Chapter 8

Roselilla oli komea tukka ja komealta sen piti loistamankin. Hän tahtoi tänään panna sen uuteen tyyliin. Hän tahtoi saada ne Maria-Teresian palmikolle, niin nimittäin sanottiin näillä seuduin erästä mutkallista palmikkoa neljästätoista suortuvasta; uutuudellansa se muka on nostava huomiota. Avojalka sai tuon työlään taidetempun tehdyksi, mutta tuskin se oli valmis, niin repi Rosel sen vimmastuneena jälleen auki ja rajulta hän näytti, suortuvat silmillä siki-sokin, mutta sen ohella oli hän kaunis ja pulska ja mahtava, ja koko hänen käytöksensä sanoi: "vähempää kuin neljä hevosta ei siinä talossa saa olla, mihin tämä tyttö menee miniäksi!" Ja monen talon poika oli häntä kosinutkin, mutta hänellä ei vielä näkynyt olevan halua ottamaan ketään heistä. Hän tyytyi nyt tavan mukaisiin kahteen palmikkoon, jotka riippuivat takana, päissä punaiset nauhat, jotka ulottuivat melkein lattiaan saakka. Hän seisoi nyt valmiiksi koristettuna ja vaati kukkakimppua. Hän oli jättänyt omat huonekukkansa rappiolle, ja Avojalan, vaikka hän kyllä koetti puhua vastaan, täytyi viimein ottaa melkein kaikilta kauniilta kasveiltansa kukat pois. Rosel vaati pikku rosmariniakin, mutta Avojalka sanoi tahtovansa ennen repiä sen rikki, ennenkuin antaa sitä pois, ja Rosel nauroi ja pilkkasi, sätti ja torui tuota typerää hanhien paimenta, joka on niin itsepäinen ja jota kumminkin armosta pidetään talossa. Avojalka ei vastannut mitään, vaan loi Roseliin semmoisen katseen, että toi laski silmänsä maahan.

Nyt oli punainen nauharuusu vasemman jalan kengällä siirtynyt sivulle ja Avojalka oli juuri kyyristynyt, neuloakseen sitä varovasti kiinni, silloin sanoi Rosel, puoleksi katuen taanoista käytöstään, puoleksi kumminkin vielä pilkalla:

-- "Avojalka, tänään ei auta muu, kuin lähde tanssimaan sinäkin".

-- "Älähän pilkkaa tee; mitä minusta tahdotkaan?"

-- "En minä pilkkaa tee", vakuutti Rosel, puoleksi vieläkin härnäten; "tanssia sinunkin pitää kerran, olethan nuori tyttö, ja tuleehan teikäläisiäkin sinne; meidän hevosrenki menee myös ja saattaahan joku talonkin poika tanssia sinun kanssasi, kyllä minä lähetän luoksesi jonkun liian".

-- "Jätä minut rauhaan tai pistän sinua", varoitti Avojalka lattialta, vavisten ilosta ja surusta.

-- "Totta käly sanookin", puuttui nyt puheesen nuori emäntä, joka tähän saakka oli ollut vaiti, "ja min'en puhu kanssasi yhtään hyvää sanaa, jollet menee tanssimaan sinäkin. Istupa vaan tuonne, palvella tahdon sinuakin kerran".

Ja kerran toisensa perään lensi puna Avojalan poskille, hänen istuessaan ja emännän palvellessa häntä, ja kun tämä käänsi hänen koko tukkansa taaksepäin, niin tahtoi Avojalka pudota tuolilta, emännän sanoessa: "Minä palmikoin sinut Allgäuin tyttöjen tapaan. Se pukee sinut varsin hyvin ja Allgäuin tytöltä sinä näytätkin: niin jäntterä ja mustanpuhuva ja pullea; näytätpä Zusmarshofenin rusthollin-emännän tyttärelle".

-- "Kuinka niin? Mitenkä niin?" kysyi Avojalka, vavisten koko ruumiissaan. Minkähän tähden hänelle nyt juuri muistutettiin sitä vaimoa, joka hamasta lapsuudesta pitäin oli pysynyt hänen mielessään ja joka hänestä silloin oli näyttänyt hyväntekevältä sadun hengettäreltä? Mutta hänellä ei ollut sitä tenhosormusta, jota pyörittämällä hän voisi kutsua sen luokseen; sisällisesti vaan taisi hän manata sitä eteensä, ja se tapahtui usein melkein ehdottomastikin.

-- "Istu hiljaa tai saat tukkaasi", käski emäntä, ja hiljaa istui Avojalka, tuskin hengittäenkään. Ja jakausta tehtäessä aivan keskelle, ja hänen istuessaan tuossa kädet ristissä ja antaessaan tehdä itsensä kanssa mitä toinen tahtoi, ja emännän, joka oli viimeisillään, puhallellessa häneen, tuntui tytöstä, kuin olisi hän ollut äkkiä lumottu, ja hän ei puhunut yhtään sanaa, ikäänkuin peläten karkoittavansa lumouksen; nöyrästi katsoi hän vaan maahan.

-- "Soisinpa pukevani sinut tuolla tavoin häihisi!" sanoi emäntä, joka tänään oli pelkkää hyväntahtoisuutta. "Soisinpa sinulle kelpo talon ja kellään ei olisi syytä katua kauppojaan sinun kanssasi; mutta tuommoista ei nyky aikoina enää tapahdu. Rahat hakevat rahoja. Mutta ole vaan rauhassa. Niinkauan kuin silmäni näkevät, ei sinulta pidä meillä mitään puuttuman, ja kun kuolen -- en tiedä, mitenkähän tällä kertaa niin kammoankaan tuota työlästä hetkeä -- niin ethän jätä lapsiani, vaan jäät heille äidin sijaan?"

-- "Voi taivaan Jumala, mitenkä te saatatte tuommoista ajatella?" huudahti Avojalka ja kyyneleet kiertyivät hänellä silmistä. "Sehän on syntiä, ja synnintekoa on, jos edes ajatellaankaan sitä, mikä ei ole oikein".

-- "Niin, se on totta se", sanoi emäntä, "mutta maltas, istupa vielä, minä käyn kaulakoristeeni ja panen sen sinun kaulaasi".

-- "Älkää, Herran tähden; min'en kanna mitään, mikä ei ole omaani. Johan sitten vajoaisin maan alle pelkästi häpeästä".

-- "Niin, mutta ei sinun ilmankaan sovi mennä. Vai onko sinulla itselläsi jotakin sellaista?"

Avojalka kertoi, että hänellä tosin on kaulakoriste, jonka oli lapsena saanut rusthollin emännältä, mutta että se nyt Damin muuton vuoksi oli pantu panttiin suntion leskelle.

Avojalan täytyi nyt istua asemillaan ja luvata olla peiliin katsomatta, kunnes emäntä palajaa; tämä meni nyt noutamaan koristetta ja takaamaan itse sen takaisin maksua.

Mitkä kauhut aaltoilivat nyt Avojalan sielussa, hänen istuessaan tuossa, hänen, aina palvelevaisen, nyt palveltuna ja tosiaankin melkein kuin lumottuna! Hän kammosi melkein tanssia; häntä kohdellaan nyt niin hyvästi ja ystävällisesti -- kuka tietää miten häntä siellä hyljitään, eikä kukaan ole hänestä huoliva, ja kaikki hänen ulkonainen korunsa ja sisällinen huvinsa on turhaa! "Ei!" sanoi hän ääneensä, "ja jospa ei minulla muuta olekaan, kuin että olen ollut iloinen; niin siinäkin on tarpeeksi, ja vaikka minun täytyisikin paikalla riisua jälleen päältäni ja jäädä kotiin, niin olisin onnellinen, sittenkin".

Emäntä palasi koristeen kanssa, ja yhteen menoon hän kiitteli koristetta ja torui suntion leskeä, joka ilkesi kettää niin aimo korkoja köyhältä tytöltä. Hän lupasi jo tänään maksaa panttirahat ja lukea ne vähitellen pois Avojalan palkasta.

Nyt vasta sai Avojalka katsoa peiliin. Emäntä itse piti peiliä hänen edessään, ja kumpaisenkin kasvoissa loisti ja ilmaisihe riemuitsevia ilon väreitä.

-- "En tunne ollenkaan itseäni! en tunne ollenkaan itseäni!" puhui Avojalka ja silitteli käsillään kasvojansa. "Herra Jumala, jospa vaan äitini voisi nyt nähdä minua! Mutta hän on varmaan taivaastakin siunaava teitä siitä, että olette niin hyvä minua kohtaan, ja hän on auttava teitä raskaalla hetkellänne; älkää pelätkö yhtään".

-- "Otapa toki nyt kasvoillesi toinen muoto", sanoi emäntä, "ei nyt sovi olla noi huulin hyypynyisin; mutta kyllä kaikki käy kohdalleen, kun saat soittoa kuulla".

-- "Luulenpa jo kuulevani sitä", sanoi Avojalka. "Niin kyllä, kuulkas tuossa se kuuluukin". Samassa kulkivatkin kylän kautta viheriöillä lehvillä katetut suuret rattaat, ja niillä istuivat kaikki soittoniekat, ja Korppi-Sakari seisoi musikanttien keskellä ja puhalsi torvea, niin että kajahteli ympäristö.

Nyt nousi hälinä kylässä; kaikki riensivät minkä ennättivät häihin. Berniläisrattaita, yhden ja kahden vetämiä, tästä ja läheisistä kylistä, joista tie kulki täältä kautta, kiiti toistensa perästä melkein kuin kilvassa. Rosel nousi veljensä viereen etuistuimelle, ja Avojalka istui takana. Hän katsoi maahan koko ajan kuin kuljettiin kylän kautta: niin kovin oli hänen häpeä. Synnyintalon kohdalla vasta uskalsi hän katsahtaa ylös: musta Maranna tervehti ikkunasta, punainen kukko lauloi puupinon päällä, ja pihlajapuu nuokkueli: "Onnea matkalle!"

Nyt ajettiin laakson kautta, jossa Manu kiviä kalkutteli, nyt Selja-ahon poikki, jossa eräs vanha eukko oli hanhia paimentamassa. Avojalka nyykäytti hänelle ystävällisesti päätään. Herran tähden, mitäs se merkitsee, että minä ajan tästä ohi niin ylpeänä ja koristettuna, ja onhan Endringeniin rohkeasti tunnin matka ja nyt sanotaan jo: astu alas! ja kaikenlaiset tuttavat ja ystävät ovat keräyneet Roselin ympärille ja tervehtineet häntä ja monta kertaa kuuluu kysymys: "Onko tuo sisaresi vai kälysikö, joka tuli kerallasi?"

-- "Ei, se on vaan meidän piika", vastasi Rosel. Useat kerjäläiset Haldenbrunnista, joita oli täällä, katselivat kummastellen Avojalkaa, he eivät nähtävästi tunteneet häntä, ja vasta kauan aikaa häneen katsottuaan, huudahtivat he: "Kas, Avojalkahan se onkin!"

-- "Se on vaan meidän piika". Tuo sana "vaan" oli syvälle tunkeunut Avojalan sydämmeen; mutta hän rohkaisi itsensä ja naurahti, sillä sydän se sanoi: "Älä anna yhden sanan pilata iloasi. Jos niin teet, niin kohtaat kaikkialla harmia".

Rosel kutsui Avojalan sivulle ja sanoi:

-- "Mene nyt vaan tanssitupaan tai muualle, jos sinulla muutoin on tuttuja täällä. Soiton alkaessa kohtaan sinut jälleen".

Tuossa nyt seisoi Avojalka yksinänsä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän varastanut vaatteensa eikä ollenkaan kuuluisi tänne, hän oli kuokkavieras. "Mitenkäs sinä ole tullut tämmöisiin häihin?" kysäsi hän itseltään ja olisi mieluummin palannut kotiin jälleen. Hän kulki edes ja takaisin kylän kautta, tuonkin kauniin talon ohitse, joka oli rakennettu Brosia varten ja jossa tänäänkin vallitsi vilkkaus, sillä ylirakennusneuvoksen rouva vietti poikineen ja tyttärineen täällä kesäänsä. Avojalka meni kylään takaisin eikä katsonut ympärilleen, ja kumminkin toivoi hän, että joku kutsuisi häntä, jotta pääsisi liittymään häneen.

Kylän päässä tuli hänelle vastaan pulska mies, joka kimohevosen selässä ratsasti kylään. Hän oli puettu muukalaiseen talonpoikais-pukuun ja näytti ylpeältä siinä; nyt pysähti hän, pani oikean kätensä, jossa ratsuvitsa oli, puuskaan, ja vasemmalla taputtaen hevostansa kaulaan, sanoi: "Hyvää huomenta, sorea neito! Joko ollaan väsyksissä tanssista!"

-- "Turhille kysymyksille ollaan jo väsyksissä", oli vastaus.

Ratsastaja läksi tiehensä, ja Avojalka istui kauan aikaa pähkinäpensaan takana, ja kaikenlaisia ajatuksia kulki hänessä, ja hänen poskillaan hehkui puna, jonka oli synnyttänyt suuttumus häneen itsensä, närkkäästä vastauksesta vilpittömälle kysymykselle, hämistyminen ja sanomaton sisällinen levottomuus, ja ehdottomastikin tunkeusi hänen huulilleen laulu:

"Oli Allgäussa armasta kaksi, He toistansa lemmitsivät..."

Niin riemun toivossa oli hän päivänsä alkanut, ja nyt toivotti hän itselleen kuolemata. "Nukkua tänne pensaan suojaan ja lakata olemasta, voi kuinka ihanata se olisi! Iloa et sinä saa nauttia, mitäpäs sitten niin kauan juoksenteletkaan sinne tänne? Sirkat ne sirisevät heinikossa, ja lämmin höyry nousee maasta, ja peipponen piipottaa piipottamistansa, ja tuntuu siltä kuin vetäisi hän sisästänsä pitkiä ja raikkaita, yhä sydämmellisempiä säveleitä esiin ja turhaan ponnisteleisi sanoa kaikki sanottavansa oikein sydämmensä pohjasta, ja yläällä ilmassa laulelevat leivoset, ja kukin lintu laulaa itsekseen eikä yksikään kuuntele toistansa eikä yksikään yhdy toisensa lauluun ja kumminkin on kaikki..."

Amrei ei ollut vielä elämäpäivänään nukkunut selvällä päivällä, aamusta puhumattakaan; mutta nyt hän oli vetänyt huivinsa silmien yli, ja nyt suuteli auringon säde hänen kiinnisuljettuja huuliansa, jotka vielä olivat ikäänkuin uhalla puristuneina yhteen, ja poskien puna se kävi yhä heleämmäksi. Hän makasi kokonaisen tunnin; hän heräsi säpsähtäen. Taanoinen ratsumies oli ratsastanut hänen luokseen ja nyt juuri nosti hevonen kumpaisenkin etujalkansa, tallatakseen niillä tytön rinnalle. Tuo oli ollut pelkkää unta ja Amrei silmäili ympärilleen kuin taivaasta pudonneena; hän katseli kummastellen, missä hän on, ja oudoksuen silmäili itseänsä; mutta kylästä kuuluva soitto herätti kaikki entiselleen, ja hän meni virkistynein voimin kylään takaisin, jossa kaikki oli käynyt entistä vilkkaammaksi. Hän tunsi sen, hän oli levännyt kaikesta siitä, mikä hänelle jo tänään oli tapahtunut. Ja nyt tulevat tanssijat! Ja hän on tanssiva huomis-aamuun saakka, lepäämättä, väsymättä.

Lapsen-unen raikas puna oli hänen kasvoillaan, ja kaiki katsoivat kummastellen häntä. Hän meni tanssitupaan; silloin kuului soitto, mutta tyhjille seinille, tanssijoita ei ollut yhtään. Ainoastaan tytöt, jotka oli palkattu tänään vieraita palvelemaan, tanssia helkyttivät toistensa kanssa. Korppi-Sakari katseli Avojalkaa kauan ja pudisteli päätään. Hän ei näkynyt tuntevan tyttöä. Amrei hiipi seinusta myöten jälleen ulos. Hän kohtasi Dominikin, morsiamen isän, joka tänään loistamalla loisti ilosta.

-- "Sallikaas kysyäni neito", sanoi hän, "olettekos te häävieraita?"

-- "En; minä olen vaan piika ja olen tullut talontyttären, uudistalokkaan Roselin seurassa".

-- "Hyvä, menes sitten taloon emännän luo ja sano minun lähettäneeni sinut, sinä muka tahdot auttaa häntä; tänään ei meidän taloon voi hankkia tarpeeksi paljon käsiä".

-- "Tekö se olettekin; aivan kernaasti sitten", sanoi Amrei ja läksi tiehensä. Taloon kulkiessaan mietiskeli hän paljon sen johdosta, että oli Dominikikin ollut aikoinaan renkinä ja ... "niin semmoista ei tapahdu kuin kerran sadassa vuodessa. Ja paljon vaivaa on nähty, ennen kuin hän talon sai hankkineeksi, sehän on kovaa".

Ameile emäntä tervehti ystävällisesti tullutta, joka apuaan tarjotessaan kohta riisui mekon päältään ja pyysi saada suuren esiliinan; mutta emäntä ei sitä vielä sallinut, vaan käski Amrein ensin hyvästi sammuttaa hänen nälkänsä ja janonsa. Amrei totteli kursailematta ja jo ensi sanoillaan voitti hän emännän puoleensa, sanoen: "Minä ryhdyn paikalla siihen, sillä täytyy tunnustaani, että minulla on nälkä, enkä tahdo teitä pyytelemään vaivata".

Amrei jäi nyt kyökkiin ja antoi kantajille kaikki niin sievästi käsiin ja osasi niin pian panna ja asettaa kaikki niin hyvästi, että emäntä virkkoi: "Kuulkaas te kumpikin Amrei, sinä ja veljenitytär, tulettehan täällä minuttakin toimeen, minä menen vieraiden luokse".

Siebenhöfenin Amrei, liikanimeltään rasvaprinsessa, joka oli hyvin kuuluisa ylpeydestään, kohteli erinomaisen ystävällisesti Avojalkaa, ja emäntä sanoikin kerran Avojalalle: "Sääli, ettes ole poika; luulenpa, että meidän Amrei paikalla ottaisi sinut eikä antaisi rukkasia sinulle niinkuin kaikille muille kosijoille".

-- "On minulla veli, sopii ottaa se, mutta hän on Amerikassa", nauroi Avojalka.

-- "Antaa pojan olla siellä", sanoi rasvaprinsessa, "parasta olisi, että kaikki miesväki lähetettäisiin sinne ja me jäisimme yksiksemme tänne".

Amrei ei lähtenyt kyökistä pois ennenkuin kaikki oli jälleen asetettu paikoillensa, ja kun hän sitten riisui esiliinan pois, niin oli se yhtä valkoinen ja sileä kuin päälle pantaessakin.

-- "Lienetpä oikein väsyksissä, ettet jaksa tanssiakaan", sanoi emäntä, kun Amrei, lahjan saatuaan, otti jäähyväisiä. Amrei vastasi:

-- "Väsyksissäkö? Leikkiähän tämä vaan oli. Ja uskokaa, että nyt tuntuu oloni paremmalta, kun jo jotakin olen tänään saanut toimeen. Min'en osaisi mitenkään kuluttaa kokonaista päivää pelkässä huvituksessa, ja senvuoksi minun kaiketi olikin niin ikävä tän'aamuna: minulta puuttui jotakin; mutta nyt olen kokonani valmis juhlalle, aivan valjaista irti; nyt vasta olisin oikein valmis tanssimaan -- kun vaan saisin tanssijata".

Ameile emäntä ei osannut osoittaa Avojalalle sen suurempaa kunniata kuin saattaa häntä kuni arvokasta talon emäntää ympäri taloa, ja morsiushuoneessa näytti hän suuren kirstun täynnä huomenlahjoja ja avasi korkeat, siniset kaapit, joiden oville oli kirjoitettu nimi ja vuosiluku, ja jotka olivat täynnä myötäjäisiä ja monenlukuisia liinavaatteita, kaikki sidotut kirjavilla nauhoilla ja koristetut taidollisilla neilikoilla. Vaatekaapissa oli vähintänsä kolmekymmentä leninkiä, sen vieressä korkeat vuoteet, kätkyt, rukki kauniine värttinöineen ja ripustettuna täyteen lasten vaatteita, joita morsiamen leikkikumppalit olivat lahjoittaneet.

-- "Herra Jumala", virkkoi Avojalka, "kuinka onnellinen on tuommoisen talon lapsi!"

-- "Kadehditko?" kysyi emäntä ja, muistaessaan näyttävänsä tätä kaikkea köyhälle, lisäsi: "Vaan usko, varain runsaus ei sitä tee; moni, joka ei saa sukkaakaan vanhemmiltaan, on paljoa onnellisempi".

-- "Niin kyllä, sen tiedän enkä kadehdikaan tuon tavaran paljouden tähden, vaan enemmän sen vuoksi, että lapsenne saa siitä kiittää teitä ja monta muuta ihmistä. Tuommoiset vaatteet äidin kädestä lämmittävät varmaankin kahdenvertaisesti".

Emäntä osoitti hyväntahtoisuutensa Avojalalle siten, että saattoi häntä pihalle asti yhtä hyvin kuin semmoista, jolla on kahdeksan hevosta tallissansa.

Amrein tullessa tanssitupaan oli siellä jo kaikki rajussa tanssin tohussa. Arkana pysähtyi hän ensin eteiseen. Missäs on nyt lapsijoukko, joka ennen täällä hyppieli ja nautti etupihalla tulevan elämän esimakua? Ohoh tosiaankin, sen on nyt hallitus kieltänyt; kirkollis- ja kouluvirasto on kieltänyt lasten näkemästä tanssia, kieltänyt niiden pyörimästä tanssin tahdissa; toisin oli vielä Amrein lapsuuden aikana. [Lukija tietysti ei unohda, että nämät ovat Saksanmaan oloja. Suom. muist.]

Tuokin on yksi hiljaisia murhan-iskuja viheriän pöydän äärestä.

Tyhjässä eteisessä, josta vaan joku kiiruhtaa puoleen tai toiseen, kävelee vouti yksinänsä edes takaisin.

Nähtyään Amrein tulevan sinne niin heloittavana, niin soreana, astui vouti hänen luokseen ja sanoi:

-- "Hyvää iltaa, Amrei! Tuletpa sinäkin". Amrei säpsähti ja vaaleni: olisikohan hän tehnyt jotain pahaa? Olikohan hän käynyt pelkällä kynttilällä navetassa? -- Hän tutkisteli elämäänsä, vaan ei tiennyt tehneensä mitään semmoista, ja vouti se oli olevinaan niin tuttu, kuin olisi jo kerran vetänyt hänet käräjiin. Näissä mietteissä hän seisoi siinä kauhistuen, ikäänkuin olisi joku pahantekijä, ja vastasi viimein: "Kiitos kysymästä; enpä ole tiennyt mitään siitä, että sinuttelemme toisiamme. Tahdotteko mitä?"

-- "Hohoo, kuinka ylpeitä ollaan! En minä sinua syö, saatathan oikeinkin vastata. Miksi sinä niin äreä olet? Mitä?"

-- "En minä äreä ole, en tahdo tehdä kellekään pahaa, olenhan vain tuhma tytön pahainen".

-- "Älähän tuolla lailla viekastele".

-- "Mistäs tiedätte, mitä minä teen?"

-- "Siitä, kun kävellä liehut kynttilöillä".

-- "Kuinka? Milloin? Missä minä olen kynttilällä liehunut? Minä otan aina lyhdyn, kun navettaan menen".

Vouti naurahti ja sanoi: "Noissa pilkistimissäsi sinä kynttilällä liehut; silmäsi ne ovat kuin kaksi tulikuulaa".

-- "Menkää sitten kauemmaksi, muutoin sytytte palamaan. Pianpa lentäisittekin ilmaan, jos ruuti syttyisi tuossa patronalaukussanne".

-- "Siinä ei ole ruutia", sanoi vouti nolona, jotakin edes sanoakseen. "Mutta minut sä olet jo kärventänyt".

-- "Sitäpä en näe, kaikkihan on eheänä vielä. Mutta piisaa jo. Antakaa mun mennä".

-- "En pitele sinua, sinä tuittupää; saattaisitpa kyllä katkeroittaa elämän siltä, joka sinua lempii".

-- "Kenenkään ei huoli minua lempiä", sanoi Amrei ja riuhtasihe irti, ikäänkuin olisi äkkiä kahleista päässyt. Hän asettui oven suuhun, jossa vielä useita katsojia tunkieli. Paraillaan alkoi uusi tanssi, hän heiluttelihe paikallansa tahdin mukaan; tieto siitä, että oli antanut nenälle, saattoi hänet uudelleen iloiseksi, hän olisi tehnyt sen vaikka koko maailmalle eikä ainoastaan yhdelle ainoalle voudille. Mutta tämäpä oli pian saapuvilla jälleen, hän asettui Amrein taakse ja puheli hänelle yhtä ja toista; tyttö ei vastannut eikä ollut kuulevinansakaan; hän nyykäytteli päätään tanssijoille, ikäänkuin nämä olisivat häntä tervehtineet. Sitten vasta kun vouti sanoi: "Jos naisin, niin sinut ma ottaisin", vastasi hän:

-- "Ottaisitteko vainen? Mutta min'en anna itseäni".

Vouti oli mielissään, kun edes jälleen oli saanut vastauksen, ja jatkoi:

-- "Jospa kerran tanssimaan menisin, niin sinun kanssasi se tapahtuisi".

-- "En osaa tanssia", sanoi Amrei.

Nyt juuri vaikeni soitto ja Amrei tunkeutui pois edellänsä seisovien kanssa, löytääkseen jonkun yksinäisen paikan; hän kuuli vaan takanansa sanottavan: "kyllä se tyttö tanssia osaa, osaa se!"

10. Yksi ainoa tanssi vaan.

Korppi-Sakari ojensi nyt soittoniekkain joukosta Avojalalle lasin viiniä. Tyttö maistoi ja antoi sen takaisin, ja Korppi-Sakari sanoi: "Kun sinä tanssit, Amrei, niin soitan kaikki soittimeni pitkin ja poikki, niin että enkelit taivaasta tulevat tanssimaan hekin".

-- "Tosiaankin, jos ei enkeli taivaasta astu alas ja pyydä minua tanssimaan, niin en tanssikumppalia saakaan", sanoi Amrei puoleksi pilkalla, puoleksi surumielisenä, ja nyt rupesi hän miettimään, miksi muka voudin pitää olla tanssijaisissa. Mutta tätä miettimistä ei kauan kestänyt ja hän arveli jälleen: ihminenhän on hän niinkuin muutkin, jos kohta hänellä on miekka vyöllä, ja ennen voudiksi tulemistaan oli hän poikana, kuten muutkin, ja tuskallista hänen kumminkin on, kun ei pääse tanssimaan. Mutta mitäpäs se minua liikuttaa? Katsella tässä minunkin täytyy, enkä saa yhtään palkkaa siitä.

Hetkiseksi hiljeni ja tyyntyi tanssituvan melu, sillä sisään oli tullut lapsinensa "Englantilainen rouva", niinkuin Agy'ä, ylirakennusneuvos Severinin rouvaa, aina nimitettiin. Herrastapaiset puunkauppiaat panivat nyt sampanjapullot paukkumaan ja tarjosivat rouvalle lasin, josta hän joi nuorikkojen onneksi, ja sitten osasi hän tehdä jokaisen onnelliseksi jollakin lempeällä sanalla. Kaikkien läsnäolevaisten kasvoilla lepäsi alituinen hyvämielisyyden hymy. Agy maistoi lasistansa monen pojan mieleksi, joka kukilla seppelöidystä lasista joi hänen terveydeksensä, ja vanhat vaimot Avojalan lähellä tiesivät kertoa paljon ylisteleviä seikkoja Englantilaisesta rouvasta ja olivat nousseet seisoalleen jo aikaa ennenkuin tämä heitä läheni ja lausui heille pari sanaa. Ja Agyn mentyä pois alkoivat riemut, laulut, tanssit, poljennat ja ilot uudella vauhdilla taaskin.

Uudistalokkaan renkivouti tuli Amrein luo, ja tämä säpsähti jo, täynnä odotusta, mutta renkivouti virkkoi:

-- "Pidäs, Avojalka, piippuani sillä välin kuin tanssia kiepsautan". Ja senjälkeen tekivät samoin useat tytöt; keltä hän sai pideltäväkseen mekon, keltä hunnun, keltä huivin, keltä avaimen, kaikki nämä pantiin hänen käsivarrelleen, ja sitä enemmän kuormaa hänelle kasvoi, mitä useammin tanssi seurasi tanssia. Hän myhähteli aina itseksensä, mutta ketään ei tullut. Nyt alkoivat musikantit valsin, niin hempeän ja hennon, että tuntui kuin voisi uida noissa säveleissä, ja nyt seurasi polska, niin huima, niin rajun huima, helei! kaikki nyt hyppii ja polkee ja heiluu, kaikki läähättävät ilosta, ja silmät ne loistavat, ja vanhat muijat siinä nurkassa, missä Amreikin seisoo, valittavat pölyä ja kuumuutta, vaan eivät kumminkaan mene kotiansa. Silloin... Amrei vavahtaa, hänen katseensa on kiinnitetty erääsen kauniisen poikaan, joka pulskana kävelee tuossa melussa edes ja takaisin. Tuohan on sama, joka ratsailla tuli hänen vastaansa tän'aamuna ja jonka hän niin nenäkkäästi teki noloksi. Kaikkien silmät ovat kääntyneet häneen, kun hän, vasen käsi selän takana, oikeassaan pitelee hopeahelaista piippua, hopeaiset kellokäädyt heiluilevat sinne tänne, ja kaunis on tuo musta samettinuttu ja leveät housut mustasta sametista ja punaiset liivit. Mutta kauniimpi on vielä hänen pyöreä päänsä ja kihara, ruskea tukkansa, otsa on lumivalkea, mutta ohimoisesta alaspäin on hänen muotonsa hyvin päivettynyt, ja tiheä parta verhoaa leuat ja posket.

-- "Tuo se vaan on pulska poika", sanoi eräs vanha muija.

-- "Ja niin soreat siniset silmät sitten!" jatkoi toinen, "ne ovat niin veitikkamaiset ja hyväntahtoiset yht'aikaa".

-- "Mistähän tuo lienee? Ei hän näiltä seuduin suinkaan ole", lausui kolmas ja neljäs lisäsi:

-- "Siin'on kai jälleen uusi kosija Amreille".

Avojalka säpsähti. Mitäs paljon tuo on? Mitäs se merkitsee? Mutta pian sai hän asiasta tiedon, sillä ensimmäinen sanoi jälleen:

-- "Sitten käy säälini häntä, rasvaprinsessa vetää kaikkia miekkosia nenästä".

Niin, olihan rasvaprinsessankin nimi Amrei.