Chapter 6

Saipa Avojalka laittaneeksi asiat niinkin päin, että uudistalokas kävi mustan Marannan luona useamman kerran. Tuota pidettiin ihmettä ihmeempänä koko kylässä. Mutta pian nuo käymiset jälleen lakkasivat, sillä musta Maranna sanoi kerran: "Kohta olen jo seitsemänkymmentä vuotta vanha ja olen tähän saakka tullut toimeen ilman suurten talon-isäntäin ystävyyttä; eikä enää maksa vaivaa muuttaa asiata toiselle kannalle".

Damikin oli luonnollisesti usein sisarensa luona, mutta sitä ei nuori uudistalokas tahtonut suvaita, sillä hän sanoi, eikä vaarinkaan, että hänen sillä tavoin täytyy elättää täysikasvuista poikaa: näin suuressa talossa et muka voi pitää vaaria, ettei palvelija pistä hänelle yhtä ja toista syötävätä. Hän kielsi sen vuoksi Damin käymästä talossa muulloin kuin sunnuntai-iltoina. Mutta Dami oli sillä välin ennättynyt liian syvälle katsahtaa herttaiseen elämään rikkaassa talonpojan kodissa; vesi herahteli hänen kielelleen, kun hän mietiskeli, millä tavoin pääsisi hänkin siihen, jospa vaikka rengiksikin. Kivenhakkaaminen oli niin nälkäistä työtä. Avojalalla oli paljon sanomista tätä vastaan; veljen pitäisi ajatella, arveli tyttö, että hän on nyt jo toisessa käsityössä, ja siinä hänen pitäisi pysyä; siitä ei lähde mitään, että vähä väliä muutellaan toimesta toiseen ja arvellaan siinä onnen löytyvän; sillä kohdalla pitää ihmisen olla onnellisen, millä hän on, muutoin ei onnelliseksi koskaan tule. Dami otti ollakseen vähän aikaa rauhassa, ja niin suuri oli jo Avojalan itseperäinen vaikutus, niin luonnollista se otaksuminen, että hän pitää veljestänsä huolta, ettei Damia muutoin nimitettykään kuin "Avojalan Damiksi", ikäänkuin hän olisi hänen poikansa eikä veljensä, ja kumminkin oli tämä päätään pitempi sisartansa eikä suinkaan osoittanut olevansa hänen hoitonsa alla. Useinpa Dami sanoikin kuinka harmillista muka on, että häntä pidetään alemmassa arvossa kuin sisarta, siks'ettei hänellä ole semmoista suuvärkkiä. Tyytymättömyytensä itseensä ja toimeensa purki hän ensiksi ja aina sisarensa päälle. Tämä kärsi sen maltillisesti, ja kun nyt veli ihmisten silmissä osoitti, että sisaren täytyy häntä totella, sai tyttö sen kautta vaan entistä enemmän arvoa ja valtaa yleisessä luulossa; sillä kukin kehui Avojalkaa kelpo tytöksi, kun hän sillä lailla käytti itseään veljeänsä kohtaan, ja vielä suuremmaksi hänen arvonsa kasvoi, kun hän salli veljen kohdella häntä väkivaltaisesti, pitäen itse puolestaan huolta hänestä kuin äiti; sillä tosiaankin tyttö pesi ja neuloi hänelle öillä, niin että Dami oli kylän siistimpiä poikia. Osa palkkaa maksettiin hänelle kahdessa parissa kautokenkiä, mutta hän maksoi suutarille vielä lisää, jotta tämä tekisi semmoiset hänen Damilleen; itse hän nimittäin kävi aina avojaloin, ja ainoastaan harvoin nähtiin hänen kerran sunnuntaipäivinä menevän kengät jalassa kirkkoon.

Paljon oli Avojalalla murhetta siitä, että Damista, tiesi miten, oli tullut kylän yleinen pilkan ja naurun esine. Hän muistutti toruen veljelleen, ettei tämän pitäisi semmoista sietämän, mutta veli käski hänen torua siitä kylänväkeä eikä häntä, hän muka ei sitä vastaan voi mitään. Tuota ei kumminkaan sopinut tehdä, ja sydämmessään ei Dami ollut olleenkaan pahoillansa, että kaikki hänelle nauroivat, ja paljoa nuoremmatkin tekivät hänelle vehkeitään; se häntä vielä enemmän suututti, jos ei hänestä ollenkaan pidetty lukua, ja silloin tekihe hän väen väkisin narriksi ja antautui pilkan alaiseksi.

Avojalka sitä vastoin oli vähällä muuttua erakoksi, jota Maranna aina oli hänessä huomaavinaan. Hänellä oli ollut yksi ainoa leikkikumppali, Sysi-Matin tytär, mutta tämä oli jo monta vuotta sitten työssä eräässä tehtaassa Elsassissa, eikä hänestä kuulunut mitään. Avojalka vietti päivänsä niin ypö yksinään, ettei häntä luettu edes kylän nuorisonkaan joukkoon; hän oli yhden-ikäistensä kanssa ystävällinen ja puhelias, mutta oikeastaan hänen leikki-toverinaan oli ainoastaan musta Maranna. Ja juuri sentähden, että hän oli niin eriksensä, ei hänellä ollut mitään vaikutusta Damin suhteesen, sillä tämä, vaikka häntä pilkattiinkin ja härnättiin, tarvitsi kumminkin aina toisten seuraa eikä voinut olla yksinään niinkuin sisarensa.

Mutta nyt oli Dami äkkiä käynyt omalle kannalle, ja eräänä kauniina sunnuntaina näytti hän sisarellensa pesti-rahat, jotka hän oli ottanut vastaan, sillä hän oli palkkaunut rengiksi Hevossaksalle Hirlingeniin.

-- "Jos tuon olisit minulle sanonut", lausui Avojalka, "niin olisin tiennyt sinulle paremman paikan. Olisin antanut mukaasi kirjeen rusthollarin emännälle Allgäussa, ja siellä sinua olisi pidetty kuin talon omaa poikaa".

-- "Älähän nyt tuosta puhu", sanoi Dami ynseästi, "hän on minulle jo pian kolmetoista vuotta ollut velkaa parin nahkahousuja, jotka hän minulle lupasi. Muistatkos, silloin kun olimme pieniä ja koputimme ovea, luullen isän ja äidin tulevan aukaisemaan. Älä puhu mulle mitään rusthollin emännästä. Kuka sen tietää, tokko hän meitä enää muistaa ollenkaan, kuka sen tietää, tokko hän enää elääkään".

-- "Kyllä hän vielä elossa on, onhan hän sukulainen meidän isäntäväelle, ja talossa puhutaan hänestä usein, ja kaikki hänen lapsensa ovat joutuneet naimisiin, paitsi ainoata poikaansa, joka perii talon".

-- "Nyt sinä tahdot poistaa minulta halun uuteen palvelukseeni", vaikeroi Dami, "ja sanot, että olisin saattanut saada paremman. Onko tuo oikein tehty?" Damin ääni vapisi.

-- "Älähän nyt aina ole noin hellähermoinen", sanoi Avojalka. "Lörpötänkö mä sitten pois sinulta onneasi? Sinä menettelet aina ikäänkuin hanhet sua purisivat. Sen mä vaan sanon sulle: ole nyt siinä, missä kerran olet, pidä huolta, että pysyt paikassasi. Ei sovi muutella yömajaa kuin käki joka yö eri puuhun. Voisin minäkin saada toisia paikkoja, mutta min' en tahdo, ja minä olen laittanut niin, että minun on täällä hyvä olla. Näes, sitä, joka alinomaa siirtelekse paikasta toiseen, sitä kohdellaan kuin muukalaista konsanaankin; hänestä tiedetään, ettei hän enää huomenna voi olla talon väkeä, ja silloinpa hän ei tänäänkään ole enää siellä kotonansa".

-- "Min' en huoli sinun saarnoistasi", sanoi Dami ja tahtoi suutuksissaan lähteä tiehensä. "Äreä sä aina olet minua vastaan, vaan muita kohtaan niin notkea".

-- "Juuri sentähden, että sinä olet veljeni", sanoi Avojalka nauraen ja hyväili närkästynyttä.

Heissä oli tosiaankin heristynyt omituinen erillaisuus. Damissa oli jotakin mankuvata ja jälleen äkkiä jotakin ylpeätä, vaan Avojalka oli aina ystävällinen ja myöten-antava, sen ohessa kumminkin sisällisen ylpeyden kannattama, josta hän ei kaikessa palvelevaisuudessaankaan luopunut.

Hänen onnistui nyt saada veli lepytetyksi, ja hän sanoi: "Kuules, nytpä muistuu mieleeni jotakin, mutta sinun pitää ennen sitä leppymän, sillä pahaa sydäntä ei se nuttu saa verhota. Uudistalokkaalla ovat vielä tallella meidän isä vainajamme vaatteet; sinä olet iso mies, ne sopivat nyt sinulle aivan hyvin, ja arvoa saat sinäkin itsellesi, kuin tulet taloon tuommoisessa rehellisessä puvussa; silloin näkevät muutkin palvelijat mistä mies on ja kuinka kelpo vanhemmat hänellä ovat olleet".

Tuo oli selvää Damin ymmärtää, ja vaikka uudistalokas panikin kovasti vastaan, sillä hän ei tahtonut vielä antaa vaatteita pois, niin sai Avojalka hänen kumminkin antamaan ne Damille, ja sitten saattoi hän veljensä ylös kammioonsa ja pakoitti hänen paikalla pukeumaan isän nuttuun ja liiveihin; veli vastusteli, mutta mitä Avojalka kerran tahtoi, sen piti tapahtuman. Hattua vaan ei Damia saatu panemaan päähänsä, ja kun hän oli nutun pukenut päälleen, laski sisar kätensä hänen olallensa ja sanoi:

-- "Kas niin, nyt sä olet veljeni ja isäni, ja nyt menee nuttu ensi kertaa jälleen ulos kedolle, uusi ihminen sisässä. Katsos, Dami, sinulla on kauniin kunniapuku, mitä maailmassa saattaa kantaa; pidä sitä arvossa, ole siinä yhtä rehellinen, kuin isävainajakin oli".

Tyttö ei voinut enempää puhua, vaan laski päänsä veljensä olalle, ja kyyneleitä putoeli jälleen ilmi otetulle isän puvulle.

-- "Minua sanoo helläksi hermoilta", lohdutti häntä Dami, "ja itse on paljoa hellempi".

Avojalkaan teki tosiaankin kaikki syvän vaikutuksen, mutta sen ohella hän oli myös luja ja vilkasmielinen kuni lapsi; hänessä oli, niinkuin Maranna hänen ensi kertaa nukkuessaan oli sanonut, valveilla-olo ja uni, itku ja nauru likitysten toisiaan; joka tapaus ja jokainen tunne nousi hänessä kohta ylimmilleen, mutta pian hän sen kautta jälleen tuli tasapainoon. Hän itki yhä vielä.

-- "Sinä teet sydämmen niin raskaaksi", vaikeroi Dami, "haikeata jo sekin on, että minun täytyy lähteä kotoa pois vieraiden ihmisten joukkoon. Sinun olisi pitänyt minua rohkaista, eikä noin tuolla lailla, tuolla lailla --"

-- "Rehelliset muistot ovat paras rohkaiseminen", sanoi Avojalka, "se ei tee mieltä ollenkaan raskaaksi. Mutta totta sekin, sinulla on jo kuormaa tarpeeksi, ja siinä saattaa yksi ainoa lisään pantu naula kaataa kantajan kumoon. Tuhma mä sittenkin olen. Mutta lähdes, jahka katson, mitähän auringolla on sanomista, kun isä nyt ensi kertaa jälleen tulee hänen näkyviinsä. No mutta tuotahan en aikonutkaan sanoa. Tules, kyllä sä nyt tiedät, minne me vielä menemme, missä sinun pitää vielä ottaa jäähyväiset; ja vaikkapa vaan tunninkin matkalle menisit, pois sä sittenkin lähtisit täältä; ja silloinhan on siellä sanottava jäähyväiset. Haikealta tuntuu minustakin, etten enää saa pitää sinua luonani, ei, minä tarkoitan, etten enää saa olla sinun luonasi; min'en tahdo olla hallitsijasi, niinkuin ihmiset sanovat. Niin, niin, totta tuo vanha Maranna sittenkin puhuu; yksin, se se on suuri sana, sitä ei saa opituksi, mitä siinä on. Niin kauan kuin sinä vielä olit tuolla kujan toisella puolella, ja jos en sua usein kahdeksaan päivään nähnytkään, niin mitä sitten? Minun sopi tavata sinua millä hetkellä hyvänsä, aivan yhtä, kuin jos olisimme olleet yhdessä; mutta nyt? No, ethän sä nytkään mene koko maailmasta pois... Mutta minä pyydän, älä nostele liian raskaita takkoja, jottet tärvelisi itseäsi, ja jos vaatteesi menee rikki, niin lähetä ne minulle, kyllä mä sulle vielä paikkaan ja neulon; mutta lähde nyt, nyt mennään hautausmaalle".

Dami vastusteli jälleen sillä syyllä, että hänen on muutoinkin jo haikeata eikä enää tahdo mieltänsä enempää surettaa. Avojalka antoi tässäkin myöten. Dami riisui isän vaatteet jälleen yltänsä ja Avojalka pisti ne säkkiin, jota hän ennen hanhia paimentaessaan oli käyttänyt vaippana ja jolla vielä oli isän nimi. Mutta hän pyysi pyytämällä, että Dami ensi tilaisuudessa lähettäisi hänelle säkin takaisin.

Veli ja sisar menivät yhdessä pois. Hirlingiläiset rattaat ajoivat kylän kautta. Dami pysäytti ne ja paiskasi kapineensa nopeasti niihin. Sitten kulki hän käsityksin sisarensa kanssa ulos kylästä, ja Avojalka koetti häntä ilahduttaa, sanoen:

-- "Muistatkos, minkä arvoituksen annoin sulle tuolla leivin-uunin luona?"

-- "En!"

-- "Muistelepas: mikäs on parasta leivin-uunissa? Etkö tiedä enää?"

-- "En!"

-- "Parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö leipää".

-- "Niin, sopii sinun olla iloisen, sinä jäät kotiin, sinä".

-- "Sitähän sinä olet tahtonut, ja iloinen saatat sinäkin olla, kun vaan oikein tahdot".

Ääneti saattoi hän veljensä aina Selja-aholle saakka; siellä metsäpääronapuun luona hän sanoi:

-- "Tässä me sanomme jäähyväiset. Jää Herran haltuun. Pelkää Jumalaa ja vältä pahaa".

He puristivat lujamielisinä toistensa kättä ja erosivat, Dami Hirlingeniin päin, Avojalka kylään. Vasta vuoren juurella, jossa Dami ei enää voinut häntä nähdä, uskalsi hän nostaa esiliinansa ja pyyhkäistä pois kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa, ja ääneensä virkkoi hän itsekseen:

-- "Anna anteeksi Jumala, että myöskin puhuin yksin-olosta; minä kiitän sinua, ettäs olet minulle veljen antanut. Älä ota häntä minulta pois, niinkauan kuin elän".

Hän palasi kylään takaisin, se näytti hänestä tyhjältä, ja hämärässä, uudistalokkaan lapsia tuudittaessaan, ei hän saanut huuliltansa ainoatakaan laulua, vaikka hän muulloin aina laulaa liverteli kuin leivonen. Hänen täytyi aina ajatella, missähän veli nyt on, mitä hänen kanssaan puhutaan, miten häntä vastaanotetaan, ja kumminkaan ei hän voinut sitä mielessään kuvailla. Hän olisi mielellään rientänyt sinne ja olisi kernaasti sanonut kaikille ihmiselle kuinka hyvä hänen veljensä on ja että hekin olisivat hyviä häntä kohtaan; mutta sitten hän lohdutti jälleen itseänsä sillä, ettei muka kukaan joka paikassa ja aina voi toisesta huolta pitää. Ja hän toivoi veljelleen olevan siitä hyvää, että hän itse pyrkisi omin neuvoin eteenpäin.

Yöllä hän vasta meni kammioonsa, pesihe siellä jälleen, pani hiuksensa uudestaan palmikolle ja pukihe vielä kerran vaatteisinsa, ikäänkuin olisi jo aamu, ja tällä kummallisella uuden päivän kertomisella alkoi hänelle melkein vielä kerran uusi herääminen.

Kaikkien maatessa, meni hän vielä kerran mustan Marannan luo ja kynttilättä istui hän tuntikausia hänen vuoteensa vieressä pimeässä tuvassa; hän puheli siitä, miltä tuo tuntuu kun sinulla on tuolla maailmassa joku ihminen, joka on osa sinusta itsestäsi, ja vasta sitten kuin Maranna oli nukkunut, hiipi Avojalka tiehensä. Mutta hän otti vielä ämpärin ja toi vettä Marannalle, ja pani halot uunin pesään ja latoi ne niin, ettei huomen'aamuna huolisi muuta kuin sytyttää ne. Sitten vasta meni hän kotiaan.

Mitä on hyväntekeväisyys, joka tapahtuu rahalahjoissa? Käteen pantu voima, josta tämä taas luopuu muiden eduksi. Kuinka toisin on, antaa altiiksi oma syntyperäinen voima, uhrata osa omaa elämätä, jopa sekin ainoa palanen, mikä on jäljelle jäänyt!

Levon hetket, vapautensa sunnuntai-päivinä, mikä Avojalalle oli suotu, uhrasi hän mustalle Marannalle ja kärsi sen ohessa vielä toraa ja moitetta, kun sattui tekemään jotain mökin-eukon tapaa ja tottumusta vastaan; hänen mieleensäkään ei johtunut ruveta ajattelemaan: mitenkä te voitte vielä torua ja moittia minua siitä, minkä teille lahjoitan? Niin, tuskinpa hän tiesi näin tekevänsäkään. Silloin vaan, kun hän sunnuntai-iltoina istui eukon luona mökin edustalla ja jo tuhannennen kerran oli kuullut, kuinka sorea poika Johannes oli ollut sunnuntai-päivinä, ja kun sitten nuoria poikia ja tyttöjä kulki kylän kautta laulellen kaikenlaisia lauluja, silloin vaan hämärteli hänelle, että hän muka istui tässä ja antoi huvinsa uhriksi, ja hiljalleen hyräili hän silloin itseksensä samoja lauluja, joita ohikulkevat lauloivat joukossa; mutta Marannaan katsahdettuansa, lakkasi hän ja ajatteli, että hyvä tuo oikeastaan onkin, ettei Damia enää ole kylässä. Hän ei ollut enää jokaisen pilkattavana, ja palatessaan on hän kaiketikin semmoinen poika, jota kaikki kunnioittavat.

Talvi-iltoina, kun uudistalokkaan tuvassa kehrättiin ja laulettiin, silloin vaan sai Avojalka laulaa joukossa hänkin, ja vaikka hänellä oli raikas, kova ääni, niin mieluummin hän melkein aina lauloi toista ääntä. Rosel, uudistalokkaan vielä naimaton sisar, joka oli vuotta vanhempi Avojalkaa, lauloi aina ensimmäistä ääntä, ja selväähän oli, että Avojalan äänenkin piti häntä palveleman, niinkuin Rosel ylipäänsäkin, ollen ylpeä ja äreä luonnoltaan, aina piti ja kohteli Avojalkaa talon työjuhtana, ei kumminkaan niin paljon muiden ihmisten nähden kuin kotona. Ja juuri se seikka, että Avojalkaa koko kylässä pidettiin semmoisena, joka tehokkaasti otti osaa uudistalokkaan talouteen ja piti kaikki kunnossa, juuri se oli Roselilla pääsyynä, kerskaillakseen ihmisten kuullen, kuinka paljon muka tuo Avojalka koettelee ihmisen kärsimystä, kuinka muka hanhien paimen ilmestyy kaikissa hänen töissään ja kuinka muka on oikeana laupeuden työnä pidettävä, ettei Avojalkaa näytetä ihmisten silmissä semmoisenansa, kuin hän oikeastaan on.

Ivan ja pilkan, eikä aina soveliaankaan, esineenä olivat erittäinkin Avojalan kengät. Hän kulki melkein aina avojaloin, ja korkeintansa talvis-aikaan isännän saappaissa, joista varret oli leikattu pois, ja kumminkin otti hän aina puolivuotisen palkkansa kanssa tavanmukaiset kautokengät; mutta ne olivat kammiossa koskemattomina, ja Avojalka kulki kumminkin niin ylpeänä, ikäänkuin olisivat hänellä kaikki nämä kengät yhtä haavaa jalassa; hän kantoi ne tunnossansa.

Kuusi paria kenkiä seisoi vieretysten, siitä pitäin kuin Dami oli palveluksessa Hevossaksan luona. Kengät olivat täytetyt heinällä, ja aika ajoittain voiteli Avojalka niitä rasvalla, jotta ne notkeina pysyisivät. Avojalka oli nyt täysikasvuinen; iso hän ei ollut, vaan oli sen sijaan roteva ruumiiltansa. Hän kävi aina köyhästi, mutta kumminkin siististi ja somasti, puettuna, ja somuus on köyhän komeus, joka ei mitään maksa, vaan jota ei missään myödäkään. Ainoastaan sunnuntaina, muiden ihmisten näkyviin tullessaan, pani Avojalka paremmat vaatteet päälleen, silloinkin vaan sentähden, että uudistalokas piti sen talon kunniaan kuuluvana asiana; mutta pian hän jälleen muutti pukunsa ja istui mustan Marannan luona arkivaatteissaan, taikka seisoskeli kukkainsa ääressä, joita hänen ullakko-akkunallaan kasvoi vanhoissa ruukuissa. Neilikat, orvonkukat ja rosmarinit menestyivät täällä erittäin hyvin, ja vaikka hän niistä usean taimen oli istuttanutkin vanhempainsa haudalle, niin kasvoivat ne senjälkeen kahdenvertaisesti sen sijaan, ja neilikat ne riippuivat köynnösmäisissä kimpuissa melkein alas katetulle lehtokujalle saakka, joka kulki ympäri koko talon. Mutta kauaksi ulottuvassa tuvan olkikatossa olikin erinomaisen hyvä suoja kukille, ja kun kesällä satoi, ja Avojalka vaan silloin oli kotona, niin kantoi hän kukkansa aina puutarhaan, antaakseen niille sateen virkistystä aivan lähellä maa-emosen pintaa. Erittäinkin oli muuan pikku rosmarini, joka kasvoi siinä juoma-astiassa, mitä Avojalka ennen oli käyttänyt yleisön tarpeeksi Selja-aholla, erittäinkin oli tämä rosmarini sorea ja soma kuin pikkuinen puu, ja usein pani Avojalka kätensä nyrkkiin ja lyödä lapautti toisella sen päälle, lausuen itsekseen:

-- "Kun joku omaisistani, niin, kun Damini menee naimisiin, niin kas hänen häihinsä pistän tuon hiuksiini". Toinenkin ajatus heräsi hänessä, mutta se pani hänet punastumaan korvia myöten, ja hän kumarsihe ja haisteli rosmariniansa: siitä hengitti hän itseensä jotakin tulevaisuuden tuoksun kaltaista, hän ei sietänyt sitä ja rajulla nopeudella pisti hän rosmarininsa muiden suurten kukkien joukkoon, jottei enää näkisi sitä, ja juuri sai hän akkunansa kiinni, niin samassa kuului hätähuuto.

-- "Hevossaksan talo palaa Hirlingenissä!" kuuluivat ihmiset pian senjälkeen huutavan. Ruisku vedettiin esille ja Avojalka ajoi sen päällä sammuttajain kanssa Hirlingeniin.

-- "Voi Damiani! voi Damiani!" vaikeroi hän aina itsekseen, "mutta päiväs-aikahan nyt on, ja päivällä eivät ihmiset voi tulipalossa joutua vaaraan". -- Ihan oikein! Heidän tultuansa Hirlingeniin, oli talo jo palanut poroksi, mutta puistossa tien vieressä oli Dami paraillaan sitomassa puuhun kahta kaunista, komeata papurikkoa, ja kirjavassa joukossa juoksi ylt'ympärillä härkiä ja lehmiä.

Ruiskurattaat pysähtyivät, Avojalka sai astua maahan, ja huudahtaen: "Jumalan kiitos, ettei sinulle ole mitään tapahtunut", riensi hän veljensä luo. Mutta tämä ei vastannut hänelle mitään, pitihän vaan molemmin käsin toista hepoa kaulasta kiinni.

-- "Mitäs nyt? Miks'et virka mitään? Onko sinulle vahinkoa tapahtunut?"

-- "Vaikka niinkin".

-- "Ja mitä?"

-- "Kaikki kaluni ovat palaneet, vaatteeni ja vähät rahani. Ei jäänyt muuta kuin mitä päälläni on".

-- "Paloivatko isän vaatteet myöskin?"

-- "Olivatkos ne sitten tulenpitäviä?" kysäsi Dami äreästi. "Älä kysele noin tuhmasti".

Avojalka oli hyrähtää itkemään tästä veljen tylyydestä, mutta hän huomasi pian, ikäänkuin luonnon-vainulla, että onnettomuus usein ensimmäisissä iskuissaan tekee ihmisen tylyksi, kovaksi ja toraiseksi; hän sanoi sentähden ainoastaan:

-- "Kiitä Jumalaa, että jäit henkiin vielä; isän vaatteet, se on totta, niiden mukana paloi myös jotakin, jota ei voi hankkimalla saada, mutta loppuhan niistä kumminkin olisi tullut, tavalla tai toisella".

-- "Sinun lörpötyksistäsi ei ole hölyn pölyäkään", sanoi Dami ja silitteli vaan hevosta. "Tässä mä nyt seison poloinen poika. Nuo hevoset jos osaisivat puhua, niin puhuisivat toisin, mutta minä se vaan olen onnettomuuteen syntynyt. Mitä mä teen hyvää, se haihtuu kuin tuhka tuuleen, ja kumminkin. --"

Hän ei voinut enää puhua, ääni tarttui kulkkuun.

-- "Mitäs on tapahtunut?"

-- "Näethän, tuoss' ovat hevoset ja lehmät ja härät, meiltä ei palanut yhtään sorkkaa paitsi sikoja; niitä ei saatu pelastetuiksi. Tuo hepo tuolla, se repäsi paitani rikki, kun vedin sitä tallista ulos; tämä taas vasemmallani ei tehnyt minulle mitään, se tuntee minut. Heps hepo, tunnethan sä minua? Tunnetaanhan me toisemme?"

Hepo pani päänsä toverinsa kaulalle ja katsoi suurin silmin Damia, joka nyt jatkoi:

-- "Kun sitten isännälleni ilomielin kerroin, että sain kaikki elukat pelastaneeksi, niin sanoa päläytti hän: sitä ei olis huolinut tehdä, kaikki on vakuutettu ja hyvästä hinnasta onkin, olisin saanut niistä paremman maksun! Vai niin, arvelin itsekseni, eikös se mitään olekaan, että viattoman luontokappaleen olisi pitänyt kuolla? Siinäkö vaan kaikki, että maksun saa? Eikös elämä mitään olekaan? Isäntä lienee arvannut minun ajatukseni ja kysäsi minulta: olethan pelastanut vaatteesi ja kapineesi? siihen mä vastaan: en suinkaan, en rihmaakaan, minä juoksin paikalla talliin; silloin sanoo hän: Pässi mikä pässi! Kuinka? sanoin ma, vakuutettuhan talonne on! Jos kerran elukoista olisi maksettu, niin maksetaanhan kai vaatteenikin, ne olivat sitä paitsi isä vainajani vaatteet ja niissä oli 14 guldenia, taskukelloni ja piippuni. Isäntä virkkaa siihen: Pyyhi partasi! Minun kaluni ovat kyllä vakuutetut, mutta ei palvelusväkeni kapineet! -- Saadaan nähdä, sanoin minä, minä panen asian riitaan; mutta siihenpä hän sanoi: Vai niin vainen? Sitten saat paikalla mennä tiehesi. Ken uhkaa käräjiin vetää, se on sanonut itsensä palveluksesta pois. Olisin mä sulle pari guldenia lahjoittanut, mutta nyt et saa pienintä penniäkään: Suoria tiehesi vaan!... Tässä mä nyt olen, ja melkein olisi minun pitänyt ottaa tuo hepo mukaani, minä olen sen pelastanut kuolemasta ja mielellään se mukaani lähtisikin. Eikös niin? Mutta min'en ole oppinut varastamaan, enkä tiedä muutakaan neuvoa; parasta olisi, jos syöksisin suoraa päätä veteen. Minusta ei tule elämänäpäivänä mitään eikä minulla ole mitään".

-- "Mutta minulla on vielä ja minä tahdon auttaa sinua".

-- "Kas sitä ei enää tapahdu, että minä rupeaisin sinun omaasi kuluttamaan; hielläsi maar sinäkin sitä ansaitset".

Avojalan onnistui lohduttaa veljeänsä ja saada hänet lähtemään kerallaan kotiin; mutta tuskin he olivat sataakaan askelta kulkeneet, niin kuului kavioiden kopinaa heidän takanaan. Hepo oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt Damin perään, ja tämän täytyi kiviä viskomalla ajaa takaisin se eläin, jota hän niin rakasti.

Dami häpesi onnettomuuttaan ja tuskin meni kenenkään näkyviin, sillä heikoille luonnoille on omituista, etteivät he tunne voimaansa itsetunnossaan, vaan mielellänsä ulkonaisesti anastetun kautta osoittavat, mitä he oikeastaan voivat: kovan onnen pitävät he heikkoutensa merkkinä, ja kun eivät voi sitä salata, niin piilevät itse.

Ainoastaan kylän äärimmäisissä taloissa oleskeli Dami. Musta Maranna lahjoitti hänelle ammutun miesvainajansa nutun. Dami kammosi sanomattomasti panna sitä päälleen, mutta Avojalka, joka ennen oli pyhyytenä pitänyt ja ylistänyt isän nuttua, osasi nyt yhtä monella syyllä todistaa, ettei nuttu oikeastaan ole mitään, ettei se yhtään vaikuta asiaan, kuka sitä ennen on päällään kantanut.