Part 3

"Jottako ei voitaisi, jos vaan niikseen ruvetaan... Vai etkö usko, Olli? Häh?"

"Ka... Mikäpäs siinä." Jotakinhan sille täytyi siinä sanoa ja myöntää. Se innostuikin vain ja jatkoi:

"Entäs sinun vanhin poikasi... Kusti!"

Vai siitä se nyt puhua alkaa, siitä jo vuosikymmenen sitten kadonneesta.

"Ka... Kusti", murahti Olli. Mutta se vain jatkoi. Nyt se jo selitti:

"Nääs se tämä Hoikan Antti... Minä tapasin sitä tehtaalla, sitä Anttia... Mitäs nyt sanot, Olli?" käänsi hän jo voitokkaaksi kysymykseksi. Pitihän Ollin näet jo arvata, että Hoikan Antti on jossakin kadonneen Kustin tavannut.

"Ee-ee, Ollit"

Ja se olikin uusi sanoma, vaikka uskomattomalta se tuntui.

"Ettäkö se Antti olisi niinkuin Kustia..,.?" yritti Olli.

"No... Sapperi!" Simo aivan kuin kiivastui, kun hänen sanojansa ei uskota, ja tenäsi:

"Jottako Simo Viikki valehtelisi!?... Olli!"

"Ka eipä se."

Ja se olisikin ruvennut siitä puhumaan ja selittämään, mutta keskeytyi, kun tuotiin rautanaulat ja arkun kantta alettiin niillä naulata kiinni.

* * * * *

Siitä mökiltä lähtiessä oli aimo matka suotietä. Kuivana aikana se kyllä kannatti hevostakin jotenkuten, niin että yli pääsi, mutta nyt oli äsken ollut sateita. Liettynyt tie upotti, ja arkku täytyi kantaen kulettaa suotaipaleen poikki. Kuivalle päästyä alkoi kivikkotie, mutta pääsi siinä toki reellä ajaen kärritielle, missä voitiin arkku nostaa rattaille.

Sitä rekitietä he nyt jo astuivat ruumiin saattona. Naavaiset korpikuuset ojentelivat siinä tukevia, voimakkaita oksiansa, milloin puhkoen niillä vapaata ympäristöä, milloin taas tunkien toisten kuusien oksikon sisään. Kaarnaiset jättiläisrungot ikäänkuin julistivat mykkää voimaa, ja pienet juurikuuset tihensivät maarajasta alkavan oksattoman välin, niin että jo aivan muutaman sylen päästä polkuvierestä oli läpinäkymätön rytömetsä. Kaikki se luja, äänetön voima katsoi sanattomana kulkuetta, joka verkalleen vaelsi korven läpi venyttelevää kivikkotietä pitkin päiväisempiä maita kohti.

Oli tyyntä. Päivä paistoi kihottaen, kuin tiukkuen. Olli olisi nyt halunnut Simo Viikiltä tiedustaa tarkemmin Kustista, missä Antti Hoikka oli hänet tavannut ja muuta.

"Niin jotta Olli", tulikin se itse ja alkoi siitä jatkaa:

"Niin jotta se Kusti elää eikä tyhjiä ja turhia nau'u!" kehasi se nyt jo.

Kyllä kai se siis sittenkin totta oli.

"Ja markkinoilla!... Ja komeasti!"

Siis jossain markkinoilla se Antti Hoikka on sitä tavannut ja puhutellut. Herran kiitos että toki elää! Olli koki siinä pysytellä Simo Viikin rinnalla, raskaasti astua kumpsutellen.

"Ja rento peli ja reilu meininki pojalla!" kehui se nyt Kustin elämää. Siis ei köyhyydessä! Häntä hiotti vain se muassa-pysyminen ja kuuleminen.

"Vai ei hän toki puutteessa", ehti hän siinä pistää Simolle. Se innostui yhä.

"Vai puutteessa...! Eee, Olli! Ettäkö maailmantiellä terve poika puutteeseen joutuisi!... Sussaameri!"

Ja hän innostui omastakin puolestansa. Maailmallahan sitä näet hänkin eniten oli ja ylpeili sillä. Umpimähkään kehui hän Kustista jo:

"Rahaa pojalla kuin karvarilla härän vuotaa ja toista kiskoo ruunun selästä irti kuin lahtari nahkaa lehmän selästä."

"Ka!... Mikäpäs hänellä kiskoessa!" Niin oli hän herkkä kuin lapsi moiselle puheelle.

Ja se vielä selittikin mistä hän oli päättänyt, että Kustilla on paperirahaa kuin vuotaa:

"Sillä" -- kehui se -- "sillä kun kerran reilu peli ja rento elämä on pojalla, niin sen tietää, että ei se ilman rahaa silloin..."

"Eipä tietenkään!"

Sehän nyt oli varmaa. Viikki lupasi hakea Kustin käsiinsä vaikka maanraosta, nyt kun juuri onkin taas lähdössä maailmalle rahatyön hakuun. Lujasti hän vannoi:

"Vaikka nuorissa lähetän pojan luoksesi, Olli, ja silloin..."

He pysähtyivät, sillä ruumiskirstun kansi oli siinä kolinassa irroittunut, kun ne naulatkin olivat lyhyitä, vanhoja, vanhasta ovesta irti kiskotuita. Täytyi takoa ne uudelleen kiinni.

"Piru!... Kun eivät järkiään lyöneetkin kiinni puutapilla, niin olisi kestänyt!" sadatteli sen johdosta Simo Viikki siinä välillä, mutta jatkoi sitten äskeistä:

"Silloin, Olli, kun Kusti tuo rahat, niin lyö vaan Saukolle pöytään pennit ja... Eee, Olli!"

"Ka mikäpäs siinä silloin!" Ja hän alkoi jo toivoakin ja uskoa. Innostuen, aivan polviinsa lyöden hihkasi Simo Viikki jo lopuksi:

"Sipsaameri ja hellereijaa, Olli, silloin vaan!..."

* * * * *

Mutta oli jo päästy kärritielle. Arkku-pahanen nostettiin kärriin, ja ikänsä elänyt hevonen alkoi astuksien vetää kuormaa kirkonkylää kohti. Simo Viikkikin jätti jo entisen asian, astua riuskutteli kärritiellä entistä reippaammin ja kehäsi Ollille:

"Niin että Olli..."

Kuolemasta hän tarkoitti puhua ja järkeillä elämästä omalla tavallansa.

"Että mekin vaan purjehdimme maailman merellä, kunnes nostavat meidät ruumiskärriin, ja sitte senkuin hautaan että tupsis vaan ja multaa päälle ja halleluujaa ja... E-hee, Olli-poika vaan!"

"Ka niin!"

Ja hitaasti alkoi köyhä saattue jonottaa tietä pitkin, joka salomaiden halki nousi ja laski harjulta harjulle ja jonka kahden puolen seisoi luja korpi voimakkaana, heittäytyen kuin jättiläismäinen maailmanvuota peitoksi mäkien, harjanteiden ja laaksojen yli.

V

Entiselle kauppiaalle Pekka Hyypälle hän oli velkaantunut jo aikoja sitten, silloin kun lapsijoukko oli syömässä suurimmillansa. Karusta korpimaasta ei silloin jaksanut irroittaa kaikkea sitä, mitä iso pere kulutti, ei vaikkapa olikin eletty ainaista nälkää nähden ja vaatteina ainoastaan repaleita ja risoja.

Ja olihan se sitä velkaa odottanutkin. Vuodesta vuoteen oli sitä lykätty, eikä sen koroistakaan voinut olla suuria puheita silloin kun kerran päävelkakin täytyi niin uneuttaa.

Mutta nyt se oli köyhtynyt itsekin, ukko paha. Vahingot olivat vieneet hyvät osansa. Velkojat ahdistelivat yhä tiukemmin, ja usein oli jo ilkuttukin kylällä että:

"Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!"

Mutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.

"Vanha mies!" olivat ne säälitelleet. "Millä hän enää jaksaa itsensä elättää, jos kauppa loppuu!"

Ja sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!

"Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!" olivat ne surkeilleet usein.

Mutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä kituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat saatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin saatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty, kiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli oli mökiltä menossa.

"Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!" olivat ne uudet velkojat arvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä on tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja viimeiset -- ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, -- olivat siten joutuneet uhan alle.

* * * * *

Nyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan, anomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy taas oli, mutta koki hän parastansa.

"Siitä velka-asiastahan minä tulin... Niin jotta jos sitä sopisi vielä odottaa", pääsi hän töin-vaivoin alkuun.

"Tjaa... Tsjaa", tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo siirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka tahtoisikin auttaa.

"Ahtaat ajat... Ahtaat ja kovat ajat!" koki hän puhella ja selittää asiaa.

"Ka", yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän yleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen päässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki selvittää jauhaa:

"Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet..."

Tahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän tuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:

"Tjaa... Tjaa". Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe näytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.

"Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet", koki hän taas vääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla, huokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin huokaillen:

"Jaa... jaa ... jaa... Halla- ... hallavuodet!... Hallavuodet lähettää Herra meille itsekullekin ajallansa..."

Ja niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas vaitiolo.

"Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia, niin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt -- niin..."

Mutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta isopereiseen korpitorppaan, niin... Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun arvasi.

Mutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.

"Herra... Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa", toisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta vieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:

"Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta minkäs sille voi, kun aina karhu..."

Taas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.

"Jaa... jaa... Jaa, jaa... Jaa, jaa", huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei hän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.

"Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät... Ne kun varakkaammat asuvat rintamailla", selitti taas Olli kuin vaivan alla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä kuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.

"Hohhoi... Hohhoi." Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo kääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään sanoja.

"Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat", nureksi vaivansa alla hikoileva avunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:

"Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä..."

Vaiettiin. Hyypänkin oli jo niin vaikea olla.

"Tjaa... Tsjaa", äänteli hän siinä ja huokailtuaan hartaalla äänellä että: "vai jo ne Marinkin jalat", ilmoitti hän äkkiä:

"Siinä ei silloin enää auta muu kuin linjamentti!"

Hän kiirehti sitä neuvomaan samassa tarkoituksessa kuin taannoin Ville Hukka: selviytyäksensä irti asiasta. Kun se nyt vain ei ehtisi alkaa uudestaan! Hän kiirehti:

"Miina!" huusi hän äkkiä vaimoansa kutsuen.

"Mii-naa-a!" toisti hän pitkään, kun sitä ei kuulunut. "Miina ho-ooil"

Nyt se toki tulikin. Vaivainen se oli sekin puoleksi, kulki kainalokeppiä tukenaan käyttäen ja ontui pahasti.

"Ne tään Olli Variksenkin eukon jalat kuuluvat köntistyvän, niin neuvoisit sinä hänelle rohtoja", selitteli Hyyppä nyt pulasta päästäksensä vaimollensa ja poistui huokaillen.

"Vai ovat ne Marinkin jalat jo", huokaili lihavahko, mutta sairas vaimo. "Vai, vai jo ne alkavat Marinkin jalat", toisteli hän polviansa hieroksien, ja kun oli joutunut, alkoi hartaalla huokailulla neuvoa:

"Linjamentti se on ainoa, joka siinä auttaa... Linja -- ... linjamentti-mentti siinä auttaa, jos mikään auttaa..."

Hän huokaili, hieroksi polviansa ja selitteli sitä linjamentti-asiaa pitkään, miltei loppumattomiin, ja Olli Variksen korvissa ja päässä humisi kohta yksi ainoa epäselvä käsite: Linjamentti.

* * * * *

Hänen velkansa oli Hyypältä siirtynyt Pekka Kuikalle ja oli nyt jo ennättänyt joutua kolmansiin käsiin: ryöstömiehet olivat ottaneet velkakirjan takavarikkoon jostain valtion verorästeistä. Oli hän siitä nyt Hyypältä lähdettyänsä kuullutkin jo.

Hänen paluutiensä kulki korkean kangasharjun, niinsanotun Pirunmäen yli. Siinä harjunselällä, aivan tienvieressä, särki Otto Suokas tervaksia, kun hän ohi aikoi. Se oli kuullut hänen menostansa Hyypän luo, oli arvannut asian ja kysyi nyt kuin pysähtymään ja tarinoimaan kehottaen:

"No?... Mitäs se Hyyppä sanoi?"

"Ka... Eipä se mitä."

Hän pysähtyikin siihen ja istahti. Suokaskin rupesi tupakoimaan ja selitti:

"Ka mitäpäs se hän enää osaa... Kun jo velkakirja on ruunulla."

"Ka eihän se mitä."

Hitaasti alkoi siitä puhe mennä jurnutella. Sama hänelle oli mitä puhuttiin. Piippuansa imien kertoi Suokas:

"Kylällä arvelivat, jotta mitäpä ne sillä velkakirjalla paljon sinusta hyötyvät... Sen vanhan hevosen nyt voivat ryöstää, mutta paljonkopa sillä saavat!"

"Ka..."

Siihen yhteen sanaan se töksähti häneltä nyt sanottava. Suokas sylkäsi, ikäänkuin mietiksi asiaa, ja jatkoi sitten:

"Nahkan tähden voivat siitä jonkun kymmenen huutokaupassa maksaa... Tää karvari Kuittu oli arvellut, jotta parikymmentä voisi hänkin nahkasta maksaa."

Syntyi äänettömyys. Jotain se Suokas sitten vielä yritteli puhua, mutta ei hän siitä paljoa tajunnut. Kuulihan vain sanat ja sen, mistä se puhui.

"Tervaksia tässä arvelen särkeä... Jos tuota tervalla saisi talvisaikaan sen verran, jotta ruununveronsa jaksaisi maksaa", käänsi se toki lopulta puheen ja alkoi kopistella työtänsä.

Olli nousi ja lähti painumaan alas syvään umpinotkoon, johon tie laskeutui harjulta äkkijyrkkänä ikäänkuin häviten rotkopohjan sankan, ikivanhan kuusimetsän mustaan pimeyteen.

* * * * *

Pari päivää oli välillä kulunut. Olikin ollut kylmän-koleita ilmoja, mutta nyt oli äkkiä valahtanut mitä lämpöisin kesäilma.

Hän kynti pikkuista metsäpeltopalaansa korvakannon päässä mökistänsä, pienessä metsälampareessa, jota taaja metsä joka puolelta umpesi. Ei kuulunut sinne maailmanmelu eikä päässyt tuulenhenki. Hikinen puolipäivä oli jo ohi, ja päivä alkoi leudota iltapuoleksi.

"No, ruuna!" hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen. Se kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi kuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.

Niin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet vakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä. Hän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin erottaa vielä.

"Tprtuu, takaisin, ruuna!" otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna sitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.

"Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta", muisteli hän. Silloin oli loppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu tupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.

"Mutta mitäpä niistä muistella", keskeytti hän ne muistelmat omista avuista. "Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi."

"So, ruuna!"

Aurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas jatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki sitä rintaa asiasta toiseen.

"Sitten tuli se seuraava, se kova talvi", muisteli hän. Sinä talvena oli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi ansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun, löytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen pahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein keinoteltu ahdingon yli helpotukseen.

"Ruuna-rukka... Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa", puheli hän siinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.

"Ymmärsiköhän tuo sen puheen?" pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha olla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.

"Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi... ennen käräjä-aikaa", koki hän siinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.

"Niin jotta..."

Hän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan... jätti kesken... Mene tiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui... Vihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä luottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin häviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:

"Mutta ainakin Silja... Kun saa kirjeen, niin se auttaa."

Taas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!

Voi isäntääsi, ruuna!

Vako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa imi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen kyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen ruohoiselle pientarelle.

Ja hän itse?

Ei tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti piennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut ja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen hiki.

Eikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli se isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi suolaista, hikistä olkapäätä.

He olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.

Jumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua, vaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta Sinuun nostaa.

VI

Oli siitä Kustista nyt jo pieni vihi saatukin, Mölsän Antti, joka oli lähtenyt Simo Viikin matkoihin, oli kääntynyt välillä pois ja toi sanan, että Simo oli saanut jo tiedon sen olinpaikoista. Ei hän vaan muistanut sen paikan nimeä, mutta jossain se oli siellä etäällä maailmanperällä. Sinne oli Simo Viikki lähtenyt ja uhannut toimittaa Kustin takaisin, oli mikä oli.

"Tuo se Herra toki avun!" nureksi jo silloin Mari kiitollisena. Olokin tuli hieman helpompi.

"Kunpa vain jaksaisimme Häneen uskoa ja olla Hänelle kaikesta kiitolliset!"

Niin hän siinä kytystellessänsä nureksi ja alistui, ja nivelet kuivuivat yhä ja nisahtelivat entistä kuuluvammin.

"Tuo, tuo se Herra avun", se oli hänen ainainen, sokea, ajatukseton uskonsa.

"Ka tuohan se", murahti siihen Ollikin mietteissään eläen.

* * * * *

Mutta yhä se Kusti vain viipyi, ja naapuri-akatkin tulivat puheillansa järkyttämään jo liiankin aroiksi ja kerkeiksi käyneitä mieliä. Ne puhuivat siitä häädöstä ja ryöstöstä ja sillä tavalla tietämättänsä pelottelivat. Varsinkin Riipan eukko, Liisa, siitä hölötti. Se olikin koko näiden saloseutujen keuhko. Nytkin se taas siitä puhui ja juorusi: "Kauppamieheksihän se aikoo, paholainen... en paremmin sano, tämä Hotakan Mikko!... Vaikka miehellä ei ole varoja muuta kuin minkä vähän sai, kun möi ne ainoat kaksi lehmäänsä!"

Siitä hän nyt juorusi ja hölötti pitkän jutun ja siunaili ja sadatteli:

"Mutta rytkyläiseksi vaan aikoo... savipatojen ja muun rihkaman kaupalle talven tultua lähteä, ja tämänhän se sinun ruunasi aikoo hevosekseen niille matkoille huutaa!"

Semmoiseksi se nyt vielä muutaman talven kelpaisikin, olivat ne kylällä arvelleet. Ei siitä oikeaksi työhevoseksi olisikaan enää.

"Vai rytkyläiseksi se Mikko aikoo?" nureksi Mari jotain sanoaksensa.

"Niin... Sanos muuta, paholainen", innostui Liisa ja vannoi:

"Mutta näkisipäs, jos minä sen akkana olisin, tokko ei kestäisi työn ääressä, vaan lähtisi kaiken maailman konsteilla pitkin tietä leipäpalastansa kokoamaan!"

Ja sitten hän puhui ja juorusi sekaisin kaiken maailman asiat. Puhui hän Annastakin, heidän naimisissa olevasta tyttärestänsä, joka perheinensä siellä tehtaalla asuu. Kokon eukko oli siellä käynyt, ja hyvissä varoissa kehui Liisa niiden siellä elävän.

"Ja jopa nyt... Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa rahatöissä ovat!" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.

"Saa täällä", ynseili ja toraili hän, "saa täällä kesät ja talvet ryhkiä ja rehkiä, eikä sen vertaa heru, jotta kerrankin saisi mahanpohjasta nälän pois ajetuksi!"

Aivan hän tosissaan jo kuohahteli, ja Marikin ehti nyt jo tarttua puheeseen.

"Vai hyvästi se toki Annan joukko siellä", hyvitteli hän. "Kunpa Herra toki hänelle leivän ja särpimen siunaisi!"

Ja Liisa yltyi ja kehui omasta päästään yhä lisäten, ja samalla hän itse uskoi omatkin laskettelunsa tosiksi.

"Ja mikä heillä olisikaan eläessä varoissa!... Kun molemmat kuuluvat nyt käyvän tehtaassa ja Anna itsekin vetelee miesten palkkoja, niin..."

Aivan se kävi hänelle jo kateeksi se Annan hyvä olo siellä tehtaalla. Hän uhkasi jo myödä kaikki kampsunsa ja itsekin muuttaa tehtaan töihin, pois koko korvesta.

"Mokomastakin nälkäpesästä!"

* * * * *

Niin oltiin. Odotettiin päivä, toinen... useakin. Ei vaan kuulunut Kustia, ei Simo Viikkiä. Odotettiin vielä ja toivottiin. Uusi hätäytyminen alkoi painostaa, viedä yöunet ja masentaa päivin. He olivat jo kuin lapsia: ikänsä eläneitä lapsia. Vähä sai heidät jo levottomiksi.

Eikä Siljaltakaan kuulunut vastausta. Laskettiin jo syyskäräjien aikaa, että ehtiiköhän siksi Kusti ja Silja.

"Ei niihin käräjiin tässä enää kovin pitkiä ole", huolestutti se jo mieltä, ja silloin alkoi Mari yhä useammin kehotella Ollia menemään Annan puheille, jos se voisi auttaa ainakin siksi, kunnes Silja lähettää tai Kusti joutuu.

"Kun hänelläkin nyt kuuluu siellä parempi olevan, niin mene tiedä jos hän", arveli Mari miehellensä Liisan ilmoitusten rohkaisemana.

"Eikä tästä nyt tehtaalle niin kovin pitkä matka... Viisikymmentä kilometriä vain... niin jotta parissa kolmessa päivässähän tään matkan..."

Niin hän sitä selitteli ja arveli.

"Tottapahan Luoja sitten taas hänellekin siunaa, jos nyt vanhempiaan hädässä auttaa."

"Ka", alkoi jo mieskin hiljaa suostua. Ei siitä tosin suuria toivottavia ollut, mutta mihinkä siinä muuhunkaan enää turvautuisi.

"Ka... kunhan vaivainen kaikki kokee... niin sittepähän koettuaan kaikki tietää", lupaili hän Marille jo sitä lähtöä. Se kokikin nyt selitellä siinä, että ei se nyt ihme olisi, jos Annakin vähän auttaisi.

"On sitä saatu hänenkin tähtensä tässä yhtä ja toista kokea."

Väkisinkin veti se nyt mielen niitä koettuja muistamaan... Ei se niin valoisaa ollut. Siinä kytystellessään muisteli kuihtunut äiti:

"Silloinkin kohta synnyttyä..."

Se oli ollut talvisaika ja hallakesän jälet huokuivat kalseina. Hän muisteli:

"Ainoa paita piti repiä lapsenrievuiksi ja koko talven sai sitte itse paidatta... Ohkainen hame siinä vain suojana..."

"Mutta mitäpä niistä muistelee, kun mikä on kerran kestetty ja eletty!" tyytyi hän nureksien kuin itseksensä, ja hiljaiseksi aivan alentui ääni, kun hän sen kaiken yli veti sovittavaksi peitteeksi lieventävän:

"Onhan niitä tässä eletty jo pahempiakin päiviä kuin ne..."

* * * * *

Manu Juuppaa pitivät useimmat puoli-renttuna, mutta kaikki myönsivät, että hän oli saanut viisautta ja lahjoja yllinkyllin. Joskus se oli saarnaillutkin, maallikkona tosin vain, kyläsaarnaajana. Mutta toisin ajoin oli taas voittanut heikkous. Hän oli ryypiksinyt, kierrellyt maita-mantereita ja ilmestynyt sauva kädessä kulkien milloin siellä, milloin muualla, sukellellen ilmoille kuin kala vedestä. Alussa olivat papit hänestä pitäneet, mutta nyt ne jo alkoivat vieroa, suhtautua häneen varovasti. Olivat näet alkaneet vainuta hänen saarnoistaan jotain harhaoppia.

Nyt se sattui tulemaan Olli Variksen mökkiin, samaan aikaan kun Kiurun Liisa siellä hieroi Marin kipeitä jalkoja linjamentilla.

"Joshan se auttaisi... linjamentti", puheli siinä Mari ja kerrottuaan miten sitä oli neuvonut käyttämään sekä isäntä, Ville Hukka, että myös kauppias Hyyppä, kun Olli oli käynyt niiltä apua anomassa, arveli hän:

"Mene tiedä, jos se Herra sitä tietä lähettikin jonkun avun."

Hieroja siinä huokaili jotain hurskasta ja harrasta. Puhe johtui kärsimyksiin, syntiin, vanhurskauteen ja semmoiseen.

"Sillä kun sitä ei meillä olisi syntiä ja olisi Herran vanhurskaus, niin ei ahdistus ja hätä näin luokonaan päälle pakkaisi", vaikerteli siinä Mari.

"Ei, ei... Ei se pakkaisi. Hohhoi!" Hartaasti, kernaasti yhtyikin häneen siinä Kiurun Liisa. Kuin alistumisen kautta ylentyen jatkoi hän aivan haikeasti:

"Mutta kun me..."

Miettiessänsä sanoja puhui hän jotain linjamentin hajusta ja valmiiksi jouduttuansa lopetti hartaalla jatkolla:

"Kun me olemme ynseitä ja paatuneita ja luotamme omaan itseemme, niin..."

Loppu oli tietysti sanomattakin kaikille selvä. Nureksien myönsikin Mari:

"Ka kunpa se oma-vanhurskaus saa meissä vallan, niin se unehtuu meiltä se oikea... se Herran vanhurskaus."

"Nii-iin. Niin se unehtuu. Hohhoi!"

* * * * *

Manu Juuppa oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, viisaasti mietiksien. Nyt hän tarttui siihen.

"Ettäkö... E-ettäkö?" veteli hän kuin ajatellen. "Ettäkö siis vain Herran-vanhurskaus... Vain ja ainoastaan sekö?" kysyi hän lopun rutosti. Vaimot katsahtivat häneen, mutta ei se nyt näkynyt olevan juovuksissa. Voi sille siis vastata.