Chapter 9

Poika oli kulkenut usean kerran salin poikki ja katsellut ylt'ympärilleen; nytpä hän äkkiä pysähtyy lähellä Avojalkaa, hän viittaa hänelle, tulinen vavahdus käy tytössä, mutta hän on kuin lumottu, hän ei liikahda. Vaan ei, hän viittasi kaiketi jollekin sinun takanasi, sinua hän ei suinkaan tarkoita. Hän tungekse eteenpäin, Amrei siirtyy tieltä. Toista hän kaiketi hakee.

-- "Ei, sinua mä tahdon", sanoi poika, tarttuen hänen käteensä. "Tahdotko?"

Amrei ei voi puhua, mutta mitäpä sitä tarvitseekaan? Hän heittää kaikki, mitä käsivarrella on, nurkkaan: mekot, huivit, hunnut, piiput ja avaimet. Tuossa hän seisoo valmiina lentoon, ja poika viskaa taalerin soittoniekoille, ja tuskin on Korppi-Sakari huomannut Amrein käsi kädessä vieraan tanssijan kanssa, niin toitauttaa hän torveensa, että seinät tärähtävät, ja onnellisemmalta ei torvi soine autuaille kuin nyt Amreille; hän pyöri, tietämättänsä miten; vieraan vierellä oleminen ikäänkuin kannatti häntä, tuntui kuin olisi hän liihoitellut itsestänsä, ja kahden-keskenpä he siinä vaan olivatkin. Tosiaankin, he tanssivat niin kauniisti, että kaikki muut ehdottomastikin pysähtyivät heitä katsomaan.

-- "Me olemme yksinämme", virkkoi Amrei tanssiessaan ja kohta senjälkeen tunsi hän tanssikumppalinsa kuuman hengähdyksen; poika vastasi:

-- "Voi, jospa olisimme yksinämme, ypö yksinämme maailmassa! Miks'ei saata näin tanssia hamaan kuolemaan asti?"

-- "Minusta tuntuu", sanoi Amrei, "kuin olisimme kaksi kyyhkyä, jotka lentävät ilmaan. Huhei! ylemmäs, ja niin aina taivaasen!" ja "huhei" huudahti poika niin että ääni sinkosi kuin tulinen raketti, joka lentää taivasta kohti, ja huhei! riemuitsi Amrei, ja yhä onnellisempina he tanssivat, ja Amrei kysyi: "Onkos soittoa enää? Soittavatkos soittomiehet enää? En kuule heitä enää ollenkaan".

-- "Soittavat kyllä, etkös kuule sitten?"

-- "Niin, kyllä nyt kuulen", sanoi Amrei, ja he pysähtyivät; poika lienee huomannut, että Amrei onnellisuuden tunteissa oli melkein pyörtymäisillään.

Vieras saattoi Amrein pöydän ääreen ja tarjosi hänelle juomista, päästämättä kumminkaan hänen kättänsä. Hän tarttui muistorahaan hänen kaulakoristeellansa ja sanoi: "Tällä on hyvä sija".

-- "Hyvästä kädestä se on lähtenytkin", vastasi Avojalka, "kaulakoristeen sain lahjaksi lapsena ollessani".

-- "Sukulaiseltako?"

-- "Ei, emäntä ei ole sukulaiseni".

-- "Tanssi miellyttää sinua, näen mä?"

-- "Miellyttää varsin! Aatteles, kun täytyy vuoden pitkään niin paljon hyppäillä kenenkään soittamatta siihen. Nyt on se kahdenvertaisesti miellyttäväistä".

-- "Näytät niin pullealta ja pyöreältä", sanoi vieras leikillään, "sinua ruokitaan kai hyvin".

Nopeasti vastasi Amrei: "Ruoka ei sitä tee, vaan miten se maistuu".

Vieras nyykäytti päätään ja hetkisen kuluttua sanoi hän puoleksi kysyen: "Sinä olet talon tytär tuolta...?"

-- "En, minä olen palveluksessa", sanoi Amrei ja katsoi häntä lujasti silmiin, mutta poika oli luoda omansa maahan, silmänluomi vavahti ja hän pidätti sen väen väkisin yläällä, ja tämä ruumiillisen silmän taistelu ja voitto oli kuva sisällisestä taistelusta ja voitosta; hän oli melkein jättää tytön seisomaan, vaan ikäänkuin väkisin pakoittaen itseään sanoi hän:

-- "Tanssitaanpa vielä kerta".

Hän piti tyttöä lujasti kädestä kiinni, ja nyt alkoi jälleen ilo ja riemu, tällä kertaa kumminkin tyyneemmin ja rauhallisemmin. Kumpainenkin tunsi, että tämä taivaasen kohoaminen oli nyt lakannut, ja ikäänkuin näitä ajatuksiaan jatkaen Amrei sanoi:

-- "Olemmehan toki olleet onnellisia tänään toistemme seurassa, jospa emme enää elämäpäiväna näkisikään toistamme emmekä tietäisi toistemme nimiä".

Poika nyykäytti päätään ja sanoi: "Niin kyllä". Hämillänsä otti Amrei vasemman palmikkonsa suuhunsa ja sanoi jälleen tuokion kuluttua:

-- "Mitä kerran kellä on ollut, sitä ei häneltä enää saa ottaa pois, ja ole sinä kuka oletkaan, älähän kadu, että olet köyhälle tytölle lahjoittanut hyvää koko elinajaksi".

-- "Enkä kadukaan", sanoi poika, "mutta sinä kai olet katunut tän'aamuista tylyä kohteluasi".

-- "Olen totta tosiaankin!" sanoi Amrei ja poika kysäsi:

-- "Uskallatko lähteä kerallani kedolle?"

-- "Uskallan".

-- "Ja luotatko minuun?"

-- "Luotan".

-- "Mutta mitäs omaisesi sanovat?"

-- "Minun ei huoli vastata töistäni muille kuin itselleni, minä olen orpo".

Käsi kädessä läksivät he tanssisalista. Avojalka kuuli yhtä ja toista takanansa kuiskuteltavan ja supsuteltavan, ja hän piti silmänsä maahan luotuina. Olisikohan hän luottanut liian paljon?

Ulkona ohrapellon pientareelle, missä ensimmäiset tähkät pistivät päitänsä ulos ja vielä puoleksi olivat verholehtiensä sisällä, siellä katsoivat he ääneti toisiinsa. He eivät puhuneet kauan aikaa sanaakaan, ja poika kysäsi ensin jälleen puoleksi itseksensä:

-- "Tahtoisinpa tietää, mistä tuo tulee, että joitakuita ihmisiä kohtaan saattaa heti ensi silmänräpäyksestä saakka, en tiedä miten, tuntea semmoista ... semmoista ... luottamusta. Mistäs sen tietää, mitä ihmisen kasvoille on kirjoitettu?"

-- "Nytpä pelastimme jonkun sielu paran", huudahti Amrei, "sillä tiedäthän, kuu kaksi ihmistä yht'aikaa ajattelevat samaa asiaa, niin pelastavat he jonkun sielu paran, ja juuri sanasta sanaan samaa ajattelin minäkin, mitä nyt sanoit".

-- "Vai niin? No tiedätkö mistä se tulee?"

-- "Tiedän".

-- "Sanotko mulle?"

-- "Miks'en! Minä, näes, olen ollut hanhien paimenena..."

Poika vavahti jälleen, mutta hän teki, ikäänkuin olisi saanut rikan silmäänsä, hän hieroi sitä, ja Avojalka jatkoi kuin ennenkin:

-- "Näes, kun yksinään istua kököttelee ulkona kedolla, niin silloin tulee mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia, ja siellä mä aivan selvään olen nähnyt -- kuules nyt tarkkaan, niin huomaat sen sinäkin -- jokainen puu, kun sitä katselee noin ylipäänsä ja kokonansa, näyttää aivan samalta kuin hedelmänsäkin. Eikös omenapuu näytä, leveytensä ja naarmujensa suhteen samalta kuin omena itsekin? Ja samoin pääronapuu, samoin kirsikkapuukin. Katselepa vaan kerran heitä, niinpä näet että kirsikkapuulla on pitkä varsi kuin kirsikalla itselläänkin. Ja niinpä arvelen..."

-- "Niin, mitäs arvelet?"

-- "Älähän naura minulle. Niinkuin hedelmäpuut näyttävät kuin hedelmänsäkin, samoin on ihmistenkin laita, heistä näkee sen kohta. Mutta puilla on tosiaan rehellinen näky, ihmiset saattavat teeskennellä. Mutta minä puhun joutavia, enkö niin?"

-- "Et mar, et sinä turhaan hanhia paimentanut", sanoi poika kummallisessa tunteiden sekoituksessa, "sinun kanssasi on hyvä haastella. Antaisinpa mielelläni sinulle suuta, jollen pelkäisi sitä synniksi".

Avojalka vapisi koko ruumiissaan; hän kyyristihe ottamaan maasta kukkasta, mutt'ei tehnyt sitä kumminkaan. Äänettömyyttä kesti kauan, kunnes poika sanoi:

-- "Emmehän näe toisiamme enää milloinkaan, ja parasta lienee näin".

Käsi kädessä menivät he takaisin tanssisaliin. Ja nyt tanssivat he vielä kerran, sanaakaan puhumatta, ja tanssittuaan saattoi poika hänet jälleen pöydän luo ja sanoi: "Nyt sanon sulle jäähyväiset! Mutta levähdä nyt ja juo sitten vielä kerran".

Hän ojensi hänelle lasin, ja kun tyttö pani sen pois, sanoi hän:

-- "Juo loppuun minun mielikseni, aivan pohjaan asti".

Amrei joi juomistaan ja kun hänellä viimein oli vaan tyhjä lasi kädessään ja hän katsahti ympärilleen, oli vieras poika jo kadonnut. Hän meni pihalle, ja siellä näki hänet vielä kerran vähän matkan päässä kimohevosen selässä; mutta taakseen ei poika enää katsonut.

Huntuna nousi usmaa niittylaaksossa, aurinko oli jo mennyt mailleen. Avojalka virkkoi melkein ääneen itseksensä:

-- "Soisinpa ettei huomista päivää tulisi milloinkaan, aina vaan olisi tänään, aina tänään!" ja hän vaipui unelmiin.

Yö läheni nopeaan. Kuu kumoitti ohuena sirppinä tumman vuoren yli, ja lähellä sitä, Haldenbrunnissa päin, loisti iltatähti. -- Berniläisrattaita toistensa perästä läksi sieltä pois. Avojalka pysyi isäntänsä rattaiden luona, joihin paraikaa valjastettiin. Silloin tuli Rosel ja sanoi veljelleen luvanneensa kylän pojille ja tytöille mennä yhdessä heidän kanssaan kotia, ja selväähän oli, ettei isäntä mennyt yksinään piian kanssa. Rattaat läksivät tiehensä.

Rosel oli varmaankin nähnyt Avojalan, mutt'ei ollut häntä huomaavinaan, ja Avojalka meni vielä kerran sille tielle, mitä vieras ratsastaja oli ajanut. Minnehän hän on mennyt? Sadottain on kyliä ja kaupunkeja tämänkin tien suunnassa, kuka voi sanoa, minne päin hän on kääntynyt? Avojalka löysi sen paikan, missä vieras oli häntä ensi kerran tervehtinyt tän'aamuna; ääneensä toisti tyttö nyt heidän puheensa, kysymyksineen ja vastauksineen. Hän istahti vielä kerran tuonne pähkinäpensaan taakse, jossa aamulla oli maannut ja uneksinut. Keltasirkku istui solakan puun latvassa, ja sen kuusi säveltä kuuluivat aivan näin: "käy pois, on myöhä jo! käy pois, on myöhä jo!"

Avojalka oli tänään nähnyt kokonaisen elonhistorian. Eikö sitä ole muuta kuin yksi ainoa päivä vaan? Hän palasi jälleen häätalolle, mutta hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole sopivaista mennä yksinään kotia. Hänen tultuaan jälleen Endringenin ravintolan kohdalle, oli sinne jo useita muitakin kokounut heidän kylästään. Kas! oletko sinäkin täällä, Avojalka? se oli aina tervehdys hänelle. Nytkös oli hommaa ja hoppua, sillä monet, jotka olivat pyytäneet kotia lähtemään, tanssivat vielä häätuvassa, ja nyt tuli muiden kyläin poikia, jotka pyysivät ja mankuivat, että viivyttäisiin vielä tämän tanssin aika. Ja siihen suostuttiinkin, ja Avojalka meni häätaloon hänkin, mutta hän ei muuta kuin katsoi vaan. Vihdoin viimeinkin huudettiin: ken vielä tanssii, se jääköön tänne! Ja monen puuhan ja pauhun, monen häärinän ja hyörinän perästä oli viimeinkin koko Haldenbrunnilainen joukko koossa talon edustalla. Osa soittoniekkoja seurasi heitä kylän päähän asti, ja moni unelias isäntä katsahti vielä ulos, ja tuolla täällä astui akkunaan joku entisiä tänne naituja leikkitovereja, joka ei enää tanssissa käynyt, ja huusi: onnea matkalle!

Yö oli synkkä. Mukaan oli otettu pitkiä palavia honkapäreitä tulisoitoiksi, ja pojat, jotka niitä kantoivat, hyppivät ja tanssivat niiden kanssa riemuiten pitkin tietä. Mutta tuskin olivat soittoniekat menneet takaisin, tuskin oli päästy kappale matkaa Endringenistä, niin jo huudettiin: "tulisoitot ne vaan huikasevat silmiä!" ja varsinkin kaksi kotiluvalla olevaa sotamiestä, jotka olivat mukana täydessä univormussa, pilkkasivat tulisoittoja, tietäen, että jalot miekat riippuivat heidän kupeillaan. Päreet sammutettiin ojassa. Nyt puuttui vielä se ja se, ne ja ne. Niitä huudettiin ja kaukaa kuuluivat he vastaavan.

Roselia saattoi talollisen poika Lauterbachin kylästä, mutta tuskin oli hän mennyt pois ja Rosel tullut kyläläistensä seuraan, niin sanoi tämä ääneensä; "En minä hänestä huoli". Jotkut pojat rupesivat laulamaan, ja muut hyräilivät joukkoon, mutta oikeata tolkkua ei siitä tullut, sillä sotamiehet tahtoivat tarjota uusia lauluja muiden kuulla. Väliin räjähti aina nauru, sillä toinen sotamiehistä oli iloisen Brosin, kipsimyllärin vaimon Monikan pojan, pojanpoika ja se lasketteli aina sukkeluuksia, joiden ampumapilkkana tavallisesti oli Yrjö räätäli, joka oli joukossa hänkin. Ja lauluksi pistettiin jälleen, ja nyt näkyi seura sopineen laulusta, sillä raikkaasti ja heleästi se kaikui.

Avojalka kulki aina takana, kappaleen matkaa kyläläisistänsä jäljempänä. Muut antoivat hänen olla rauhassa ja paraiten siinä tekivätkin. Hän oli kyläläistensä seurassa ja kumminkin erillään, ja usein hän silmäili ketoja ja metsiä: kuinka kummallista oli tämä yö, niin outoa ja kumminkin niin tuiki tuttua. Koko maailma oli hänen mielestään muuttunut yhtä kummalliseksi kuin hän itsekin. Ja samoin kuin hän kulki askelen toisensa perästä, ikäänkuin sysättynä ja vedettynä, tietämättä liikkuvansa, samoin kulkivat hänessä ajatuksetkin sinne tänne; kaikki pyöri niin itsestänsä, hän ei voinut niitä käsittää eikä johtaa; hän ei tiennyt mitä tämä nyt oli. Hänen poskensa hehkuivat, kuin olisi kukin tähti taivaan kuvulla ollut polttava aurinko, ja sydän se oli ilmitulessa hänen sisässään. Ja nyt, ikäänkuin hänen ehdotuksestaan, ikäänkuin hänen alkamanansa, lauloivat edellä kulkijat samaa laulua, joka tän'aamuna oli noussut hänen huulilleen:

Oli Allgäussa armasta kaksi He toistansa lemmitsivät.

Ja sotahan poika se riensi: "Voi milloinka näen sinut taas?"

"Sepä vuosi, se päivä, se hetki, On, kultani, tietämätön".

Ja nyt laulettiin yölaulua ja Amrei lauloi taampaa joukkoon hänkin:

Nyt hyvää yötä kultaseni vain! Kun kaikki nukkuu maassa Oon yksin valvomassa Oon surussain.

Nyt hyvää yötä kultaseni vaan! Sä onnen unta nauti, Pois menköön murhetauti; Koht' tänne saan.

Ja tultuain sun luokses rientelen Ja sitten riemuitsemme Ja sitten suutelemme, Mun ainosen'.

Mun oman' oot, ma olen omasi! Syömmestä lemmin sua, Samoin sä lemmit mua, Jää hyvästi!

Viimein tultiin kotikylään, ja parvi parven perästä erosi isosta joukosta. Avojalka seisoi vielä kauan synnyintalon kohdalla pihlajapuun juurella miettien ja uneksien. Hän tahtoi mennä sisään ja sanoa Marannalle kaikki, mutta hän hylkäsi tuon aikomuksensa. Miksipä hän menisi häiritsemään hänen yörauhaansa ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Hän meni hiljaan kotiansa; kaikki oli syvässä unessa.

Tultuaan viimeinkin taloon, tuntui hänestä kaikki vielä paljoa kummallisemmalta kuin ulkona: niin oudolta, niin vento vieraalta. "Mitäs tuletkaan enää kotia? Mitähän täältä haetkaan?" Tuo oli kummallista kyselemistä, ja sen herätti hänessä jok'ainoa ääni, koiran haukunta ja portaiden narahdus, lehmäin ammuminen navetassa, kaikki tuo herätti kysymyksiä: "Kukas siellä kotia tulee? Kukahan siellä on?" Ja tultuaan vihdoinkin kammioonsa, istahti hän hiljaa tuolille ja katsoa tuijotti lampun liekkiin; äkkiä nousi hän ylös, otti lampun ja valaisi sillä peiliin ja näki siinä kasvonsa, ja itse hän vähä väliä kyseli: "Kukas tuo on?... Ja tuommoisena hän näki minut, tuommoiselta sä näytät", lisäsi toinen ajatus. "Jokin sinussa häntä kaiketi miellytti; mitäpäs hän muutoin olisi sinua niin katsellut?"

Hiljainen tyydytyksen tunne heräsi hänessä, ja sitä enensi vielä tämä ajatus: "Onhan sinuakin edes kerta pidetty itselönä, sinua, joka siihen saakka aina olit ollut olemassa muita palvellakseksi ja auttaaksesi. Hyvää yötä, Amrei, se oli kerran päivä se!" Mutta pitihän tällä päivällä lopun viimeinkin oleman.

Puoli-yö oli jo ohitse, ja Avojalka pani vaatekappaleen toisensa perästä kauniisti kokoon. "Hei, kuuluuhan soittoa vielä, kuules kuinka heijuva valssi kaikuu!" Hän avasi akkunan. Musiikia ei kuulu, se soi vaan hänen korvissaan. Mustan Marannan kukko kuuluu jo laulavan, sammakot kurisevat, miehiä kuuluu tulevan tietä myöten; ne ovat kaiketi myöhästyneitä häävieraita, astunta kuuluu niin selvään yöllä. Hanhen pojat kaakottavat hanhikoppelissa. Niin, hanhet ne makaavat vaan pari hetkeä kerrallaan, osat päivällä, osat yöllä. Puut ovat hiljaa, liikkumatta. Kuinka erillaiselta tuo puu näyttää yöllä ja päivällä! Tuommoinen umpimainen synkkä ryhmä, kuni jättiläinen vaipassansa. Mitä kaikkea liikkuukaan tuossa värähtämättömässä puussa! Mimmoista on se maailma, jossa tuommoista on! -- Ei tuulen suhahdustakaan, ja kumminkin kuuluu taas kuin putoaisi pisaroita puista; toukkia ja leppäterttuja kai siellä putoelee. Ruisrääkkä pärisee, se on varmaankin sama, joka on aljuna Metson ravintolan isännällä. Se ei tiedä, että nyt on yö. Ja katsos: iltatähti, joka auringon laskun aikana oli kaukana ja paljoa alemmalla kuuta, on nyt lähellä sitä, sen yläpuolella, ja mitä enemmän siihen katsot, sitä kirkkaammalta se loistaa. Tunteekohan se ihmisen katseen? Vaan vait nyt, kuules yörastaan säveleitä; tuo on niin syvää, tuo laulu, niin laajaa; näinköhän tuo on yhden ainoan linnun laulua? Ja nyt -- Amrei kauhistuu -- kellon lyödessä yhtä liukuu rapisten katolta tiili ja kolahtaen putoaa maahan. Amrei vapisee, kuni kummituksia peläten, hän ponnistelekse vielä hetkisen kuulemaan yörastasta, mutta sitten panee hän akkunan kiinni. Yöperhonen, joka näyttää monisiipiseltä lentävältä toukalta, on uskaltanut pistäytyä ullakkokamariin ja lentelee nyt liekin ympärillä, läheten ja etäytyen, niin harmaana ja kammottavana. Amrei ottaa sen viimein kiinni ja heittää ulos synkkään yöhön.

Pannessaan huntuansa, liiviänsä ja mekkoansa arkkuun, otti hän ehdottomasti käteensä vanhan kirjoitusvihkonsa koulun ajoilta, jonka hän oli säilyttänyt, ja rupesi lukemaan siitä, itsekään syytä tietämättä, kaikenlaisia sananlaskuja. Kuinka kankeina ja huolellisesti ne olivat siihen piirustetut. Jotakin näissä lehdissä lienee ollut, joka hänelle muistutti, että on hänelläkin kerran ollut entinen aika, sillä kaikki tuo näkyi olleen ja menneen.

-- "Nyt maata aika kyytiä!" huudahti hän itseksensä; mutta olentonsa kaikella tarkkuudella päästeli hän kaikki solmut hiljaa ja tyyneesti, ja kun silmuke meni solmuun, niin hän ei lakannut, ennenkuin hyppysien, hampaiden ja neulain avulla sai sen jälleen auki. Hän ei ollut elämäpäivänään vielä leikannut solmua poikki, ja nyt tunteiden kiihkotilassakaan hänen tarkka järjestyksen tuntonsa ei häntä jättänyt, ja hänen onnistui saada selville sekin, mikä näytti kaikista sekavimmalta.

Viimein sammutti hän tyyneesti ja varovasti lampun ja laskeusi vuoteelle; mutta lepoa hän ei saanut, nopeasti hyppäsi hän jälleen ylös ja asettui avattuun akkunaan, luoden katseensa synkkään yöhön ja tähtien välkyntään, ja siveässä kainoudessa peitti hän rintansa ja kaulansa käsillään.

Tuo oli katsomista ja miettimistä, niin rajatonta, niin sanatonta, niin tuiki tahdotonta ja niin kaikki käsittäväistä, hetkinen kuolleena-oloa ja elämätä kaikessa iankaikkisuudessa.

Ullakossa asuvan köyhän tytön sielussa oli auennut kaikki ääretön elämä, kaikki ylevyys ja autuus, jota ihmisessä on, ja tämä ylevyys se ei kysele sukuperää, ja iäiset tähdet ne luovat loistoaan matalimpaankin majaan.

Tuulen löyhäys, joka paiskasi akkunan kiinni, herätti Amrein; hän ei tiennyt, millä tavoin hän oli tullut vuoteelle, ja nyt oli päivä.

11. Niinkuin laulussa sanotaan.

"Ei niin kovin hehkumalla Polta kuuma tulikaan, Kuin salainen lempi syömmen, Josta yksin tiedät vaan..."

Niin lauloi Amrei aamulla seisoessaan kotavalkean ääressä, muiden maatessa vielä makeinta untaan.

Hevospoika, joka ruokki hevosia ensimmäisen kerran aamulla, pistäysi kotaan ottamaan hiiltä piippunsa sytykkeeksi.

-- "Mitäs sinä näin ani varakin täällä teet?" kysyi hän Avojalalta.

-- "Haudetta vasikoineelle lehmälle", vastasi Avojalka, hämmenellen jauhoja ja leseitä, kysyjään katsomatta.

-- "Eilen illalla ha'imme sua vielä tanssissa renkivoudin kanssa, mutta mistäs sinut löysi", sanoi hevospoika. "Totta sekin, ettet suvainnut yhtään mennä tanssimaan; sin'olit tyytyväinen, että tuo vieras prinssi piti sinua pilkkanaan".

-- "Hän ei ole mikään prinssi eikä pitänyt minua pilkkanansakaan. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin mieluummin suvaitsisin pilkantekoa semmoiselta, kuin viisaaksi laittelemista sinulta renkivouteinesi".

-- "Miks'ei hän sitten sanonut sinulle, kuka hän on?"

-- "Siks'etten sitä kysynyt", vastasi Avojalka.

Hevospoika sanoi törkeän sukkeluuden ja nauraa hojautti itse sille; löytyy näet aloja, joilla typerinkin saattaa vielä olla sukkela. Avojalan kasvot hehkuivat kaksinkertaisesta punasta, sekä takkavalkean että sisällisen liekin vaikuttamasta, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi sitten:

-- "Kuulepas: itse kai paraiten tiedät, minkä arvoinen mies olet, enkä minä voi sitä vastustaa, ettei sinulla ole häpyä oman itsesi edessä, mutta sitä voin kyllä vaatia, että sinulla olisi häpyä minun edessäni. Sen minä sanon, Ja suoria nyt täältä tiehesi, täällä ei sinulla ole mitään tekemistä, ja jollet joutuun mene, niin näytän, miten täältä mennään".

-- "Aiotko herättää isäntäväkeä?"

-- "Sitä ei minun huoli tehdä", huudahti Avojalka ja nosti takasta palavan kekäleen, josta räiskyen sinkoili säkeneitä. "Ulos, tai saat merkin otsaasi!"

Hevospoika mennä juntusti teeskennellyllä naurulla. Mutta Avojalka sitoi ison esiliinan eteensä ja meni syvään huokaistuansa navettaan, höyryävä sanko kädessä.

Lehmä näkyi olevan hyvillään, kun häntä niin varhain muistettiin, se mörisi, taukosi usean kerran juomasta ja katsoi suurin silmin Avojalkaan.

-- "Niin, kyllä minua nyt ruvetaan kyselemään ja ivailemaan", virkki Avojalka itsekseen, "mutta vähät siitä".

Mennen sitten kiulu kourassa muiden lehmien luo, hän lauloi:

"Kenpä sua sitten Muurikki lehmä Täällä lypsää lipsuttaa, Kun tämä tyttö Appelan lehmiä Lypsää kaukana täältä saa?"

-- "Joutavia juttuja!" lisäsi hän sitten, ikäänkuin toruen itseään. Hän teki nyt tehtävänsä hiljaa, ja vähitellen heräsivät muut, ja tuskin oli Rosel saanut silmänsä auki, niin jo kutsui luoksensa Avojalan ja torui hänet pahanpäiväiseksi, sillä Rosel oli kadottanut kauniin kaulahuivin. Hän vakuutti antaneensa sen Avojalalle säilytettäväksi, mutta tämä muka oli huimapäisyydessään, vieraan pyytäessä häntä tanssimaan, heittänyt kaikki nurkkaan, ja kukas ties, eiköhän se ollut sama varas, joka tuonoin vei vaatteita ja hevosen ja joka huomenna tuodaan raudoissa, ja se oli häpeä, että Avojalka huudahteli tanssiessaan, kavahtakoon sitä enää tekemästä, sillä Entsianin Valentin sanoi: kun kana kukkona laulaa, niin muuttuu ilma ja onnettomuus seuraa. Rosel sanoi ottaneensa ensimmäisen ja viimeisen kerran häntä mukaansa tanssijaisiin, hänen muka oli täytynyt hävetä melkein silmät ulos päästään, kun hänen oli joka paikassa kuuleminen: tuo se palvelee teillä. Jollei käly vaan pitäisi Avojalan puolta ja tekisi hänen mielikseen, niin paikalla Rosel ajaisi mokoman hanhien paimenen talosta ulos.

Avojalka kuunteli tätä, kaikkea tyyneellä mielellä, hän oli tänään jo huomannut molemmat rajat siitä, mitä hänen piti saada kuulla, ja siinä oli hän tehnyt luonnollisesti nyt samoin kuin ennenkin: ken häntä sätti, sen suun tukki hän vaitiolollaan, ken häntä pilkkasi, sen teki hän sanoillaan noloksi. Ja jos ei hänellä ollutkaan aina tulista kekälettä saapuvilla, kuten hevospoikaa kyydittäessään, niin löytyi hänellä katseita ja sanoja, jotka toimittivat saman.

Avojalka ei voinut kylliksi kertoa mustalle Marannalle, mitä kaikkea Rosel oli hänelle tehnyt, ja kun hänen ei sopinut kotonaan sitä tehdä, niin päästi hän täällä kielensä valloilleen ja moitti Roselia ankarimmilla sanoilla. Mutta pian hän lakkasi siitä ja sanoi:

-- "Hyvä Jumala, tämä ei ole oikein, tämä tekee minutkin niin kelvottomaksi, kun tuommoista puhetta pidän".

Mutta Maranna lohdutteli näin: "Hyvinpä teetkin sättiessäsi. Katsos, kun näkee jotakin inhoittavaa, niin pitää syläistä, muuten tulee sairaaksi, ja kun jotakin pahaa näkee ja kuulee ja saa kokea, niin silloin pitää sättiä, silloin pitää sielunkin saada syläistä, muuten se tulee kehnoksi".

Avojalan täytyi nauraa näitä mustan Marannan kummallisia lohdutuksia.

Päivä kului toisensa perästä, ja pian unohdettiin häät ja tanssit ja kaikki, mitä niissä oli tapahtunut. Avojalassa vaan kyti alituinen aatosten haaveilu, jota hän ei voinut ollenkaan hillitä.

Hyväpä oli, että hän sai avata aina sydämmensä mustalle Marannalle. "Luulenpa tehneeni syntiä, kun silloin iloitsin niin perin paljon", valitti hän kerran.

-- "Ketä vastaan sinä olet sitten tehnyt syntiä?"

-- "Luulenpa Jumalan rankaisevan minua siitä".