Chapter 4

Sillä välin kuin Amrein ajatukset olivat lentäneet rajattomiin, tunsivat hanhetkin olevansa esteittä ja viettivät makean leivän juhlaa läheisillä apilasmailla taikka ohra- ja kaurapelloillakin. Unelmistaan herättyään, karkoitti sitten Amrei suurella vaivalla hanhet jälleen pois, ja kun sitten nämä karkulaiset olivat palanneet rykmenttiinsä takaisin, niin heilläkös oli kertomista tuosta luvatusta maasta, jossa olivat makean leivän päiviä pitäneet! Silloin ei tahtonut kertomisesta ja kaakottamisesta tulla loppua lainkaan, ja kauan jälkeenkin päin virkkoi silloin tällöin joku hanhi ikäänkuin unissaan jonkun painavan sanan itsekseen, ja tuolla täällä pisti joku joukosta nokkansa siiven alle ja nukkui unelmiin.

Ja taaskin kohosivat Amrein ajatukset ylös. Kas, tuolla lentävät linnut; ei yksikään lintu ilmassa horjahda, ei pääskynenkään kierteleidessään: aina varmana, aina vapaana. Voi, jospa osaisi lentää? Miltähän näyttäisi maailma tuonne ylhäälle, jossa leivonen lentää? Hei! Yhä ylemmäs, yhä ylemmäs ja kauemmas ja kauemmas! Mä lennän muita maailmoita rusthollin emännän luokse ja katson, mitä hän tekee, ja kysyn, muistaako hän vielä minua.

"Muistatko mua muilla mailla?"

Niin laulahti Amrei äkkiä haaveiluistaan ja mietteistään. Ja hengitys, joka lentämisen mietteissä oli käynyt nopeammin, kuin olisi hän jo tosiaankin liihoitellut yläisissä ilmakerroissa, tuli jälleen levolliseksi ja määränperäiseksi.

Mutta eivätpä aina hehku posket valvo-unissa, eikä aurinko aina kirkkaana paista puhjenneisin kukkasiin ja laineileville vainioille. Kevätkin vielä toi noita kostean kolkkoja päiviä, jolloin kukkivat puut seisovat kuni palelevat muukalaiset; päiväkausin aurinko tuskin piilostansa pilkoittaa, ja luonnossa asuu jäykistävä kylmä, jota vaan joskus keskeyttää tuulen suhahdus, temmaten ja mukaansa vieden kukkia puista. Leivo se yksinään vain riemuitsee ilmoissa, sekin pilvien takana, ja peippo päästää vaikeroivan säveleensä metsäpääronapuusta, jonka runkoon Amrei nojaa. Theislen Manu on tuolla alempana asettunut punaiseksi maalatun puisen ristin luokse niinipuun alla, rakeita rapsuttelekse maahan, ja hanhet nostavat nokkiaan ylös, jott'eivät rakeet, niinkuin puhe käy, löisi rikki heidän heikkoja aivojansa; mutta tuolla Endringenissä päin on jo selkeätä, ja pian pääsee päivä paistamaan, ja vuoret, metsät, kedot, kaikki näyttävät ihmiskasvoilta, jotka ovat pelon itkeneet pois ja nyt kirkkaina loistavat ilosta. Linnut ilmassa ja puissa riemuitsevat, ja hanhet, jotka pahan sään aikana olivat hyyristyneet yhteen ja kurottaneet nokkansa kummastellen ylös, uskaltavat jälleen lähteä erilleen, ja syövät ja kaakottavat ja puhelevat taanoisesta tapauksesta nuorille untuvaverhoisille pojilleen, jotka eivät mokomaa menoa ennen ole nähneet. --

Kohta senjälkeen kuin ensimmäinen raju-ilma oli kohdannut Amrein, oli hän pitänyt huolta tulevaisuuden varalta. Hän otti paimeneen mennessään aina mukaansa tyhjän ohrasäkin, jonka hän oli isältään perinyt. Säkin kolkassa näkyi vielä selvään kuvattuina kaksi kirvestä ristikkäin ja isän nimi, ja raju-ilman tullessa peitti hän itsensä säkillä ja kietoutui melkein kokonaan sen sisään; niin hän sitten istui ikäänkuin suojelevan katoksen alla ja katseli tuota käsittämätöntä, hurjaa taistelua taivahalla. Kylmä kauhistus, joka muuttui surumielisyydeksi, oli usein valtaamaisillaan Amrein, hän tahtoi itkeä kohtalonsa kovuutta, joka oli hänet jättänyt noin yksikseen maailmaan, isättömäksi, äidittömäksi; mutta jo varhain oppi hän keinon ja sai voiman, jota on vaikea oppia ja käyttää: niellä kyyneleet alas. Se tekee silmät selviksi ja puolta kirkkaammiksi keskellä kovintakin murhetta ja päästää siitä.

Amrei poisti surumielisyyden varsinkin siten, että muisti mustan Marannan sananpartta: "Joka ei tahdo sormiaan palelluttaa, pankoon kätensä nyrkkiin". Amrei tekikin niin, hengellisesti ja ruumiillisesti, katsoi uhalla maailmaan, ja pian sai iloisuus hänen kasvoillensa; häntä huvittivat nuo komeat pitkäisen leimaukset, ja hiljalleen hän itseksensä matki ukkosen jyrinää. Hanhet, jotka jälleen olivat hyyristyneet yhteen, jatkoivat kummastelevaa katselemistansa, mutta hyvä heidän kumminkin oli olla: kaikki vaatteet, mitkä he tarvitsevat, kasvavat heidän ruumiillansa, ja mikä heiltä keväällä kynittiin pois, se on kasvanut taas uudelleen, ja nyt, kun raju-ilma on ohitse, riemuitsee taas kaikki ilmassa, ja puissa, ja hanhet ne pitävät pitkiä pitoja; tiheissä joukoin pilkkaavat he näkinkenkiä ja sammakoita, jotka ovat uskaltaneet esille tulla. Amrein tuhatlukuisista mietteistä sai yksin musta Maranna joskus tiedon, kun hän metsästä palatessaan laski tytön luona maahan puutakkansa ja säkkinsä, johon hän oli koonnut turilaita ja matoja. Tuolloinpa sanoi kerran Amrei: "Täti, tiedättekös, miksikä tuuli käy?"

-- "En, mutta tiedätkös sinä?"

-- "Tiedän kyllä, sen olen huomannut. Katsokaas, kaiken sen, mikä kasvaa, pitää liikkuman. Lintu se lentää, sontiainen käydä käämyröittelee, jänis, hirvi, hevonen ja kaikki elukat juoksevat, kala ui ja sammakko samoin, mutta tuolla seisoo puu, tuolla kasvaa ohra ja heinä, vaan ne eivät voi paikaltaan lähteä ja kumminkin pitää heidän kasvaman ja liikkuman, -- silloinpa tulee tuuli ja sanoo: pysy paikoillasi vaan, kyllä minä sua liikutan, kas näin! Näetkös, kuinka mä sua käännän ja väännän, taivutan ja heilutan? Ole iloinen, että tulen, muutoin sä kuihtuisit eikä sinusta tulisi tuon enempää; se tekee sinulle hyvää, että sinua väsytän, kyllä sen vielä saat tuta".

Tuommoisiin puheisin ei musta Maranna sanonut muuta kuin tavallisen lauseensa: "Sen minä vaan sanon, sinussa piilee vanhan erakon sielu".

Kerran vaan ohjasi Maranna Amrein hiljaiset mietteet toisaalle.

Ruisrääkkiä rääkytteli jo korkeassa ruispellossa, ja Amrein vieressä lauloi melkein koko päivän lakkaamatta peltokiuru maassa, se kulki sinne ja tänne ja lauloi niin hartaasti, niin sydämmen syvimmästä sopukasta, että tuntui kuin olisi se imemällä imenyt elämänhalua. Laulu kaikui paljoa kauniimmalle kuin leivosen sävelet, joka nousee ylä-ilmoihin; usein tuli lintu aivan lähelle; ja Amrei virkkoi melkein ääneensä itseksensä: "Miks'en voi sinulle sanoa, ett'en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa? Älä pakene!" Mutta lintu oli arka ja pujahti piiloon jälleen. Hetken mietittyään, sanoi Amrei itseksensä: "Hyvä se sittenkin on, että linnut ovat arkoja, muutoinhan ei noita varkaantapaisia varpusia saisi karkoitetuiksi". Kun Maranna tuli puolenpäivän aikana, niin sanoi Amrei: "Olisi hauska tietää, mitähän tuo lintu puhelee koko pitkoisen päivän, sen puhelemisesta ei kuulu loppua likimaillakaan".

Siihen vastasi Maranna: "Tuommoinen eläin, näet, ei voi tallettaa itsessään mitään eikä puhua itsekseen; mutta ihmisessä on jotakin, joka aina puhuu, se ei lakkaa milloinkaan, vaan ei tule kuuluviinkaan; ihmisessä on ajatuksia, ne laulavat, itkevät ja puhelevat, vaan aivan hiljaa, tuskin ihminen sitä itsekään kuulee: mutta kun lintu on lakannut laulamasta, niin on se valmis ja joko syö tahi makaa".

Kun musta Maranna meni halkotakkoineen pois, katsoi Amrei hymyillen hänen peräänsä: "onhan tuokin semmoinen lintu, joka itsekseen laulaa", arveli hän, ja aurinko yksinään näki, kuinka lapsi vielä kauan senjälkeen itseksensä naurahteli.

Niin kulki Amreilta päivä toisensa perään; tuntikausin saattoi hän haaveillen katsella, kuinka tuulen tuuvitellessa metsäpääronapuuta varjot sen oksista liikkuivat maan pinnalla, ryömien kuin muurahaiset toistensa ylitse; sitten taas katsoa tuijotti hän liikkumattomaan pilvenlonkaan taivaalla, tahi seurasi silmillään pilviä, jotka kulkivat toisiansa työnnellen, Ja niin kuin tuolla laveassa avaruudessa, samoin seisoi ja kulki, nousi ja katosi lapsenkin sielussa kaikenlaisia pilvenkuvia, käsittämättömiä, ainoastaan hetken synnyttämiä ja muodostamia. Mutta kuka tietää, mitenkä pilvenkuvat tuolla laajassa avaruudessa ja ahtaassa sydänkammiossa hälvenevät ja muuttuvat?

Kun kevät koittaa mailmalle, niin sinä et voi käsittää kaikkea tuota tuhatlukuista itämistä ja heristymistä maassa, kaikkea laulua ja riemua puun oksilla ja ilmassa. Kiinnitäpä silmäsi ja korvasi yhteen ainoaan leivoseen: se lentää ylös, hetkisen näet vielä sen siipien heilutusta, hetkisen eroitat sen vielä tummana pilkkuna, sitten se on jo kadonnut; laulua kuulet vain etkä tiedä, mistä se tulee. Ja jos voisit edes yhtä ainoatakaan leivoa kuunnella koko päivän, niin huomaisitpa, että se laulaa aivan eri lauluja aamulla, päivällä ja illalla; ja jos voisit seurata häntä hänen ensimmäisistä vienoista kevätsävelistään saakka, niin kuulisitpa hänen laulussaan aivan eri ääniä keväällä, kesällä ja syksyllä. Ja jo ensimmäisten sänkipeltojen päällä laulaa uusi leivospoikue.

Ja kun kevät koittaa ihmisen mielessä, kun koko maailma aukenee hänelle, hänessä, sin'et voi käsittää etkä luonasi pysyttää noita tuhansia ääniä, joita sieltä kuuluu, et tuota tuhatlukuista puhkeamista ja miten se vaurastumistaan vaurastuu. Sinä tiedät vaan, että siellä laulaa, että siellä puhkeaa.

Ja kuinka hiljaista on elämä sitten, kuni kiinnijuurtuneen kasvin. Tuolla on niityn aita metsäpääronapuun luona, oratuomessa kukkivat marjat varhain, vaan harvoin ne kyysyvät. Ja kuinka kauniita kukkia oli orapihlajassa, kuinka raikas lemu niistä tuoksusi, ja nyt niistä on tullut jo pieniä marjoja ja jo ne punottavat; myrkyllinen konnanmarjakin rupeaa jo mustumaan. Sitten tulevat nuo kirkkaat leikkuupäivät, jolloin taivas on niin pilvettömän kirkas, että koko päivän näkee sillä puolikuun hienona pilvenhuntuna, näkee sen kasvavan ja jälleen vähenevän. Ulkona luonnossa ja ihmisen mielessä on kuni hiljainen hengen pidätys maalin edessä.

Pianpa kävi elämä vilkkaaksi Selja-ahon kautta kulkevalla tiellä! Kolisten ajoi siinä tyhjiä häkkirattaita, ja niillä istui vaimoja ja lapsia, jotka nauroivat, heiluellen niin rattaiden tärinästä kuin naurustakin, ja sitten ajoi lyhteillä lastattuja rattaita hiljaa ja moniaan kerran vain vingahdellen kotiin, ja leikkuumiehiä ja leikkuunaisia astui niiden sivulla.

Amrei ei hyötynyt runsaasta viljasadosta melkein enempää kuin hänen hanhensakaan, jotka joskus ryhmissä tunkeusivat kuormain ympärille ja tempasivat jonkun alasriippuvan tähkän pois.

Kun ensimmäinen sänkipelto paljastakse tuolla ketojen välissä, niin kaiken ilon ohella korjuusen saadusta elosta nousee ihmisessä myös jonkinlainen mielihaikeus; toiveet ovat täyttyneet, ja missä kaikki kauniina rehoitti, siellä on nyt paljasta. Aika muuttuu. Kesä lähestyy loppuansa.

Selja-ahon kaivossa, jonka purossa hanhet halustansa mellakoivat, oli parasta vettä koko paikkakunnalla, ja kulkijat harvoin menivät siitä ohitse, juomatta leveästä kourusta, juhtain kulkiessa tietään eteenpäin; suuta pyyhkäisten ja edelle ennättäneille huutaen, juostiin sitten niiden perään. Toiset juottivat pellolta palatessaan juhtiaan täällä.

Amrei sai puoleensa useain ihmisten suosion pienen saviastian avulla, jonka hän oli mankunut itselleen mustalta Marannalta, ja aina kun ohikulkija kaivolle poikkesi, tuli Amreikin sinne ja sanoi: "Tästä on parempi juoda". Astiata takaisin antaessaan kiinnitti moni ystävällisen silmäyksen häneen, ken kauemmaksi ken lyhyemmäksi ajaksi, ja tuo se teki tytölle niin hyvää, että häntä melkein suututti, kun ihmiset menivät ohitse, tulematta juomaan. Silloin seisoi hän astioineen kaivolla, juoksutti sen vettä täyteen ja tyhjensi jälleen, ja kun eivät nämät merkin-annot auttaneet, niin saivat hanhet odottamatta kasteripsauksen päällensä.

Eräänä päivänä kulkivat siitä ohitse Berniläisrattaat, kaksi kimohepoa edessä, lihava ylämaan talonpoika istui kaksinkertaisella istuinlaudalla, täyttäen sen melkein kokonaan ruumiillansa. Hän pidätti hevosensa ja kysyi:

-- "Tyttö, eikös sinulla ole jotakin, josta joisi?"

-- "On, kyllä mä tuon".

Nopeasti kantoi Amrei astian vettä täynnä.

-- "Ahhah!" sanoi talonpoika, otettuaan kelpo kulauksen ja nyt huoaten; tippuvin huulin jatkoi hän sitten, puoliksi puhuen astiaan: "Ei koko maailmassa löydy muualla tämmöistä vettä".

Hän pani astian huulilleen ja viittasi samassa Amreille, että tämä olisi hiljaa, sillä nyt juuri oli hän ruvennut halukkaasti juomaan, ja erinomaisen harmillistahan onkin, jos juodessasi toinen rupeaa sinua puhuttelemaan; silloin juoda kulauttaa äkkiä, ja se synnyttää puristuksen rinnassa.

Lapsi näkyi ymmärtäneen tuon, ja vasta sittenkuin talonpoika oli antanut astian takaisin, sanoi Amrei:

-- "Kyllä tämä on hyvää ja tervellistä vettä, ja jos tahdotte hevosianne juottaa, niin niille se on erittäin hyvää; eivät ne siitä köhää saa".

-- "Hevoseni ovat hiessä, ei niitä käy juottaminen. Oletkos Haldenbrunnista, tyttö?"

-- "Olen kyllä".

-- "Ja nimesi?"

-- "Amrei".

-- "Kenen lapsia sin'olet?"

-- "En kenenkään enää. Isäni oli Josenhans".

-- "Sekö Josenhans, joka palveli uudistalokkaalla?"

-- "Se sama!"

-- "Hänet minä tunsin hyvin. Kova onni kuitenkin, että hänen piti kuolla niin varhain! Maltas, lapsi, mä annan sinulle jotakin". Hän veti taskustaan suuren nahkakukkaron, haki kauan siinä ja sanoi viimein: "He, ota tuo!"

-- "Min'en huoli mitään lahjaksi, kiitos vaan, min'en ota mitään".

-- "Ota vaan, kyllä sä minulta saatat ottaa. Onkos uudistalokas sinun holhojasi?"

-- "On kyllä".

-- "Olisi hän voinut tehdä vähän viisaamminkin, kuin panna sinua hanhia paimentamaan. Jumalan haltuun!"

Rattaat vierivät tiehensä ja Amrei piteli rahaa kädessään.

-- "Kyllä sen minulta saatat ottaa... Kukahan se on, joka niin sanoo, ja miks'ei hän ilmoita nimeään? Kas sehän on groshen-raha ja lintu kuvattu päälle. No, ei hän siitä köyhdy enkä minä rikastu".

Amrei ei tarjonnut enää astiaansa koko päivänä yhdellekään ohikulkijalle. Hänessä oli salainen kammo siitä, että hänelle annettaisiin taaskin lahja.

Hänen tultuaan illalla kotiin, sanoi musta Maranna uudistalokkaan lähettäneen häntä hakemaan ja käskeneen hänen oitis tulla sinne.

Amrei kiiruhti sinne ja uudistalokas sanoi hänelle, kun hän tuli sisään:

-- "Mitäs sinä olet rusthollarille puhunut?"

-- "En minä tunne ketään rusthollaria".

-- "Olihan hän sinun luonasi Selja-aholla ja lahjoitti sulle jotain".

-- "En minä tiennyt, kuka hän oli, ja tuossa on hänen rahansa vieläkin".

-- "Se ei kuulu minuun. Sano suoraan ja vilpistelemättä, sä hiiden tyttö, olenko minä houkutellut sinua rupeamaan hanhien paimeneksi? Ja jollet sinä jo tänä päivänä luovu siitä virasta, niin min'en tahdo olla enää holhojasi. Kas minä vaan en salli, että minusta semmoista puhutaan".

-- "Minä sanon kaikille ihmisille, ett'ei ollut teidän syynne; mutta palveluksestani en saata luopua, tämän kesän siinä ainakin olen. Minun pitää lopettaa, minkä kerran olen alkanut".

-- "Sinä olet pyökkipuusta, sinä", lopetti talonpoika ja läksi tuvasta ulos; mutta emäntä, joka makasi vuoteella sairaana, virkkoi: "Sinä olet oikeassa, pysy vaan palveluksessasi; minä ennustan, että sinulle vielä hyvin käy. Vielä sanoo kylän väki sadankin vuoden perästä semmoisesta, jolla on onni: niin sille käy kuin Brosin Severinille ja Josenhansin Amreille. Vielä sun kuiva leivänkannikkasi mesimaljaan putoaa".

Sairasta uudistalokkaan vaimoa pidettiin hourapäisenä, ja kummituksia todellakin peläten riensi Amrei pois, mitään hänelle vastaamatta.

Mustalle Marannalle kertoi Amrei, että hänelle oli tapahtunut ihme ja kumma: rusthollari, jonka vaimoa hän niin usein muisteli, oli puhunut hänen kanssaan, puolustanut häntä uudistalokkaalle ja lahjoittanut hänelle jotain. Tyttö näytti nyt rahan. Silloinpa huusi Maranna nauraen:

-- "Kas tuon olisin voinut arvata muutoinkin rusthollarin työksi. Se se mies on! Lahjoittaa lapsi paralle väärän rahan".

-- "Minkäs tähden tämä väärä on?" kysyi Amrei, ja kyynelet kiertyivät hänelle silmiin.

-- "Sehän on ala-arvoinen lintu-groshen, jok'ei maksa muuta kuin puolitoista kreutseriä".

-- "Hänen tarkoituksensakin oli lahjoittaa minulle ainoastaan puolitoista kreutseriä", sanoi Amrei vakaisesti. Ja nyt ensi kerran nousi sisällinen riitaisuus Amrein ja mustan Marannan välille. Eukko oli iloinen melkein jokaisesta pahuudesta, minkä hän ihmisistä kuuli, Amrei sitä vastoin käänsi kaikki hyvälle puolelle, hän oli aina onnellinen, ja vaikka hän yksinäisyydessään kuinkakin paljon vaipui unelmiin, niin ei hän kumminkaan oikeastaan mitään odottanut; kaikki, mitä hän sai, oli hänelle odottamatonta, ja hän oli aina kiitollinen siitä.

-- "Hänen tarkoituksensakin oli lahjoittaa minulle ainoastaan puolitoista kreutseriä, ei yhtään enempää, ja siinä on kyllä ja minä olen tyytyväinen". Sen sanoi hän tuimasti itsekseen, yksinään syödessänsä lientä, ikäänkuin puhuisi hän vielä Marannan kanssa, vaikk'ei tämä ollut koko tuvassakaan, vaan oli kiliään lypsämässä.

Vielä samana yönä neuloi Amrei grosheninsa kahden tilkun väliin, ripusti sen kuni tenhokalun kaulaansa ja salasi sen rinnalleen. Tuntui kuin olisi tuo rahalle lyöty lintu herättänyt yhtä ja toista siinä rinnassa, jolla se nyt lepäsi; sillä sydämmellisellä mielihyvällä lauleli ja hyräili Amrei nyt kaikenlaisia lauluja päivät pitkät, aamusta iltaan saakka, ajatuksissaan aina rientäen rusthollarin luokse; hän tunsi nyt isännän sekä emännän ja oli kumpaiseltakin saanut muistokalun, ja hänestä tuntui aina, kuin olisi hänen vielä hetkinen odottaminen, niin silloin tulevat jälleen Berliniläis-rattaat, kaksi kimoa edessä, ja rattailla istuu rusthollin väki ja ne vievät hänet mukaansa ja sanovat: "sinä olet meidän lapsemme;" sillä kaiketi kertoo nyt rusthollari kotona kohtauksestansa Amrein kanssa.

Kummastelevin silmäyksin katseli Amrei usein syksyistä taivasta, se oli niin kirkas, niin pilvetön; ja maalla vihannoivat vielä niityt niin viheriöinä, ja hamput ovat kuni hieno verkko hajoitettuina siihen kuivamaan; talvikukat pilkistävät niiden välistä, ja kaarneet lentävät sen päällä ja niiden musta puku välähtelee kirkkaana auringon paisteessa; ei tuulahdustakaan ilmassa, ja lehmät syövät sänkipelloilla, piiskain pauketta ja lauluja kaikuu kaikilta pelloilta, ja metsäpääronapuu värähtelee hiljalleen ja pudottelee lehtiään pois. Syys on tullut.

Illalla kotia palatessaan katsoi Amrei aina kysyvin silmin mustaan Marannan, jonka hän odotti sanovan, että rusthollari oli lähettänyt häntä hakemaan, ja raskaalla mielellä ajoi tyttö hanhiansa sänkipelloille, jotka olivat niin loitolla tiestä, ja aina vaan hänen askeleensa kääntyivät Selja-aholle päin. Mutta lehdettöminä olivat jo pensaat, tuskin sirkuttivat kiurut raskaasti matalalla lentäessään, eikä vieläkään tullut mitään sanomaa, ja Amrei kammosi kovasti talven tuloa, kuni vankihuonetta. Häntä lohdutti vain hänen nyt saamansa palkka, ja se oli kaikin puolin runsas. Hänen hoidettavinaan olleista elukoista ei ollut yksikään kuollut, ei edes siipeäänkään vikuuttanut. Musta Maranna möi hyvällä hinnalla Amrein keräämät höyhenet, vieläpä lisäksi neuvoi tyttöä, ettei tämä huolisi niistä kirkkokyrsistä, joita vanhan tavan mukaan annetaan palkan lisäksi kustakin paimennettavana olleesta hanhesta; hän otti mieluummin leipää niiden sijaan, ja niinpä oli heillä leipää melkein koko talveksi, tosin usein hyvinkin vanhaa, mutta Amreilla, niinkuin musta Maranna sanoi, olivat hiiren hampaat, jotka pystyivät mihin hyvänsä.

Kun ei kylässä kuulunut mitään muuta kuin puimista, virkkoi Amrei kerran: "Koko kesän kuluessa jyvä ei tähässään kuule muuta kuin leivosten laulua, ja nyt lyödä paukuttavat sitä ihmiset varstoilla päähän; se kuuluu aivan toiselta".

-- "Sinussa se vain piilee vanha erakko", niin kuului jälleen mustan Marannan loppusointu.

6. Mökin-eukko.

Semmoista eukkoa, joka asuu yksinänsä, erillään muista, ja paistaa leipänsä yksinään, sanotaan mökin-eukoksi [Alkuperäisessä on sana "Eigenbrödlerin"; mutta ihan sille vastaavata suomalaista sanaa ei löydy. Suom. muist.], ja semmoisella on tavallisesti vielä kaikenlaisia omituisuuksia. Kelläkään ei ollut enempää oikeutta ja enempää taipumusta mökin-eukkona olemaan, kuin mustalla Marannalla, vaikk'ei hänellä milloinkaan ollut mitään paistamista, sillä kauravelli ja perunat, perunat ja kauravelli olivat hänen ainoa ruokansa. Hän eleli aina ypöyksinään eikä mielellään pitänyt kanssakäymistä ihmisten kanssa. Syksymmällä vain oli hän täynnä hätäilevää rauhattomuutta, hän puhua jupisi tähän aikaan paljon itseksensä ja puhutteli ihmisiäkin, varsinkin muukalaisia, joita kulki kylän kautta; sillä niiltä hän tiedusteli, ovatko jo muuraajat sieltä ja sieltä palanneet talvimajoilleen kotiin ja eivätkö he tietäisi jotakin hänen Johannes pojastaan. Vielä kerran kiehuttaessaan ja pestessään palttinata, jota pitkin koko kesää oli kuivaellut, ja ollessaan silloin valveilla koko yön, jupisi hän aina itsekseen. Siitä ei ymmärtänyt sanaakaan, ainoastaan välistä kuului selvästi: "tuo on sinua varten ja tuo minua"; hän luki nimittäin joka päivä kaksitoista isämeitää Johannes poikansa edestä, mutta pesuyönä nousi niiden luku äärettömiin. Jo ensimmäisen lumen tullessa oli hän aina erinomaisen hilpeä. Nyt ei ole tuolla ulkona enää mitään työtä, nyt tulee hän varmaankin kotia. Silloin puheli hän usein valkoiselle kanalle häkissä ja sanoi, että sen täytyy kuolla, kun Johannes tulee kotiin.

Niin oli hän nyt elänyt jo useita vuosia, eivätkä kylän ihmiset lakanneet muistuttamasta hänelle, kuinka naurettavaa on, aina ajatella Johanneksen kotiintuloa; mutta tuota ei eukko ottanut tajutakseen ja ihmiset rupesivat kammoamaan häntä. Tänä syksynä oli kahdeksantoista vuotta kulunut siitä, kuin Johannes oli lähtenyt pois, ja joka vuosi kuulutettiin sanomalehdessä Juhana Mikael Winkleriä kadonneeksi, ja näin oli tapahtuva, kunnes hän täyttäisi viiskymmentä vuotta. Nyt hänellä oli kuudeskolmatta vuosi käymässä.

Kylässä kävi puhe, että Johannes oli mennyt Mustalaisten joukkoon, ja kerran eukko luulikin pojakseen erästä nuorta Mustalaista, joka merkillisen paljon oli kadonneen näköinen; tämä olikin yhtä jäntterä vartaloltaan, yhtä mustanpuhuva kasvoiltaan eikä näkynyt panevan pahakseen, että häntä pidettiin Johanneksena; mutta äiti oli tutkistellut häntä, hänellä oli vielä tallella Johanneksen virsikirja ja muistovärssy hänen ensimmäiseltä ripilläkäynniltään, ja ken ei niitä tunne eikä osaa sanoa, kutka hänen ristivanhempansa ovat, ja mitä hänelle tapahtui sinä päivänä, kun Brosin Severin tuli kotio Englantilaisen vaimonsa kanssa ja sittemmin kuin uusi raastuvan-kaivo kaivettiin, ken ei näitä ja muita merkkejä tunne, se ei ole Johannes. Kumminkin antoi musta Maranna aina yösijan tuolle mustalaispojalle, milloin tämä kylään tuli, ja lapset huusivat kujalla hänen peräänsä: "Johannes".

Johannes, ollen asevelvollinen, kuulutettiin myös karkuriksi, ja vaikka äiti sanoi, että hän oli liian lyhytkasvuisena "päässyt pois mitan alta", niin tiesi hän kumminkin, ettei poika kotiin tultuaan pääsisi vapaaksi rangaistuksesta, ja senvuoksi, arveli hän, ei poika palajakaan, ja merkillistä kuinka eukko samassa tuokiossa rukoili poikansa onnen ja ruhtinaan kuoleman edestä; sillä hänelle oli sanottu, että nykyisen ruhtinaan kuoltua ja perintöruhtinaan noustua hallitusistuimelle julistetaan yleinen anteeksianto kaikista rikoksista.

Joka vuosi hankki Maranna koulun-opettajalta sen sanomalehden, jossa Johannes oli kuulutettu, ja sen hän pisti poikansa virsikirjaan; mutta tänä vuonna oli hyvä, ettei Maranna osannut lukea, ja opettaja lähetti hänelle aivan toisen lehden eikä sitä, jota eukko oli halunnut. Sillä kummallinen huhu kulki kylässä. Missä vaan kaksi yhteen tuli, siinä puhuttiin siitä ja silloin sanottiin: "Ei huoli virkkaa mustalle Marannalle mitään. Se lopettaisi eukon päivät. Eukko tulisi hulluksi siitä". Oli näet tullut lähettiläältä Pariisista tieto, joka, sanoman mukaan Algierista, kaikkien korkeampain ja alempain virastojen kautta ilmoitti kunnallishallitukselle, että Johannes Winkler Haldenbrunnista oli kaatunut etuvartijain taistelussa Algierissä.