Chapter 5

Kylässä kummasteltiin sitä suuresti, kuinka muka niin useat korkeat virastot huolivat niin paljon Johannes vainajasta. Mutta tuolle niin hyvästi ohjatulle huhuvirralle pantiin sulku eteen lopulla sen juoksua. Kunnalliskokouksessa päätettiin, ettei mustalle Marannalle puhuttaisi tästä mitään. Väärin muka olisi, tehdä katkeriksi eukon harvat jäljellä olevat elon-vuodet, ryöstämällä häneltä hänen viimeisen lohdutuksensa.

Mutta kunnanneuvokset, sen sijaan kuin heidän olisi pitänyt salata asiata, kiiruimman kaupassa kertoivat sen kotiväelleen, ja nyt tiesi koko kylä asian, paitsi mustaa Marannaa yksinään. Kukin katseli eukkoa oudoin silmin; kukin pelkäsi ilmoittavansa salaisuuden; hänen kanssaan ei puhuttu, tuskin vastattiin hänen tervehdykseensäkään. Olla tuosta hämille käymättä, siihen tarvittiin mustan Marannan koko omituinen luonto. Ja kun joku joskus puhui hänen kanssaan eikä malttanut olla puhumatta Johanneksen kuolemasta, niin sehän tapahtui arvelun-omaisella ja rauhoittavaisella tavalla, kuten jo vuosia tätä ennenkin, ja Maranna uskoi niitä nyt yhtä vähän kuin muulloinkaan, sillä kuolinkirjasta ei puhunut kukaan mitään.

Parasta olisi kai ollut, ettei Amreikaan olisi asiasta mitään tiennyt; mutta kukin tunsi niin omituisesti viehättäväisen houkutuksen, päästä kajoamatonta niin lähelle kuin mahdollista, ja senvuoksi puhui jokainen Amrein kanssa tuosta surullisesta tapauksesta, kielteli häntä virkkamasta mitään mustalle Marannalle ja tahtoi tietää, eikö äidillä ole joitakin aavistuksia taikka unia ja eikö kummituksia kotona kuulu. Amreissa asui aina sisällinen pelko ja vavistus. Hän yksinänsä oli niin lähellä mustaa Marannaa ja tiesi jotakin, jota hänen oli salassa pitäminen. Nekään ihmiset, joilta musta Maranna oli vuokrannut pienen tupansa, eivät enää voineet kestää sitä läheisyydessään, ja osoittivat sääliväisyytensä hänelle aluksikin siten, että käskivät hänen muuttamaan pois. Mutta kuinka kummallisesti kulkevat asiat maailmassa! Juuri tämä tapaus tuotti Amreille surua ja iloa, sillä synnyintalo aukeni jälleen; musta Maranna muutti siihen, ja Amrei, joka alussa täynnä pelkoa kulki sinne ja tänne ja, valkeata virittäessään ja vettä tuodessaan, aina ajatteli: nyt tulee äiti sekä isä, tottui vähitellen ja perehtyi täydellisesti siihen. Hän kehräsi yöt ja päivät, kunnes oli saanut niin paljon ansainneeksi, että jaksoi ostaa takaisin vanhempainsa käkikellon Sysi-Matilta. Nythän oli hänellä jälleen edes yksikin kappale talon huonekaluja. Mutta käki oli muualla ollessaan vähän pilaunut, se oli menettänyt toisen puolen ääntänsä, toinen puoli oli vielä kulkussa jäljellä, se ei huudahtellut muuta kuin "kuk", ja joka kerran kuin se tuolla lailla äännähteli, lisäsi Amrei ensi alussa aina loppukukahdukseksi "kuu!" melkein ehdottomastikin. Kun Amrei päivitteli sitä, ettei käkikello kukkunut muuta kuin puolet lauluaan eikä muutoinkaan enää ollut niin kaunis kuin Amrein lapsuuden aikoina, silloin virkkoi Maranna:

-- "Kuka tietää, kun vanhemmalla puolen ikäänsä saapi jotain takasin, mikä lapsuuden aikana on ollut onnenluovaa, kenties on silläkin jäljellä enää toinen puoli ääntään, niinkuin käkikellollasikin! Voi jospa voisin sinulle opettaa, lapseni, sen, minkä minä vasta monen työn ja tuskan perästä olen oppinut: älä toivo mitää takaisin eilispäivältä! Mutta totta sekin, semmoista ei käy lahjoittaminen; sen saa ainoastaan siten, että sekoittaa puolen mittaa hikeä ja toisen puolen kyyneleitä hyvästi toisiinsa. Apteekista ei semmoista saa. Älä kiinny mihinkään, älä ihmiseen äläkä asiaan, sitten voit lentää".

Marannan puheet olivat rajuja ja arkoja yht'aikaa, ja hämärissä ne ainoastaan esille tulivat, niinkuin elävät metsässä.

Suurella vaivalla vaan sai Amrei tottuneeksi häneen.

Musta Maranna ei voinut sietää käkikellon kukkumista ja otti kokonaan pois lyömäluodin, niin että kellossa ainoastaan lerkku käydä raksutteli, vaan tunnin ilmoitusta ei enää kuulunut. Mustalle Marannalle oli kellonpuhe vastenmielistä, raksutuskin häiritsi häntä, ja kello jäi viimein kokonaan vetämättä, sillä Maranna sanoi, että hänellä oli kello päässään, ja ihmeellisen hyvästi se pitihin ryhtiään. Hän osasi joka hetki sanoa, mitä kello oli, vaikka se hänelle saattoi olla yhdentekevää; mutta hänessä, odottavassa, asui erinomainen tarkkuus, ja kun hän aina kuulteli, eikö poikaa jo kuuluisi, niin oli hän omituisesti valpas, ja vaikk'ei hän käynyt kylässä kenenkään luona eikä kenenkään kanssa puhunutkaan, niin tiesi hän kumminkin kaikki, mitä kylässä tapahtui, yksin salaisimmatkin seikat. Hän arvasi sen siitä tavasta, jolla ihmiset toisiaan kohtasivat, katkonnaisista sanoista. Ja koska tämä näytti kummalliselta, niin pelättiin ja kammottiin häntä. Hän nimitti itseään mielellään niinkuin sanotaan "elähtyneeksi eukoksi", ja kumminkin oli hän erinomaisen ketterä. Vuosittain söi hän joka päivä katajanmarjoja ja siitä sanottiin hänen olevan niin vilkkaan, että tuskin olisi luullut häntä 66 vuotta vanhaksi. Juuri senvuoksi että hänen ikäluvussaan kuutoset seisoivat vierekkäin, sanottiinkin häntä vanhan sanasoinnun mukaan, noidaksi, vaikk'ei tuota oikein tahdottu uskoa. [Saksankielessä ovat nimittäin sanat "Sechse" (kuutonen) ja "Hexe" (noita) soinnussa keskenään. Suom. muist.] Hänen sanottiin lypsävän mustaa kiliään tuntikausin ja siitä kerrottiin lähtevän aina paljon maitoa, mutta hän muka vetää vaan lypsäessään maidon pois niiden ihmisten lehmistä, joita hän vihaa; varsinkin tarkoitti muka tuo temppu uudistalokkaan lehmiä. Marannalla oli paljon kanoja, ja tuota pidettiin noituutena myöskin, sillä mistäpä hän olisi niille ruokaa ottanut, ja mistä hänellä aina piisasi munia ja kanoja myödä? Tosin hänen nähtiin usein kesällä keräilevän turilaita, heinäsirkkoja ja kaikenlaisia matoja, ja kuuttomina öinä nähtiin hänen hiipivän kuni virvatuli ojissa; palava päre kädessä ja puhua jupisten itsekseen kokoeli hän siellä onkilieroja, joita silloin mateli ulos. Niin, kerrottiinhan hänen hiljaisina talviöinä pitävän kaikenlaisia outoja pakinoita kilinsä ja kanojensa kanssa, joita hän talvis-aikaan piti tuvassa. Koulusivistyksen karkoittama hurja joukko noita- ja kummitussatuja heräsi uudelleen henkiin ja laskettiin Marannan niskoille.

Amreitakin peloitti usein pitkinä, hiljaisina talviöinä, kun hän kehräten istui Marannan vieressä, kuulematta muuta kuin joskus makaavan kanan kaakahduksen ja unta näkevän kilin määkinän, ja hänestä näytti tosiaankin taika-asialta se, että Maranna osasi kehrätä niin nopeasti. Sanoipa eukko kerran: "luulenpa Johannes poikani auttavan minua kehräämässä", ja kumminkin valitti hän jälleen, että hän tänä talvena ensi kertaa ei enää niin alinomaa ja yksistänsä muistele Johannes poikaansa. Eukko moitti siitä itseänsä ja sanoi olevansa huono äiti, ja päivitteli sitä, että hänestä tuntuu kuin katoaisivat hänen Johanneksensa kasvot katoamistaan hänen muistostansa, kuin unohtaisi hän, mitä poika oli tehnyt siellä, miten hän oli nauranut, ja itkenyt ja miten puihin kiipeillyt ja miten ojissa juosta vilistellyt.

-- "Olisipa kauheata", virkkoi hän, "jos tuo noin vähitellen rupeaisi katoamaan mielestä, niin ettei muistaisi mitään kunnollisesti", ja hän kertoi silloin Amreille nähtävällä ponnistuksella kaikki pienimmätkin seikat, ja Amrein oli kovin kamalata tuolla tavoin alinomaa kuulla puhuttavan vainajasta, ikäänkuin hän olisi vielä elossa. Ja taaskin vaikeroi Maranna: "Voi syntiä kuitenkin, etten enää ensinkään voi itkeä Johannes poikaani! Kuulinpa kerran sanottavan, että kadonnutta voi itkeä ainoastaan niin kauan kuin hän elää ja kunnes hän on maaksi maatunut. Mutta silloin lakkaa itkukin. Ei, niin se ei voi olla, niin se ei saa olla, Johannes poikani ei voi olla kuollut; älä tee minulle niin, Sinä tuolla yläällä, taikka viskaan almusi ovellesi takaisin. Tuolla, tuolla, kynnykseni takana istuu kuolema, tuolla on lampi ja minä saatan hukuttaa itseni, hukuttaa kuin sokean koiran, ja se se tapahtuu, jos mulle niin teet; vaan ei, anna anteeksi, armas Jumala, että noin pääni seinään lyön, mutta avaahan tuo ovi, avaa ovi ja anna Johannes poikani astua sisään. Voi iloa ja riemua! Käy tänne, Johannes, istupa tuohon. Älä kerro mitään, min'en tahdo mitään tietää, tässähän nyt olet, ja nyt on hyvä. Nuo monet monituiset pitkät vuodet ovat olleet yksi ainoa minuuti vaan. Mitäpä siitä huolisin, missä olet kulkenut? Missä sinä olet ollut, siellä en ole minä ollut, ja nyt sinä olet tässä. Enkä sua enää kädestäni päästä, kunnes se on kylmäksi tullut. Niin Amrei, ja Johannes poikani pitää odottaa, kunnes sinä kasvat suureksi, muuta en virka mitään... Miks'et sinä puhu sanaakaan?"

Amrei oli kuin kulkusta kuristettu. Hänestä tuntui aina kuin olisi jo kuolema kynnyksellä, aaveen kaltaisena; tytön huulilla oli salaisuus, hän voisi kutsua sen esille ja -- katto putoaisi sisään ja kaikki saisi hautansa sen alla.

Joskus oli Maranna puhelias toisellakin tavalla, vaikka kaikella oli sama perustus ja pohja, nimittäin muisto hänen pojastaan. Ja pulmallisena heräsi tässä maailman kulun kysymys: "Miksi on tässä lapsi kuollut, jota äiti odottelee niin vavisten, niin koko sielustansa odottelee, ja minä ja Dami veljeni me olemme orpoja, tarttuisimme niin mielellämme äidin käteen ja tämä käsi on maaksi maatunut?"

Synkälle, öiselle alalle ajautuivat nyt lapsi paran ajatukset, ja muilla keinoin ei se osannut selvitä tuosta sekasorrosta, kuin hiljalleen lausuelemalla itsekseen kertotaulua.

Lauantai-iltoina varsinkin kertoeli Maranna mielellänsä. Vanhan taika-uskon mukaan ei hän kehrännyt milloinkaan lauantai-iltana, silloin neuloi hän aina, ja satua kertomaan ruvetessaan, purki hän ensin suuren osan keräänsä, jottei se häntä voisi keskeyttää, ja sitten kertoi hän lakkaamatta niinkauan kuin purjettua lankaa kesti.

-- "Ohoh lapseni", lopetti hän sitten usein puheensa, "otapa huomataksesi, piileehän sinussakin erakko: ken tahtoo elää hyvää elämätä, sen pitää olla ypö yksinään, ei suvaita ketään eikä keltään mitäkään toivoa. Tiedätkös, kuka on rikas? Joka ei kaipaa muuta kuin mitä hänellä itsestään on. Ja kuka on köyhä? Joka vieraalta odottaa sitä, mikä hänen omaansa on. Tuolla istuu yksi ja odottaa käsiään, jotka ovat toisen ruumissa kiinni, ja odottaa silmiänsä, jotka ovat toisen päässä. Pysy yksinäsi, silloin ovat sulla kätesi aina saapuvilla, silloin et tarvitse muita, silloin saatat itseäsi auttaa. Joka toivoo jotakin itselleen toiselta tulevaksi, se on kerjäläinen; toivopas jotakin edes onnelta, veljeltä, sisarelta, itse Jumalaltakin: niin olet kerjäläinen, sä seisot ja kurotat kättäsi, kunnes siihen jotain putoaa. Pysy yksinäsi, se on parahinta, siinä yhdessä on sinulla kaikki; yksin, voi kuinka hyvä on olla yksin! Katsos, syvällä muurahaispesässä on pieni säihkyvä kivi, ken sen löytää, saattaa tehdä itsensä näkymättömäksi eikä kukaan voi häntä saavuttaa; mutta se mataa ja ryömii ristiin ja rastiin, kuka sen löytää? ja salaisuus on maailmassa, mutta ken saattaa sen käsittää? Ota se, ota luoksesi. Onnea ei ole olemassa, ei onnettomuuttakaan. Kukin voi itse tehdä kaiken, kun vaan oikein tuntee itsensä ja toiset ihmiset myöskin, mutta siihen on ainoastaan yksi ehto: hänen pitää olla yksinänsä. Yksin! Yksin! Muutoin ei tule mitään".

Syvimmistä tunteistaan puhui vielä Maranna lapselle puolisalaisia sanoja; lapsi ei voinut niitä ymmärtää; mutta ken tietää, mitä puolittainkin ymmärretystä kiintyy huomaavaan valppaasen sieluun? Ja luotuaan rajuja silmäyksiä ympärilleen musta Maranna jatkoi: "Voi, jospa vaan voisin yksin olla! Mutta minä olen antanut itseni pois, osa minua on maan alla ja toinen samoilee maailmassa, kuka tietää missä? Soisinpa olevani tuo musta kili tuolla". Niin ystävällisenä ja hilpeänä kuin musta Maranna alkoikin, aina hänen puheensa lopulla kävi synkäksi nurinaksi ja murehtimiseksi, ja hän, joka tahtoi olla yksinään, olla mitään ajattelematta ja mitään rakastamatta, hän eli sittenkin ainoastaan muistossa ja rakkaudessa poikaansa kohtaan.

Amrei keksi ratkaisevan keinon, päästäkseen tuosta kamalasta yksin-olosta mustan Marannan kanssa; hän vaati, että Damikin otettaisiin taloon. Musta Maranna pani tätä lujasti vastaan, mutta Amrei uhkasi lähtevänsä hänkin talosta pois; hän hyvitteli mustaa Marannaa niin lapsen-omaisesti ja teki hänelle kaikki, minkä vaan hänen silmistänsä osasi arvata, kunnes eukko viimein suostui.

Dami, joka Korppi-Sakarilta oli oppinut neulomaan, istui nyt hänkin synnyintalossaan, ja yöllä, kun sisarukset makasivat ullakossa, herättelivät he toisiaan, kuultuaan mustan Marannan alaalla jupisevan ja juoksentelevan sinne tänne.

Mutta tulipa Damin muuttamisesta mustan Marannan luokse uutta hankaluutta taloon. Dami oli peräti tyytymätön siihen, että hänen oli täytynyt oppia tuota kelvotonta käsityötä, joka ei sovi muille kuin rammoille ja raajarikoille; hän tahtoi tulla muuraajaksi hänkin, ja vaikka Amrei kovasti vastusti sitä, aavistaen, ettei veli kestäisi siinä työssä, niin yllytti musta Maranna tätä pojan halua. Eukko olisi mielellään tehnyt kaikki kylän nuoret pojat muuraajiksi, lähettääkseen niitä sitten muille maille ja sillä tavoin saadaksen tietoja Johannes pojastaan.

Musta Maranna kävi harvoin kirkossa, mutta oli mielissään, kun joku häneltä virsikirjan lainasi kirkkoon mennäkseen; eukolla näkyi olevan omituinen mielihyvä siitä, että hänen virsikirjansa oli siellä, ja erinomaisen iloissaan hän oli, kun joku paikkakunnalla työssä oleva oppipoika lainasi Johanneksen virsikirjan, joka oli jäänyt kotiin; hänestä tuntui kuin olisi Johannes rukoilemassa kotiseurakuntansa kirkossa, kun vaan hänen virsikirjastaan sanoja lausuttiin ja virsiä veisattiin. Damin piti nyt joka sunnuntai käydä kaksi kertaa kirkossa Johanneksen virsikirjalla.

Mutta jos ei musta Maranna kirkossa käynytkään, niin aina häntä sen sijaan nähtiin eräissä juhlamenoissa niin omassa kuin naapurikylissäkin. Ei näet pidetty yksiäkään hautajaisia, joissa ei mustaa Marannaa olisi ollut surevain joukossa, ja saarnan aikana ja ruumista siunattaessa, pienenkin lapsen haudalla, itki hän niin katkerasti, kuin olisi ollut likeisin sukulainen, mutta sittenpä hän kotimatkallaan olikin erinomaisen hilpeällä mielin; tuo itku se näkyi hänelle olevan oikeata helpoitusta. Hän nieli vuoden pitkään niin paljon hiljaisia kyyneleitä, että hän oli kiitollinen, saadessaan kerrankin oikein itkeä.

Olikohan sitten syytäkään torua ihmisiä siitä, että Maranna oli heille kammoittava olento, varsinkin kun heillä oli vielä huulillansa häntä koskeva salaisuus? Amreinkin osalle tuli tätä välttelemistä, ja useissa taloissa, joissa hän kävi auttamassa tai puhelemassa, annettiin hänelle selviä viittauksia siitä, ettei hänen läsnäoloansa haluta, varsinkin kun hän jo nyt osoitti itsessään omituisuutta, joka oli kummallista koko kylän väestä. Hän kulki, paitsi kovimpana talvisaikana, avojaloin ja ihmiset arvelivat hänellä olevan jotakin taikakeinoa, joka estää häntä sairastumasta ja kuolemasta.

Uudistalokkaan luona ainoastaan suvaittiin häntä kernaasti, uudistalokashan olikin hänen holhojansa. Uudistalokkaan emäntä, joka oli aina pitänyt häntä hyvänä ja luvannut ottaa hänet luoksensa, kun tyttö kasvaisi suuremmaksi, ei voinut tätä aikomustaan täyttää. Eräs toinen mieltyi häneen itseensä: kuolema otti hänet luokseen.

Vaikka muutoin vasta myöhemmällä iällä elämän raskaus astuu ilmi, kun tuolta ja täältä liiteosa putoaa pois eikä jää muuta kuin muisto jäljelle, niin sai Amrei tuta tämän jo nuoruudessa, ja musta Maranna ja Amrei itkivät katkerammin kuin mitkään sukulaiset uudistalokkaan emännän hautajaisissa.

Uudistalokas päivitteli nyt melkein aina, kuinka haikeata muka on, että hänen täytyy nyt jo antaa talonsa pois käsistään. Ja kumminkaan ei hänen kolmesta lapsestaan ollut vielä yhtään naimisissa. Mutta tuskin oli vuosi kulunut -- Dami oli nyt jo toista kevättä työssä kivenmurroksessa -- niin jopa vietettin kylässä kaksinkertaisia häitä, sillä uudistalokas naitti vanhemman tyttärensä ja samalla ainoan poikansa, jonka huostaan hän hääpäivänä jätti talon.

Nämä häät ne juuri tuottivat Amreille uuden nimen ja ohjasivat hänen elämänsä toisaalle.

Suuren tanssituvan edustalle oli lapsia kokoontunut, ja vanhempain ihmisten tanssiessa ja iloa pitäessä tuvassa, tekivät lapset täällä samaa. Mutta merkillistä! Amrein kanssa ei tahtonut tanssia yksikään poika eikä yksikään tyttö, eikä tietty kuka tuon ensin sanoi, mutta se kuultiin vaan, että yksi joukosta huus: "Sinun kanssasi ei tanssi kukaan, sinähän olet avojalka", ja "Avojalka! Avojalka! Avojalka!" huudettiin nyt kaikilta puolin.

Amrei oli itkuun hyrähtämäisillään, mutta tässä hän taas pian käytti tuota voimaansa, jolla hän voitti pilkan ja loukkauksen: hän painoi kyyneleet alas, sieppasi hyppysillään esiliinastansa kiinni ja rupesi tanssimaan yksinään ja tanssi niin somasti, niin notkeasti, että kaikki muut lapset pysähtyivät. Ja pian nyykäyttivät täysikasvuiset oven suussa päätä toisilleen, miehiä ja vaimoja asettui piiriin Amrein ympärille, ja uudistalokas, joka tänään oli naukannut kahdenvertaisesti, napsutteli sormillaan ja vihelteli iloisesti valssia, jota soittoniekat tuvassa soittivat, ja Amrei se tanssi tanssimistaan eikä näkynyt tuntevan väsymystä vähääkään. Soiton viimeinkin vaiettua, otti uudistalokas Amreita kädestä kiinni ja kysyi: "Kuules sä nopsa ja näppärä, kukas sinua noin somasti on opettanut tanssimaan?"

-- "Ei kukaan".

-- "Miks'et sitten tanssi kenenkään kanssa?"

-- "Parasta on kun tanssii yksin, silloin ei huoli ketään odotella ja tanssikumppali on aina saapuvilla".

-- "Oletkos saanut jo jotain kestitystä?" kysyi uudistalokas, ystävällisesti mutistellen suutaan.

-- "En".

-- "Tule tupaan ruoalle", sano ylpeä talonpoika ja saattoi köyhän lapsen sisään ja istutti hänet hääpöytään, jolle ruokia ja juomia kannettiin koko pitkä päivä. Amrei ei syönyt paljoa, ja uudistalokas tahtoi huvikseen juottaa lasta päihin, mutta lapsi vastasi rohkeasti:

-- "Jos vielä juon, niin sitten pitää minua taluttaa, enkä sitten enää voi yksinäni mennä, ja Maranna se sanoo: yksin, kas se on paras ajopeli, siinä ovat hevoset aina valjaissa".

Kaikki ihmettelivät lapsen viisautta.

Nuori uudistalokas tuli vaimoineen esiin ja kysyi lapselta härnäten: "Oletkos tuonut meille häälahjaa? Joka tuolla lailla syödä mauskuttaa, sen pitää tuoda häälahjakin mukanaan".

Vanha isäntä pisti nyt sanomattomassa jalomielisyydessä lapsen käteen pienen rahan. Mutta Amrei piti sitä lujasti kourassaan, nyykäytti päätään ukolle ja virkkoi sitten nuorikoille: "Minulla on sana ja pestiraha. Äiti vainajanne lupasi aina, että minä tulisin palvelukseen hänen luoksensa enkä olisi lapsenpiikana kellekään muulle kuin hänen ensimmäiselle lapsenlapselleen".

-- "Niin, sitä se muija vainaja aina tahtoi", sanoi ukko, puheesen puuttuen. Mitä hän vaimoltansa oli tämän eläessä kieltänyt, pelosta, että hänen täytyisi sitten elättää orpoa, sen myönsi hän nyt, kun ei sillä enää voinut mitään iloa vaimollensa tehdä, ja oli ihmisten nähden tekevinään sen nyt vainajan muistoksi. Mutta eipä hän sitä nytkään tehnyt hyvyydestä, vaan oikean harkinnan jälkeen: orvosta saisi hän, isännyydestä eronnut talonpoika ja hänen holhojansa, nöyrän palvelijan, ja huolet tämän ylläpidosta, mikäli niitä oli paitsi varsinaista palkkaa, olisi nyt muiden niskoilla, ei hänen.

Nuorikot katsahtivat toisiinsa ja nuori uudistalokas sanoi: "Tuo kapineesi huomenna taloon. Saat tulla meille palvelukseen".

-- "Hyvä se", sanoi Amrei, "huomenna tuon kapineet tänne, mutta nyt veisin kapineita täältä. Antakaas pullollinen viiniä, lihan ma kääräsen nyyttiin ja vien Marannalla ja Damilleni".

Amrein pyyntö täytettiin, mutta vanha uudistalokas kuiskasi hänelle: "Annas se raha takasin. Luulin näet sinun antavan sen häälahjaksi".

-- "Minä pidän sen pestirahana teiltä", vastasi Amrei sukkelasti, "saatte nähdä, kyllä sen teille vielä korvaan".

Uudistalokas naurahti puoleksi suuttuneena itsekseen, ja Amrei meni rahoineen, pulloineen ja lihoineen mustan Marannan luokse.

Tupa oli lukossa, ja olipa suuri eroitus tuon häätalon kova-äänisen, soitonsekaisen pitorähinän ja täkäläisen hiljaisen yksinäisyyden välillä. Amrei tiesi, missä hänen olisi odottaminen Marannaa kotiin tulevaksi; eukko kävi alinomaa kivenmurroksessa, istui siellä kappaleen aikaa pensasaidan takana ja kuunteli piikkivasaran ja taltan kalkutuksia. Nuo äänet olivat hänestä kuni säveleitä niiltä ajoilta, jolloin Johanneskin oli käynyt täällä työssä, ja eukko oli usein kauan aikaa istuskellut kuuntelemassa takutuksia.

Amrei tapasikin täällä Marannan ja vielä puoli tuntia ennen työn loppua kutsui hän Daminkin ulos kivenmurroksesta, ja täällä ulkona kalliolla pidettiin hää-ateriaa, hauskempaa kuin tuolla häätalossa soiton pauhatessa. Dami se varsinkin riemuitsi, ja Marannakin näytti iloiselta, mutta viiniä hän ei juonut pisaratakaan, hän ei tahtonut kastella huuliansakaan viinillä ennenkuin vasta Johanneksen häissä.

Kun nyt Amrei iloisella mielellä kertoi saaneensa paikan nuoren uudistalokkaan luona ja huomenna astuvansa palvelukseen, niin silloin nousi musta Maranna vihan vimmassa ylös, nosti kiven maasta ja likistäen sitä rintaansa vastaan lausui: "Olisi tuhannen kertaa parempi, jos sinä olisit rinnassani, tuommoinen kivi, kuin sykkivä sydän. Miks'en saata ma olla yksinäni? Minkä tähden olen jälleen antaunut kiusaukseen ja ruvennut lempimään? Mutta nyt se on loppunut, loppunut iki päiviksi! Niinkuin tämän kiven viskaan tuonne alas, samoin heitän pois kaiken kiintymiseni ihmiseen, oli se kuka hyvänsä. Voi kavala, petollinen lapsi! Tuskin jaksat siipiäsi heilutella, niin jopa lennätkin pois. Mutta hyvä on näin, mä olen yksinäni, ja yksinään pitää Johanneksenkin olla, kun hän tulee, ja mitättömiin on mennyt mun tahtoni". Ja pois hän juoksi kylään päin.

-- "Noita tuo muija sittenkin on", sanoi Dami hänen peräänsä, "en minä juo enää viiniä, kuka ties on hän sen lumonnut".

-- "Juo huoleti; Maranna on vain täydellinen mökin-eukko ja hänellä on raskas risti hartioillaan: kyllä mä hänet saan leppymään jälleen".

Niin lohdutteli Amrei.

7. Laupias sisar.

Nytpä oli työtä ja tointa uudistalokkaan talossa. Avojalka, niin sanottiin Amreita tästä puolin, oli näppärä kaikkiin töihin ja osasi samalla päästä jokaisen suosioon; nuorelle emännälle, joka outona oli tullut tähän kylään ja taloon, osasi hän sanoa, mitkä olivat tavat tässä maassa, opetti häntä tuntemaan hänen lähimpäin omaistensa ominaisuudet ja käyttämään itseänsä sen jälkeen, ja vanhalle uudistalokkaalle, joka murisi aamusta iltaan, tyytymätönnä siihen, että oli niin varhain lakannut isännyydestä, osasi tyttö tehdä yhtä ja toista mieliksi ja kertoa hänelle, kuinka hyvä ihminen ukon miniä on, vaikk'ei hän vaan osaa itse sitä osoittaa; ja kun tuskin vuoden kuluttua ensimmäinen lapsi syntyi, niin näytti Amrei olevansa siitä niin onnellinen ja kaikissa toimissaan niin taitava, että talossa oli jokainen täynnä ylistyksiä häntä kohtaan, mutta näiden ihmisten tavan jälkeen niin täynnä, että häntä pienimmästäkin erehdyksestä tuomittiin pikemmin, kuin vastakohdista kiitettiin.

Mutta kiitostapa ei Amrei odottanutkaan, ja varsinkin osasi hän niin sopivaan aikaan tuoda ukolle hänen poikansa lapsen ja viedä sen jälleen pois, niin että tuo oli oikein iloista nähdä. Kun tyttö sai näyttäneeksi ukolle pienosen ensimmäisen hampaan, sanoi tämä: "Kun nyt olet tehnyt minulle tuon ilon, niin lahjoitan sulle kuusi killinkiä. Mutta tiedätkös? ne kuusi killinkiä, jotka varastit minulta häissä, ne saat nyt rehellisesti pitää".

Tämän ohella ei jäänyt musta Maranna unohduksiin. Olipa kuitenkin työ ja tuska päästä jälleen hyviin kirjoihin hänen luonaan. Maranna ei tahtonut Avojalasta tietää mit'ikään ja tämän uusi isäntäväki ei tahtonut päästää tyttöä eukon luokse, varsinkaan lapsen kanssa, sillä aina vielä pelättiin, että noitatemput tekisivät lapselle jonkun onnettomuuden. Tämän suuttumuksen lepyttämiseen tarvittiin suurta taitoa ja malttia; mutta onnistui se viimeinkin.