monta henttua on itkemässä siellä kuletuilla poluilla", kerskui hän ja vannoi:

"Mutta peli on ollut aina rento, luonto hurskas ja meno niinkuin herras..."

Äiti koetti häntä jo sovitella ja rauhoitella. Siinä puuhaillessansa hän pyysi:

"Menisit nyt, Kusti, jo vaikka nukkumaan... Vaikka saunassa nukkuisit... Jos et tässä tuvassa..."

"Ä- ... äiti!"

Se oli kuin tylsää ihmettelyä, että: "mitä se nyt äiti siinä!" Hän katseli siihen pitkään, epäselvästi ja hapuili sanoja:

"Että, äiti, tuota... Ettäkö..."

Ja taas hän reuhahti siinä ennallensa, kehui, rentoili ja hoilasi:

"Ja elä sinä mammani sitä sure, että minulle kävi näin! Vaan sure sinä Suomen neitoja, jotka minusta sinne jäi!"

"Eh, Hukka!" hihkasi hän lopuksi ja alkoi uuden jutun.

Mutta vähitellen hän alkoi kuin masentua. Hän oli alkanut kertoa eräästä Närhin tytöstä, Liisusta, ja kuvaili sitä:

"Se oli apteekkarin piika ja..."

Näki oitis, että hän siinä jotain muisteli, kävi vakavammaksi.

"Niin, se tää Liisu... Se tää Närhin Liisu?" hoeksi kuulija.

"Joo... Ja se oli vähä hiton nätti... mutta..."

Ei näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti johonkin harmaaseen.

"Mutta se maailma... Se maailma!" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja näytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä tokersi hän kuin tylsistyen:

"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra... rakastin..."

Kuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy. Tuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.

"Sitte!" tapaili hän kuin yksin puhuen. "Se oli roviisori se, jolle se Liisun lapsi..."

Hän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen hän jatkoi:

"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse... Liisu..."

Niin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt, uneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka se istuu linnassa. Mistä syystä?

Samapa se.

"Herrat ne sen sinne saattoivat..."

Ihan tuntui kuin kihoaisi taas kosteutta silmään, ja viinakin jo kohta loppuu.

"Ja sitte minä aloin juoda!... Heh, Ville Hukka!"

"Ka." Ei sekään nyt osannut enempää hokea, eikä äitikään huokaillut.

"Mutta", nikahteli hän, "mutta kun se... nik... kun se Liisu... ik... pääsee irti lin... ik... innasta, niin silloin minä en... ik... juo..."

Hän nai silloin Liisun, sillä hän rakastaa sitä.

Eikä hänen tarvitse enää odottaakaan kuin kahdeksan ja puoli vuotta.

* * * * *

Nyt se oli toki nukkunut, kuin puheeseensa hiljaa väsynyt. Ville Hukkakin oli lähtenyt, ja mökki-pahasessa oli hiljaista ja yksinäistä. Entisessä asennossansa istui kumarainen Olli, ja kuten aina puuhaili ja nureksi Mari.

"Se Herra koettelee itsekutakin", nurkui hän siinä. Ei hän tajunnut, nureksiko hän omaa kohtaloansa, vaiko poikansa, vai mitä. Nurea pilvipäivä vain hämärsi sielua, ja sen sadeväri pani mielenkin harmaaksi nyt.

"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet kohenevat!" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas alistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.

Oli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli teki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin hiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:

"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän."

Miten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni syventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.

"Ja jos", jatkoi hän, "jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on, ja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua hylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi..."

Se soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja mielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:

"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää, sillä minä valvon..."

"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin elä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi..."

Miten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:

"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin olen minä sinulle rakkaus ja rauha..."

Miten rohkaisevaa! Hän vieläkin jatkoi:

"Sillä niinkuin tuhlaajapoika palasi isän luo, kun kaiken tuhlannut oli, ja isä hänelle sylinsä avasi, niin avaan minä sinulle sylini nyt ja aina iankaikkisesti. Aamen!"

X