Part 2

Ei se puhelu siitään jatkunut nyt. Vihdoin ottikin Mari vanhan kirjan, miten lie osunutkin sen ottamaan, istahti, avasi kirjan umpimähkään ja luki ääneensä, ties miksi. Hän luki:

"Ei meillä ole täällä pysyväistä majaa, vaan tulevaista me odotamme ja etsimme."

Kaikerteleva, riutunut ääni leikkasi köyhän mökin hiljaista ja tyhjää tupaa kuin vihloen. Hän syventyi lukemiseensa ja jatkoi:

"Lintu rakentaa pesänsä puuhun ja pääskynen asumuksensa räystään alle, ja he luulevat, että se on luja ja kalliolle rakettu..."

Jokikinen äänenväre soi hiljaisessa tyhjyydessä terävänä, selvästi, kuin kuuloa leikaten. Vähitellen unehtui lukijalta kaikki, itse luettavakin. Hän luki hartaasti:

"Mutta tuuli tulee ja myrsky nousee, ja se puhaltaa ja kaataa puun, ja katon se nostaa räystäinensä, ja niin ovat pesät hävitetyt, ja ne, jotka sen rakensivat, eivät itsestänsä apua löytäneet silloin."

Kaikki ikäänkuin mykistyi, odotti. Kaikki sattui ikäänkuin johonkin hyvin kipeään, putoili siihen tipoittain kuin lääke haavan kipuihin, kuin lieventämään sen tuskia. Entistä hartaampana kaikerteli ääni, kun hän jatkoi:

"Sillä Sinussa, Herra, on meidän turvamme ja kaikkemme. Sinun vanhurskauteesi me turvaamme, kun ahdistus ja hätä on suurin eikä apua mistään näy. Auta sinä, Herra, meitä..."

Ja mökin iltahiljaisuudessa ja köyhyydessä häämötti ainoastaan Herran vanhurskaus, kuuro, armoton vanhurskaus, ja sen alle sortunut ylisti sitä hädässänsä alistuneena, nöyränä.

"Sillä sinun vanhurskauttasi, Herra, me ylistämme! Sinua, jota ei kukaan ole nähnyt, me hädässä etsimme ja ylistämme. Sinulle yksin olkoon kiitos ja ylistys! Aamen!"

Kaikki vaikeni. Kaikki alistui sen vanhurskauden alle, jota itseänsä ei kukaan ole nähnyt, sen epäselvän, tutkimattoman, kuuron ja mykän vanhurskauden eteen, jolle nytkin oli ylistys ja kunnia kannettu ja jolta ainoalta odotettiin apua nytkin, nyt juuri, kun se näytti apunsa kieltävän ja armotta hylkäävän kaiken.

Mitä? Harhanäkykö?

Voi meitä poloisia! Voi avuttomia meitä!

III

Joku vaivalloinen viikko oli taas eletty. Marin jalkatauti oli nyt käynyt entistä pahemmaksi. Jäseniä kangisti. Nivelkuivuus vaivasi, ja usein sattui suonenvetoja. Elämänhuoli oli tehnyt yöt unettomiksi, ja kun päivin oli sittenkin oltava työssä, eivät jalat kestäneet. Siitä niiden huononeminen lie johtunut.

Eikä se talonkauppa ollut vielä valmis. Saukko tiesi myöjän olevan ahtaalla rahoista ja oli alkanut tinkiä. Marin kehotuksesta oli Olli jo käynyt pyytämässä Hukkaa, että se jättäisi sen mökki-pahasen kohdan, vaikka pienen tilkun myömättä ja sen sijaan lohkaiseisi Saukolle palan muuta maata, mutta ei se ollut auttanut. Saukko tarvitsee juuri mökinmaat uuden talonsa paikaksi ja pitää niistä lujasti kiinni -- niin oli Hukka hänelle selittänyt asian, Oli kumminkin luvannut koettaa, jos Olli jaksaisi hänelle maksaa vanhat päivätyörästit rahassa, vaikkapa satasen markkaa etukäteen, että hän itse pelastuisi pahimmasta pulasta. Noin puolitoista sataa siihen olisi tarvittu.

Mutta mistä ne ottaa? Pimeää se oli ollut, mutta Hiltusen Kaisan neuvosta he olivat kirjoittaneet tyttärellensä Siljalle kaupunkiin. Jos nyt Silja vaan saisi kirjeen, niin jos se hyvinkin voisi auttaa.

"Jos Herra on häntä hyvinkin siunannut ja hän on saanut hyvän herrasväen luona paikan, niin ainahan ne nyt nekin... Vaikka etukäteen palkkaa hänelle uskovat", puheli Mari, kun koulumestari Jurva kyhäsi kirjettä. Vallesmannin herrasväki, jonka kanssa Silja muutti, oli näet kuollut, sen he tiesivät.

"Se olikin niin kaunissilmäinen ja hyvä lapsi", muisteli äiti tytärtänsä. Rakkain lapsista olikin se heille ollut, ehkä kauneutensa ja herttaisuutensa vuoksi, ehkä myös siksi, että se syntyi vielä niin myöhään, että oli nyt vasta yhdeksäntoistavuotias.

"Kunpa Herra vanhurskaudessansa häntä vaan suojelisi ja auttaisi!" vierähti äidin mieli siitä jo herkäksi, ja köyhä kyynel tuntui väkisinkin silmään kihoavan.

Silja-rukka!

Varmasti he uskoivat saavansa häneltä nyt avun, ja kun päivät kuluivat, kun vastaus viipyi ja kun talonkauppa oli jo päättymässä, niin Mari kehotti Ollia uudestaan menemään Hukan puheille, pyytämään, että hän odottaisi, kunnes Siljalta apu joutuu.

* * * * *

Ei hän olisi jaksanut sille pyyntömatkalle enää lähteäkään. Jo se ensimäinenkin oli tuntunut niin vaikealta, kun päivätöitäkin oli vielä rästinä ja kun hän tiesi, että Hukka itsekin on tiukalla. Turhiahan ne pyynnöt silloin olivat, eikä hän tiennyt, miksi ne nyt niin raskailta tuntuivat.

Kai se oli se velka ja oma köyhyys, joka nyt painosti.

"Mitäpä siitä hyötyy, jos pyytääkin", esteli hän siinä Marille. Mutta tämä vain tahtoi ja nureksien kehotteli.

"Kun nyt hänelle hätäsi oikein selität, niin jos tuo hyvinkin auttaa", arveli hän siinä omaan tapaansa nurkuen, ja kuin itsekseen vaikerrellen hän siihen huokaili lisää arvelunansa:

"Ei se kenenkään sydän ole niin kova, jotta siihen ei toisen hätä koskisi, silloin kun se on suurin."

Mies painui kuin miettimään, vaikeni kauan ja lopuksi äänsi, vaimonsa mieliksi myöntyen:

"Ka... Saahan tästä lähteä... Eihän tuo ota, jos ei annakaan."

Ja hän lähti.

Se oli harmaa pilvipäivä. Kun hän tuli ulos, ei näkynyt mitään muuta kuin yhtä ainoaa harmautta. Ainoa elollinen olento, joka silmiin pisti, oli yksinäinen kuikka. Ylhäällä järvenselän yli lentäen leikkasi se nuolisuoraa tietänsä halki harmauden. Ainoastaan kerran pari se päästi lyhyen, kuivan ja karun äänen, joka hävisi kuin olisi omaa haurauttansa ilman harmauteen hajonnut niinkuin tuuleen viskatut kuivat akanat.

Se kuva jäi hänen mieleensä, ties miksi, kun hän nyt raskain askelin astua kumpsutteli lehdon halki mutkittelevaa tietä pitkin. Omaa elämäänsä hän siinä taas umpimähkään johtui miettimään. Kaikki oli harmaata, väritöntä.

"Niinhän se on tääkin ihmiselämä", mietiskeli hän sitä kuikkaa. Yksin sitä on saanut halkoa harmautta kuten yksinäinen kuikka pilvisäällä halkoo tiheitä sumuja.

Tuntui kuin olisi alkanut hiottaa, vaikka eihän nyt ilmakaan ollut erin lämmin eikä hikinen.

"Ei ole ollut toisesta tiellä tukea enemmän kuin kuikallakaan", muisteli hän siinä lisää. Raskas astunta oli kuin jotain kumpsutusta. Polvet vain notkahtelivat askelista, ja kasvoillekin levisi jotain harmaata.

"Ja samanlaista se kai on loppukin", jatkoi hän siinä synkkänä. Sillä mitäpä tässä olisi edessä muuta kuin mitä takanakin oli.

"Kulkee ja kulkee vain siinä harmaassa, ja se vain yhä harmenee, kunnes lopulta tupsahtaakin ihan siihen loppupimeyteen..."

Ainakin se nyt siltä näytti. Valoa ei näkynyt mistään, mutta harmautta sitä enemmän. Otsasta kihosi suolaista hikeä, joka muutamassa paikassa kokoutui jo pisaroiksi, ja käynti tuntui muuttuvan yhä raskaammaksi.

"Ka... Olli!" kuului silloin ääni syrjästä. Se oli Pennasen naimaton poika, Retu-Kalle. Näkyi hakeneen jauhoja kauppiaalta ja levähti tiepuolessa.

"Minnekä sinä poleksit?" tiedusti se, viskasi jauhosäkin selkäänsä riippumaan ja yhtyi matkaan. Siinä väliin rinnalla, väliin jälessä pysytellen alkoi se oitis puhua siitäkin Ollin häätöasiasta. Jauhosäkki riippui pitkällä selässä, ja sen painosta ikäänkuin kallellaan kulkien rehvasi hän siinä nyt ja puhui.

"Mutta sillä kun tällä köyhällä ei ole sitä omaa maata, niin sitä saavat potkia ja ajaa talolliset", surkutteli se siinä aluksi köyhien tilaa ja johtui siitä rikkaisiin.

"Mutta jos sitä ihminen olisi rikas", alkoi hän jo siinä rehvaistessansa. Se innosti häntä.

"Niinkuin esimerkiksi tämä kauppias Pösö on!" kerskasi hän jo erään rikkaan varallisuudella. Huimaa vauhtia alkoi rikkauden lumous nostaa mieltä. Nyt hän jo kovaäänisesti siinä kerskui:

"Perhanavie, kun se Pösö oli silläkin Havukan talolla voittanut montakymmentätuhatta, niin... Saakelivie sitä rahaläjää!"

Olli kyllä kuuli mitä se siinä kehui, mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Vaivasikin se siinä koko poika.

"Vai mitä, Olli?" tiedusti se nyt.

"Niin jotta mitä?"

"Niin jotta jos olisi meilläkin oikein pirusti rahaa, niin silloin ei oltaisi köyhiä!... Häh?"

"Ka ei..."

Ja he jatkoivat matkaansa. Säkki jo hyvin pitkällä selässä, reuhkasi Kalle siinä yhä vain innokkaammin.

"Vaikka Pösön hovin ostaisin silloin!" kiskaisi hän jo säkkiä ylemmä. -- "Vai mitä, Olli?"

"Ka vaikka sen..."

Ja Kalle innostui ja reuhkasi pitkiä askelia harpaten ja vannoi:

"Saakelin perhana... Pärkäle!"

* * * * *

Vihdoinkin tuli toki tienhaara. Eroon päästyä istahti Olli kotvaseksi. Se taloon moiselle asialle meno alkoi entistä enemmän painostaa, tuntua raskaalta. Hän istahti tienviereen pölkyn tyvelle. Edessä avautui metsärytöä, kaltevaa ylärinnettä aivan silmänkanto. Kaadetuiden honkien jättiläiskannot törröttivät siinä paikoin miehen korkuisinakin patsaina, ja kuivuneet latvukset ja oksat muodostivat läpipääsemättömän ryteikön, jossa kaikki oli sikin-sokin heitettyä.

Taaskin siis silmien edessä erämaakorpien kolkko, voimakas kuva. Yksi ainoa jättiläishonka oli jätetty ryteikön keskelle uhmailemaan, ja sen valtavassa latvuksessa istui musta korppi.

"Mutta tottapahan kun hänestä vielä puhuu, niin sittepähän tietää", varustautui Olli jo lähtemään. Iso, suolainen hikikarpalo, joka nyt otsalta pudonneena etsi vaivalloisesti tietänsä, kieriksi alas kasvoja pitkin sen iho- ja harvojen partakarvojen läpi itseänsä pujotellen.

Hän alkoi taivaltaa polkutietä pitkin. Samassa kohosi hongan latvasta korppi lentoon ja koikkuen ampui linjasuoraa tietänsä kohti kangasharjua, jonka selänteillä vankka honkametsä kuin jättiläispylväistö vihertävää latvuskattoansa kannatti.

Hukan talo oli korkealla mäkitörmällä. Jo kaukaa näkyi akkunaan tulija, jonka oli noustava sinne pitkää rinnettä myöten. Joskus maailmassa oli talo ollut varakas, mutta jo nykyinen isäntä, Ville, oli sen perinyt rappeutuneena ja velkaantuneena. Isäntä itse nylki paraillaan vasikkaa, kun joku monista pörröisistä lapsista ilmoitti, että Olli Varis lähtee nousemaan taloa kohti.

"Se taas siihen naukumaan ja houkuttelemaan!" rähähti sen kuultuansa vihaisesti vaimo Loviisa, viskasi äkäisesti karttuukset pois käsistänsä ja riiteli miestänsä varoittaessaan:

"Se muistakin siinä, että et lupaa... On tässä itsekullakin omistansa kylliksi kannettavaa!"

"Tuota noin Loviisa... Niin jotta Loviisa ettäkö... elä lupaa..." hoeksi mies siinä nylkiessänsä, mitään selvää ajattelemattakaan.

"Milläs tässä luulet sitte itse!" rähähti vaimo, luullen miehen vastustelevan, mutta keskeytyi, kun kaksi nuorimmista risaisista lapsista alkoi huutaa ja tapella.

"Paholainen!" löi hän niistä toista kiireesti päähän. Ne olivat joutuneet tappeluun vellikupista, jota kiskoivat toisiltansa.

"Ettekö heitä siinä, juuttaat!" huusi hän vielä niille kiireessä, mutta ne vain porasivat ja jatkoivat. Hän riiteli nyt välillä miehellensä:

"Saukko kun ei kerran ilman mökinmaita osta, niin ryöstöönkö tämä pitäisi hänen tähtensä koko taloröttelö laskea!... Suu kiinni siellä, pirut!" huusi hän taas välillä lapsille. Nylkyveistänsä liippaillen hoeksi mies ajatuksetonta:

"Saukko tuota... kun hän ei Saukko tuota... kun hän ei niinkuin ota ja _osta_..."

"No kun se kerran sanoi jo jotta ei, niin!" kiivastui vaimo, touhusi lasten tapellessa ja poratessa kuohuksissa ja jatkoi riitelyä:

"Senkö juuttaalla minä sitte mierontiellä nämä omat kakarat elätän... Joita on kohta silmät ja korvat täyteen siihen siunannut... Etkö sinä poika kuule siellä, jotta anna se vellikuppi Kaisulle", kääntyi hän pauhaamaan taas tappelijoille. Ne vain parkuivat.

"Pahus... en paremmin sano!" suuttui hän lopullisesti, sieppasi pörröisen pojan niskasta kiinni, viskasi sen ovesta kamariin ja jatkoi:

"Niitä siinä seitsemän kakaraa valmista ja taas yksi tulossa... Kaisu, piru!... Ryntäillesikö sinä sen vellin! Tuosta saat!"

Hän antoi aimo pääkakkaran Kaisulle, sieppasi vellistä ylt'yleensä tahratun parkuvan tenavan niskasta, heitti senkin kamariin ja ajaen jäännöksetkin sinne riiteli:

"Niin jotta nyt muista sanoa, jotta kauppa on jo päätetty ja jotta menköön puhumaan mökistään Saukon kanssa elköönkä täällä juosko... Senkin syötävät!... Joko ne taaskin tappelevat!" äkämystyi hän siinä ja syöksyi kamariin komentamaan siellä käsirysyyn joutuneita lapsiansa.

* * * * *

Aina ennen taloon tullessansa oli Olli Varis huomannut sen pitkän ylämäen, miten se kohosi ja miten paljon siinä oli nousemista, mutta nyt hän nousi sitä myöten kuin ei se vastamaa olisi alkanutkaan vielä. Tien oikealta puolen oli tuuli kaatanut vanhan pisteaidan, mutta vasemmanpuoleinen lappa-aita oli säilynyt. Vanha, ränsistynyt se sekin oli kuten piha-aitakin.

Siinä piha-aidan luona hän pysähtyikin kotvaseksi veräjälle, jääden sitä vastaan ryntäin nojaamaan, kuin aikoen lopettaa siihen koko matkan. Katse osui aivan umpimähkään pihalta ruokaansa etsiskeleviin kanoihin. Pari kolme niitä siinä vain olikin ja nekin vanhoja, laihoja. Vanha, musta kana oli löytänyt maasta otranjyvän, kaakatti sille pari kakahdusta ja varustautui sitä noukkaamaan hyvin juhlallisesti, kuten johonkin suurtehtävään varustautuen.

"Jyvänköhän se löysi", pisti tapaus Ollinkin silmiin, ja katse kiintyi asiaan tylsänä, puoli-ajatuksettomana.

Mutta kakahdus oli herättänyt toisen kanan huomion. Se arvasi asian ja syöksyi saaliinjaolle, siivet harallaan.

"Kas niitä!"

Syntyi taistelu. Molemmat kanat pörhistivät siipiänsä ja kaula ojona kaakattivat taisteluvalmiina.

"Tuostakohan nuo jyvästä!"

"Käkrää!" parahti silloin jo vanha kana. Toinen oli hyökännyt sen niskaan. Löytö täytyi jättää sille. Siivet harallaan paeta hanttuutti se paikalta voitettuna, surkeasti, vihaisesti kaakattaen. Tovin matkan loitottuansa ja turvaan päästyään pörhistyi se taas, harmistui tappiostansa ja syöksyi kolmannen, rauhassa itseänsä kynivän kanan kimppuun alkaen sitä höyhentää ja sille siten harmiansa purkaa.

"Kaikilla se vain on taistelu... Kellä mistäkin jyvästä!" Jotain sentapaista ajatusta kuvastui Ollin sielussa. Hitaasti alkoi toki painua pois koko tapaus, ja ajatus velttoni sille.

"Ja miten se vielä rähähti, ruoja!" puikahti toki vielä tapauksesta joku jälkiajatus, ja sitten alkoi taas entinen ajatustylsyys, jonkinlainen turtuminen ja tylsistyminen kaikelle, mitä edessä oli, ja hän alkoi työntyä ränsistyneeseen taloon, joka niin yksinäisenä ja viheliäisen ja avuttoman näköisenä mäeltänsä katseli jyrkkien korpien peittämiä vaaramaita, joiden välillä synkkämetsäiset laaksot voimakkaina juovina ristiin-rastiin juoksivat.

* * * * *

Ville Hukka nylki vasikkaa yksin, kun hän tupaan työntyi. Kamarista vain kuului jotain sekavia ääniä.

"Minkälainen siellä on tää... niinkuin tää nyt, tää _ilma_?" alkoi Hukka oitis tultua johtaa häntä puhumaan jostain muusta, vaan ei siitä mökin asiasta. Ei hän siihen vastausta kaivannut, ei odottanutkaan, vaan jatkoi itse kuin olisi vastauksen saanut:

"Tää ilma"... hapuili hän. "Vai niin hän herkesi, että niinkuin sateeksi aikoo painua... tää _ilma_."

Nylettävä vasikka riippui päreorressa, takajalkoihin pujotetusta palikasta ripustettuna. Mahapuoli olikin jo nyletty, ja asiaa edelleenkin toisaalla pitääksensä selitteli hän siinä nylkiessään:

"Niin minäkin tässä, kun nää ilmat niinkuin sateeksi aikovat lientyä... nää ilmat... niin arvelen, jotta vaikka hänen nylkee tään... niinkuin tään _vasikan_..."

Mutta ei sitä vaan tahtonut puhetta nyt tarpeeksi riittää, jos mieli pitää Ollia asiasta loitolla. Selvästi sen tajusi, että se siitä aikoo puhua, vaikka se ei vielä alkuun pääse. Ei se muutoin noin synkkänä istuisi ja miettisi siinä.

"Vai kuinka sinä Olli arvelet... Kuin-, kuinka sinä arvelet, Olli?" hoki hän siinä touhutessaan ja puheen puutteessa umpimähkään.

"Niin jotta mistä?" tarttui vihdoin Olli. Hänkin kysäsi sen vain jotain vastataksensa.

"Ka siitä... tästä... niinkuin tuota..." Hän joutui hieman pulaan, ei ollut selvillä mistä oli Ollin arvelua tiedustanut, mutta selvisi toki oitis ja lasketteli kuin olisi juuri sitä asiaa kysynyt:

"Ka tästä niinkuin tään... tään Roivaan Pekan käräjäjutusta... Niin jotta ottaakohan tuo Roivaan Pekka ja niinkuin voittaa... Sen Närhin tytön asian... sen lapseneläkeasian niinkuin voittaakohan tuo..."

"Ka", yritti Oili, mutta jätti kesken. Ei hän tahtonut päästä asiansa alkuun. Se puhuikin nyt Hukka siinä ja touhusi ja selitteli nylkemistänsä. Viimein hän toki sai ilmoitetuksi vaivalloisen:

"Ka siitähän se Mari kärtti vielä puhumaan tästä mökin asiasta..."

Syntyi äänettömyys. Sen lopussa hän nyt lisäsi:

"Niin jotta jos se passaisi vaikka odottaa siksi kun Silja auttaa siinä maksussa..."

Lattian raossa mateli joku hyönteinen. Hän kiintyi sitä katsomaan. "Mitähän se Hukka nyt sanoo?"

"Tuota noin... että tuota niinkuin Silja!" hapuili Ville Hukka jotain sanoja, millä kierrellä, mutta ei hän nyt löytänyt mitään mielestänsä sopivia. Olli koki jatkaa:

"Sille jo kirjoitettiin asiasta... Siljalle."

Se tuli niin vaivalloisesti, kuin vääntäen.

"No tuota... Että tuota", hapuili ja touhusi Ville Hukka kiertelyänsä, ja kun asia ei muulla kiertelyllä enää selvinnyt, lähti hän kamariin, sanoen kysyvänsä vaimoltansa. Oitis hän sieltä toki palasi ja nyt selitti:

"Se tuota tää eukko..."

Tuntui vaikealta se selitys. Hän hapuili sanoja, puuhaili asiaa ja mielialaansa hälventääksensä ja hoki:

"Tää... tää eukko se jo kuuluu sanoneen sen kaupan Saukon kanssa niinkuin umpeen... Umpeen .,. umpeen kuuluu sanoneen kaupan tää eukko jo..." vilkastui hän loppua hokien. Syntyi äänettömyys. Olli Varis painui vain syvempään kumaraan, Ville Hukka tunsi samalla asian painostavan häntä itseänsäkin ja hälventääksensä jotain, ottaaksensa osaa johonkin, alkoi hän kysellä jotain Marin jalkojen sairaudesta.

"Ka kipeäthän ne vaan ovat", tokaisi siihen Olli lyhyesti. Ville Hukka silloin neuvoa hoki:

"Sinun pitäisi niitä hieroa... niitä jalkoja, tarkotan... hieroa linjamentilla..."

Tuntui aivan hyvältä, kun sai siitä puheenaiheen, että voi selviytyä. Entistä vilkkaammin touhusi hän ja toisteli hokien:

"Linja- ... linjamentilla sinun pitäisi hieroa niitä... Linjamentilla... linja- ... linjamentilla..."

"Ka sillä..."

* * * * *

Olikin jo iltapuoli. Harmaa päivä oli lientynyt lientymistänsä ja saennut sumuiseksi. Paksu, märkä usma pienensi jo näköpiirikuperan melkoisen pieneksi. Havuneuloissa ja puunlehdissä riippuivat niihin sumusta nesteytyneet vesipisarat. Ei eloa, ei ääntä missään. Vesi-itkuisessa närekorvessa vain lirisivät jotkut vesisuonet, jotka korpipohjan märkyyttä imivät ja juoksuttivat sitä soiden ja purojen saaliiksi.

Paluumatkalla sivusi Ollin tie loivasti tietä kohti kaltevoituvan ahon. Siinä, aivan tienohessa, seisoi hänen vanha ruunansa kuin jalat köntässä, hievahtamatta, kuin torkuksissa. Pää oli painunut alas ja nuokkui siinä kuin riippa laihan kaulan varassa, ja sumusta kosteutta imenyt karu harja riippui märkinä suortuvina kaulalla. Isäntänsä tulon huomattuaan ruuna nosti hieman päätänsä, tunsi tulijan, laski päänsä taas entisellensä painuksiin ja jäi torkkumaan siihen.

Sanaakaan puhumatta istahti silloin Olli työtoverinsa eteen kivelle ja painui ainaiseen kumaraansa. Sumu yhä sakeni. Alkoi tiuhkua siitä hiljaa kihoavaa, kosteaa tiuhua. Vähä-vähältä se lientyi ja sakeni usvasateeksi, ja yhä paksuneva sumu ummisti jo kaikki yhdeksi ainoaksi harmaaväriksi, jonka läpi ei enää tunkenut katse, vaan kaikki peittyi märkään yöhämäryyteen.

Kauan istui hän siinä ruunansa edessä. Oli aivan äänetöntä. Vain kertasen leikkasi harmautta lähikorvesta kuuluva yksinäisen huuhkajan ääni, joka ilmoitti iltayön jo kallistuvan yösydäntä kohti.

IV

Ne olivat Antti Porvalin vanhan Loviisan maahanpaniaiset. Samaa köyhää, avutonta mökkiläisväkeä se oli sekin joukko, toisen maalla värisijöitä kuten Olli Variskin ja muut tuhannen-tuhannet niissä oloissa vapisijat. Mökissä sitä samaista väkeä ja heidän veroisiansa istuksikin nyt penkit täynnä. Ei erikoisemmin puheltu, ei liioin erityisemmin surtukaan sitä mikä oli tapahtunut. Vaimot näyttivät vain hartailta, ja miesväki tupakoi kuin jotain tylsää mietiskellen. Puhuikin joku siinä muutaman sanan, tietysti kuolemasta.

"Niin että mitäpäs siinä... Mentävähän täällä kerran jokaisen on", jurasi se karkeasti.

"Ka mitäpäs siinä..."

Ja todellakin, pieni muutos vain: harmaa päättyy umpipimeään.

"Ka Olli... Tulithan sinäkin tätä Loviisaa..."

Se oli Toikan loismies, Simo Viikki, joka niin rennosti tervehti siinä.

"Ka... Tulihan tuota tulluksi."

Ja oitis alkoi Viikki siinä puhua omaan tapaansa. Sehän se tiesikin asiat jos toisetkin, maailmaa laajalti kuleksinut kun oli ja puheissaan viisasteleva ja avosuu.

"Ee-ee, Olli."

Siitä häätöasiasta se niin merkitsevästi, viisaasti siinä jo puhui. Silmääkin jo vilkutti ja oli kuin salaperäinen tiedoistansa.

"Sinä et ymmärrä, Olli... Niin jotta missä se on siinä jutku..."

Se painosti ja vaivasi, mutta olisi hän tahtonut nyt kuulla mitä sillä oli sanomista.

"He-ee, Olli!" jatkoikin se entistä viisaampana ja lopuksi jo selitti:

"Siinä on näet se Saukon saatava... se Heikki Kokon velka..."

Olli älysi sen. Isäntä Ville Hukka oli velkaa Heikki Kokolle ja Kokko Saukolle. Jos Hukan talo menisi vasaran alle, ei Kokko saisi omiansa, talo kun oli kiinnitetty muille, ja silloin hän ei kykenisi maksamaan Saukolle. Tätä talonostotietä se Saukko nyt koettaa omia vähiänsä siis pelastaa.

"Ee-ee, Olli... Se Saukko on, paholainen vie, viisas mies..."

"Ka..." yritti siihen Olli sanoa, mutta pysähtyi, ikäänkuin mietti välillä, mutta sanoi sitten kumminkin lopun:

"Omaansahan se kukin tarvitsee... Niinkuin Saukkokin."

Se tuli noin-vain. Muutamilla sanoilla selittää reuhtoi Simo Viikki asian lopunkin selväksi ja kehuskeli:

"Niin jotta nyt älyät, Olli... Niin jotta se on kaikki vain yksi rengas. Sekä rikkaat että köyhät."

Ja todellakin: koko tämä tänne korpeutunut väki oli sotkeutunut jotenkin toisiinsa kuten sankan närekorven puiden juuret sotkeutuvat toisiinsa ja niin koko korven yhdeksi sitovat.

"Niin jotta tiedät, että asia on niin", tenäsi Viikki kaiken lopuksi vielä.

* * * * *

Kovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet Törmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata ruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä yhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen ruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat kuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät jotain tavallistansa.

"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois lepoon täältä!" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset vainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli jäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.

"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun aika tulee", huokaili joku toinen äskeiselle.

"Vai mitä, Olli?"

"Ka... Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole", sai hän siihen vastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin vakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen. Kolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas korpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti kulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat puunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä lohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet tavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki oli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa puuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku saarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.

"Mutta kuulehan, Olli!"

Simo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä lohdutella ja neuvoa:

"Elä sinä vielä sure!"

Tuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.

"Saamarivie, Olli! Ne pitää tässä vaan kohtalot kellistää toiselle kylelleen niin... E-hee!" kerskui se ihan innostuneena hänelle. Sitten jatkoi: