Part 1
AVUTTOMIA
Kertomus
Kirj.
J. I. Vatanen [Maiju Lassila eli Algot Untola]
Otava, Helsinki, 1913.
I
Hän nukkui puuvuoteella, selin vanhaan mieheensä, sen selän takana, alusena jotain kulunutta. Laiha, raukea käsivarsi oli koukistettu korvallisen alle, päänalusen lisäksi. Kasvoilla, joita paksuksi poimuttuneet vanhuudenrypyt ylt'yleensä peittivät, ei näkynyt elonmerkkiäkään. Harvat, vielä säilyneet hiussuortuvat oli palmikoitu ja sidottu pikkunypykäksi laihaan niskaan, ja kuihtunut rinta tuskin jaksoi kohoilla hengityksestä.
Oli jo aamu. Mökin tupa-pahanen alkoi hiljaa valeta.
Siihen päivän hiljaiseen tuloon alkoi hänkin nyt havahtua. Silmäluomet alkoivat raottua kuin puoliunessa, hitaasti, elottomasti. Vähitellen alkoi tajunta selvetä. Hän kuuli kuinka väsynyt mies kuorsasi siellä selän takana raskaasti, pitkään, ahavoituneen, laihan ryntään sitä mukaa kohoillessa. Hän tajusi jo päivän tulon, silmät avautuivat, ja vaivalloisesti, kuin unesta selvittäytyen, hän kohottausi jo istumaan sängynreunalle. Kuivuneet nivelet silloin vain raukeasti nisahtivat, ja kasvojen ryppypaljouteen ilmestyi jotain eloa.
"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan", äänsi hän siinä raukealla äänellä itseksensä.
Ja nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Ei hän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli, tajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasi pöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi, ikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan, tajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyi siihen loppu-unesta.
"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet", puheli hän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä, hiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuin loittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaa kokonaan metsän taa häipyy.
"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä", nureksi hän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti. Raukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellä hiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisesti seisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaa kytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa ja puuhailuihinsa.
* * * * *
Se olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.
Vasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, että heidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oli itsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullut pakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillä myötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostaja heidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatus painostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella yli puoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksi voittanut.
"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä, joka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.
"Olli... Päiväkin siinä jo valkenee", toisti hän hetkisen perästä ja nykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansa liika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitis mutta hitaasti selvitä niihin raskaisiin ajatuksiin, joihin oli aamuyöstä nukkunut.
"Vieläkö sinä sinne päivätöille?" tiedusti häneltä hetken kuluttua Mari, joka väsyneenä puuhaili jotain.
"Ka", yritti mies jotain sanoa, mutta keskeytyi siinä niihin mietteisiinsä, Tovin kuluttua nureksi silloin Mari kuin itseksensä:
"Ka sittepähän on oma puoli selvä... Kun tekee minkä voi."
Mies nousi sängynreunalta ääneti, vetäsi kuluneet kengät jalkaansa ja ollen niin jo valmiiksi puettu jäi penkille istumaan, mietti jotain epäselvää ja painui kumaraan, kyynärpäät polviin tuettuina ja katse lattiapalkin yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Mari puuhaili hänelle konttiin evästä, kuivaa leipää ja suolakaloja, ja liikkua kytystellessä rusahtelivat yöllä kangistuneet ja kuivuneet nivelet tavallista kuuluvammin. Jonkun kerran hän niiden rusahdellessa ikäänkuin huokasi, ei tosin nurkuen, vaan alistuvasti, kuin muulle asialle, ylimalkaan, mutta muuta ääntä ei kuulunut koko tupa-pahassa nyt.
* * * * *
Ei Olli tajunnut selvästi, mitä hän siinä ajatteli. Ei hän jaksanut mitään aivan selvää ajatellakaan. Mieltä painosti asia vain ylimalkaisena, raskaana, epäselvänä. Vasta hyvän tovin kuluttua, kun Marikin oli siitä taas jonkun sanan virkkanut ja siten asiaa ikäänkuin elvyttänyt, niin että jaksoi erottaa jonkun piirteen, äänsi hän siinä kumarassansa, kuin katkerana nurkuen:
"Eikä niistä lapsistakaan ole apua... Vaikka on niitäkin tässä jo yhdeksän taipaleelle avitettu."
Marikin siinä vaivalloisesti puuhaillessansa ajatteli nyt sitäkin asiaa minkä jaksoi. Ei se ollut enää selvää, apua toivovaa ajatusta. Se oli jo kaikkeen alistuvaa, semmoista, joka epäselvästi tajuaa, että elämä on jo menetettyä, elettyä, avut myöhäisiä. Paras siis olla mistään piittaamatta, alistua vaikkapa hiljaa nureksien, kun nyt mieli kuitenkin vielä nureaksi käy.
"Ka se on heilläkin oma kuormansa ollut kannettavana", nurkui hän siinä lapsiansa puolustaen ja ymmärtäen. Viisihän niistä olikin kuollut juuri silloin kun olivat alkaneet olla työssä apuna: tuossa nelitoistavuotiaina, juuri kun oli suurella työllä ne työikään ruokittu. Vanhin poika, Kusti, oli joutunut hunningolle ja nyt missä lieneekään ollut. Toinen poika oli ruhjoutunut raajarikoksi ja tarvitsi itse apua. Kunnan hoidossa se olikin ruotilaisena. Jälellä oli vain kaksi tytärtä, Anna ja nuorin lapsista, Silja, joka oli aivan vanhoilla päivillä syntynyt. Neljä vuotta sitten oli se vallesmannin herrasväen palvelijana pääkaupunkiin joutunut.
"Annastahan tästä nyt ei ole puhettakaan, kun sillä on kivulloinen mies ja se iso lapsijoukko, niin jotta tokko lie monesti itselläänkään leivänmurua... Mutta kun ei sekään Silja..." puhella murisi siinä kumarassansa Olli niistä tyttäristä. Seurasi taas vaitiolo.
"Kun sekään ei enää kirjoitakaan", murahti hän hetken mietittyänsä, Siljaa tarkoittaen. Kahteen vuoteen siitä ei ollutkaan kuulunut mitään. Äidin mieltä se puhe Siljasta liikutti, niin ettei tiennyt mitä sanoa. Vasta hetken kuluttua hän kuin puoli-itsekseen nurkuen virkkoi sovittelevana:
"Ka tottapa ne ovat hänelläkin omat syynsä."
Ja niin edelleen, vähillä sanoilla paljon raskasta. Oli kuin unohtuisi päivätöille-lähtökin ja tekisi mieli jäädä siihen kumaraan, vaikka kivettyä siihen. Jotain hän taas mietiksi, mutta ajatukset vain yhä synkkenivät.
"Olisi luullut siitä Kustistakin toki miehen tulevan", sai hän siinä murahdetuksi, kuin katkeroituen vanhimmalle, hävinneelle pojallensa.
Niin -- siitä he olivatkin aikoinansa paljon toivoneet. Mutta kaupunkiin rengiksi jouduttuansa oli se alkanut juoda, vajonnut rentuksi, ja nyt viimeisinä kymmenenä vuotena ei ollut siitä mitään kuulunut.
"Missä hän nyt vetelehtäneekin", murahti Olli vieläkin sitä raskaasti ajatellen. Mari puuhasi siinä jotain. Olihan se raskasta, se pojan kohtalo. Tavallista vaivalloisemmin tuntuivat nyt jalat siinä liikuskellessa nousevan.
"Ka se maailma vetää kenen kerran kelkkaansa saa", pääsi häneltä aivan tahtomattansa kuin huokaus. Hyvä tovi siinä sitten taaskin vaiettiin. Mitäpä olisikaan voitu enää puhua siinä vähässä, mitä heillä maailmassa puhuttavaa oli.
"Mutta mitäpä se siitä paranee, jos nurkuu", huokasikin Mari lopulta, ja jatkaen vaivalloista puuhailuansa nureksi hän alistuvaa, selittävää, puolustavaa:
"Vikansa ne ovat kaikilla... Niin jotta kukapa meistä osaa toistansa kivellä viskata."
Mitäpä siinä siis nureksia! Mitäpä se mistään paraneisi! Kunhan elämänsä loppuun eletyksi saa! Jotain semmoista hän siinä nureksi itseksensä. Hän hapuili miehensä vanhat housut paikattavaksensa. Kankeilla, koukistuneilla sormillansa hän koki tulla toimeen neulan ja langan kanssa, ja kun kuivuneet nivelet silloinkin nisahtivat, nureksi hän siinä tavalliseen tapaansa:
"Eikö tuo toki lienekin jo viimeinen elinviikko. Kun tässä jo kaikki niveletkin kuivuuttaan nisahtelevat..."
Nyt hänkin huokasi siinä jotain ja aivan hiljaa, työhön kiintyen, lopetti nyreällä:
"Mutta tottapahan sitte haudassa saa levon ja..."
Sanat loppuivat. Ei hän tahtonut enempää ajatellakaan enää.
Tottapahan siellä.
II
Varhaista aamuahan se vielä oli, kun hän tuli ulos, lähteäksensä hakemaan hevostansa haasta. Oli näet mentävä taloon päivätöille, kyntämään. Osa kolmannenvuotisiakin hevospäiviä olikin vielä suorittamatta.
Tsyh!
Se oli vain iso koirasmetso, joka vehmaasta korpikoivusta rupsautti itsensä lentoon. Muutoin seisoi voimakas korpi aivan hiljaa, hartioilla aamuvaloa. Päivä kait oli jo noussut, koskapa ei erikoisemmin kajastanut idässä. Hienosti muusta taivaasta erottuva valohäivä vain kirkasti sitä taivaspuolta enemmän kuin läntistä, mutta loitompana nouseva aamuinen suosumu, joka harmaana järvenä Isostasuosta kohosi, esti auringon terän näkymästä.
"Tottapa se ruuna siellä Rinneaholla", kajasti hänen päässänsä ajatus, ja hän lähti polkua myöten kävelemään sinne, sumumerta kohti. Jalat notkahtelivat polvista joka askeleella, kuin olisi ruumis ollut niille jo liika raskas paino. Katseessa oli jotain kuin tylsynyttä, ja karkeille, ahavoituneille kasvoille oli ryppyjen yli levinnyt kuin joku harmaa verho.
"Hevosiinko sinä?"
Kysyjä oli pappilan takamaiden torppari, Pellisen Heikki. Näkyi olevan päivätöille menossa hänkin.
"Ka..."
Ei hän taaskaan saanut enempää sanotuksi, vaan töksähti siihen. Ei nyt tuntunut olevan puheluhalua. Pysähtyi hän toki siinä, ja Heikki jatkoi:
"Ka päivätöillepä tässä minäkin..."
He istahtivat siinä tienviereen osuneelle närepölkylle kuin levähtämään, jalkoja lepuuttamaan, ilman mitään ajatusta tai asiaa. Heikki arvasi Ollin mielialan ja ikäänkuin ollaksensa osallisena asiasta, ilmoittamalla olevansa saman kohtalon, saman ainaisen uhan alainen, onnettomuustoveri, puheli hän siinä:
"Sitä oikeastaan tässä ei kukaan tiedä milloin ne antavat potkun mökiltä pois..."
"Ka mistäpä sen tietäisi..."
Piippunysästä kohoava harva tupakansavu levitti kasvoille lisää harmautta. Silmäkulmaan syöpyneet rypyt leikkautuivat nyt terävämpinä, ikäänkuin kuivina. Äärimäisessä aamuhiljaisuudessa erottautui nyt jokainen lausuttu sana selvästi, kuivasti, niin että ääni, millä Heikki puhui siitä ainaisesta mökkiläisen päällä henkäilevästä uhasta, ikäänkuin leikkasi kuuloa.
"Se tää uusi pappi"... alkoi hän siitä puhua, kertoa harvoin, muutamin sanoin, kuinka sen ahneutta torpparit pelkäävät. Luulevat sen tuovan mieleisiään torppareita sieltä entisestä pitäjästänsä.
"Sen entisen pappivainajan muuttuessa sitä toki päästiin veronkorotuksella, mutta nyt taitaa..."
Hän töksähti siinä kuin sanat olisivat loppuneet ja peikko, josta puhui, olisi loihtiutunut silmien eteen. Kuin äkkiä maahan painuneella äänellä käänsi hän sanansa, arvellen:
"Kuka hänet tietää, mikä kaikesta lopuksi tulee..."
Se oli sydänkorpea, oikeita metsien voimamaita. Jokunen mökki siellä vain piilotteli siellä täällä. Ja tässä lähellä oli niitä pari kolme yhdessä ryhmässä. Siellä lauloi nyt kukko aamun tuloa, ja siihen lauluun heidän puheensakin katkesi nyt hetkiseksi. Aamukostea tuoreus tuntui ilmassa, ja ytimekäs korvenhenki alkoi havahtua päiväisemmäksi, kun he siinä ääneti miettien istuksivat.
Ja heidän edessänsä oli nyt se puhelusta loihtiutunut peikko, noiden pikkueläjien ainainen epätietoisuus, silmien edessä kuin yön harmaa sumu, kylmä, kostea, eloton ja kalsea yösumu. Se levittäytyi kasvoillekin, ja sitä vasten nähtyinä leikkautuivat kasvojen rypyt ja karut piirteet entistäkin kuivempina, terävämpinä.
"Kuka, kuka sen tietää, mikä peräksi kaikesta tulee", toisteli Heikki kuin huolestunut yksinpuhuja. Osanotto ei ollut toisenkaan kuormaa keventänyt, vaan laajentanut vain sitä näkyä, joka harmaana silmien edessä häämötti.
"Ka eihän se olisi sinullekaan lysti joutua ison pereen kanssa mieron varaan", tarttui Olli jo puheeseen. Kuului joku hevoskellon kilahdus, hiljainen ja yksinäinen kuin aamuäänettömyyteen pudonnut tipahdus. He istuivat hetkisen ääneti kuin kumpikin sitä puhuttua mietiskellen. Viimein alkoi Olli tehdä lähtöä, arvellen siinä verkkaan noustessansa:
"Mutta mitäpäs se puhuen paranee. Mikä kerran on, se on. Niin jotta minkäpäs sille tää köyhä voi."
Ja raskaasti astuen alkoi hän loitota hevosenkellon ääntä kohti. Varhaisen aamun tuntu alkoi hajota ja valostus lujittua ja voimistua kirkkaammaksi. Äskeinen iso sumumeri kohosi ylös hiljaa ja tasaisesti, ja sen alitse paistoi nyt jo aamuauringon heleä, rikasvaloinen täys'terä.
* * * * *
Oikeastaan se talon metsäpelto, jota hän nyt päivätöiksensä omin hevosin kynti, oli hänen ensimäinen torpanpaikkansa. Kohta naimisiin mentyänsä oli hän siihen, keskelle korpimetsää, raivannut itsellensä viljelykset ja rakentanut tupa-pahasen. Mutta kun se oli talon rintamaalla ja talo halusi sitä, oli hän saanut muuttaa etemmä takamaille, sinne keskelle korpea, missä nyt oli asunut yli neljäkymmentä vuotta.
Se oli kuuma kevätkesän päivä, kesannoimiskyntöjen aika. Vanha ahopelto oli turvettunut. Ei siinä tahtonut aura maassa pysyä, kun turpeet sen tukkesivat ja tuontuostakin ylös pullauttivat, vaikka sitä kaikin voimin maahan painoi. Oli tyyni ilma ja tämmöisessä metsänumpeamassa oli hikistä, miltei löylykuumaa.
Niin oli hän kyntänyt puolipäiville ja istui nyt kivellä antaen vanhan ruunansa levähtää. Piikkopaidan sevalmus oli auki, ja laihaa, kuihtunutta ja punaiseksi paistunutta rynnästä pitkin kieriksivät isot hikikarpalot suolaisina, raskaina, väliin tipahdellen ihokarvalta ihokarvalle, väliin vaivalloisesti etsien tietänsä niiden välitse.
"Tässähän sitä", johtui hän silloin muistelemaan elämisen alkua tällä samalla paikalla. Harmaa pilvipäivä se oli ollut, kun hän oli raivuutyönsä syyskesällä alkanut. Ei hän paljoa jaksanut siitä nyt muistaa, mutta toki jotakin:
"Viisi vuotta tässä taisi kulua", muisteli hän siinä kumarassansa. Ne olivatkin olleet vaikeita vuosia, unohtuneita tosin jo, mutta... hämärsi sieltä nyt taas jotakin:
"Se oli vielä niin tautista aikaa, jotta Marikin sairasteli kuukausittain tilan omana."
Mutta yli ajan oli eletty, kun perekin oli vasta alussa: yksi poika ja tyttö vain.
"Niin jotta jos ei olisi halla joka vuosi vikuuttanut eloja ja olisi ollut vierasta työtä saatavana, niin olisi sitä pereen puolesta silloin elänyt", muisteli hän sitä hyvää puolta.
Mutta sitten niitä oli alkanut tulla pahoja päiviä aivan kuin siunaten. Ensin sattui se... ja sitten se... ja sitten kaatoi karhu ainoan lehmän, ja sitten...
"Mutta mitäpä niistä muistelee. Ei se sillä parane", katkaisi hän ne. Hetken kuluttua osui katse vanhaan ruunaan, joka seisoi kuten konsanaankin hautaan menevä:
Ruuna-rukka!
Hän katsoi siihen pitkään, kuin jotain samalla ajatellen. Ei siinä poloisessa ollut enää lihaa muuta kuin nimeksi. Kylkiluiden välit olivat painuneet syviksi vaoiksi. Luiset jalat olivat polvista koukistuneet, ja pää ikäänkuin riippui laihan kaulan varassa, jonka muinaisesta tuuheahkosta harjasta oli jälellä vain karkeasuortuvainen jäännös enää.
"Neljätoista vuotta oli eletty siellä nykyisellä paikalla, kun se oli varsa", muisteli hän. Lähes kolmekymmentä täytyi sillä siis olla jo ikää. Kuin kaksi parasta toveria olivat he sen ajan kuluessa tasan jakaneet korpieläjän vilut ja nälät, työt ja pyhälevot, vuodenvaihteet ja...
Mitäpä muuta jaettavaa heillä olisikaan ollut...
"Päivästä toiseen on vaan siinä yhdessä eletty", käänsikin hän siinä ajatuksen, muistellen yhteisiä kohtaloitansa, elämää, jonka ainoana päämääränä olojen pakosta oli vain se yksi ainainen: päästä päivästä toiseen.
Ruuna-rukka! Hän nousi, meni luo, suki sen kuihtuvaa harjaa, kohenteli valjas-pahaset ja puheli sille raskaasti, kuin sovitellen:
"Kun olisit sinäkin rikkaiden ruunaksi osunut, niin toisenlaisethan ne olisivat päiväsi olleet..."
Kuin kaikesta välinpitämättömänä painoi ruuna päänsä yhä alemma nuokuksiin. Silmät katsoivat elottomina, umpimähkään, ja alahuuli lerppui pitkälle venähtäneenä.
Mitäpä niistä enää! Mikä on elettyä, se on mennyttä! Se näytti ruunankin ajatus nyt olevan. Päivä vain paistoi hiljallensa, ja läheisestä kytömaasta kohosi ohut, hai'unvärinen, pian tyhjiin haihtuva suosavu.
* * * * *
Päivä kuulakoitui jo tyyn'illaksi. Ahon mäkitöyrylle unohtunut yksinäinen honka kuvastui selväksi leikkautuneena länsitaivaan kuulaita iltavärejä vasten. Maaranta erottautui vesirajasta yhtä selvästi, merkiten rajansa alas uppoavilla rikkailla kevätlehtojen kuvaisilla, ja portin puusaranan narahdus viilsi tyyntä ilta-kuulautta.
Olli Varis oli palannut jo kyntömaalta ja istuksi tuvassansa kuten aamusella sieltä lähtiessänsä. Karu iltaruoka, kuiva leipä ja piimä, odotti jo pöydällä, mutta ei hänellä tuntunut nyt olevan nälkä.
"Ei tässä keittoja taas ollut, kun vellijauhotkin on jo niin vähissä", selitti kytystelevä Mari kuin yksin nuristen. "Mutta syö nyt sitä mitä on."
"Ka... Ehtiipä tässä vielä."
Se tuli kuin aivan ajatuksetonna, että vain jotakin vastata, ja raskas hiljaisuus alkoi sitten taas levitä yhä painostavampana, mykkänä, epäselvänä ja hämäränä. Kuului vain Marin puuhailujen ja vaivalloisten askelien hiljainen, tuttu kytystely, ja pienestä ikkuna-pahasesta ikäänkuin arkaillen kurkisti siihen hiljaisuuteen siellä ulkona hiljaa yöksi kuulastuva maailma kaikkinensa mitä siinä salaista ja julkista on.
Äkkiä narahti silloin ovi ja tupaan työntyi talon isäntä, Ville Hukka, ja kontu-osan ostaja, Tuomas Saukko.
"Ka... Jopa tämä Ollikin kotosalla", puheli Ville Hukka siinä tervehdykseksi, kotiutui ja hoeksi siinä samalla toistelua:
"Kotosalla... kotosallapa tämä Ollikin jo..."
Ei hän ollut siitä hokemisesta mitään välittävinänsä. Arvasi hän mitä varten ne nyt tulivat. Tietysti ne sitä maankauppaa hierovat ja Saukko nyt tarkastelee maita. Hän painui yhä raskaampaan kumaraansa ja vaikeni niiden puheluihin. Mikä on tullakseen, se kai se nyt tulee!
"Saitko jo kynnetyksi sen ahottuneen palan loppuun?" jatkoi Hukka nyt, ja piippuansa selväksi pihistellen siinä, kun vastaus viipyi, toisteli kuin itsekseen hokien:
"Ahottuneen... ahottuneen palan saitko jo..."
"Ka jopa se tuli." Olli äänsi sen kuin jotain sanoa tokaistaksensa. Miehet siinä panivat tupakkaa ja puhuivat keskenään sanasen:
"Se tää Olli on asunut näitä mökinmaita tässä... mökin- ... mökinmaita tässä", alkoi Hukka jo selittää Saukolle asiaa. Kauppapuhelu alkoi siitä verkalleen sukeutua. Saukko jo silmäili tupa-pahasta, ja Hukka kehui tavaraansa: mökinmaita, sen peltoja ja muuta:
"Ne ovat... nää niinkuin tään mökin pellot tuota... ne ovat kasvaneet... tälle niinkuin Ollillekin... kovasti viljaa..."
Sen viime sanan hän tapansa mukaan painosti ja lausui tokaisemalla.
"Viljaa... viljaa ovat kasvaneet", toistella hoki hän sitten, imaistuansa savut välillä, ja muuttuneella äänensävyllä hän selitti:
"Vaikka tällä Ollilla ei ole ollut antaa pellolle kylliksi sitä... kuinka häntä sanoisi... sitä _särvintä_... eli niinkuin tätä _lantaa_..."
Marin yksinäinen huokailu ikäänkuin keskeytti. Nyt hän jatkoi:
"Lantaa ja..."
Se oli vielä äskeisen ajatuksen jatkoa. Siinä sai hän toki uuden kiinni ja käänsi äkkiä:
"Ja sitten hänellä... tällä Ollilla tarkotan... ei ole ollut oikea... niinkuin talon muokin väärti sekään pellon _muokki_... pellon... pellon kyntö ja _muokki_..."
Oli syntyä taas äänettömyys. Saukkokin näytti mietiksivän asiaa tai muuta. Vihdoin nureksi Mari äskeisen puheen johdosta, kuin itsekseen ja kuin selitellen:
"Ka mistäpäs ne tässä köyhyydessä kaikki olisi laittanut niinkuin talolliset... joille Herra on siunannut."
"Tuota... Että tuota noin", alkoi siihen Ville Hukka hokea, aikoen jatkaa. Mutta hänet keskeytti nyt Saukko, joka asiaa eduksensa kääntäen äskeisen lantapuheen johdosta mietiskeli:
"Ka ne ovat sitte ihan tyhjiksi imetyt koko pellot. Niin jotta niillä saa alkaa ihan alusta kuin aholla... Vai mitä sinä itse siitä arvelet, Olli?"
"Ka..."
* * * * *
Ne olivat siinä jo hyvät aikansa hieroneet kauppaa, tinkineet, myöjä kehuen, ostaja morkkaillen sitä mukaa. Ääneti ja kumaraisena seurasi lattiaan tuijottaen Olli keskustelua, minkä siitä korva kuullaksensa otti. Saukko kopisteli nyt kirveshamaralla tuvan seiniä, niiden lahonneisuutta tutkien.
"Laho on... Joku hirsi voi ehkä kelvata saunahirsiksi", moitiskeli hän. Likipitäistä totuutta hän siinä nyt puhuikin.
"Ka... Kah", yritteli Hukka, kun ei tiennyt millä nyt se lahous-asia korjata. Toki sai hän taaskin kokoon mitä sanoa, ja ilmoitti äkkiä:
"Ka jos et osta, niin..."
En minä tällä kaupalla väliä pidä! Jotain semmoista ynseää hän sillä katkaisullansa tahtoi sanoa, ja kuin eri jatkoksi ilmoitti hän lyhyesti:
"Niin ostaahan tämän toinen..."
"Sekin Pekka Suokas on jo kysellyt", selitteli hän. "Ja se Koikkelin vävy kuuluu aikovan ja... Pekka... Pekka Suokas ja Koikkelin vävy..."
Mutta ei se Saukko tarttunut. Se vain istui ja punnitsi mietiskellen.
"Se entinen Sipron poika... se tää Mikko... hän, jolla on niitä isänsä talo-osuudesta saatuja rahoja... tällä Koikkelin vävyllä", selitellä hoki Ville Hukka silloin sitä Koikkelin vävyä.
Niin jatkettiin. Toiset vaikenivat, ja Ville Hukka yksin piti puhetta ja kauppaa vireillä.
"On... on tässä toisia ostajia... toisia, toisia ostajia", toisteli hän taaskin ja yhä taas.
"Ka", yritti Saukko silloin jo jatkaa asiaa, mutta keskeyttikin sanan äkkiä, kuin ei olisi ollut vielä valmis, ja kysäsi kuin vielä peräytyen ja puhetta muuanne johtaen:
"Mitenkä vanha tää Olli jo on?"
Hyvän tovin sitä sai odottaa.
"Ka... eikö sitä lie siinä seitsemänkymmenen korvilla", murahti Olli vihdoinkin. Se vastaus tuli kuin tokaisten, ohimennen.
"Vai jo sinä niin vanha... Vai, vai sinä jo seitsemänkymmenen", hoeksi siihen Ville Hukka. Puhe kiintyi tavallaan siihen asiaan, tosin vain ohimennen, hetkeksi.
"Sinä jo saisitkin päästä kunnan hoitoon... niinkuin ruotilaiseksi... ruoti- ... ruotilaiseksi tarkotan", hoeksi siinä jo Hukka arveluansa. Se oli kuin neuvoa, osanottoa, avunosotusta.
"Ka..."
Ei hän siihen nyt sen enempää. Hukka alkoi silloin selitellä:
"Se tääkin", hölysi hän -- "tääkin Hutikka... tää ukko Hutikka... se Heikki, niinkuin hänet tunnet... niin hänkin jo kunnanhoitoon pääsi, vaikka ei hänellä, tällä Heikillä, vielä täyttä kuuttakymmentäkään... Mutta kun se hänellä näet se käsi... se vaivainen, se oikea käsi... se, niinkuin tiedät, se _käsi_..."
Se käsi, se ruhjoutunut oikea käsi se oli hänen pelastuksensa viime hädässä ollut.
"Niin jotta, Olli... tuota noin, Olli", kehotteli Hukka häntäkin kuntaan ja vilkastui samalla.
"Ka mikäpäs sillä väli... mistä tää köyhä avun saa", äänsi siihen Olli lopultakin, tokaisemalla, kuin umpimähkään, jotakin sanoaksensa vain.
* * * * *
Vihdoinkin olivat he lähteneet. Kaupat olivat tietysti jääneet keskeneräisiksi nyt vielä.
Ja samalla oli iltakuulaus alkanut lientyä hienoksi yöhämäräksi. Valoisaa se vielä oli, mutta valo oli jo hiljaista iltavaloa, kuin mietiskelevää, semmoista, jossa kaikki kuuluu, kaikki ikäänkuin läpikuultaa ja joka ikäänkuin jäähyväisensä kaikelle heittää.
Oli tyhjää. Ruokakin siinä pöydällä yhä odotti.
"Etkö sinä jo syö?" tiedusti Mari.
Ei se vastannut mitään. Sammuneena näkyi piippu unehtuneen suupieleen. Oltiin taas vaiti.
"Eihän se suremalla parane... Minkä Herra antaa tulla, se tulee", puheli Mari hetken mentyä, ainaiseen tapaansa kuin yksiksensä nureksien. Jotain hän siinä samalla ahertelikin. Niin oli kuin olisi kuolema käynyt talossa: niin tyhjää ja painostavaa. Taas nureksi askareissaan kytystelevä Mari:
"Mutta onhan tuo ennenkin taivas meiltä pilveen mennyt ja onpa tuo siitä kuitenkin aina aikansa tultua takaisin lieventynyt..."
"Ka..."